Kirjoittaja: Greece
Ikäraja: k-11 //zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajoja
Fandom: Harry Potter
Paritus/Hahmot: Lucas Eccleston/Paul Marshall
Vastuuvapaus: En omista fandomia tai paikkoja, mutta hahmot kuuluvat minulle. En saa minkäänlaista korvausta työstäni.
Tiivistelmä - Kun kaksi eronnutta sydäntä kohtaavat taas, on edessä riemu. Mutta kuinka kauan kaksi sydäntä pitävät yhtä? Kuinka pelastaa toinen, kun on itse vaarassa?
--------
Osa 1
Katselet häntä aina lumoissasi.
Kun hän puhuu, olet hymyssäsi.
Aikasi ei riitä enää minulle
Enkö kelpaa enää sinulle?
Ole kiltti ja sano, ettei se ole totta.
Kai yhä saan olla se ainoa?
Emmehän me olleet vain tarua
Rakkautenamme on enää railoa?
Elämäni tuskallisimmat minuutit.
Juokse jo! Juokse karkuun kaikkia valheitasi!
Miksi minua näin kidutit?
Et tarvitse enää lakeijaasi.
Kuolen sisältä päin
Teitkö sen tahallasi näin?
Lähdet jonkun toisen matkaan.
Löysit itsellesi uuden armaan.
Nuori poika istuu sängyllään risti-istunnassa ja katselee tyhjyyteen. Hän keinuu hieman, eikä hymyile. Ei sitten lainkaan. Sitä on jatkunut jo vuoden verran, eikä mikään tunnu auttavan, vaikka kuinka nuorukaisen äiti on kokeillut terapiaa ja psykologia.
Joku koputtaa oveen ja sitten ovi raottuu. Sieltä kurkistaa kaunis nainen, joka on letittänyt vaaleat hiuksensa. Se korostaa nätisti ruskeita silmiä.
”Me menemme nyt nukkumaan. Yritä sinäkin saada unta Paul” nainen vaatii ja hymyilee perään sievästi. Naisen silmistä näkee kuinka hän on väsynyt. Nuorukainen sängyllä nyökkää ja vastaa pienellä teennäisellä hymyllään.
”Kyllä äiti” Paul lupaa. Kun ovi sulkeutuu, hän nousee ja kävelee tietokoneensa luokse. Laihan pojan yllä on vain harmaat, löysät housut ja beige, liian iso T-paita. Hän istahtaa tietokoneen ääreen toinen jalka tuolilla. Se on koukussa rintakehää vasten. Huoneen lattialla on vaatteita ja sänky on petaamaton. Kello on noin yksitoista ja ulkona on pimeää. Tai mistäpä Paul sen tietäisi, tummat verhot ovat olleet jo pitemmän aikaa ikkunoiden edessä.
Nuorukainen nojaa toisella kädellään poskeensa ja toisella liikuttaa hiirtään. Ei taaskaan mitään mielenkiintoista Myspace’ssa. Se paikka on jo melko kuollut. Yhtä kuollut kuin Paul.
Värinä herättää kuitenkin Marshallin huomion. Se on peräisin puhelimesta, mikä taas on sängyllä. Hän havahtuu täysin ajatuksistaan ja tuijottaa kännykkää. Ei kukaan hänelle yleensä soita.
Paul nousee, kävelee sängylle ja ottaa kännykän käteensä. Näytössä näkyy vain numero. Hän painaa vihreää ja nostaa kännykän korvalleen. Heti pojan sydän jättää lyönnin välistä.
”Paul? ” Ääni kysyy. Se on tuttu pehmeä ääni, joka tuntuu kaikuvan vielä kauan huoneen seinissä, vaikka se kuuluukin puhelimen kaiuttimista. Ääni, joka saa kylmimmänkin sydämen sulamaan, mutta jonka omistajan sydän on kylmempää kuin Siperian jäät.
Marshall ei osaa sanoa mitään. Hän aukoo suutaan, mutta ääntä ei tule. Puhtaat kaipauksen kyyneleet nousevat silmiin ja valuvat poskille. Pieni hymy nousee pojan kasvoille. Aito, onnellinen hymy.
”Paul Marshall?” Ääni toistaa uudelleen. ”Anteeksi, soitanko väärään numeroon, pahoitteluni” puhelimesta kuuluu ja Paul hätääntyy hieman.
”Ei! Älä lopeta!” Paul huudahtaa hätääntyneenä ja pyyhkii kyyneliään, vaikkei siitä tule loppua. ”Paul Marshall puhelimessa” hän melkein kuiskaa itkuisella äänellä ja hymyilee koko ajan enemmän ja typerämmin. Siitä on kuukausia, kun hän viimeksi hymyili niin paljon.
”Ai… Ajattelin, että olen kaupungissa pari päivää. Ehkä tahtoisit sopia… Tai jotain?” Pehmeä ääni kuulostaa kokoajan paremmalta. Paul voisi sulaa siihen paikkaan. Vajota lattialle ja itkeä itsensä uneen pelkästä onnesta. Hänellä on ollut niin ikävä sitä ääntä.
