Genre: Ehkä vähän fluffyä, ehkä hieman enemmän draamaa.. ? General I guess.
Ikäraja: k-11
A/N: Tämä novelli osallistui erääseen novellinkirjoituskilpailuun vuosi sitten. Siinä en sijoittunut, joten ajattelin laittaa tämän nyt tähän. Tämä on ikäänkuin ajatustenpurkua, saa tulkita miten tahtoo
ja joo, tämä on olevinaan
Kylmän korven kasvatti -tekstisarjan osa, vaikka ei suoranaisesti olekaan, koska se on enemmänkin rääpäleketju (ainakin minun mielestäni...) Nyt, olkaa hyvät, ja olkaa ylpeitä siitä että ylipäätään julkaisen mitään!:3
Tulella tahratut, henkireiän herättämät
Konserttisalin seinät humisivat hiljaisuutta, kun astuin sisään. Ne tiesivät, ne tunnistivat minut vielä. Sivutilasta lavalle katselu loi
kummallisinta tunnetta, mitä olin reiluun vuoteen tuntenut. Kun keskityin, pystyin vielä kuulemaan orkesterimme soinnin Beethovenin ensimmäisen sinfonian tahtiin. En voinut kuin huokaista helpotuksesta paikan näyttäessä aivan samalta kuin viimeksikin.
Tein pyhiinvaellustani paikkaan, jonne olen haudannut vanhan elämäni rippeet. Puhun paikasta, jossa tein elämäni mahdollisesti suurimpaan käännekohtaan liittyvän päätöksen. Annan katseeni kiertää ympäri lavaa, asettaudun kuin luonnostani tyhjälle paikalle, jossa istuin silloin soittimeni kanssa. Se teini-ikäinen epävarma neitonen ei enää ole täällä väistelemässä puhaltajan katsetta ja yrittämässä soittaa jokaista nuottia edes hieman, mutta muistot elävät.
Muistan, miten yksinäinen se tyttö silloin oli. Ei, oli hänellä kavereita, mutta ihan kuin hän olisi koko ajan yksin. Kuinka vaikea olikaan hänen tilanteensa, jossa kotona huono seurustelusuhde oli viedä järjen. Hän oli niin kliseisen kiltti, täydellinen koulutyttö – ainakin muiden silmissä. Eivätkä kiltit tytöt (o)saa sanoa ei. Kun tyttö ei ollut osannut kieltäytyä ja tehdä kilpakosijallekaan selväksi, ettei hänellä ollut mitään annettavaa, oli miellyttämisenhalu viedä mielen- sekä ruumiinterveyden. Molemmat nuoret miehet olivat olleet omalla tavallaan todella suloisia, mutta mustasukkaisuuden ja omistushalun määrä jo muutenkin kiireisen muusikonalun elämässä olisi ollut tappava yhdistelmä. Ei poikaystävässä ollut vikaa – rakastumisessa ei ollut mitään pahaa. Miehenpuolikas ei vain ollut tajunnut, että ahdistus ja tukahduttaminen olivat hiivuttaneet tytön elämänliekkiä hitaasti pelkäksi aavistukseksi, eikä hän tiennyt, ettei osannut enää sytyttää sitä siihen roihuun, joka se oli ollut suhteen alkuaikoina.
Täydellisyyden ja miellyttämisen hinta oli kova. Jossakin vaiheessa mieli alkoi pettää, ensin epämääräisenä ahdistuksena, lopulta paniikkikohtauksina ja elämänhallinnan puutteessa jostakin kiinnisaamisen epätoivoiset yritykset purkautuivat kaiken, lähinnä ravinnon, rajoittamiseen. Tasapainottelu oli jotakin, jonka tyttö oli valitettavasti oppinut jo aivan liian nuorena. Ratkaisu kaikkeen oli laittaa naamio kasvoille ja esittää hyvinvoivaa; turha rasittaa kenenkään mieltä hänen tyhjänpäiväisillä ongelmillaan. Säästöliekki, jolla tyttö toimi kokoajan, oli helpointa käyttää ja sitten näytellä, ettei missään ollut vikaa. Kaikki olivat tyytyväisiä eikä tarvinnut ajatella mitään rutiinielon lisäksi. Ahdistuksesta oli lopulta tullut kiinteä osa tytön mieltä, ja se kuristi kurkkua alati, tahattomasti tosin. Vaikka iso osa tytöstä huusi, kiljui ja potki irtipäästämistä ja vapautumista omistuksen kahlitsevasta kaulapannasta suurten tunteiden häkissä, ei hän voinut käskeä poikaa pois. Tytöltä puuttui eräs kaksikirjaiminen sana, jolla tehdä kaikesta tyhjää ja vapautua tuskaisesta rististä, jota hän kantoi.
