Title: Itsekäs ja kamala
Author: creep
Rating: K-11
//Sinikeiju muokkasi ikärajan oikeaksi ja siirsi oikealle osastolleGenre: Fluffyhälyytys! Angstiakin löytyy pikkusen ja, no... Noelmaisuutta? :,D
Pairing: Kaapro/Noel
Disclaimer: Joo, myönnettäköön, minun on nämä poijjat.
Summary:
Välillä mä toivoin, että Kaapro voisi nähdä yhtä selkeästi mun tekojen ja sanojen taakse… ja silti aina, kun mä huomasin, että Kaapro oli se, joka mua tajusi paljon paremmin kuin muut, kuin kukaan… mua pelotti ihan vitusti.A/N: Kun kärsin vielä oman koneen kuolemasta, oli pakko eräs yö lievittää tuskaani, joten kirjoitin tän. Olin jo jonkin aikaa halunnut tän tehä, koska Happoradion biisi
Hiljaa niin kuin kuolleet inspas.
Btw, Noel on hankala. Uutta tietoo? Kaapro on easy peasy, sen POVia on helppoo kirjottaa, koska oon niin tottunu siihe ja sen pään sisälle pääsee noin vaan. Mut Noel nyt ei ketään noin vaan päähänsä sukelteleen päästä... Oon aika usein varma siitä, että nää pojat
ei voi olla pelkästää mun mielikuvituksen tuotteita... joka on aika creepyä.
Avain rapisi lukossa ja Kaapro rymisteli kiroten sisään. Mä vilkaisin kelloa, se oli vasta puoli yksi. Kaapro jatkoi sadatteluaan riisuessaan ja sitten se vasta huomasi mut. ”Ai… sä oot valvonu mua ootellen?”
”Unissas”, mä tuhahdin ja jatkoin: ”Kello ei oo vielä edes yhtä… mun muistin mukaan sä vannoit bilettäväsi aamuun asti.” Kaapro kohautti olkiaan.
”Tuli pari muuttujaa.”
Mä en voisi myöntää, että mua oli koeviikon päätteeksi väsyttänyt ihan hitosti, mutta olin silti valvonut Kaaproa odotellen. Mä en osannut rauhoittua, muistaisin ehkä aina sen yhden kerran, kun Kaapro oli juonut liikaa… Mua ei ollut rauhoittanut sekään, että Kaapro oli luvannut että joisi vain vähän. Mä satuin tietämään, että jos se joi, niin se ei ikinä ollut ’vähän’. Mutta en mä ollut voinut mennä sitä vahtimaankaan, se oli mennyt kavereidensa kanssa baariin, 18 kun oli täyttänyt sinä päivänä. Mä puolestani täyttäisin vasta kesällä ja mä tiesin, että tuntisin oloni baarissa vain hemmetin ahdistuneeksi. Ja Kaapro tuskin arvostaisi lapsenvahtia, vaikka musta tuntui aika usein, että sellainen se oli: lapsi, joka kaipasi vahtijaa.
Joten mä pystyin vain odottamaan ja toivomaan, että Kaapron kaverit tajuaisi hillitä sitä edes hieman. Vaikka Kaapro olikin väittänyt, että se oli juonut silloin liikaa vain meidän välirikon takia, kun oli ollut niin paskana.
Kaapro katsoi mua odottavasti ja sanoi: ”No,
kulta, etkö sä aio toivottaa mua tervetulleeks?”
Mä irvistin sen kullittelulle, mutta laitoin lukemani kirjan sivuun ja nousin, mutta peräännyin vaistomaisesti kauemmas, kun Kaapro tuli lähemmäs.
”Hyi helvetti, että sä haiset! Joitko sä oikeasti noin paljon”, mä kysyin, sillä siitä hajusta päätellen Kaapro oli kumonnut tynnyrillisen… vaikka ei todellakaan vaikuttanut siltä.
”Sä haistat sen noin hyvin”, Kaapro kysyi irvistäen. Mä katsoin sitä pitkään. Se ei ollut tosissaan, ei voinut olla… toisaalta… se oli
Kaapro.
