Aamun kalvakkaasta valosta (askel kerrallaan vapauteen) • S, masennuskamppailua • spurttailua, 7/7 raapaletta

[Waulish]

S • masennuskamppailua • 7/7 triplaraapaletta

Lomaviikko ja Spurttiraapale IV -haasteen yhdestoista kiekka houkuttelivat minua siinä määrin, että päätin heittäytyä hulluksi ja osallistua, siitä huolimatta etten välttämättä saa pidettyä raapale päivässä -tahtia yllä ainakaan loppuviikosta. En tiedä vielä oikein itsekään, mitä tästä on tulossa, mutta jospa tästä nyt jotakin ees melkein lukukelpoista kehkeytyisi. Toivotaan parasta. Tervetuloa mukaan matkalle! ♥ Kommentitkin ovat aina lämpimästi tervetulleita!

300 sanaa • spurttisana kireä

Mikael ei tiennyt, mikä hänet sinä lokakuisena aamuna havahdutti. Ehkä se oli aamuaurinko, joka tunki pieneen yksiöön verhojen välistä kutsumatta ja valaisi hänen todellisuutensa säälimättä, mitään siitä säästämättä. Yleensä hän ei juuri nähnyt aamuaurinkoa, sillä hän valvoi yöt ja nukkui päivät ja piti verhot kiinni, mutta sillä kertaa hän oli unohtanut ne auki, ja kun hän hampaat pestyään asteli kalvakkaan syysvalon täyttämään huoneeseen, hän seisahtui niille sijoilleen aivan kuin olisi kohdannut näkymättömän seinän.

Yön hämärässä se kaikki oli helppo jättää etäiseksi kummitukseksi silmäkulmaan, mutta auringonvalossa oli erilaisia särmiä. Auringonvalo oli armotonta ja ankaraa. Se paljasti kaiken: tunkkaiset pölypinnoitteet lattialla ja tasoilla, likaiset astiat joita lojui hylättynä kaikkialla tiskialtaan ulkopuolellakin, yli laitojen tulvivat roskakorit, tyhjyyttään kalisevat ja rutisevat kaljatölkit, myllätyn vuoteen jonka lakanat olisi pitänyt vaihtaa jo ainakin kaksi kuukautta sitten.

Tavallisesti Mikael olisi painanut päänsä ja rojahtanut sänkyyn, sulkenut silmänsä paetakseen sitä kaikkea edes hetkeksi, mutta sinä aamuna jokin sai hänet katsomaan ja kohtaamaan todellisuuden.

Hänen todellisuutensa.

Sellainen hänestä oli tullut. Elävä kuollut, tyhjä kuori joka velloi elämän aallokossa päivästä toiseen vailla tavoitteita tai päämääriä, eli pikaruoalla ja kaljalla eikä vaivautunut edes noukkimaan lattialle pudonneita roskia, olihan hänen koko asuntonsa yhtä roskaa. Hän ei ollut kaukana roskasta itsekään. Hän oli yrittänyt ryhdistäytyä, mutta aina hän oli vajonnut takaisin siihen samaan välinpitämättömyyteen.

Sinä aamuna Mikael ei kuitenkaan mennyt nukkumaan. Hän valvoi iltaan saakka, vaikka väsymys veltosti jäsenet ja kipristeli silmissä. Hän vuoroin istui, vuoroin vaelteli levottomia ympyröitä. Hän pakotti kireän, voipuneen mielensä ajattelemaan, vaikka se teki pahaa ja ajoittain oksettikin. Hän yritti tavoittaa jostakin sisältään sen hukkuneen nuorukaisen, joka oli vain neljä kuukautta aiemmin päättänyt vuoden mittaisen asepalveluksensa vänrikin sotilasarvon ansainneena ja sitä ennen valmistunut ylioppilaaksi neljän laudaturin papereilla. Sen nuorukaisen, joka oli tihkunut elämänjanoa ja jonka edessä oli siintänyt valoisa tulevaisuus.

Sinä kalvakkaanvaloisana lokakuisena aamuna Mikaelin edessä ei siintänyt mitään.

[Neiti Syksy]

Tämä alkava teksti on kyllä vou. Osuu ja uppoaa ja tavallaan kuitenkaan ei. Verkkainen tunnelma ja pieni pohjustus ja äh, minä en oikeasti osaa kommentoida edes puoliksikaan niin hyvin kuin pitäisi ja voi että.

Tuo loppu oli kyllä kaikista sellainen, minkä jälkeen minun olisi tehnyt vain olla !!!!!!! ja vielä vähän lisää! Se, että jollain on valoisa tulevaisuus (paperilla) ja hyvä koulumenestys ja monta kymmentä kaveria ja vaikka rikaskin tai muita tällaisia "hyvän elämän piirteitä", joita muut kadehtivat, se ei tarkoita sitä, etteikö taustalla voisi piillä jotain syvempää. Tai tulla jotain huonompaa. Se, että joku valmistuu täydellisillä papereilla, ei voida käyttää syynä olla avaamatta silmiä. Ja monesti juuri niillä, joilla on ollut vaikka millainen tulevaisuus (ainakin paperilla ja muiden mielessä ja toiveissa) aiheuttaa hirveät paineet toteuttaa ne edes jotenkin niin hyvin - jolloin kyllä tiedossa on usein ihan toisenlainen reitti.

Minua siis harmittaa kauheasti Mikael! Ja tuli muutenkin vähän surullinen mieli kaiken tämänpäiväisen fluffyn nauttimisen jälkeen. Minä vain haluaisin antaa tsemppihalin Mikaelille (ja kaikille Mikaeliin samaistuville), koska vaikka edessä ei siinnä mitään niin edessä on silti aina jotain.

Tsemppiä spurttailuun ja hyvää lomaviikkoa. <3

- Syksy

[Waulish]

Syksy, voi mikä ihana kommentti! Ihanaa lukea ajatuksiasi tuosta ensimmäisestä pätkästä, ne kannustavat minua jatkamaan tätä yritelmää. Olen samoilla linjoilla kanssasi, minunkin tekisi vain mieli halirutata Mikaelia ja muita samankaltaisessa tilanteessa olevia. Toivotaan, että Mikaelin tilanne tästä vielä kääntyy parempaan päin. Tämä seuraavakin osa on vielä pitkälti pohjustusta, mutta eiköhän tässä jossakin vaiheessa ala jotain tapahtuakin. Kiitokset tsempeistä ja iki-ihanasta kommentista!

