A/N: Hiphei, tarina jatkuu!
***
2.
Steve Rogers hengitti syvään steriiliä ilmaa ja sai taisteltua silmiään auki jokapuolisesta jomotuksesta huolimatta. Valkeista seinistä ja tasaisesta konemaisesta piipityksestä päätellen hän otaksui makaavansa sairaalavuoteessa. Kapteeni käänsi hieman päätään kartoittaen ympäristöään paremmin ja käsitti, ettei ollut yksin huoneessa. Sam Wilson istui vuoteen vierellä nojaten päätään käteensä, eikä ollut vielä havainnut hänen olevan hereillä.
”Vasemmalla puolellasi”, Steve mutisi voipuneesti yrittäen loihtia kasvoilleen pientä hymyä. Se osoittautui yllättävän raskaaksi urakaksi. Sam hätkähti ryhdikkäämmäksi ja kiinnitti huomiota vuoteessa lepäävään toveriinsa. Sisäpiirin vitsi sai tämän naurahtamaan ja selkeästi mies oli helpottunut nähdessään hänet hereillä.
”Tervetuloa takaisin, kamu”, Sam sanoi taputtaen häntä kevyesti olalle. Kosketus ei tehnyt niin kipeää kuin olisi uskonut – nähtävästi vammat ja ruhjeet olivat hyvää vauhtia paranemassa. Steve oli monesti hiljaa mielessään kiittänyt supersotilasseerumin tehokkuutta, eikä moittinut sitä nytkään.
”Mitä tapahtui?” Kapteeni esitti kysymyksen samalla rykäisten tukalan kuivaa kurkkuaan. Sam laski valkoiseen kertakäyttömukiin viileää vettä yöpöydän kannusta ja ojensi sitä lähemmäs, jotta hän sai kulautettua sitä. Steven mieleen muistui kuvottava putoamisen tunne ja se, kuinka hän oli nähnyt aluksen sortuvan hänen ja Sotilaan –
Buckyn – yllä. Siitä eteenpäin yksityiskohdat olivat hämärän peitossa ja hän toivoi, että Sam olisi kyennyt valaisemaan sen verran mitä tiesi.
”Sinut löydettiin tajuttomana rannalta suurin piirtein puoli vuorokautta sitten”, Sam kertoi ja laski kupin takaisin pöydälle. ”Agentit olivat etsineet hetken aluksen maahan sortuneen rungon seasta, mutta olit lojunut rannalla aika kaukana tuhopaikasta. He olivat olettaneet sinun uineen sinne ja sitten pyörtyneen verenhukasta. Niin minäkin luulin”, tämä lopetti kasvoillaan kysyvä ilme. Kai Steve itse oli olemuksellaan paljastanut olevansa yhtä lailla tietämätön asioiden kulun suhteen. ”Mikä on viimeisin asia, jonka muistat?”
”Muistan putoamisen ja kylmän veden”, Steve sanoi mietteliäänä. ”Sen jälkeen heräsin tässä.”
Sam nyökkäsi, mutta näytti silti, että aukkokohdat häiritsivät miestä vähintään yhtä paljon kuin häntä. Kapteeni kurtisti kulmiaan huolestuneen oloisena.
”Pääsiköhän Bucky turvassa pois?”
Kysymys oli oikeastaan tarkoitettu retoriseksi, mutta oli vastaus mikä hyvänsä, Steve ei halunnut kuulla kielteistä sellaista. Jokin hänessä kuitenkin vakuutti, että Bucky osasi pitää huolen itsestään.
”Bucky, siis Sotilas?” Sam kysyi ja vaihtoi asentoaan tuolissaan.
”Niin”, Steve sanoi hiljaa. ”Pakko myöntää, en ole koskaan kohdannut yhtä voimakasta vastustajaa. Hän ei päästänyt minua helpolla.”
”Ilmeisesti ei, kuten kuvasta voi päätellä”, Sam letkautti.
Jollain tragikoomisella tavalla Steveä melkeinpä nauratti, että juuri Bucky oli miltei koitunut hänen kohtalokseen, tai paremminkin joku, joka joskus oli ollut hänen rakkain ystävänsä. Vaikka Steve oli kerrannut itselleen lukemattomat kerrat, että kyseessä oli Hydran korruptoima vihollinen, tosiasia oli, että tämä oli katsonut häntä Buckyn silmillä ja puhunut Buckyn äänellä. Se oli ollut pahinta, mitä Steve oli koskaan voinut kuvitella kohtaavansa.
