Nimi: Kuoleman mailla
Kirjoittaja: Wisteria
Genre: draama
Ikäraja: K-11 (mietin olisiko S riittänyt, mutta varmuuden vuoksi näin)
Paritus: kertoja/Nati
Tiivistelmä: Minulle oli suuri mysteeri miten positiivinen Nati osasi olla, vaikka sen elinajan saattoi laskea kuukausissa.Haasteet: Kuolema potenssiin XA/N: Olin pitkään miettinyt mitä kirjoittaisin Kuolema potenssiin X - haasteeseen, ja tämä on oikeastaan aika kaukana alkuperäisestä ideastani. Olen viimeiset pari päivää kuunnellut Troye Sivanin WILDiä, ja mieleeni tarttuivat THE QUIET-biisin sanat
anything hurts less than the quiet. Kuolemaa on tullut pohdittua viime aikoina, ja halusin tästä jotenkin lohdullisen tekstin.Toivottavasti joku saa tästä jotain irti, vaikka tämä jäikin melko pintapuoliseksi. Ehkä joskus kirjoitan näistä vielä lisää.
Kuoleman mailla
Just tell me
Say anything
Anything hurts less than the quiet
(Troye Sivan – THE QUIET)
Nati hymyili sohvan selkämyksen yli ja viittoi minua liittymään sen seuraan sen sijaan, että olisin pyyhkinyt pölyjä. Huokaisin, mutta en laskenut rättiä kädestäni. Olin jo liian tottunut siihen, että perjantaisin kuului siivota. En halunnut rikkoa perinnettä, joka oli syntynyt sen jälkeen kun en enää ollut saanut Natia seuraksi baariin. Se oli lopettanut juomisen reseptilääkkeiden myötä, enkä halunnut jättää sitä yksin kotiin.
Nati tuhahti saadakseen taas huomioni.
”Yrittäisit olla näyttämättä tuollaista naamaa”, se sanoi ja kurotti sohvapöydältä kaukosäädintä. Se osasi varmaan jo ulkoa kaikkien säännöllisesti esitettävien ohjelmien esitysajat, joten enää minua ei ihmetyttänyt miksi se vaistomaisesti avasi television aina varttia vaille seitsemältä illalla. Sieltä tuli joku luonto-ohjelma, johon se oli aivan hurahtanut.
Aikaisemmin Nati ei pahemmin ollut katsonut televisiota, eikä se liioin ollut välittänyt sisälläolostakaan. Sen oli täytynyt päästä aina iltaisin keskuspuistoon kävelemään, ja välillä kauemmaskin. Nykyään kiersin ne lenkit yksin, sillä Nati oli onnistunut tartuttamaan minuun sen saman innon, jolla se oli samonnut metsiä.
Natilla sen sijaan oli diagnoosi ja sitä oli kielletty tekemästä monia asioita, muun muassa lähtemästä ulos pitkiksi ajoiksi. Se oli kyllä rikkonut kieltoa salaa muutamat kerrat, ja varmaan rikkoisi edelleen, jos en katsoisi sen perään tarkemmin.
”Oikeesti, tuu nyt tänne. Sä ehdit siivota myöhemminkin.”
Minulla oli nykyään paha tapa antaa Natin saada tahtonsa läpi, joten laskin rätin pois käsistäni ja menin istumaan sohvalle sen viereen. Se kiehnäsi itsensä heti kiinni kylkeeni, yritti löytää mukavan asennon. Kipulääkkeistä huolimatta sen oli vaikea olla.
”Eikä se muutenkaan oo niin tärkeää”, Nati hymähti ja siirsi katseensa kasvoistani televisioon.
”Ehkä ei”, huokaisin tietäen, että se taas kohta marisisi minulle muka liian happamasta käytöksestäni. En osannut olla sellainen kuin se.
