Title: Anteeksiantamatonta
Author: Julma-Nala
Genre: um... sanotaan angst, kirousten vaikutuksia ja niistä syntyviä mielikuvia olen kirjoitellut esiin.
Rating: K-11
Summary:
Välttyäkseen niiltä tekisi mitä vain.A/N~Kerrankin jotain, mikä ei osallistu yhteenkään haasteeseen (ja kas kummaa, siinä ei ole juonta). Eli 3x400 sanaa eri anteeksiantamattomista kirouksista. Jos joku on jo tehnyt tällaisen, niin olen pahoillani, olen tuskin lukenut sitä, ja jos olenkin, niin siitä on kauan, Wordin mukaan olen muokannut tätä viimeksi tammikuussa.
Anteeksiantamattomat
Komennu
Komennu. Kirous tulee helpotuksena sietämättömän arpomisen jälkeen. Se ei tunnu lainkaan niin pahalta kuin pelkäsit, ei vielä. Se ei ole vielä laittanut sinua tekemään mitään, mitä et haluaisi. Autuaasti hymyillen hyvästelet oman tahtosi. Voisit vilkuttaa sille, mutta et halua, koska halusi on pyyhkäisty menemään kuin turha toive hellässä pimeydessä. On helppoa vain antaa olla ja unohtaa, olla olematta vastuussa mistään. Ei ole mitään hätää.
Käsky käy. Se voi olla mitä tahansa tuolille istuutumisesta oman lapsesi murhaamiseen. Mitä tahansa se onkin, et vastusta sitä. Miksi surra, kun ei ole vastuussa tekemisistään? Ihana, kevyt, vapaa tunne valtaa ne mielesi osat, jotka yhä toimivat. Näet kaiken, mitä teet, mutta et tunne syyllisyyttä, et vielä. Vapaa tahtosi otti omatuntosi mukaansa lähtiessään. Kumpikaan niistä ei enää kahlitse, ei määrää tekemään päätöksiä tai saa katumaan niitä. Olet vapaa, mutta kuitenkin kahlittu.
Tiedät, että se on väärin. On väärin noitua joku ja pakottaa tämä sitten tekemään likaiset työt. On väärin tehdä ne likaiset työt. Sitä vastaan voisi taistella, mutta se on vaikeaa. Miksi luopuisit mukavasta olostasi tehdäksesi oikein? Aivan, syvemmällä mielessäsi tiedät sen. Joudut satuttamaan muita, et ikinä tekisi niin vapaaehtoisesti. Mutta vapaaehtoisuuspa ei olekaan ongelmanasi juuri nyt. On niin helppoa antaa muiden tehdä vaikeat päätökset ja vain myötäillä. On niin helppoa olla laiska ja mukavuudenhaluinen.
Kenties myös pelkäät, että epäonnistuisit kirouksen vastustamisessa. Se on todennäköistä, useimmat epäonnistuvat. Taika on vahva, vaatii paljon mielen lujuutta murtaa se. Et halua pettyä itseesi epäonnistumalla, kukaan ei halua. Vain yrittämällä voi epäonnistua. Jos ei yritä, ei voi epäonnistua. Helppoa, eikö? Miksi ottaa riski? Mukavampaa on vain sulkea silmänsä tekemisiltään ja antaa vahvemman johdattaa. Älä vastusta, et onnistu kuitenkaan. Tunnetko, kuinka helpotus astuu mieleesi, kun lopetat ajattelemisen ja menet vain virran mukana?
Sitten, yhtäkkiä, se loppuu. Olet tehnyt tehtäväsi. Sinua ei enää tarvita. Näet tekojesi kauheuden, et voi enää koskaan katsoa peiliin, siltä sinusta tuntuu.
Jokaisena kertana, kun näet kuvajaisesi, kun näet omat silmäsi, kauhistut. Saattoiko noin lempeiden silmien omistaja syyllistyä sellaisiin tekoihin? Et ollut oma itsesi, vakuuttelet itsellesi yhä uudelleen ja uudelleen. Oli vain luonteen heikkoutta, ettet vastustanut kirousta. Olet vain ihminen, sinulla on oikeus olla epätäydellinen.
