Kirjoittaja: lanoliini
Ikäraja: k-11
Tyylilaji: Romance
Paritus: Luna/Voldemort
(joo, luitte oikein...)Vastuuvapaus: En omista Rowlingin hahmoja, enkä saa tekstistäni rahaa.
Varoitukset : Minimaalista väkivaltaa.
Tiivistelmä: "Lumihiutaleet lasketuivat sen kapeille hartioille ja tarttuivat sen kauniisiin vaaleisiin hiuksiin. Se nauroi, katsoi taakseen ja ojensi kättään kutsuen luokseen. Sen ametistinvärinen kaapu oli napitettu vuorikristallinapein ja korvakoruina oli pienet vaaleanpunaiset porkkanat. Sen hymy säilyi, kasvoi vain, vaikkei sen eleeseen vastattu - ei tänäänkään. "
A/N: Nonni! Kirjoitin sitten tällaisen tekstin, vaikka a) minähän en kirjoita songficcejä b) en kirjoita tällä kirjoitustyylillä c) inhoan nössöilyä d) oikeesti Voldu on paha kovis <3 (jos et halua lukea epä-IC Voldemostista niin juokse karkuun vielä kun voit)
Biisinä Imagine Dragonsin Demons.
Tuntematta sanaa rakkaus
Lumihiutaleet lasketuivat sen kapeille hartioille ja tarttuivat sen kauniisiin vaaleisiin hiuksiin. Se nauroi, katsoi taakseen ja ojensi kättään kutsuen luokseen. Sen ametistinvärinen kaapu oli napitettu vuorikristallinapein ja korvakoruina oli pienet vaaleanpunaiset porkkanat. Sen hymy säilyi, kasvoi vain, vaikkei sen eleeseen vastattu - ei tänäänkään.
When the days are cold
And the cards all fold
And the saints we see
Are all made of gold
Se luki mielellään, katsoi ulos ikkunasta ja sukelsi unelmiinsa. Ehkä se odotti. Odotti saapuvaksi pelastajaa, joka nostaisi käsivarsilleen ja veisi pois, vaikka se yrittikin väittää muuta. Se väitti, ettei se pelännyt, että sen oli hyvä olla. Sen puheita ei saanut uskoa, piti turruttaa itsensä sen sanoilta, ja suoltaa takaisin myrkkyä, jolla särkeä sen turmeltumaton ja lapsenuskoinen mieli. Sanoa, että mikään ei enää ollut kaunista, eikä mikään muuttuisi hyväksi. Niihin sanoihin uskoi itsekin.
When your dreams all fail
And the ones we hail
Are the worst of all
And the blood’s run stale
Joskus se kävi uhmakkaaksi, tuli viereen seisomaan ja yritti tavoittaa katseen unenomaisilla akvamariininsinisillä silmillään. Silloin oli pakko lyödä, näyttää ettei sellainen käytös sopinut. Silloin piti muistaa pitää omat kasvot ilmeettöminä. Se ei koskaan silloinkaan itkenyt, ei vaikka löisi kuinka kovaa. Veri kasteli sen kasvot, kyyneleet ei koskaan. Loppujen lopuksi se pyysi aina anteeksi, sanoi sanat ja poistui huoneeseensa. Sen lähtö sattui.
I wanna hide the truth
I wanna shelter you
But with the beast inside
There’s nowhere we can hide
Yön pimeydessä oli helpompaa. Ei koskaan haistanut sen lämmintä tuoksua tai nähnyt kuinka se piirsi paljailla varpaillaan näkymättömiä kuvioita kivilattiaan. Saattoi keskittyä vain siihen, mitä itse halusi, oli aina halunnut. Valta, se tuntui hyvältä.
No matter what we breed
We still are made of greed
This is my kingdom come
This is my kingdom come
Sitten tuli aamu. Se kömpi aina sängyn jalkopäähän nukkumaan, juuri ennen auringon nousua. Se teki sen varoen, mutta siihen heräsi aina, vaikka itse teeskentelikin nukkuvansa. Sen lämpö tuntui omalla iholla, kun se veti peiton päälleen ja käpertyi pieneksi. Silloin oli vaikeaa olla liikahtamatta.
Aamuaurinko paljasti sen kalpeilla kasvoilla olevan lian ja ruhjeet. Ruhjeet, jotka olisi voinut jättää tekemättä, jos ylpeys olisi antanut myöten.
Niistä huolimatta se oli kaunis.