300 sanaa • spurttisana enää

Mikael ei tiennyt, mitä hänelle oli tapahtunut armeijan jälkeen.

Menneisyyttä oli vaikea tavoittaa – tuntui kuin olisi kurotellut kädellä sankkaan sumuun tietämättä, mistä etsiä –, mutta jossakin häälyi tunne, että muutos oli saattanut hiipiä häneen jo ennen armeijaa. Ehkä silloin, kun hän oli epäonnistunut lääketieteellisen pääsykokeissa. Ehkä aiemmin. Ehkä silloin, kun hän oli saanut tietää ylioppilaskirjoitusten lopulliset arvosanat ja hänestä oli tuntunut enimmäkseen tyhjältä, vaikka kaikki muut olivat olleet yhtä hymyä ja taputelleet häntä selkään.

Armeijan harmaat olivat sopineet Mikaelille. Armeijassa hän oli saanut unohtaa entisen itsensä, rakentaa kaiken alusta, sopeutua toisenlaiseen todellisuuteen. Hän oli ollut yksi muista, samalla viivalla kaikkien kanssa. Hän oli tiennyt, mitä hänen piti tehdä ja mitä häneltä odotettiin. Kun hänelle oli avautunut mahdollisuus mennä aliupseerikouluun, hänen ei ollut tarvinnut juuri harkita päätöstään. Sieltä hän oli päässyt reserviupseerikouluun ja päättänyt palveluksensa lopulta vänrikkinä.

Siinä vakaassa, järkkymättömässä järjestelmässä Mikael oli osannut olla, mutta siviiliin palattuaan hän ei yhtäkkiä enää osannutkaan. Armeijassa hänellä oli ollut oma paikkansa, mutta siviilissä hän ei ollut oikeastaan kukaan. Hänen saavutuksensa tuntuivat laihoilta ja haaveensa kaukaisilta.

Mikael ei osannut olla, kun kaikki oli yhtäkkiä taas hänen omissa käsissään. Koko valtava tulevaisuus oli hänestä kiinni, eikä se tulevaisuus yhtäkkiä enää pirskahdellutkaan värejä, mahdollisuuksia ja elämyksiä vaan ammotti mustana aukkona, valmiina ahmaisemaan hänet jos hän tekisi yhdenkin väärän liikkeen.

Niinpä Mikael varoi liikkumasta, eristäytyi kaikista ja kaikesta, nukkui ja joi ja pelasi tietokoneella vaikkei sekään olisi voinut häntä vähempää kiinnostaa. Ulkoiset puitteet olivat kunnossa: hän oli muuttanut kummitätinsä omistamaan yksiöön, hän teki hajavuoroja S-Marketissa, vanhemmat tukivat häntä rahallisesti, hänellä oli kaikki edellytykset opiskella seuraavan kevään pääsykokeisiin kaikessa rauhassa. Kaikki olivat siinä uskossa, että hän otti parhaillaan kaiken irti valmennuskurssista. Vanhemmat puhuivat hänestä tulevana lääkärinä ylpeyttä hehkuen.

Samaan aikaan Mikael itse katsoi kalpeita kasvojaan pölyisestä peilistä ja ajatteli, että kaikki oli kirvonnut hänen käsistään.

Eikä niin voinut jatkua.

[Parris]

Voi Walle, Walle, Walle, minkä menitkään tekemään...

Mikael on yksinkertaisesti mulle niin perhanan samastuttava hahmo. Kun itse yrittää selvittää tulevaisuuttaan lukion jälkeen huipputulosten (vielä vähän parempien kuin Mikaelilla :p) kanssa, tulee ihan järjettömän kovat paineet, tiiätkö, suoriutua. Että on ihan liikaa odotuksia yhteiskunnalta ja läheisiltä ja ehkä itseltäänkin, kuinka pitäisi päästä lääkikseen tai oikikseen tai ihan mihin vaan, ja sitten - murtuu sen kaiken alla. Mikaelin maailma on sydäntäsärkevän harmaa, jopa siihen asti, että tekisi mieli itkeä (enkä tiedä onko se hänen vuokseen vai hänen kanssaan). Tykkään tekstin otsikossa erityisen paljon noista sulkujen sisässä olevista sanoista, koska ne ovat tavallaan tosi lohduttavat - niistä välittyy se tunne, että masennuksen kourista voi päästä pois, mutta se on vaikeaa, se on pitkä prosessi, mutta toisaalta se on myös kannattavaa. Joskus aamun valo on enemmänkin kuin kalvakkaa.

Niin, että tämä teksti osuu mulla aivan helvetin pahasti johonkin hermoon sellaisella tavalla, jota itsekin koen läpi näinä viikkoina. Yhteishaun tulokset tulee parin viikon päästä, ja mua pelottaa jo, mitä tapahtuu, jos käykin niin etten saa opiskelupaikkaa. Mä pelkään valuvani Mikaelin rooliin. Siksi jään erittäin suurella kiinnostuksella seuraamaan. Kiitokset.

[Waulish]

Apua, olen niin häkeltynyt ja onnellinen näistä ihanista kommenteista!

Ronen, olen tavallaan iloinen että tästä tekstistä on löytynyt samaistumis- ja tarttumapintaa, koska se ehkä kertoo siitä, ettei teksti ole mennyt aivan pipariksi. Toisaalta taas ei tietenkään tunnu yhtään kivalta, että samaistut Mikaeliin, koska onhan Mikaelin tilanne aika surkea. Haluankin lähettää sinulle iiison tsemppihalin! ♥ Paineiden alla murtuminen on minullekin tuttua. Se rusentaa kaiken itsetunnon ja itseluottamuksen pahimmillaan pitkäksi aikaa, ja siitä on vaikea toipua. Mikaelin maailma on tosiaankin sydäntäsärkevän harmaa, mutta toivon ja uskon että hän pääsee vielä väljemmille vesille. Suuret kiitokset ihanasta kommentista, se merkitsee minulle paljon!