Se kevät muutti kaiken. Synkeimmän suorituskauden ahdistuksessa tytön silmissä pilkahti toivo ensimmäistä kertaa. Hän saisi edes pari viikonloppua jossakin muualla, uusia ihmisiä, vehreä projekti työstettäväksi. Musiikki – henkireikä, joka oli ollut niin monen mökötykseen johtaneen aikaa koskevan väittelyn pääaihe—oli pitänyt hänet kasassa monta vuotta, kaikista kärsimyksistä huolimatta.Vedän henkeä, ja yritän ymmärtää, että ne ajat ovat – ainakin osittain – ohi. Mielenterveydessä saattaa olla vielä silloin tällöin pientä heittoa, mutta fyysiset oireet ovat jo likipitäen kadonneet. Tämän tajuttuani annan itseni ymmärtää, että se tyttö, joka vuosi sitten istui paikallani, on kasvanut isoksi.
Projektin ensimmäinen päivä. Koulussa tyttö oli jännittynyt ja innoissaan: vihdoinkin hän pääsisi katsomaan, miltä näyttää oikea sinfoniaorkesteri soittajan näkökulmasta. Linja-auto kuljetti häntä ja paria nuorempaa kohti määränpäätä liian hitaasti mutta varmasti. Viulukotelo kyhjötti nätisti kiilattuna penkkien välissä tytön vieressä kera matkalaukun. Innostus paloi hänen silmistään ensimmäistä kertaa ties minkä jälkeen. Vaikka hän olikin kokenut esiintyjä, tämä oli jotakin aivan uutta ja ennen kokematonta.Jossakin vaiheessa hahmotan, että katsomon valot on sammutettu. En jaksa ajatella niitä. Jos yleisömeri aaltoilisi omalla paikallaan, tuntisin palanneeni ajassa taaksepäin. Se tyttökin tuntisi sen varmasti.
Ensimmäisen viikonlopun aikana tyttö ei saanut montakaan uutta kontaktia, mutta tutustui vanhoihin paremmin kuin hyvin. Hotelliviikonloppu kaupungin maksuun oli luksusta, joten hän saattoi antaa anteeksi itselleen energiamäärän, jota aamiaisbuffet tarjosi.
Myöhemmin harjoitusten välisellä tauolla koko aamun soittanut jo hieman uupunut jousisoittajatyttö kimmastui parille puhaltajalle, jotka kertoivat taukoilleensa. Pojat nauroivat, ja lopulta tyttökin hymyili. Silmissä pilkahti jotakin selittämätöntä, mikä jäi paikallaolijoille mieleen. Se oli aavistuksen ruokittu liekki.
Ruokatauon jälkeen luppoajalla viulistityttö lyöttäytyy yhteen flyygelin kanssa ja hän saa osakseen hymyjä. Suloista, taustapianisti, joka sulautui likipitäen seinään. Jossakin vaiheessa tyttö tajusi, etteivät ihmiset tulisi hänen luokseen katsomaan hänen tekemisiään. Tytön siniset silmät näkivät katseen, joka huokui hyväksyntää. Katseen omistaja hymyili lämpöisesti. Pois kotikentältään viety tyttö hymyili takaisin. Ehkä tämä viikonloppu ei olisikaan sosiaalisten kontaktien suhteen aivan turha.Minä tapailen mieleeni takaisin vanhoja sormituksia, melodioita joita olen kuunnellut ahkerasti projektin jälkeen. Haikeita ajatuksia risteilee mielessäni, enkä olisi koskaan uskonut, että mikään tuntuisi päässäni niin sydänverenpunaiselta totuudelta kuin asiat, jotka projektissa opin. Mukaan tarttui paljon onnellisia muistoja sekä ihmisiä, joita tuskin olisin koskaan oppinut tuntemaan ilman.