Don't wanna let you down
But I am hell bound
Though this is all for you
Don't wanna hide the truth
Aamupalalla se puhui kummallisia, sellaisia asioita, joita ei itse ymmärtänyt ollenkaan. Sillä ei ollut niin väliä, sen ääntä oli rauhallista kuunnella. Se ei koskaan laittanut leivälle voita, vaan söi sellaisenaan, eikä vaatinut yrttiteehensä hunajaa. Sellaisia pieniä hetkiä ja asioita, joiden olisi halunnut kestävän ikuisesti. Niinä hetkiä oli vaikea kuulla järkensä kuiskuttavan, ettei mikään sellainen ollut pysyvää. Se ei ollut todellista. Se loppuisi pian. Mutta kuinka päästää irti?
Särkyvien astioiden ääni sai sen säpsähtämään, mutta se ei juossut karkuun.
Miksei se pelännyt?
Sen täytyisi ymmärtää.
They say it's what you make
I say it's up to fate
It's woven in my soul
I need to let you go
Kädet puristuivat sen kaulalle ennen kuin se ehti astua kauemmas. Kiroukset polttivat kielellä ja koko keho täyttyi räjähtävästä voimasta. Sen silmät revähtivät auki, niissä pilkahti suru. Auringonvalo lankesi sen kasvoille jälleen, kun se yritti haukkoa ilmaa ja kiskoa käsiä kaulaltaan. Turhaan.
Sitten, muisto lumihiutaleista sen pitkillä silmäripsillä, miksi juuri nyt.
Käsien ote herkesi, vaikka niihin yritti valaa voimaa. Ne putosivat painavina sivuille, ja syyllisyys sai ihon kihelmöimään. Toinen vaaleanpunaisista porkkanakorvakoruista oli rikkinäisenä lattialla.
Se putosi polvilleen ja siveli hennolla kädellä kaulaansa. Sen vaaleaan ihoon ilmestyi jälleen uusia ruhjeita muistoksi äskeisestä. Se vapisi hiukan, ja hengitys kulki vaikeasti. Se näytti niin pieneltä, hauraalta ja hennolta. Hän oli melkein särkenyt sen.
Your eyes, they shine so bright
I wanna save that light
I can't escape this now
Unless you show me how
Se nosti katseensa kun sen viereen polvistui, eikä se yrittänyt vetäytyä pois. Sen kasvot olivat ilmeettömät, kun sen poskea kosketti varoen, peläten rikkovansa. Ja sen silmät. Sen katse, joka viimeinkin sai kohdata toisen, varovaisen. Se ei räpäyttänyt silmiään, vaan henkäisi syvään. Sen kasvoilta näki, että se kykeni näkemään kaiken piilotetun tuskan ja pimeyden. Pelon ja yksinäisyyden, vallankaipuun, pahuuden, kenties myös sen pienen hyvän, joka ei vielä ollut menetetty, mutta joka itse oli vaikeaa tiedostaa.
Se näki kaiken.
Se ei irrottanut katsettaan pitkään aikaan, vasta silloin, kun sen silmät olivat niin täynnä kyyneleitä, että se oli niistä sokea.
Kyyneleitä, ensimmäistä kertaa.
Sitten se juoksi pois.
When you feel my heat
Look into my eyes
It’s where my demons hide
It’s where my demons hide
Don’t get too close
It’s dark inside
It’s where my demons hide
It’s where my demons hide
Aamuun oli vielä monta tuntia, se nukkui levollisen näköisenä omassa sängyssään. Kuunvalon turvin ei ollut vaikea hiipiä sen sängyn vierelle. Sen kädet lepäsivät peiton päällä, ja hiukset oli letitetty löysälle palmikolle, johon oli pujotettu pöllön siipisulkia. Tyynyn vieressä oli nahkakantinen kirja, jota se oli lukenut ennen nukahtamistaan. Kirjan nimeä ei kyennyt enää lukemaan, aika oli kuluttanut kultaiset kirjaimet olemattomiin.
Vain heikoilla on tapana toistaa mielessään sanaa "jos".
Mitä jos kaikki olisi toisin?
Mitä jos menneisyytensä voisi muuttaa?
Miksi ne kysymykset eivät jätä rauhaan?
Tällä kertaa sitä katsellessa sen käteen ei voinut olla tarttumatta.
Ei, vaikka silloin huomasi, kuinka kylmä oma käsi olikaan.
***