Lupa, voi miten iloisesti yllätyinkään kommentistasi! Mielenterveysongelmat ovat minustakin mielenkiintoisia, ja olen tosi otettu siitä, että tämä on mielestäsi onnistunut kuvaus. On helpottavaa kuulla, ettei tekstissä ole liikaa mitään kielikikkailua, koska raapaleformaatissa liiallisuus saattaa korostua ikävästi. Minua ilostuttaa kovin myös se, että Mikael tuntuu uskottavalta hahmolta. Kiitos paljon ihanasta kommentista, arvostan sitä kovin!

300 sanaa • spurttisana melodia

Kun lokakuu vaihtui marraskuuksi, Mikael teki jotain, mitä hän ei oikeastaan ollut tehnyt sitten palveluksen: hän pakotti itsensä ulos tunkkaisesta yksiöstään ja alkoi kävellä.

Aluksi hän vei roskat ja käveli sen jälkeen korttelin ympäri kerran tai pari vastaantulijoiden katseita vältellen. Se ei tuntunut oikeastaan miltään; koko matkan hän vain kiirehti askeliaan ja toivoi pääsevänsä takaisin siihen ainoaan paikkaan jossa osasi olla. Hän ei kuitenkaan luovuttanut vaan hengitti syvään ja otti askeleen kerrallaan, ja vähitellen matkat pitenivät kuin itsestään. Mikael alkoi käydä lähikaupan sijasta kauempana ostoksilla, ja lopulta askeleet johdattivat hänet myös luontoon, lähistön paljon tallatuilta lenkkipoluilta aina syvälle metsän siimekseen.

Kun Mikael ensimmäisen kerran istuutui viileälle, karhealle kivelle ja näki ympärillään vain sankkaa koskematonta kuusimetsää vailla jälkeäkään ihmisistä, hänestä tuntui omituiselta. Kävellessä saattoi keskittyä jalkojen liikkeeseen ja askelten ääniin, mutta kun pysähtyi ja hiljeni, oli vain ympäröivä luonto ja omat ajatukset. Kukaan ei ollut vieressä huutamassa tahtia tai jakamassa käskyjä, ketään ei näkynyt mailla halmeilla, minnekään ei ollut kiire. Mikael huomasi kaipaavansa sitä – ja samalla pelkäävänsä.

Hän pelkäsi omia ajatuksiaan. Hän saattoi koska tahansa vaimentaa ne World of Warcraftin elävään äänimaailmaan tai musiikin pauhuun, mutta metsän hiljaisuudessa ne tuntuivat koputtelevan hänessä kuin lupaa pyytäen, ja luvan antaminen pelotti häntä ehkä enemmän kuin mikään muu. Hän ei tiennyt, mitä joutuisi kohtaamaan; hänellä ei ollut aavistustakaan.

Mitä enemmän Mikael vietti aikaa metsässä, sitä helpommalta ajatuksille antautuminen alkoi tuntua. Hän sai huomata, että ajatukset olivat vain ajatuksia: ne eivät ottaneet hahmoja eivätkä hyökänneet kimppuun. Kauheimmatkin ajatukset vain leijailivat koleaan marraskuiseen ilmaan. Se tuntui uloshenkäykseltä pitkän hengityspidätyksen jälkeen.

Aina kun Mikaelia ahdisti kovasti, hän veti lapasen kädestään, painoi kämmenensä vasten huurteista sammalta tai kohmeista puunrunkoa ja ajatteli olevansa osa sitä kaikkea, yhtä luonnon kanssa. Hiljalleen se katkennut yhteys palautui, ja samalla Mikael alkoi löytää vielä kauemmin kadoksissa ollutta yhteyttä sisimpäänsä, todellisiin ajatuksiinsa ja tunteisiinsa.

[Waulish]

300 sanaa • spurttisana teroittaa

Piirtäminen oli Mikaelin pitkäaikaisin harrastus. Palveluksen aikana se oli jäänyt, kun hän ei ollut jaksanut kuljetella välineitä mukanaan eikä kasarmi ympäristönä ollut varsinaisesti ruokkinut mielikuvitusta. Lisäksi piirtäminen oli tuntunut kurjalta, kun ympärillä oli pyörinyt yleensä tusina pojankloppia kuikuilemassa olan yli ja naureksimassa.

Armeijan jälkeen piirtäminen ei ollut käynyt Mikaelin mielessäkään. Mikään ei oikein jaksanut kiinnostaa häntä, ei varsinkaan mikään sellainen missä piti luoda itse. Hän pitäytyi mieluummin peleissä, joissa sai paeta valmiisiin, epätodellisiin maailmoihin.

Kun Mikael eräänä koleanharmaana marraskuisena iltapäivänä otti piirustusvälineensä salkusta, jossa hän niitä säilytti – hän oli melkein ehtinyt unohtaa, miten salkun rikkinäinen solki avattiin –, hänellä oli aavemainen olo, aivan kuin hän olisi palannut jonkin kauan sitten kätketyn ja unohdetun pariin. Kynän piteleminen tuntui samanaikaisesti vieraalta ja tutulta. Siitä oli kauan, kun hän oli viimeksi edes kirjoittanut mitään. Jo aliupseeri- ja reserviupseerikoulujen kokeissa kirjoittaminen oli tuntunut oudolta ja haparoivalta, kun ylioppilaskirjoituksista oli ollut niin paljon aikaa. Sormet kuitenkin hassusti muistivat, ja Mikaelista tuntui, että hän oli kaivannut kynän tuntua: lyijykynän kovia mutta samalla pehmeitä kulmia, kumin rosoista reunaa, viileähköä grafiittiterää.