Toinen viikonloppu koitti. Samoja ihmisiä palasi ympäri maan samaan paikkaan jatkamaan siitä, mihin ennen pääsiäistä jäivät. Tyttö hymyili ja tervehti muutamia, eikä muistellut pahalla rääkkiä, jonka monen tunnin harjoitukset aloittivat. Kuka olisi uskonut, että hänkin olisi kehittynyt niin paljon, että surkean alun jälkeen sinfoniaorkesterin yritykset kuulostaisivat mahtipontisen hienolta niin, että kylmät väreet kulkivat jopa soittajien selkäpiissä. Tyttö oli helpottunut päästessään irti tukalasta tilanteesta kotipuolessa.
Harjoitusten välissä tyttö jäi katselemaan ilmoitustaulua. Hänen viereensä asettui pitkänhuiskea miehenpuolikas, jonka virnistys oli käynyt jo tutuksi. Tyttö ei heti hahmottanut missä oli hänet nähnyt, ja sitten muisti. Pojanretale hymyili, ja esitti sitten kysymyksen koskien tytön kotipaikkakuntaa. Kysymys oli ehkä hieman hassu, mutta kun selvisi heidän omistavan yhteisiä tuttuja, juttu ei katkennut vaan jatkui. Tytön kasvot loistivat, koska keskustelusta tuli vähintäänkin kiinnostava, eikä uusia tuttuja ilman ennakkoluuloja pikkuisessa kotikaupungissa löytynyt mitenkään usein. He nauroivat ja nauttivat toistensa seurassa. Tyttö ei voinut vastustaa ajatusta uudesta ystävästä, eikä kaksilahkeinenkaan näyttänyt mitenkään suoranaisesti häntä inhoavan. Syntyi henkinen side, ja pikkuhiljaa
hiipunut tulenlieska tytön silmien takana alkoi saada uutta puhtia.
Myöhemmin illalla kaksikko löysi itsensä kiroamasta hotellien imelää aulamusiikkia alimpaan helvettiin.
Vaikka pojalle oli selvinnyt tytön ikävä tilanne kotopuolessa, ja vaikka suhtautuminen yritti olla isoveljellistä, siitä kuulsi läpi pettymys. Tyttö uskoutui hänelle asioista, joista hänen oli mahdoton puhua poikaystävänsä kanssa, mikä kertoi luottamuksen määrästä. Se kertoi siitä, että hänellä olisi kenties mahdollisuus tämän toisen rikkirevityn taiteilijasielun tunteisiin. Mutta eihän varattuihin naisiin saisi koskea. Toisen viattomuuden tahraaminen voisi olla pahinta, mitä hän voisi tehdä. Tai no, teoriassa tyttö ei ollut vapaata riistaa, muttei oikeastaan muutenkaan suhteen laadun takia. Tytön kasvoille karkasi ripaus tuskaa tämän ajatellessa, että maanantaina hänen pitäisi palata kotiin selvittämään asioita ja sietämään itseään ihan yksin. Poika lupasi kuunnella ja auttaa avatessaan samalla omaa raastettua menneisyyttään, ja he loivat jotakin kuolematonta välilleen. Luultavasti sitä kutsuttaisiin uskollisuudeksi, lojaaliudeksi, ruhjeet parantavaksi lääkkeeksi, tai ehkä myös sytytysnesteeksi.Tiedän, etten tahdo enää palata entiseen. Yritän puistella ikäviä ajatuksia pois, mutteivät ne tahdo päästää minua helpolla. En usko, että koskaan pääsen täysin irti tästä arpien parantelusta, mutta luulen, että tämä menee ohi ajan kanssa. Ainakin voin tuudittautua siihen turvallisuudentunteeseen.