”Se käy… Missä olet?” Paul kysyy edelleen sekaisin itkusta.
”Nyt hetikö? Olen neulalla, ajattelitko---” Henkilön lause jää kesken, sillä Paul sulkee puhelun. Hän potkii housut jalastaan ja vetää tilalle vanhat farkut. Paidan päälle hän heittää ruskean takin ja nuorukainen peilaa vielä kännykkänsä näytöstä, ettei ruskeat hiukset ole vallan sekaisin. Sitten hän heittää verhot sivuun, avaa ikkunan ja hyppää siitä ulos kännykkänsä kanssa.
Neulalla henkilö tarkoitti Kleopatran neulaa. Sinne on matkaa, mutta köyhänä Paul on tottunut juoksemaan. Tämän kunta on hyvä ruumiinrakenteesta huolimatta, eikä hänellä mene edes kauaa, kun jo pääsee lähelle neulaa.
Paul hidastaa, kun hän näkee tutun hahmon. Hän pyyhkii vielä kyyneliään ja hiljentää kävelyyn. Hän on hengästynyt. Neulan edessä seisoo noin 180 senttimetriä pitkä nuorukainen, jolla on punaiset, kiharat hiukset, mitkä on vedetty geelillä taakse. Hänellä on yllään musta huopatakki, minkä kaulukset ovat pystyssä. Tällä on toinen käsi takin taskussa ja toisessa on puhelin. Sivusilmällään vilkaistessaan, hän huomaa Paulin ja pistää puhelimen taskuunsa. Niinpä tämä kääntyy Marshallia kohti ja katsoo tätä vihreillä silmillään, mitkä niin lumoavat. Ilmeettömillä kasvoilla käy tuttu, ivallinen hymy. Paul voisi sulaa siihen paikkaan.
Äsken kun hän oli yrittänyt pyyhkiä kyyneleitään, ei se sitten onnistunutkaan. Kyyneleet tulevat taas silmiin ja ruskeahiuksinen poika valuu istumaan yhdelle kiviselle kuutiolle. Paul hautaa kasvot käsiinsä ja pieni säikähdyksen ilme käy punapään silmissä. Henkilö kävelee lähemmäs ja polvistuu Paulin eteen pyyhkimään tämän kyyneliä. Ensin hän siirtää toisen käsiä pois kasvojen edestä.
”Paul.. Älä itke” Hän pyytää toista. Paul painautuu nojaamaan tähän ja kastelee toisen nuorukaisen takin kyynelillään.
”Lucas Jeffrey Eccleston…” Paul parkuu toisen nimen ja kietoo kätensä tiukasti toisen ympärille. Punapää yllättyy niin, että nostaa käsiään automaattisesti. Sitten hän alkaa silitellä ruskeita hiuksia rauhassa ja katse on nyt hieman lempeämpi. Huulilla ei ole mitään ilmettä.
”Olen pahoillani siitä mitä kävi” Lucas sanoo ja painaa pienen suukon Paulin päälaelle, mutta Marshall ei tunnu huomaavan. Häntä ei kiinnosta. Tärkeintä on se, että Lucas on siinä nyt.
”Lucas Jeffrey Eccleston, ihka elävänä minun edessäni!” Paul melkein huutaa itkunsa lävitse ja saa heti ohuet huulet omiaan vasten. Lucas suutelee häntä pitääkseen tämän hiljaa. Kun huulet erkanevat, vihreät silmät tuijottavat vain ruskeita. Heidän välillään on pitkä hiljaisuus ja Paul tärisee pidätellessään itkuaan. Lopulta hän pyyhkii kyyneleensä. ”Tulit takaisin?” Lucas jättäisi mielellään vastaamatta tuohon kysymykseen, mutta hän pudistaa päätään.
”En. Olen vain ohikulkumatkalla, mutta tulin tapaamaan sinua. Kelpaanko yhä?” Eccleston kysyy ja suo Paulille pienen hymyn. Kaikki suru tuntuu haihtuneen tämän sisällä täysin. Paul nousee ja Lucas nousee perässä. He seisovat pienen hetken vastakkain, Paul lyhyempänä, joten joutuu katsomaan ylöspäin Lucasia. Sitten hän kietoo kätensä punapään niskan taakse, nousee varpailleen ja suutelee tätä. Suudelma on pitkä ja intohimoinen, eikä kumpikaan tahtoisi lopettaa. Lopulta on pakko.
”Missä nukut? Tuletko luokseni?” Paul kysyy silmät punaisina itkemisestä. Hän toivoo todella, että saa Lucasin viereensä yöksi. Mutta tämä pudistaa päätään.
”En vaivaa teitä. Tulin tänne toisestakin syystä, joten tule sinä minun luokseni” Lucas pyytää. Hän asuu myös Lontoossa. Syrjäisemmällä seudulla, hienossa kartanossa. Tai asui, kunnes lähti. Nyt hän on takaisin.
”Kartanoonne? Millä?” Marshall on köyhä, hänellä ei ole kuin jalat joilla kävellä. Lucas on rikas ja saa kenet tahtoo. Heidän elämänsä ovat niin erilaisia.
