// Beyond muokkasi fandomin otsikon eteen.Author: Inu-Chan
Rating: K-11 varuilta kielenkäytön takia
Fandom: Kuroko no Basket
Beta: Sorry, ei ole, pahoittelen mahdollisista virheistä ^^’’
Pairing: Kagami/Kuroko Aomine/Kuroko
Genre: Romance, Drama, Angst. One-Shot
Warnings: Kiroilu ainoastaan.
Disclaimer: En omista hahmoja, vaan ainoastaan leikin.
Summary: Kurokolla, Aominella ja Kagamilla on ongelma, joka sekoittaa kolmikon pään pahasti.
A/N: Sain tänään vähän aikaa, ko olin kipeänä ja laiskuus opiskelusta iski, joten kirjoitin tän Kuroko no Basketista. Vielä en ole koko sarjaa katsonut, vaan pyörin 26: jaksossa.
Inspiroiduin enismmäisestä ottelusta Aominea vastaan ja tää oli vaan pakko kirjoittaa!
Ongelma
Kuroko Tetsuyalla oli ongelma. Se hiipi hänen mieleensä aamun hiljaisina tunteina, kun hän tuijotti kattoon ilman unen häivääkään silmissään. Valo alkoi jo kiivetä hänen huoneensa seinille, odottamatta, että poika saisi edes vähän unta, ennen kuin oli jälleen aika herätä.
Kuroko ei ajatellut tätä. Hän tuskin tunsi pehmeää sänkyä allaan tai pientä, lämmintä koiraa vieressään. Hänen päähänsä mahtui vain hänen ongelmansa, joka oli syöksynyt Kurokon elämään täysin varoittamatta, äänekkäänä, lupaa kyselemättä.
Kagami Taiga. Hänen valonsa… Hänen ihastuksensa.
Miten tässä oli näin käynyt? Eikö hän ollut luvannut itselleen yläasteen jälkeen, ettei hän enää ikinä vuotaisi, ettei antaisi kenenkään repiä sydäntään hiljaa palasiksi, kuten Aomine Daiki oli tehnyt?
Joskus vuosia sitten, kun Kuroko oli ollut ala-asteella, hän oli nähnyt, kuinka isommat pojat olivat kiusanneet pienempää. Kiusattu oli ollut hento ja heiveröinen, eikä hän ollut osannut tehdä muuta kuin vapista. Vanhemmat lapset olivat tönineet häntä, lyöneet häntä. Tallanneet alas hienon hiekkalinnan, jonka poika oli vaivalla tehnyt. Mitä enemmän pelkoa kiusattu oli osoittanut, sitä innokkaammin muut olivat häntä pilkanneet. Kuroko ei ollut osannut tehdä mitään. Ei hakea opettajaa, ei mennä väliin. Ainoastaan tuijottaa kauhulla vierestä.
Silloin Kuroko oli päättänyt. Hänestä tulisi Varjo.
Poika oli tehnyt itsestään mahdollisimman hiljaisen ja huomaamattoman. Hän oli opetellut, kuinka piiloutua katseilta, vaikka muut näkisivät, kuinka puhua siten, ettei kukaan ärsyyntynyt olematta silti mielistelemättä…
Hän oli tarkkaillut ihmisiä ja nähnyt, kuinka toivottomasti ihastuneet tytöt olivat antaneet komeiden poikien pyörittää itseään, pahoinpidellä ja hyväksikäyttää… Ja päinvastoin.
Kuroko ei ollut halunnut samaa itselleen, joten hän oli vetäytynyt entistä enemmän varjoihin.
Kunnes hän tapasi Aomine Daikin. Jonka silmät alkoivat loistaa, aina, kun hän pääsi käsiksi koripalloon ja joka syöksähteli kentällä pysäyttämättömänä kuin peto…
Kuroko oli kätkenyt sen. Piilottanut silloiset tunteensa naamion taakse ja hoitanut syötöt, kuten aina. Hän oli kuitenkin ollut onnellinen… Kait. Aomine oli aina lyönyt kevyesti heidän nyrkkinsä yhteen pelin päätteeksi ja joka ikinen kerta Kuroko oli tuntenut sähköä ihollaan. Aominen käsi oli ollut kuuma suorastaan polttava.
Kunnes…
”Ainut, joka voi voittaa minut, olen minä itse”, Aominen loittoneva selkä oli näyttänyt suurelta, eikä Kuroko osannut huutaa perään, tai juosta toista kiinni. Hänen valonsa oli sammunut ja jättänyt hänet pimeään.
Kagami… Kagami oli niin erilainen kuin Aomine ja silti heissä oli jotain samaa. Kuroko oli viehtynyt toisen tuleen. Mutta häntä pelotti. Oli pelottanut jo Shutokun pelin jälkeen. Pelottanut niin paljon, että hänen oli ollut pakko lyödä toista…
Eikö Kise ollutkin varoittanutkin häntä?
”Jonain päivänä, hän saavuttaa Ihmeiden sukupolven tason ja kasvaa eroon joukkueestaan.” Kuroko ei ollut halunnut uskoa sitä…
Mutta niin oli käymässä. Kagami oli kävellyt ulos pukuhuoneesta pelin jälkeen ja tämän loittoneva selkä oli jättänyt jälkeensä kylmyyden.
Eikä Kagami enää edes syöttänyt hänelle… Kuroko ei itkenyt, ainoastaan puristi lakanan nyrkkiinsä.