Syyllisyys alkaa vainota. Ei voi enää keskittyä mihinkään, kaikkialla näkee vain uhriensa kasvot. Itsesyytökset lisääntyvät, selittely ei enää auta. Ainoa keino pelastautua omantunnon esittämiltä syytteiltä on tulla taas välinpitämättömäksi. Haluat kokea sen uudelleen, haluat jäädä autuaaseen unohdukseen.
Enää hetki, enää yksi sauvan heilautus ja yksi vaimea sana, eikä syyllisyys enää vainoa sinua. Komennu.
***
Kidutu
Kidutu. Se on sana, jota seuraa sietämätön tuska. Sitä seuraa tunne siitä, kuinka kurkkusi viilletään auki, mutta kuolema ei vapahda sinua. Tunne siitä, kuinka mielesi alkaa murentua, mutta et pyörry. Mitään ei tapahdu, on vain kipu. Kipu, jonka toivoit voivasi välttää vielä, kun sauva suunnattiin sinua kohti.
Kun joku kohottaa sauvansa tarkoituksenaan kiduttaa, alkaa uhrin mieli kuvitella omituisia asioita. Se odottaa tulevaa kipua kauhunsekaisen kiinnostuksen vallassa. Mitä se paljon pelätty sana, sen kovin kauhisteltu seuraus, voisi aiheuttaa? Saattoiko pelkkä sana todellakin saada aikaan tuntemuksia, jotka laittoivat toivomaan kuolemaa, tuntemuksia, jotka saivat odottamaan viimeistä tuomiota? Entä jos se ei toimikaan, entä jos kiroaja ei kykene siihen? Kaikki nämä mietteet ovat kuitenkin turhia, pyyhkiytyen mielestä heti, kun sana karkaa huulilta, punaisen valon välähtäessä. Kyllä se toimii.
Ajatukset katoavat, tilalle tulee jotain muuta. Rukoilua? Ei, rukoiluunkaan et enää kykene. Ajatuksesi korvautuvat toiveella kuolemasta. Jokainen solusi sykkii kipua, tuskaa, särkyä. Yhtä lailla jokainen solusi toivoo sen loppuvan ja yrittää tappaa itsensä, jotta se loppuisi, mutta turhaan. Se ei lopu.
Itse kirouksen haihtuessa muisto siitä jää, uskotellen mielelle, ettei kirous ole vielä haihtunut ensinkään. Kipu on palanut kiinni verkkokalvoille, se sykkii sydämestä vereen ja luista lihaksiin. Täriset, vapiset, etkä vieläkään saa kuolla rauhassa. Tahdot kuolla, pyörtyä, mitä tahansa, kunhan aavesärky siten katoaisi.
Se ei häviä, vielä vuosienkin jälkeen heräät yöllä omaan huutoosi kivun tunkeuduttua uniisi. Elät kivun kanssa, se laimenee hieman. Voit työntää sen mielestäsi, mutta aina se palaa takaisin. Voit elää sen kanssa, mutta niin se muistuttaa sinua olemassaolostaan juuri, kun luulit unohtaneesi sen.
Jos ikinä joudut samaan tilanteeseen uudelleen, olet valmis antautumaan, kertomaan kaiken, mitä sinulta kysytään. Olet valmis laskeutumaan polvillesi, anelemaan armoa. Vaihtaisit puolta, ilmiantaisit ystäväsi, vaikka tappaisit välttyäksesi siltä. Silti se tulee. Jos kiduttajasi olisi ylipuhuttavissa, hän ei olisi alun perinkään kyennyt kiduttamaan ketään.
Vajoat polvillesi, elämäsi on merkityksetön. Huudat, karjut, kiljut ulos tuskaasi, joka on niin suuri, ettei sitä voi ymmärtää kukaan, joka ei ole kokenut samaa. Niille harvoille, jotka ymmärtäisivät, et uskalla puhua. Et halua muistuttaa heitä siitä. Kaikki tämä vain yhden kerran jälkeen. Yksi ainoa sana voi pilata elämäsi, tuomiten sinut maanpäälliseen kiirastuleen, jonka tuli ei puhdista syntejäsi. Yksi ainoa sana voi lopettaa elämän tappamatta, saada omistamaan elämänsä vain ja ainoastaan sen sanan välttelemiselle. Yksi ainoa sana voi saada rakastamaan väkivaltaa, sillä väkivalta ei satuta puoliksikaan niin pahasti.