Natin positiivisuus oli aina ollut minulle suuri mysteeri, mutta se tuntui vielä vaikeammin ymmärrettävältä nyt, kun sen elinajan saattoi laskea kuukausissa. Se ei kertaakaan ollut itkenyt minun nähteni, saati sitten kertonut mitä se ajatteli omasta elämäntilanteestaan. Se tykkäsi pitää sellaiset asiat itsellään. Minun mielestäni kuolema oli vähän liian suuri asia pidettäväksi itsellä, mutta kunnioitin Natin päätöstä enkä viitsinyt puhua sille vakavia.
Kuulin Natin naurahtavan. Televisioruudussa näkyi pingviinejä, jotka vaappuivat pitkin jäätikköä. Pureskelin huultani, enkä aivan ymmärtänyt, mille Nati nauroi. Ehkä sen lääkitys oli liian vahva.
”Onko nää luonto-ohjelmat susta oikeasti noin täyttä paskaa?” Se tyrskähti hiljaa. Sen ääni ei kuulostanut enää niin vahvalta ja itsevarmalta kuin ennen, mutta oli se silti selvästi Natin ääni.
”Ei. Mä vaan mietin.”
”Sä mietit aina”, se korjasi asentoaan ja siirsi katseensa kasvoihini.
”Niin.” Olin aina ollut meistä se harvasanaisempi, mutta se oli alkanut häiritä Natia vasta sairauden myötä. Ennen se oli puhunut ihan innoissaan yksin, koska se tiesi että kuuntelin. Olisin kuunnellut edelleen aivan yhtä mielelläni, mutta se yritti kalastaa minusta sanoja koko ajan vain hanakammin.
”Ja mä tiedän, että sä mietit mua”, en muistanut milloin viimeksi olisin kuullut Natin äänen niin surumielisenä.
”Anteeksi.”
”Älä viitti olla tollainen. Se on mulle ihan fine että sä mietit sitä. Kyllä mäkin joskus.” Suru oli kadonnut sen äänestä suurimmaksi osaksi, mutta en ollut varma, esittikö se vain vahvaa minun edessäni.
Huokaisin hiljaa ja silitin sen hiuksia. Olisin halunnut ymmärtää sitä paremmin.
”Olisi typerää jos mä väittäisin, etten mä oikeasti mieti sitä että mä voin kuolla ensi viikolla.”
Hämmästyin Natin suorapuheisuutta. Se ei ollut ennen puhunut minulle kuolemastaan näin oma-aloitteisesti. En uskaltanut sanoa mitään, vaan annoin sen jatkaa luonto-ohjelman tutun kertojaäänen päälle.
”Koska kyllä mä sitä mietin. Enkä mä halua oikeastaan kuolla. Sille vaan ei voi mitään. Mutta en mä myöskään halua ajatella sitä koko aikaa, niin kuin sä tunnut tekevän.”
Kuuntelin sen pohdintoja hiljaa, enkä osannut sanoa mitään. Oli liian vaikea sulattaa sen sanoja, koska itse totuuskaan ei ollut oikein iskostunut tajuntaani. Kyllä mä kohtasin sen joka päivä, kun Nati nieli pillereitään tai sen oli vaikea päästä ylös sohvalta. Se vain oli sellaisia asioita, joita ei välttämättä olisi halunnut uskoa. Toivoin salaa, että siitä sairaudesta voisi parantua, vaikka tiesin hyvin, minkälaisen tuomion Nati oli saanut.
”Mä haluan nauttia meistä kahdesta niin kauan kuin mä vielä voin.” Nati kurotti suutelemaan minua. Tunsin huulillani sen väsymyksen, ja se haparoi käsillään ihoa paitani alla. Kylmä kosketus sai minut värähtämään, mutta en antanut sen häiritä vaan painauduin lähemmäs Natia.
Oikeastaan minusta tuntui että tiesin sittenkin, miksi Nati oli sellainen. Sitä sattui kaikkein eniten hiljaisuus. Se oli jo melkein kuoleman mailla, mutta se ei halunnut elää niin.
Ehkä minulla oli jotain opittavaa sen positiivisuudesta.