Viikonloppu eteni ja projektiporukan esitykset lähestyivät. Viimeinen kenraali ennen ensimmäistä harjoitusta oli jo hyvän kuuloinen. Kyllä niin sietikin olla, olivathan nuoret harjoitelleet enemmän kuin keskimäärin ammattimuusikot päivässä. Tytön ja pojan katseenvaihto läpi lavan jäi useimmilta huomaamatta, todennäköisesti kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota. Kukaan ei osannut lukea heidän salakieltään, viestinvaihtoa jota käytiin pelkillä vilkaisuilla. Tytöstä mikään ei ollut pitkään aikaan tuntunut niin hienolta. Liekkiä ruokittiin tasaisesti, ja pian sen aiheuttama riemu täytti neitosen kasvot ylitsepursuavalla kuplinnallaan.
Toverukset herättivät hilpeyttä kanssaolijoissa niin keskusteluillaan kuin olemuksellaan. Välillä näytti siltä, että he olivat kuin toistensa varjot seuraamassa askeleita. Vaikkei sitä ääneen sanottukaan, alkoivat muut – heidän ystävänsäkin—epäillä jonkin muuttuneen.
Mutta kuten karavaanilla on tapana kulkea, joukkio huomasi, miten aika kieri tekemisen määrästä huolimatta säälimättömästi eteenpäin. Toiseksi viimeinen esitys sekä viimeinen yövyttävä ilta koittivat aivan liian nopeasti. Jännitys poreili tunnelman aallossa, kun levoton ihmismassa verhon molemmilla puolilla odotti oikeaa kellonlyömää kuin uneton kaipaa aamunkoittoa. On hiljaista. Aivan samaan tapaan kuin hetki sen jälkeen, kun kapellimestari nousee lavan reunalle. Voin aistia yhä sen jännitteen, joka laittaa koneiston jokaisen hammasrattaan toimimaan moitteettomasti. Niin saumattomasti toimii myös laitteisto, joka tekee paikanpäällä musiikista niin täydellistä kuin vain kykenee. Hetken kuluttua ymmärrykseni saavuttaa tason, jolla informaatio koskien minua osoittavaa spottivaloa valkenee eteeni. En siis olekaan aivan yksin.
Kiihkeätunnelmainen esitys oli vedetty loppuun, ja huomisen seuraaviin harjoituksiin asti vapaa-aikaa. Juuri täydellinen aika iltakävelylle oli alkanut. Kaunis kevätilta värittyi kuitenkin epätoivonkatkuiseksi kaksikon kävellessä kohti paikkaa, jossa pitäisi tunnustaa niitä viimeisiä asioita, jotka olisivat muuten vaarassa jäädä sanomattomiksi.
”Sun poikaystäväs on ehkä onnekkain tyyppi tässä maailmassa. Tai olen mäkin, mutta ei se ole mitään siihen verrattuna, ihan totta.”
”Kai sä tiesit että mulla tulee ikävä sua?”
”Totta kai. Mä tiedän, että mullekin tulee, eikä nyt puhuta aivan pienistä määristä.”
”Mut mua pelottaa palata takaisin.”
”Mua sinun tässä pitäis pelätä, oonhan sentään tekemässä jotakin, mitä ei välttämättä hyväksyttäisi kovin mieluusti missään moraalin ohjekirjassa. Ehkä sä silti voit antaa mulle anteeksi tän, mitä nyt teen”, sanottiin ennen röyhkeää, pientä tekoa, joka tuntui vain heijastelevan illan suoruutta. Vaikka teko ei ollut koolla pilattu, laittoi se käsivarsin ympäröidyn tytön ihon kihelmöimään ja kiidätti pieniä salamoita pitkin vartaloa. Siitä huolimatta että se oli vain pikainen huulten kosketus, tuntui se silti aukovan järisyttävästi jo valmiiksi vanhoja, vielä verillä olevia haavoja viiltäessään uusia, jotka arpeutuisivat vasta myöhemmin.
Seuraava päivä, viimeinen ilta koitti masentavine tapahtumineen. Harjoituksia ei enää jatkettu, annettiin ihmisille aikaa olla ja viettää viimeisiä hetkiä toistensa kanssa. Vaikka tilaisuus yritti olla iloinen, oli tavaroiden pakkaaminen ja tilanteen kasaaminen latistavaa. Tuskaisuus näkyi aina välillä ihmisissä, kun melkein sadan hengen yhteen kasvanut porukka uhattiin erottaa, niin kuin väistämättä kävisikin. Konsertin viimeisen kappaleen lopputahtiin latautunut tunnelataus itketti kaikkia sen myös lavan reunaksi kutsutun maagisen lasiseinän molemmin puolin.