Mikael teroitti ensimmäisen käteensä osuneen kynän ja käänsi puhtaan sivun luonnoslehtiöstä. Ensimmäiset viivat olivat haparoivia, horjuvia. Hän oli rytätä paperin saman tien, mutta jokin sai hänen nyrkkinsä oikenemaan ja toisen kätensä jatkamaan. Siinä oli jotain tuttua, turvallistakin. Sitä ei oikeastaan edes voinut kutsua piirtämiseksi, vaan se oli pikemminkin päämäärätöntä hahmottelua, eikä jälki ollut todellakaan kaunista, mutta jossain Mikaelin sisällä läikähti: tämä on minua, tämän minä joskus osasin. Ja vaikka häntä ahdisti, etteivät luonnokset enää syntyneet luonnostaan, hän pakottautui jatkamaan – sen läikähdyksen vuoksi. Mitä väliä oli sillä, ettei hän osannut piirtää kuin da Vinci; hänhän oli muutenkin päästään sekaisin eikä hänellä ollut mitään menetettävää.

Hän jatkoi, vaikka kaikki näytti väärältä, koska hän tiesi joskus nauttineensa siitä.

Hän jatkoi, koska hän toivoi miltei hullun lailla, että osaisi joskus vielä nauttia.

[Waulish]

300 sanaa • spurttisana vitsailla

Kun Mikael sai tekstiviestillä kutsun istumaan iltaa parin samassa kaupungissa asuvan armeijakaverin kanssa, hän alkoi automaattisesti pohtia veruketta, jolla kieltäytyä. Sitten hän kuitenkin pysähtyi kyseenalaistamaan aikeensa niin kuin hän oli kuluneina viikkoina ottanut tavaksi tehdä. Hän keksisi toki vaikka sata syytä jättää menemättä, mutta hän käänsikin kysymyksen ympäri ja alkoi miettiä syitä, miksi mennä.

Armeijan päättyessä Mikael oli menettänyt eräänlaisen perheen. Saman tuvan, joukkueen ja komppanian ihmiset olivat tulleet tutuiksi, osa läheisiksikin, ja teiden eroaminen oli ollut suuri muutos. Mutta mikseivät he voisi pitää yhteyttä siviilissäkin? Jotkut asuivat tietenkin toisella puolen Suomea, mutta lähistöllä asuvia oli mahdollista tavata. Kuulumisten vaihtaminen voisi olla mukavaa, vaikkei Mikaelilla itsellään paljon kerrottavaa olisikaan.

Ihmiskontakti ylipäätään voisi tehdä hyvää. Mikael oli palveluksen päätyttyä elänyt eristyksissä, mitä nyt pariin otteeseen tavannut perhettään. Hän oli jatkuvasti yksin synkkine ajatuksineen. Sosialisoiminen saattaisi saada hänet unohtamaan kurjuutensa hetkeksi.

Ennen kuin Mikael ehti esittää vastaperusteluita, hän vastasi myöntävästi. Tulen mielelläni. Vasta sitten hänen sydämensä alkoi hakata jännityksestä.

x

He tapasivat kulmakuppilassa joulukuun alussa. Yön aikana oli satanut ensilumi, ja kaikki näytti luonnottoman kirkkaalta.

Kalle oli lihonnut armeijan jälkeen melkoisesti, mutta hänen hiljainen hyväntuulisuutensa oli säilynyt ennallaan. Hän kertoi naureskellen, miten työ isän grillillä ei tehnyt linjoille hyvää. Riina oli samanlainen ilopilleri kuin ennenkin. Hän oli värjännyt tukkansa turkoosiksi ja aloittanut lastentarhanopettajan opinnot.

Mikael oli pelännyt etukäteen, että hänen raiteiltaan suistunut elämänsä näkyisi hänestä vääjäämättä. Että kalpeus tai laihuus ilmiantaisivat hänet tai että kuukausia jatkunut epäsiisteys olisi jättänyt häneen jälkensä, vaikka hän oli peseytynyt huolella ja ajanut partansakin, sen vähän mitä hänelle kasvoi. Hän helpottui, kun Kalle ja Riina kohtelivat häntä samoin kuin ennenkin. Tietysti he kyselivät kuulumisia, mutta Mikael vastaili ympäripyöreästi ja keskittyi niihin harvoihin hyviin asioihin, joita oli tapahtunut, kuten piirtämisharrastuksen elpymiseen.

Kun he muistelivat armeija-aikojaan lempeästi vitsaillen, Mikael todella unohti kurjuutensa. Hän nauroi yhden illan aikana enemmän kuin kuukausiin.

[Waulish]

300 sanaa • spurttisana haarukka

Kun Mikaelin isosisko Karita saapui jouluksi Suomeen ja pyysi Mikaelia lounaalle, Mikael epäröi, koska hän ei ollut koskaan tavannut Karitaa tarkkavaistoisempaa ihmistä. Karitalta oli vaikea kätkeä mitään, sillä hän tuntui näkevän kaiken läpi ja lukevan ajatuksia tai vähintäänkin tunnetiloja. Hän ei ollut pohjattoman utelias tai päällekäyvä, mutta Mikael epäili, että Karita kyllä vaistoaisi jonkin olevan vinossa.

Toisaalta Mikael istuisi Karitan kanssa samaan pöytään joka tapauksessa ennen pitkää, sillä he molemmat viettäisivät joulunpyhät vanhemmillaan. Mikael ei pystyisi laistamaan perhejoulusta millään verukkeella. Ehkä oli parempi tavata Karita etukäteen ja saada vaikein osa pois alta.

Niinpä he tapasivat Karitan lempiravintolassa. Se oli pieni, kodikas paikka, joka tarjoili perinteistä suomalaista kotiruokaa ja jonne Karitan oli pakko päästä vähintään kerran jokaisella Suomen-vierailullaan. Karita tilasi karjalanpaistia perunamuusin ja puolukkahillon kera, söi hitaasti nautiskellen ja huokaili mielihyvästä.

Karitan iho oli ruskettunut, ja hänen hiuksiinsa oli ilmestynyt tummia raitoja. Hän kertoili elämästään Uudessa-Seelannissa miehensä Timin ja suomenlapinkoiransa Kikin kanssa ja työstään eläintarhassa. Mikael kertasi armeija-aikojaan ja varoi puhumasta opiskelusta tai tulevaisuudensuunnitelmista. Häntä hermostutti, ja jossain vaiheessa hän tajusi repineensä peukalonpäänsä palkeenkielille.