”Vittu, Kaapro. Sut haistais kilsan päähän.”
Kaapro puuskahti ja alkoa hiuksiaan, merkki, joka kertoi sen olevan turhautunut. ”Jumalauta niiden muijien kanssa!”
Mä istahdin alas ja mietin, pitäisikö mun kysyä, mitä hittoa Kaapro oli taas kerran mennyt tekemään… Halusinko mä edes tietää?
”Mitä tapahtu”, mä kuitenkin kysyin huokaisten.
”No ekakskin yks ämmä, joka muuten tais olla tyyliin 40, saatanan puuma… no se oli ihan perseet ja tyyliin tyrkytti itteään mulle ja hoki kuinka se tykkää mun kaltaisista
viriileistä nuorista jätkistä… hyi hitto. Vaikka mä tein sille selväks, ettei mua kiinnostanu, niin se ämmä vaan alko hiplaan ja oli että ’kyllä mä saan sut kiinnostumaan’. Meni hermo ja mä karjuin täysillä sille että ’et muuten saa, ala jo vetää!’ sit ku se vihdoin tajus, että mua EI kiinnostanut, arvaa, mitä se teki?! Se vetäs mua turpaan!”
Mä yritin parhaani mukaan hillitä nykiviä poskilihaksiani, mutten pystynyt. Tosin, Kaapro ei huomannut mun virnuilua, se oli liian keskittynyt puhisemaan ärtyneenä ja kävelemään ympyrää hiuksiaan haroen. ”Se sattu ihan vitusti, kun sillä ämmällä oli sormet täynnä sormuksia! Mulla on huomenna ihan varmana silmä mustana… Mut onneks joku äijä tuli hakeen sen pois viattomia kourimasta.”
Viattomia? Kaapro oli mielestään
viaton? Mua huvitti melkoisen paljon, se ei ollut nimittäin ikinä ennen kuvaillut itseään sillä adjektiivilla.
”Ei siin viel mitään, myöhemmin mä törmäsin yhteen muijaan, jonka jotain tutun tutun tuttua olin vissiin ajat sitten pannut. Se karju siinä mulle kuin helvetinmoinen sovinistisika mä oon ja oli et multa pitäis repii pallit irti… hetken mä oikeasti pelkäsin, että se tekis niin. Mut sit se päättiki heittää juomansa mun naamalle. Ja sit se oli vaa kävelemässä pois, tietenki mä pysäytin sen, koska tää on vittu mun paras paita! Halusin vaan oikeutta, en ollu tehny sille vittu
mitään ja sain juomat niskaan…”
Mä kohotin kulmiani Kaapron huitomiselle ja olin tyytyväinen, että olin siitä turvallisen välimatkan päässä. Aavistin, että pahempaa oli vielä tulossa, koska se veti henkeä jatkaakseen.
”Mitäs sit? No se muija alkaa kirkuun et ’apua mut raiskataan'! Mä vittu halusin vaan sanoa sille pari valittua sanaa ja vaatia sitä maksaan pesulalaskun! No tän muijan kaverit loikkaa jostain pelastaa, kaks heittää drinkit mun päälle, loput lyö mua laukuillaan ja huutaa mua raiskaajakusipääpaskaks… ja kaiken lisäks näiden muijien jätkät loikkaa siit kans pelastaan ja meinaa tyylii hakata mut siin mut sit järkkäri tulee ja arvaa vaan kenet se heittää ulos!
Mut! Mä en edes tehnyt mitään! Ja kaikki mun vitun reilut kaverit vaan nauraa!”
Mä puistelin päätäni Kaapron selityksille, kun se vihdoin lopetti ja pysähtyi. ”Kiva stoori", mä totesin.
Kaapron silmiin ilmestyy ensin hämmästynyt, sitten epätoivoinen katse. ”Noel, mä vannon… totta joka sana! Mä en juonut paljon mitään, enkä ees katellu ketään! Tanssin vaan ja torjuin kaikki, jotka yritti mua iskee. Niklas voi vaikka todistaa!”