Ensimmäinen henkilö, jonka puolesta hän olisi ottanut luodin, oli ollut liipaisimen toisella puolella. Sitä olisi kai voinut kutsua hulvattoman ironiseksi. Hydra oli oikea pahuksen vitsiniekka.
Oveen naputettiin muutaman kerran, ennen kuin se avautui. Sisään astui Natasha, jonka aina niin tulkitsemattomilla kasvoilla käväisi pieni hymy tämän nähdessä Kapteenin jalkeilla.
”Miten voit?” Natasha tiedusteli istahtaessaan toiselle puutuolille Samin viereen.
”Toistaiseksi yhtenä kappaleena”, Steve hymähti pieni uupumus äänessään. ”Entä itse?”
”Pintanaarmuja, en valita. Olin enemmän huolissani sinusta.”
”Nämä paranevat äkkiä, kiitos seerumin”, Steve totesi. ”Ja se on hyvä, sillä minulla on paljon tehtävää. Minun on löydettävä Bucky.” Kapteenin teki äkisti mieli nousta saman tien vuoteesta, mutta terve järki kehotti häntä makaamaan vielä jonkin aikaa aloillaan. Luultavasti hän ehtisi pyörtyä ennen kuin pääsisi huoneen ovelle. Oli ehkä parempi olla yrittämättä.
Natasha ja Sam vaihtoivat keskenään silmäyksen, jossa oli omituista salaliittoteorian makua. Pienessä väsymystokkurassakaan se ei jäänyt Steveltä huomaamatta.
”Mitä nyt?”
Sam vaihtoi taas asentoaan tuolilla hermostuneisuus loistaen näennäisen tyynen pinnan alla. Kapteeni katsahti vuorotellen kumpaankin ja yritti saada jotain selville heidän epäselvistä olemuksistaan.
”Tiedättekö te jotain Buckysta?” hän tiukkasi antaen palttua väsymykselleen. ”Tiedättekö, missä hän on tai mistä häntä kannattaa etsiä?”
”Steve, ota rauhallisesti”, Sam kehotti vakavissaan ja laski kätensä hänen hartialleen sekä tukea antavasti että myöskin hillitäkseen häntä pysymään vuoteellaan, jos tarve vaati.
”
Rauhallisesti?” Kapteeni toisti epäuskoisena. ”Te pimitätte jotain selkäni takana, vai mitä?”
”Kuuntele”, Natasha sanoi tyynesti mutta jämäkästi. ”Emme halunneet kertoa sinulle vielä, sillä olet edelleen potilas.”
”Kertoa mitä?” Steve yllättyi itsekin, miten hän oli onnistunut sillä tavalla kiihtymään nollasta sataan vain muutamassa sekunnissa.
”Juttu on niin, että samalla, kun agentit tavoittivat sinut tajuttomana rannalta, he löysivät myös Sotilaan”, Sam selitti tympeän kaitseva sävy äänessään, mutta tämän sanat saivat Steven toiveikkaaksi. ”Hän on itse asiassa täällä.”
”Annoit minun arvuutella ääneen hänen kohtaloaan, etkä viitsinyt mainita aiemmin, että hän on samassa rakennuksessa?” Kapteeni puuskahti ja pinnisteli artikuloidakseen pidempiä lauseita ilman, että olisi rojauttanut päänsä nuutuneena takaisin tyynylle. Hämmentävää, miten paljon energiaa puhuminen siinä tilanteessa vaati, mutta Steven pieneksi helpotukseksi hän oli niin näreissään, että se toi hänelle lisää pontta. ”Jos olisit, minun ei olisi tarvinnut uhrata edes ajatusta sille teoreettiselle mahdollisuudelle, että hän voisi olla kuollut.”
”Steve”, Natasha sanoi äänellä, joka ei koskaan merkinnyt mitään positiivista. ”Pidimme tämän sinulta piilossa toistaiseksi, sillä halusimme välttää potentiaalista paniikkikohtausta. Sinulla on kuitenkin oikeus tietää. Sotilas makaa juuri nyt tajuttomana tehohoidossa.”
”M-mitä?” Steve miltei tunsi kuinka vähäinenkin väri pakeni hänen kasvoiltaan.