”Syntisen hyvää”, Karita naurahti nojautuessaan taaksepäin tuolissaan. Hän vilkaisi ympärilleen ja jatkoi hiljempaa: ”Sä näytät laihtuneen aika reippaasti. Armeijan sivuvaikutus?”

Mikael kohautti olkiaan naurahtaen ja pyöritteli haarukkaa makaronilaatikon jämissä. Nyt se tulee, hän ajatteli, ja hänestä tuntui, että hänen hermonsa olivat yhtä riekaleina kuin hänen peukalonsakin.

”Miten sulla menee, Mikki?”

Lapsuudenaikainen lempinimi osui jonnekin Mikaelin sydämeen, ja yksinkertainen, vilpitön kysymys nosti palan hänen kurkkuunsa. Hänessä tapahtui jotain hallitsematonta, kun ihminen, jonka kanssa hän oli varttunut, kysyi hänen kuulumisiaan aidon kiinnostuneena vaikka oli kuunnellut niitä koko kuluneen tunnin. Ihan hyvin, Mikael vastasi mielessään, mutta kun kyyneleet kihosivat kaikesta huolimatta hänen silmiinsä kuin pikkupojalla, hänen suojamuurinsa sortui.

”Ei varmaan kovin hyvin”, hän sai sanottua, eikä Karita ehtinyt reagoida mitenkään, kun Mikael säntäsi vessaan, lysähti lavuaaritasoa vasten ja purskahti itkuun.

[Waulish]

300 sanaa • spurttisana verkkainen

Häpeä höykytti Mikaelia jälkeenpäin. Hän ei muistanut koskaan joutuneensa nolompaan tilanteeseen. Sen häpeän kourissa Mikaelista tuntui kaukaiselta, että hän oli joskus alokasaikoinaan hävennyt puhuteltuaan komppaniassa vieraillutta majuria vänrikiksi. Arvomerkkien sekoittaminen ei tuntunut miltään verrattuna siihen, että hän oli romahtanut jonkun toisen nähden. Eihän hän ollut itkenyt sitten lapsuuden. Hän ei kyennyt osoittamaan tunteitaan sillä tavoin.

Hän oli saanut koottua itsensä vessassa, ja he olivat menneet kävelylle läheiseen puistoon. Mikael oli hetken raikasta pakkasilmaa hengiteltyään saanut kakistettua ulos, että hänellä oli ollut vähän vaikeaa armeijan jälkeen, että asia oli parhaillaan hoidossa eikä hän mielellään puhuisi siitä. Karitan silmistä ja olemuksesta oli huokunut huolta. Hän oli koettanut lähestyä aihetta varovaisin kysymyksin mutta lopulta jättänyt kyselyt sikseen, kai Mikaelin ahdingon vaistottuaan.

Karita oli kuitenkin tehnyt selväksi, että Mikael voisi puhua hänelle mistä tahansa, milloin tahansa, soittaa tai vaikka lähettää pullopostia. Hän oli halannut Mikaelia tiukasti, ja Mikael oli melkein alkanut itkeä uudestaan.

Muisteleminen sai häpeän reuhtomaan. Mikaelista tuntui, että se sama häpeä esti häntä hakemasta ammattiapua. Oli hassua, että vaikka hän haaveili lääkärin ammatista ja olisi luultavasti kannustanut ketä tahansa samanlaisessa tilanteessa kamppailevaa läheistä hakeutumaan lääkäriin, hän itse ei kehdannut. Hän pelkäsi paljastumista, kulissien romahtamista.

Osa hänestä halusi hautautua siihen häpeään eläviltä, mutta osa – se osa, joka oli oppinut kyseenalaistamaan asioita – kysyi miksi. Miksi hävetä? Hänellä oli ollut rankka puolivuotinen, eikä padon purkautuminen ollut ihme. Mitä sitten, vaikka hän oli aikuinen mies. Hänellä oli tunteet, ja ne tunteet olivat kuluneina kuukausina olleet aika kurjia. Ehkä se oli hänen syytään, ehkä ei, mutta ainakin hän yritti rämpiä kuiville siitä suosta. Se oli kömpelöä ja hidasta, mutta hän yritti.

Joskus hänestä tuntui, että jonain päivänä hän saattaisi onnistua. Katsoa peiliin näkemättä pelkkää uupumusta ja epätoivoa, sammunutta elämänvaloa ja kuolleita unelmia.

Ja ehkä jonain päivänä hän tarttuisi sen tunteen saattamana puhelimeen, hylkäisi häpeän ja romahduttaisi kulissit.


Huiui, valmista tuli! En olisi ikinä uskonut suoriutuvani tästä spurtista, koska loppuviikko oli aika touhukas, paljon matkustelua ja sellaista, mutta jostakin minä sain kaikki raapaleet kiskottua ja vieläpä ajallaan. En vielä oikein tiiä, mitä mieltä olen tästä sarjasta kokonaisuutena, mutta Mikaelista ainakin tuli minulle kovin rakas.

Lopuksi vielä lämpimät kiitokset sinulle, jos olet tätä sarjaa lueskellut, se merkitsee minulle paljon!

[Parris]

Tervehdys kommenttikampanjan ääreltä tähän juhannusiltaan. :3

Tykkään näissä siitä, kuinka Mikael tuntuu löytävän jotain iloa elämäänsä vanhojen harrastusten ja tuttujen kautta. Useinhan onkin juuri niin, että oman asunnon ulkopuolelle pääseminen ja jonkin toiminnan toteuttaminen harhauttaa ajatuksia harmaan ja satuttavan ääreltä, kuten Mikaelillekin käy tässä. Toisaalta tämä on aika kalvava visio nykyajasta, kun tuolla World of Warcraftkin mainitaan; usein tietokone- ja verkkomaailma tarjoaa mahdollisuuden näennäisesti paeta omia murheitaan, vaikka ne ovat oikeasti paljon konkreettisemmin yhä läsnä kuin jossain muualla kuin kotona.