Mä vilkaisin sitä, sen koiranpentuilmettä, tiesin, että se oli tosissaan. Enkä mä ollut edes epäillyt, ei Kaapro noin vain kehittelisi jotain niin uskomatonta. Mutta jotenkin mä vaan halusin kiusata sitä vähän…
”Niklaksen kanssa olit koko ajan, niinkö?”
Kaapro nyökkäs ja näytti sitten muistavan, miten mä Niklakseen suhtauduin, se kiirehti lisäämään: ”Jatta oli koko illan sillä kainalossa. Ja oli siin Viliki koko ajan. Ei me oltu kertaakaan kahestaan, eikä ees haluttu olla.”
Kaapro ei sillä kertaa aloittanut sitä sen ’ei Niklas oo homo’-mantraansa, vaikka mä näin, että se halusi, annoin sille pointsit siitä.
”Okei, okei… mee nyt laittaan pesuun noi sun vaatteet ja käy samalla suihkussa”, mä sanoin, päätin että Kaapro oli jo kärsinyt ihan tarpeeks. Se oli jo menossa, mutta jäi sitten kattoon mua. ”Noel…?”
”Mitä nyt”, mä kysyin huokaisten. Kaapro näytti miettivän, sanoako vai eikö, mutta se kysyi silti: ”Tykkäät sä musta enää…?”
Mä tein parhaani hillitäkseni hymyäni. ”No joo, mut… en voi kyllä luvata, ellet sä ala mennä siitä haisemasta”, mä tokaisin ja sain Kaaproon vauhtia. Kun vessasta alkoi kuulua suihkun lorina, mä annoin hymyn levitä kasvoilleni.
Tykkäätsä musta enää? Hiton Kaapro.
Mä olin jo sängyssä, kun Kaapro tuli suihkusta, pyyhe lanteillaan. Se alkoi penkoa vaatekaapista alkkareita ja samalla nappasi pyyhkeensä lanteiltaan ja kuivasi hiuksiaan. Mä annoin katseeni vaeltaa sen selällä, sen olkapäillä, harteilla, lapaluilla… katsoin niitä sen pieniä luomia, joita oli siellä täällä, mun katse lipui alas Kaapron perseelle. Mä olin aina pitänyt näkemästäni ja tunsin tutun kihelmöivän tunteen heräävän, kun näin pisaroiden valuvan alas Kaapron selkää pitkin. Mun pitäisi huomauttaa sille, että se kastelisi lattian sillä tavalla, mutta mä pidin sillä hetkellä sitä seikkaa aika merkityksettömänä, enkä enää luottanut ääneeni. Kaapro kuivaisi nopeasti vartalonsa, heitti pyyhkeen kaapin oven päälle ja kumartui laittamaan bokserit jalkaansa. Sitten se kääntyi ja loikkasi sänkyyn mun vierelle ja tuijotti kattoon, risti kädet päänsä taakse.
Mä olin tyytyväinen, kun se tuoksui niin hyvältä ja puhtaalta, kun sen hiukset oli suihkun jäljiltä kosteat ja pörröiset.
”Aika outoo, että mä oon nyt 18”, Kaapro totesi mietteliään kuuloisena. Mä kohotin kulmiani, sen äänensävystä tiesin, että luvassa oli Kaapron mietintätuokio… olisin kaivannut juuri silloin vähän toisenlaista Kaaproa. Sitä, joka sanoi: ”
Milloin mä en haluis?”Mä katselin Kaapron ylävartaloa, joka oli puoliksi peiton alla. Sen nännit oli kovettuneet, ilmeisesti siinä välissä, kun se oli kävellyt suihkusta kämpän läpi. Mä nielaisin, sain vaivalla siirrettyä katseeni sen kasvoihin, jotenkin onnistuin sanomaan: ”Niinpä… ei todellakaan uskois.”
Kaapro hymähti, mutta ei vaikuttanut pahastuneen.