”Minulla on auto” nuorukainen kertoo ja hymähtää taas ivallista hymyään. Sen ei ole tarkoitus olla niin ivallinen, mutta Lucasin hymy vain on sellainen. Punapää lähtee kävelemään lähimpää katua kohti ja vetää Marshallia perässään pitäen tätä kädestä.
He tulevat mustan, matalan auton luokse, eikä Paul osaa sanoa sen merkkiä. He nousevat autoon, Lucas kuskin paikalle, eikä Paul saa katsettaan irti noista siroista ja kauniista kasvoista. Eccleston ajaa rauhallisesti ulos kaupungista ja pian kääntyy hiekkatielle. Se vie vielä pitkälle, ennen kuin heitä vastaan tulee valtava kartano. Sen pihaan punapää pysäyttää autonsa ja nousee autosta. Paul perässään. He kävelevät molemmat ovelle ja Lucas ottaa avaimen taskustaan. Sillä hän avaa kartanon ovet. Heitä vastassa ei ole ketään ja kartano näyttää pelottavan autiolta. Huonekalut ovat paikallaan, mutta niitä peittää valkoiset liinat. Onhan Paul käynyt siellä aiemminkin.
”Pelottavaa” Paul kuiskaa ja puristaa Lucasin kättä omassaan. Punapää hymähtää, sillä hän ei juuri pelkää mitään. Tai pelkää, mutta hän ei välitä. Nuorukainen päästää irti Paulin kädestä ja kävelee peremmälle. Hän lyö kätensä kerran yhteen, minkä seurauksesta jostain kiiruhtaa vanha mies frakissa.
”Nuori herra” mies kumartaa kohteliaasti, eikä katso Lucasia silmiin. Lucas katsoo miestä, eikä kasvoilla taas ole ilmettä.
”Miksei täällä ole valoja?”
”Anteeksi nuori herra, menen laittamaan valot” Vanha mies kiiruhtaa pois. Kartanossa on vain suuria rautaisia kehikkoja, missä on kynttilöitä pystyssä. Vanha mies alkaa sytytellä niitä.
”Anteeksi, Alfred on hieman huonovointinen. Hän on niin vanha” Eccleston selittää Paulille, joka nyökkää. He kävelevät oleskelutilaan, missä Lucas kertoo huonot uutiset. Hänen vanhempansa menehtyivät kuukausi sitten ja nyt hän pääsi hakemaan perintönsä. Suuren määrän rahaa ja kartanon.
Kaksikko kävelee portaat yläkertaan ja Paul katselee ympärilleen hieman peläten. Häntä todella pelottaa se, miten Lucas taas lähtisi ja jättäisi hänet. Hän jäisi taas yksin. Mutta nyt hän saisi olla edes hetken rakkaansa lähellä.
Makuuhuoneessa Lucas alkaa riisua mustaa liiviä kauluspaitansa päältä. Koko ajan hän katsoo Paulia, joka istuu sängyllä tietämättä mitä tehdä tai ajatella. Kun Lucas on enää pelkissä mustissa housuissa, hän painaa suudelman Paulin huulille. Hän painaa toisen vasten sänkyä suudellen tätä hellästi ja rakastavasti. Suudelman voisi vannoa olevan täynnä tunnetta. Kuin kaksi särkynyttä sydäntä olisi liitetty taas yhteen. Kaksi laiminlyötyä ihmistä olisi jälleen yhdessä. He kuuluvat yhteen, Paul tuntee sen.
Lucas riisuu nopeasti Paulin paidan ja heittää sen lattialle, sitten hän alkaa avata toisen housuja tätä suudellessaan. Punapää tuntee Marshallin sormet tukistamassa jo nyt hänen punaisia hiuksiaan. Taakse vedetyt hiukset menevät vain sekaisin ja täysin pois muodostaan, mutta se saa Ecclestonin näyttämään vain seksikkäältä.
Paulin vartalo myötäilee täysin Lucasin kehon liikkeitä. Pian Marshall makaa siinä valkoisilla lakanoilla täysin alastomana. Täysin antautuneena Lucas Ecclestonille, joka intohimoisesti suutelee tämän kaulaa ja rintakehää aiheuttaen elämää Paulin jalkovälissä. Heitä molempia kiihottaa ja he himoitsevat toisiaan. He vaihtavat nopeasti katseitaan, kunnes hurmio saa alkunsa. Paul on seitsemännessä taivaassa rakkaansa kanssa. Se on kuin ihme. Kuin Jumala olisi kuullut hänen rukouksensa ja tuonut onnen takaisin. Tuonut Lucas Ecclestonin takaisin.
Siinä he makoilevat. Hengästyneinä ja onnellisina. Molemmat hymyilevät ja lopulta toinen käärii itsensä pieneksi kippuraksi ja painautuu toista vasten. Siinä he ovat. Siinä on kaksi särkynyttä sydäntä korjattuina toisillaan. Kaksi sydäntä silti niin kaukana toisistaan. Kaksi sydäntä – Toinen taas lähdössä ja toinen jäämässä yksinäisyyteen.
Kaksi sydäntä, jotka luottavat toisiinsa.
Kaksi sydäntä, joita ei erota mikään.