Karita vaikuttaa tämän perusteella tosi sympaattiselta hahmolta. Selvästi hänen ja Mikaelin sisaruussuhde on tärkeä, vaikka etäisyyttä olisikin maailman ääriin asti. Sosiaalisesti tarkat sisarukset tai kaverit ovat sinänsä aika vaarallisia, että isoja murheita on vaikea piilotella. Jaksan jankuttaa monille monesta asiasta, että avoimuus auttaa paljoon, joten tässäkin Mikaelin avautuminen viimein Karitalle, vaikkakin tuollaisen sortumisen myötä, on aika merkittävä juttu. Jaettu murhe on paljon kevyempi murhe.

Toisaalta pidän tästä viimeisestä osasta erityisen paljon juuri sen takia, että siinä tulee esiin masennuksen ydin - ei se ole mikään yhdessä hetkessä parantuva murhe, ei mikään sellainen että metsäretket ja piirtely kadottavat sen noin vain, vaan että se on prosessi, siihen tarvitsee muita ihmisiä, tekemistä, rutiineja... ja Mikaelista hohkaa kyllä hahmona sellainen fiilis, että hän kykenee vielä löytämään tien ulos pimeydestään.

Kiitokset tästä spurtista, antoipa ajattelemisen aihetta. Tämä oli jotenkin kovin ihana, sopivan melankolinen, samastuttava ja näin eeppäin olematta liian raskas. Tykkäsin! ♥

[Waulish]

Ronen, apua miten ihana kommentti! Olen ollut tästä sarjasta aika epävarma ja jotenkin hirvittävän häpeissäni, joten on tosi hyvä kuulla, että olet saanut tästä jotain irti ja tykännytkin. Olen yrittänyt kuvata masennuksen tässä juuri sellaisena, ettei se katoa hetkessä vaan että siitä toipuminen on pitempi prosessi, ja olen huojentunut siitä, että se on välittynyt tekstistä. Oli meinaan haastavaa yrittää ympätä se fiilis rajalliseen määrään spurttiraapaleita. Ja minullakin on sellainen kutina, että Mikael kyllä löytää vielä ulospääsyn. Toivottavasti löytää.

Kiitos paljon kommentista!

[Lyra]

Hyvää päivää ja terveiset vaihdokkaista! (Anteeksi kovasti, että olen näin myöhässä) Sitä varmaan hoetaan aina, mutta on mukavaa kun vaihdokkaista tulee eteen sellaisia tekstejä, mitä ei muuten varmaan tulisi luettua tai kommentoitua. Löytää aina jotain uutta, mihin tutustua. Minun oli itseasiassa hieman hankala tarttua tähän tekstiin, koska tällaisessa keväisessä ja pirteässä säässä ei oikein tee mieli lukea masennuksesta.

Tavallisesti Mikael olisi painanut päänsä ja rojahtanut sänkyyn, sulkenut silmänsä paetakseen sitä kaikkea edes hetkeksi, mutta sinä aamuna jokin sai hänet katsomaan ja kohtaamaan todellisuuden.

Pidin tästä, miten tämä alkoi. Kerrottiin aika suoraan, että mitkä kaikki asiat on nyt vialla, ja sitten kuitenkin, vaikka tässä ekassa osassa ei kauheasti parannusta oloon vielä ollut, niin tämä oli kuitenkin selkeästi se käännekohta, minkä jälkeen asiat alkaa tapahtua. Säälitti Mikaelin puolesta kyllä kovasti, kun asiat olivat tuollaiseen tilaan menneet:(

Musta on jotenkin hienoa, että Mikael tiedostaa, missä vaiheessa hänen elämänsä suunta kääntyi. Sekin on jo kai askel oikeeseen suuntaan.

Koko valtava tulevaisuus oli hänestä kiinni, eikä se tulevaisuus yhtäkkiä enää pirskahdellutkaan värejä, mahdollisuuksia ja elämyksiä vaan ammotti mustana aukkona, valmiina ahmaisemaan hänet jos hän tekisi yhdenkin väärän liikkeen.

Tämä kohta on hienosti kirjoitettu, tulee kovin pieni olo suuren tulevaisuuden edessä. Tuo värien pirskahtelu ja musta aukko kuvaavat jotenkin tosi hienosti tätä koko tilannetta.

Oli hienoa, että Mikael päätti vihdoin lähteä ulos! Tuo oli jotenkin todella hienoa, että metsässä vietetty aika hiljalleen helpotti ajattelua ja ahdistukseenkin auttoi käsi maata vasten. Tässä tosiaankin näkee kasvun ja sellaisen kehittymisen alkutilanteesta, vaikka kaikki ei vieläkään ole hyvin. Tarinaa rakennat tosi taidokkaasti, eikä kiirehditä siihen onnelliseen loppuun (mitä nyt tuolta lopusta lunttasin, niin ei olla sieläkään vielä onnellisessa lopussa, mutta parantuminen on alkanut! Todella hyvä ratkaisu, kuvaa sitä, että ei sieltä masennuksesta niin vain kammeta ylös vaan se on pitkä projekti, joka vaatii aikaa ja tahtoa)

Oli kaunista luettavaa, kun Mikael palasi piirtämisen pariin.

hän oli melkein ehtinyt unohtaa, miten salkun rikkinäinen solki avattiin –, hänellä oli aavemainen olo, aivan kuin hän olisi palannut jonkin kauan sitten kätketyn ja unohdetun pariin.

<3 hienosti muotoiltu. Tuollainen vanhan harrastuksen uudelleen aloittaminen, tekee varmasti hyvää, vaikka enää ei osaakaan piirtää kuten ennen. Varmaan toistan itseäni monessa kohtaa, kun sanon, että tässä huomaa näistä pienistä asioista sitä parannusta ja eteenpäin kulkemista, vaikka ei ole suuria harppauksia. Mutta ihanasti Mikael menee koko ajan hieman oikeaan suuntaan <3

Näistä seuraavista osista pidin myös, kun Mikael vihdoin sai sitä sosiaalista kontaktia elämäänsä. Jotenkin siinä tuli sellaista ryhdistäytymistä, kun kavereiden kanssa piti olla. Ja Karita <3 Oi kuinka ihana sisko, sisaruussuhde sellainen välittävyys.