”Hänet löydettiin muutaman kymmenen metrin säteellä ampumahaava päässään. Leikkaus suoritettiin mahdollisimman pian ja onnistuneesti, mutta tila on yhä kriittinen”, Natasha jatkoi sensuroimatta yksityiskohtia, sillä tiesi, että niitä olisi kuitenkin tivattu välittömästi. Steven ilme oli musertava näky, mutta asia oli ollut pakko kertoa. Nainen laski kätensä Kapteenin omalle. ”Hän taistelee.”
”Ei”, Steve hengähti tuntien rinnallaan tukahduttavaa painoa kuin joku olisi istunut hänen päällään.
Ammuttu?
Buckya? ”Ei voi olla, voi Luoja – ” Hän miltei hyperventiloi ja riuhtaisi itsensä istumaan, jonka ansiosta hänen päänsä meni pyörälle ja valkeat tähdet vilisivät silmien lomitse. Sydänkäyrää silmälläpitävä kone piipitti tiheään tahtiin ja vilkutti vihaista punaista valoa.
”Steve, sinä pysyt vuoteessa!” Sam sanoi napakasti ja tarttui uudestaan hänen olkapäästään varmistaen, ettei hän keikahtaisi kumoon sairaalasängystä tai nousisi jaloilleen. ”Mikäli et satu muistamaan, sinua ammuttiin ainakin kolme kertaa ja tuollainen pyristely on erittäin tehokas tapa avata haavat! Käy takaisin makuulle, olet ihan liian heikko liikkumaan.”
”Minä en ole heikko!” Steve äyskähti. Hän oli kuullut sellaista ihan liian monta kertaa elämänsä aikana. ”Bucky... Bucky tarvitsee minua, väistäkää!”
”Me tiedämme, miltä sinusta tuntuu”, Natasha sanoi painokkaasti.
Ettekä tiedä, Steve oli vähällä ärähtää, mutta onnistui vaikenemaan viime hetkellä. Muille hän ehkä olisikin sanonut niin, mutta ei ainakaan Samille tai Natashalle. Niin idiootti hän ei ollut. ”Paras tapa auttaa ystävääsi nyt on, että lepäät ja parannat ensin itsesi. Bucky on hyvissä käsissä.”
Steve päästi äänen, joka oli samaan aikaan halveksiva tuhahdus ja voimaton nyyhkäisy. ”Tämän paikan lääkäreille hän on vihollinen! Heistä hän ei ansaitse apua ja he kohtelevat häntä kuin jotain kapista elukkaa – ” Kapteeni kauhistui omia puheitaan ja tunsi kuinka pahoinvointi uhkasi saada otteen.
”Ei, Steve”, Natasha sanoi. ”Me kaikki takaamme, että Bucky saa laadukkainta mahdollista hoitoa. Sinä taas et voi tehdä nyt muuta kuin huolehtia itsesi kuntoon.”
Steve ei kyennyt vastustelemaan, kun Samin lempeä käsi laski hänet takaisin lepoasentoon. Natashan sanat olivat saaneet hänet hieman rauhallisemmaksi, mutta hän hengitti yhä kiivaasti ja levottomasti. Sillä hetkellä hän ei kestänyt ystäviensä seuraa. ”Menkää muualle, olkaa kilttejä”, hän pyysi ja käski itseään tyyntymään. Panikointi ei auttanut mitään siinäkään tilanteessa.
”Kutsun hoitajan tuomaan jotain hermoja rauhoittavaa”, Sam sanoi ja nousi niin tarmokkaasti, että tuolinjalat kolahtivat vasten lattiaa. ”Kaikki järjestyy, Kapteeni.” Mies poistui huoneesta ja myös Natasha osoitti lähtemisen merkkejä.
”Tulemme uudestaan huomenna.” Naisen ääni kuului vielä ovelta, mutta Steve ei kiinnittänyt siihen huomiotaan. Lopulta ovi sulkeutui ja hän jäi yksin. Kapteeni painoi käsivartensa kyyneleitä lakkaamatta valuvien silmiensä eteen ja oli kiitollinen saadessaan hetken omaa rauhaa. Sydänkäyrän piipitys kuului tasaisena hänen vasemmalta puoleltaan. Sairaalahuone olisikin ollut täysin hiljainen ilman sitä sekä hänen vaimeaa niiskaustaan.