Kokiessasi sen uudelleen tiedät, että menetät järkesi. Monelle on käynyt niin. He elävät keskuudessamme, kyeten vain toistamaan vihaamaansa sanaa. Kidutu.
***
Avada kedavra
Avada kedavra. Vain kaksi sanaa ja olet poissa. Kaksi ainoata sanaa, etkä voi enää palata rajan takaa. Voit lähettää kuvajaisesi aaveeksi maan päälle, ellet uskalla siirtyä eteenpäin. Miksi lähettäisit? Mitä pelättävää sinulla olisi kuolemassa? Uskotko Jumalaan? Entä Taivaaseen? Jos uskot, oletko ollut hyvä? Katso sieluasi. Aivan niin, et ole ollut tarpeeksi hyvä, uskosi ei ole ollut tarpeeksi vahva. Sääli. Voit enää vain toivoa, että uskosi oli väärässä, etkä joudu jonnekin alemmas.
Mitä se oikeastaan tekee, avada kedavra? Pysäyttääkö se vain sydämen? Jälkiä ei jää, se ei vammauta. Ei, se ei pysäytä sydäntä, sillä kirouksen osuttua olet kuollut jo kauan ennen kuin sydämesi lakkaa lyömästä sekunnin miljoonasosaa myöhemmin. Se tekee jotain muuta. Se ei tapa ensin ruumista, se tappaa sielun. Paitsi, ettei sielu voi kuolla. Se pakottaa sielun jättämään ruumiin, pakottaa siirtymään eteenpäin. Anteeksiantamattomaksi sanovat moista tekoa. Onko se?
Onko todella niin julmaa vapauttaa joku tämän maailman kauhuista ja kärsimyksistä? Onko todella niin hirveä teko riistää henki ihmiseltä, kun kuolema kuitenkin on lopulta vain armahdus, pääsylippu sinne, missä ei tarvitse enää välittää sodista, sairauksista tai nälänhädästä. Miksi kuolleita kiinnostaisivat elävien ongelmat? Kuolemaa ei voi välttää ikuisesti. Liityttyäsi kuolleiden alati kasvavaan joukkoon ymmärrät, mitä ihmiset kuolemassa pelkäävät. He pelkäävät tuntematonta, eivät fyysisen elämänsä loppua.
Pelkäätkö kävellessäsi pimeällä kadulla? Se on kotikatusi, tunnet sen läpikotaisin, etkä siksi pelkää. Pelkäätkö kävellessäsi kuoleman porteille? Ne ovat vieraat, et tiedä niiden takana avautuvasta maailmasta mitään ja siksi pelkäät. Voit vielä kääntyä takaisin, laskeutua aaveena usvan keskeltä oman ruumiisi ylle. Entisen kuoresi ilme kuvastaa kauhua, jota tunsit viimeiseksi, ennen kuin taika syöksi sinut tuntemattomaan. Joku lausui ne kaksi sanaa. Ironista, eikö? Vain kaksi sanaa päätti elosi maan päällä ja pakotti sinut eteenpäin. Voimakkaita sanoja.
Ehkä et haluakaan jäädä maan päälle? Ehkä toteat, ettei niiden porttien takana voi olla raaempaa maailmaa kuin se, josta lähdit? Ehkä olet utelias, haluat nähdä, mitä paljastuu rajan takaa. Sinun täytyy nähdä ja kokea se itse, kukaan rajan tällä puolen ei voi kertoa sinulle, mitä siellä on.
Kaikki kuolevat joskus, jotkut aiemmin, jotkut myöhemmin. Silti kuolema yllättää ihmisen aina. Vaikka olisi kuinka tietoinen siitä, ettei jaksa enää kauaa, ei silti voi mitenkään valmistautua luovuttamaan. Jopa itsemurhaajat yllättyvät lopulta, kun yhtäkkiä katsovatkin kuollutta ruumistaan sen ulkopuolelta. Sepä meni helposti rikki, he ajattelevat.
Sitä sanotaan kiroukseksi, vaikka kukaan ei sen todellista luonnetta tiedä. Se on saattanut alun alkujaan olla siunaus, parantava loitsu. Se ei ole paha, se ei ole hyvä. Se vain on. Avada kedavra.
A/N~Ei se oikeastaan edes ole ficci, mutta mitä muuta se sitten olisi? Määritelmä?