”Ei varmaan kovin hyvin”,

<3 Osa tästä osasta oli juuri se, että Mikael vihdoin myönsi ääneen, että kaikki ei ole hyvin. Se oli musta ainakin tän tarinan suurin askel kohti sitä parannusta, ja jotenkin tosi helpottava olo tuli itselleenkin. Se, että tässä ei tapahtunut maagista ihmeparannusta lopussa oli myös hyvä. Tuollainen lempeä jutskailu Karitan kanssa ja sitten  Mikaelin omat ajatukset. Se, että ehkä jonain päivänä tästä selvitään.

Kokonaisuudessa tämä on todella hienosti rakennettu. Kuvataan musta hienosti masennusta ja sitä kamppailua ja yritystä parantua. Tässä oli hienosti kuvattu näitä positiivisia juttuja, mutta myös sitä, että kuinka vaikeaa se sitten todellisuudessa on. Kiitos kovasti tästä lukukokemuksesta, oli todellakin jotain uutta ja mielenkiintoista <3

[Waulish]

Lyra, voi mikä ihana kommentti! Arkailin vähän tämän sarjan linkkaamista Vaihdokkaisiin, koska jotenkin minulla on tästä vähän ristiriitaiset fiilikset. Tämä on jotenkin niin paljas ja osin henkilökohtainenkin, ja lisäksi koen kirjoitustyylini muuttuneen jonkin verran tässä välissä. Nyt olen kuitenkin iloinen siitä, että linkkasin! Vaihdokkaat on kyllä hauska haaste, kun vastaan voi tulla mitä tahansa uutta ja jännää, mitä ei muuten olisi välttämättä koskaan tullut lukeneeksi. Ymmärrän hyvin, ettei masennuskamppailusta lukeminen ehkä ole mieluisinta puuhaa aurinkoisina kevätpäivinä, mutta mukavaa, että tämä teksti osoittautui kuitenkin miellyttäväksi lukukokemukseksi.

On hienoa, että tarina herätti ajatuksia ja tunteita. Erityisen mielissäni olen siitä, että koit kuvauksen masennuksesta parantumisesta hyvin toteutetuksi ja uskottavaksi. Se merkitsee paljon! Tällaista tarinaa ei ollut helppoa ympätä seitsemään raapaleeseen, joten on hienoa, että Mikaelin matka ja parantuminen välittyivät pienistä asioista ja tekstin yksityiskohdista. Ajoin takaa juuri sellaista tunnetta, ettei kaikki tapahdu hetkessä, mutta koko ajan mennään kuitenkin pienin askelin etiäpäin.

Kiitos kovasti sinulle aivan ihanasta kommentista!

[Vendela]

Vaihdokkaista hei!

Oli kivaa kun huomasin, että sain kommentoida juuri sinun tekstiäsi Tämä olikin mielenkiintoinen ja myös erilainen kun mitä olen sinulta aikaisemmin lukenut. Toki tämä on myös joitain vuosia vanha, joten sekin ehkä selittää asiaa. Lisäksi oli raikasta lukea pitkästä aikaa täysin parituksetonta, tämmöistä eräänlaista flow-tekstiä. Ehkä tässä näkyi hieman se, että tämä oli kirjoitettu viikossa, ehkä ilman suurempaa suunnitelmaa. Mutta se ei oikeastaan haitannut, vaan oli kiva huomata mihin suuntaan tarina etenkin juonenkäänteiden jälkeen. Lisäksi olisi voinut olla aika raskasta lukea pitkästä ja vaikeasta masennuskaudesta, vaan tässä oli hienoa valon ja toivon pilkahdukset.

Masennus on vakava asia ja aihe, hienoa kuitenkin kun olit tarttunut siihen tällä tavalla. Tämä on varmasti monille myös todella henkilökohtainen asia ja masennuksen kokemiseen ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa, vaan jokainen käsittelee sitä omalla tavallaan. En lähde sanomaan oliko tämän Mikaelin kokema masennus kevyttä tai raskasta, hänelle se oli kuitenkin riittävän merkityksellinen asia, joka aiheutti myös voimakasta häpeää. Se on varmaan jotenkin ihmisissä sisäänrakennettu, että kaikki mikä ei ole yhteiskuntamme normien mukaista koetaan häpeänä. Tosin mietin myös sitä, että nykyisin masennus on ja etenkin siitä puhuminen on yleistynyt, joten kuinka häpeälliseksi sen kokee on ihmisestä itsestään kiinni. Toki tässäkin tullaan siihen yksilöllisyyteen, joku saattaa hyvinkin avoimesti puhua vaikeasta masennuksestaan kun joku toinen taas haluaa piilottaa pienenkin masennuksen vivahteen visusti kaikilta. Meitä on niin moneksi!

Tämä oli minusta uskottava kokonaisuus. Kuten sanottu, jokainen käsittelee ongelmiaan omalla tavallaan mutta tämä Mikaelin tapa oli hyvin samaistuttava. Ensinnäkin oli hienoa, että hän ylipäänsä oivalsi tilanteensa ennen kuin oli liian myöhäistä. Tuo kierre, että ymmärtää jonkin olevan vinossa mutta sitten ei ole kuitenkaan voimia tehdä asialle mitään, saattaa olla loputon. Mikael oli kuitekin vahva hahmo jolla on ollut päättäväisyyttä ja unelmia jo ennen masennusta, vaikka tämäkään ei toki kerro sitä kuinka masennuksen kanssa ihan oikeasti käyttäytyy. Mutta ehkä jonkunlainen luonnejuttu tämä on? Hienoa kuitenkin, että Mikael sai puserrettua itsensä liikkeelle ja toimimaan. Siskolle asian myöntäminen oli iso askel ja samalla koin, että se oli myös askel pois synkistä ajatuksista. Ehkä Mikael kaikesta huolimatta sittenkin pääsee lääkikseen, tai sitten hän löytää elämäänsä jonkun muun tavoitteen

Tuosta piirtämisestä on sanottava, että pidin siitä todella paljon. Se symboloi jotenkin tässä sitä, että vaikka taidon on unohtanut (hetkeksi), se on kuitenkin mahdollista palauttaa takaisin. Sama pätee moniin asioihin elämässä. Jos jonkun on joskus saavuttanut, ja mahdollisesti menettänyt, niin se on kuitenkin mahdollista saavuttaa uudelleen Kaikki on itsestä kiinni!