”Tiedät sä… mä oon oottanu tätä ihan vitun kauan, täysikäisyyttä. Ja sit… ei tää ookaan niin ihmeellistä. Enhän mä saa ees korttia, kun ei mun äidillä oo varaa ees autoon… mut ei se mua silleen haittaa, et älä käsitä väärin.”
”Mä tiedän kyllä, mitä sä tarkoitat”, mä hymähdin.
Välillä musta tuntui, että mä tiesin aina, mitä Kaapro ajatteli ja tarkoitti. Sen ei tarvinnut selittää itseään mulle, mutta ei mua haitannut, että se useimmiten teki niin silti. Välillä mä toivoin, että Kaapro voisi nähdä yhtä selkeästi mun tekojen ja sanojen taakse… ja silti aina, kun mä huomasin, että Kaapro oli se, joka mua tajusi paljon paremmin kuin muut, kuin kukaan… mua pelotti ihan vitusti.
Kaapro huokaisi ja käänsi kylkeä. ”Joskus mä mietin, että onko tää aina vaan tätä. Tai et onks tää elämä vaa sitä, että sä ootat vaan koko ajan jotain, et täytät 18, et… en mä tiedä, muutat kotoo, pääset lukiosta, saat ammatin. Ja ku sä ne saat, ni tajuat… ei se ookaa ni hienoo sit kuitenkaa. Sekö se elämän tarkotus on…?”
Mä kuuntelin Kaapron unista muminaa ja olin kieltämättä hämmästynyt kuullessani, että se oli miettinyt jotain niinkin syvällistä. Kai mä olin vaan ehtinyt vuosien aikana tottua turhanki paljon siihen Kaaproon, jonka päässä pyöri vaan yksi kysymys, joka oli: ”
Milloin pannaan?”
Mä katselin sen niskaa, kohottauduin sammuttamaan valot ja menin peiton alle, yhä Kaaproa katsellen. Mä en aina edes muistanut, kuinka paljon se oli muuttunut. Se oli yhä sama vanha Kaapro ja hyvä, että olikin. Mutta jotenkin… kun me alettiin seurustella, siitä tuli esiin kaikki ne uudet puolet. Mä en olisi ikinä uskonut, että Kaapro kykenis olemaan herkkä ja pohtiva. Ei kai se itsekään olis uskonut. Ja en kai mä sitäkään olis uskonut, että voisin kohdella Kaaproa vieläkin paskemmin kuin ennen… enkä voinut muuta kuin miettiä: miksi se jaksoi mua?
Kaaprosta oli tullut niin ihana kaikkine niine puolineen ja musta tuntui, että ite olin vaan kamalampi. Toisaalta, se oli itsekin sanonut, että tiesi, ettei siinä ollut mitään järkeä, että ei se olisi alkanut millekään mun kanssa… mutta sillä oli liikaa tunteita mua kohtaan. Ei se pystynyt vaan antaa olla. Ja kai mäkin olin jaksanut Kaaproa vain sen takia kaikki ne vuodet. Miksi se tunsi niin vahvasti mua kohtaan? Miksi just
mä? Mä en valittanut, en todellakaan… välillä vaan teki pahaa katsoa Kaapron lyötyä olemusta, kun mä sitä taas sanoillani olin lyönyt. Miksen mä voinut muuttua? Miksi Kaapro halusi mut, ihan sama, mitä mä sille sanoin? Se olisi saanut kenet tahansa ja silti se oli valinnut
mut… se olisi ansainnut niin paljon parempaa. Ja vaikka mä tiesin sen turhankin hyvin, mä en vaan voinut antaa sen mennä etsimään ja löytämään parempaa. Mä olin itsekäs paskiainen ja toivoin, ettei se löytäisi mua parempaa, haluaisi mua parempaa.