******
Kagami Taigalla oli ongelma. Hän liikkui levottomasti asunnossaan ja kirosi jalkojaan, kirosi Kurokoa ja heikkouttaan…
Mutta ennen kaikkea hän kirosi Aomine Daikia. Kagami ei voinut unohtaa sitä perhanan katsetta, jonka tämä oli luonut kentällä Kurokoon. Se oli ollut niin alentava, huvittunut, mutta ennen kaikkea omistava. Kuin Aomine olisi koripallon sijasta halunnut käsitellä Kurokoa…
Ja se paskiainen oli vielä lyönyt Kurokon maahan sanoillaan. Poika ei ollut pystynyt pelaamaan kunnolla sen jälkeen missään muussa pelissä kunnolla. Pahinta oli kuitenkin nähdä, kuinka Kuroko katsoi Aominea takaisin, kuinka toisella oli tuntunut olevan henkisesti ylivoimainen ote pienikokoiseen poikaan.
”Vitut”, Kagami murahti ja löi seinää. Hän tykkäsi Kurokosta. Ja lujaa. Aluksi pojan rauhallisuus ja miltei huomaamaton olemus oli ärsyttänyt Kagamia. Ne pienet hymyt, nopeat, sulavat liikkeet Kurokon syöttäessä ja tämän
pienuus. ”Sinun valosi on surkea, et pysty vetämään esiin Tetsun oikeaa potentiaalia”, epämiellyttävät sanat porautuivat tajuntaan ja Kagami olisi halunnut käydä kuristamassa tyypin.
Häntä ärsytti… Jostain syystä pojasta tuntui kuin olisi pettänyt Kurokon häviämällä sille tyypille. Asiaa ei auttanut, että molemmat… olivat samaa väriä, eri sinisensävyjä vain. Oliko heidän pakko olla niin yhteensopivia? Molempien taustat ja tunteet olivat näkyneet kentällä selvästi ja Kagamia oli alkanut oksettaa. Punapää ei olisi halunnut tehdä mitään muuta kuin suudella Kurokoa siellä, kaikkien nähden välittämättä seurauksista ja huutaa sille paskiaiselle: ”MINUN!!”
Sen takia hän ei ollut syöttänyt Kurokolle. Hän tarvitsi aikaa. Hän ei pystyisi vielä kohtaamaan Kurokoa, sillä Kagami näki yhä sen kirotun yhteyden, jonka kaksikko jakoi. Yhteyden, johon hänellä ei ollut asiaa. Lisäksi, hän halusi tulla ensin itse vahvemmaksi, jotta voisi näyttää sille paskiaiselle, että hän oli Kurokon valo nyt. Ettei Kuroko tarvitsisi mitään vitun ylipitkää, tunnevammaista idioottia.
Kagami halusi saada ajatuksensa muualle. Hän kaipasi epätoivoisesti tekemistä, treeniä. Mutta hänen jalkansa eivät olleet vielä parantuneet.
Kirotut jalat. Miksi ne pettivät juuri silloin, kun niitä tarvitsi?!
*****
Aomine Daikilla oli ongelma. Hän pohti ongelmaansa samalla kun pyöritteli laiskasti koripalloa kädessään koulun liikuntasalissa.
Vai on Tetsu löytänyt uuden valon… Eipä se kovin hääppöinen ollut. Himmeä ja surkea Aomineen verrattuna. Sinipää hymähti. Tetsun ajatuksen juoksut olivat joskus varsinainen mysteeri. Miksi valita jonkin uusi, surkea korvike, kun Tetsu olisi voinut saada hänet? Helposti, vieläpä.
Tetsu luuli olevansa kovinkin taitava kätkemään tunteensa, mutta Aomine oli aina osannut aina lukea häntä. Sen takia hän oli hyvä koripallossakin. Hän luki ihmisiä, kuin nämä eivät olisi olleet kirjoja kummempia. Yksi vilkaisu saattoi paljastaa syötön suunnan hyvinkin helposti.
Siispä Aomine oli nähnyt kuinka Tetsun ilme pehmeni aina hieman Aominen seurassa, kuinka kalpeat posket punersivat hieman, kun he koskettivat toisiaan.
Todella, Tetsu oli idiootti. Hänen ei olisi tarvinnut näyttää satutetulta koiranpennulta silloin ottelussa. Hän olisi voinut olla Aominen. Poika oli suunnitellut paljastavansa tunteensa yläasteen mestaruusottelun jälkeen, mutta Kuroko oli kadonnut heti sen jälkeen. Jättämättä mitään viestiä ja ilmoittamatta kenellekään. Se oli kirvellyt Aominea hieman. Kyllä Tetsu olisi hänelle voinut tunnustaa, sen sijaan, että olisi valinnut jonkun surkean korvikkeen.
Vaikka Kagamirassu oli ihan lääpällään Tetsuun, se näkyi. Aomine hymähti. Hän ei ollut tippaakaan mustasukkainen. Hieman katkera vain, sillä hän tiesi että Tetsu valitsisi loppujen lopuksi hänet. Aomine voitti aina.
Sinipää venytteli, nappasi koripallon ja lähti juoksemaan salamannopeasti salin toiseen päähän. Hän hyppäsi ja teki korin kuin se ei olisi ollut sen kummempaa kuin kävely. ”Ainoa, joka minut voi voittaa olen minä itse”, hän totesi itsekseen ja virnisti hävyttömästi.