Viimeiset hyvästelyjen hetket ovat täynnä halauksia ja toiveikkuutta uudelleentapaamisesta, mutta nyt kaikki näytti tytön silmissä lohduttomalta. Kotiinpaluu olisi edessä yötä myöten, ja linja-automatka jättäisi aivan liikaa tilaa miettiä asioita. Tytön silmäkulmassa kimalsi kyynel, kun hän halasi uusia ystäviään jotka vannoivat näkevänsä joskus uudestaan, tai ainakin ilmoittaisivat itsestään silloin tällöin. Se oli kuitenkin laiha lohtu, ja kaikki tuntui toivottomalta. Pojan surusta sininen katse seurasi toverinsa hermostunutta liikehdintää. Kun he löysivät hetkeksi paikan, jossa olla yksin, luovutti tyttö toisen huulille salaisuuden, joka jäi heidän välisekseen. Juuri niin nopeasti, että reagointikyky heikkeni hieman. Salaisuus jäi pistelemään lahjaksi mielenperukoille. He molemmat tiesivät lähdön tekevän kipeää, mutteivät olisi aavistaneetkaan sen tuntuvan niin kamalalta, niin kuin veistä työnnettäisiin milli kerrallaan syvemmälle.
Kun autot olivat lähtövalmiina, tyttö näki ikkunasta pojan katsovan häntä surkein silmin. He kyllä tiesivät, ettei ero kestäisi ikuisesti, mutta se tuntui loputtomalta. Kiihkeänä loimuava tuli kärvensi ja paahtoi vitkoitellen, mutta liekki oli olemassa ja se tarrautui kiinni elämän rippeisiin, jotka olivat jääneet käteen. Olisi aika selvitellä asiat niin, että hänkin pärjäisi vihdoin kunnolla.Palaan todellisuuteen muistoistani. En olisi uskonut pyhiinvaellusmatkani aukovan muistojani näin pahasti. Tajuan poskieni olevan kosteudesta nihkeät. En edes ymmärrä itkeneeni. Lopulta hahmotan valojen sammuneen, ja ymmärrän olevan aika lähteä. Ovi avautuu takanani ja kuulen tutut askeleet. Tiedän, että salaisuus välillämme ei ole kuollut, vaan todellisempi kuin olevainen maailma. Hän tulee, se poika tulee taakseni ja puhuu sametinpehmeitä sanoja ilman, että sitä voi tuomita tai kieltää. Meidän pienessä maailmassamme poika on vihdoin saanut luvan omistaa tytön, eikä tytön tarvitse enää pelätä mitään, koska yhdessä he ovat vahvoja ja tulisieluisia. He ruokkivat päivittäin toistensa elämänhalua ja lisäävät nuotioon bensiiniä sen näyttäessä katoavan olemattomiin, koska tämä liekki ei sammu eikä katoa, vaikka pakkanen vihmoisi posket tunnottomiksi.
He pysyvät, he lähtevät. Me lähdemme mukana, koska menneisyydessä olemme päättäneet tulla meiksi. Kaikki eivät kestä liekkiä, ja aina joltakulta palaa sormenpäät sillä leikkiessään. Mutta me kestämme. Lakaisemme viimeisiä tuhkakasoja pois huoneen reunoilta, ja lähdemme jatkamaan päiväämme niin kuin olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten.
Kun nyt poistumme yhdessä huoneesta, jätämme menneisyyden haamut taaksemme. Käsi kädessä kohtaamme tulevaisuuden, jonka koneistossa me olemme yhteen hitsattu osanen. Se toimii, koska haluamme. Se toimii, koska me toimimme. Olemmehan tunne musiikissa. Olemme tuli, joka syttyy, kun jotakin tehdään intohimoisesti.
Me olemme toistemme tuli. Me olemme Tulta. Eikä meitä jäydä enää mikään.