Mä halusin sen läheisyyttä. Oli jotenkin outo olo, kun Kaapro ei ollut koskenutkaan muhun sen illan aikana. Mä halusin taas kerran todisteita siitä, kuinka paljon se mua halusi. Halusin muistuttaa sitä siitä, mitä multa sai… ettei se ikinä unohtaisi. Kaapro oli ollut jo hetken hiljaa, josta mä päättelin mietintätuokion olevan ohi. Koska Kaapro ei ollut tapojensa vastaisesti tehnyt aloitetta, mä tuumasin, että oli mun vuoroni. Miksi se oli aina niin vaikeaa…? 4 kuukautta ja yhä mä pelkäsin, odotin, että Kaapro kavahtaisi musta kauemmas.
Mä silti vein käteni Kaapron kyljelle, päästin ulos pienen helpotuksen huokaisun. Se ei kavahtanut kauemmas silläkään kertaa. Mä liu’utin kättäni sen pehmeällä iholla, tunsin jo hetkeksi haihtuneen halun taas heräväävän mussa, kun Kaapro painautui mua vasten. Mä vein kättäni hitaasti alemmas, olin jo boksereiden kuminauhan kohdalla, kun Kaapro käännähti ja mä tajusin, että se hengitti rauhallisesti ja syvään… mä otin käteni pois ja vilkaisin sitä hämärässä. Ei voinut olla todellista… se nukkui! Se oli nukahtanut mietintöjensä päätteeksi.
Mä tuijotin sitä hetken, mutta en voinut sitten muuta kuin lösähtää takaisin makuulle. Kaapro oli nukahtanut ennen kuin me oltiin ehditty tehdä yhtään mitään… ja oli sen synttäritkin. Mä olin lahjani antanut jo, mutta Kaapro oli aiemmin vihjaillut siihen suuntaan, että se odotti multa vähän toisenlaista lahjaa myöhemmin. Mä hymähdin hieman, se tilanne oli ihan hiton kummallinen, koska mä olin sängyssä Kaapron kanssa, täydessä valmiudessa ja Kaapro nukkui mun vierellä. Mä en kuitenkaan voinut olla hymyilemättä, kun Kaapro tuhisi ja länttäsi käden mun mahan päälle. Mä tartuin sen käteen ja puristin hieman. No, Kaapron jutuista päätellen, sillä oli ollut rankka ilta, ihmekö tuo jos se noin vain simahti, mutta mä aioin joka tapauksessa laittaa sen hyvittämään huomenna. Ja kunnolla.
Siinä kun mä makasin, odotin unta, mä mietin kaikenlaista. Huomasin, että toivoin, ettei Kaapro pääsisi niistä tunteistaan, että se jaksais mua jatkossakin. Mä katoin Kaapron kasvoja, sen unista hymyilyä. ”Tykkäisitköhän sä musta, jos tietäisit, että mä oon paljon itsekkäämpi ja kamalampi kuin sä luulet”, mä kysyin hiljaa, tuttu paine puristi rintakehää, kun mietin, mitä Kaapro vastaisi… jos se vaan tietäisi.
”Mä haluan appelsiineja.”
Mä kohottauduin tuijottamaan sitä, sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Se oli hereillä? Se oli kuullut? Miksi helvetissä mä olin mennyt sanomaan ääneen jotain sellaista ja miksi Kaapro vastasi haluavansa appelsiineja?
”Mandariinit käy”, Kaapro lisäsi ja jatkoi hymyilyään.
Mä huokaisin helpotuksesta, kun tajusin, että se oli yhä unessa. Sillä oli välillä tapana puhua unissaan, mutta totta kai mä olin unohtanut ja pelännyt heti pahinta. Sillä hetkellä tuntui tyhmältä, ei Kaapro olisi tokaissut haluavansa appelsiineja, jos se olisi kuullut mun sanat ja ollut hereillä…
Mä menin taas makuulle ja kohotin käteni, silitin Kaapron hiuksia. ”Sä saat huomenna appelsiineja. Sä saat kaiken, mitä sä ikinä haluut…” Kaapro tuli muhun kiinni, eikä mua haitannut, että se ryösti mun peiton ja valtasi puolet mun tyynystä, vaikka sillä oli omatkin. Oli helppoa nukahtaa vihdoin, kun Kaapro tuhisi ja mumisi mussa kiinni.