Huh, kylläpäs tästä tuli nyt syvällinen ja pohdiskeleva kommentti. Mutta olihan toki tekstikin sellainen, joka herätti hyvin paljon ajatuksia ja tuntemuksia. Lämmin kiitos tästä, oli ilo lukea!

Vendela

[Waulish]

Vendela, hauskaa, että sait Vaihdokkaiden myötä luettavaksi jotain erilaista verrattuna siihen, mihin olet minulta tottunut! Tämä rapsusarja on tosiaan muutaman vuoden takaa niiltä ajoilta, kun aloin taas kirjoittaa pitkän tauon jälkeen, joten voi hyvin olla, että tässä on vähän erilainen ote ja myös erilaisia teemoja kuin uudemmissa teksteissäni. Hiomattomuuskin varmasti näkyy niin tässä kuin muissakin spurteissani, sillä minulle spurtti edustaa juuri sellaista villiä vapautta soveltaa ja säveltää lennosta, minkä vuoksi lopputulos harvoin on kovin huoliteltu. Hienoa kuitenkin, jos tämä oli siitä huolimatta mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä lukukokemus!

Tuo on tosi hyvin sanottu, että ihmisiin on sisäänrakennettuna se, että kaikki yhteiskunnan normeista poikkeava koetaan häpeällisenä! Niinhän se todella on, että esimerkiksi mielenterveysongelmat aiheuttavat usein voimakastakin häpeää ja salaamisen tarvetta ja ne ovat yhä jossain määrin tabuja. Se on kyllä hienoa, että ilmapiiri on viime vuosikymmeninä hiljalleen vapautunut ja näkemykset ovat avartuneet. Toivottavasti sama kehitys jatkuu niin, että yhä harvempi häpeää ongelmiaan, vaikka toki häpeän kokeminen on varmasti aina jossain määrin ihmisestä kiinni.

Mikael on minustakin vahva tyyppi, kun hän lannistavasta ja epätoivoisesta tilanteestaan huolimatta onnistuu tarttumaan toivonrippeisiin ja ottamaan yhden askeleen kerrallaan, vaikka matka on pitkä ja tie kivinen. Hienoa, jos Mikaelin matka tuntui uskottavalta ja samaistuttavalta! Mahtavaa myös, että pidit piirtämisen läsnäolosta. Se on ihan totta, että unohtuneen harrastuksen ja taidon voi myöhemmin löytää uudelleen ja palauttaa elämään, ja se ajatus on lohdullinen.

Kiitos kovasti kauniista sanoistasi!

[Angelina]

Lähdin arpajaisten kautta penkomaan sun listausta, mutta pysähdyinkin sitten heti masennuskamppailun kohdalle. Halusin ehdottomasti nähdä, miten olet asiaa käsitellyt ja miten siitä kirjoittanut!

Mulla ei itselläni ole kokemusta huippuarvosanoista ylioppilaskirjoituksissa (olin pikemminkin melko keskinkertainen) eikä armeijastakaan, mutta tunnistan muuten tuon ajatuksen tyhjän päälle putoamisesta ja siitä, että pitäisi jotenkin olla selvillä mitä haluaa ja mitä pitäisi tehdä, mutta kun ei vaan joko tiedä tai pysty tai saa aikaiseksi. Oikeesti, lukion jälkeen tippuu kyllä aika kylmästi ja korkealta, jos ei ole selkeää jatkosuunnitelmaa tai just jos ei pääse haluamaansa jatko-opiskelupaikkaan. Tässäkin tosin mietin, että oliko lääkis oikeasti Mikaelin oma haave tai se, mitä hän nyt olisi ehdottomasti halunnut. Armeija taas on lukion jälkeen varmasti hyvä jatkumo, siellä kerrotaan mitä pitää tehdä ja miten tehdään, mutta sen jälkeen onkin sitten ihan sama tilanne.

Tunnistan tuon kyllä mainiosti, että ei vaan jaksa tehdä mitään eikä mikään tunnu miltään. Oon itsekin paininut masennuksen (joskaan en onneksi niin kovin vakavan) kanssa ja se tunne kun ei vaan saa aikaiseksi mitään on kyllä melko musertava. Siinä mielessä tosin eroan Mikaelista, että oon itse kokenut syysauringon pikemminkin voimaannuttavana kuin murskaavana, mutta nää on tietysti täysin henkilökohtaisia kokemuksia. Pidin kuitenkin kovasti siitä, miten kuvailit auringon olevan armotonta ja näyttävän kaiken pölyn, sotkun ja likaiset astiat selkeämmin.

Vähän huvituin tuosta Mikaelin metsässä kävelystä, koska olen itse saanut sellaisen ohjeen masentuneena lääkäriltä ja voin kertoa että sillon ei kyllä paljon naurattanut Ai olet masentunut? No mene metsään kävelemään. Oikeasti tietysti liikunta ja ulkoilu on hyviä keinoja ja pidin siitä, miten kuvailit Mikaelin aloittavan (kirjaimellisestikin) pienin askelin. Oli myös kiva, miten Mikael kokeili pitkästä aikaa piirtämistä, vanhaa rakasta harrastusta, joka oli sitten vaan jäänyt. Vaikka alkuun tuntuukin vaikealta, oli kiva huomata tuo toive siitä, että osaisinpa joskus vielä nauttia tästä. Se kuulostaa lohduttomalta, mutta toisaalta antaa myös lupausta siitä, että Mikael haluaa oikeasti yrittää - ja jos on toiveita/haluja/odotuksia, niin se on aina positiivista ♥

Tunnistan itseni myös tuosta, että huonompina hetkinä on helpompi keksiä verukkeita sille, miksi ei menisi kavereiden kanssa johonkin kun pyydetään. Joskus on kuitenkin vaan yksinkertaisesti pakko tarttua tekemiseen (vaikka "ota itseäsi niskasta kiinni" onkin kurja neuvo), koska muutenhan asioita ei valitettavasti tapahdu. Pidin myös Mikaelin ja Karitan kohtaamisesta - tuollainen viaton kysymys ja pikkuveljen lempinimen käyttö melkein herkisti itsenikin, koska tuollaiset pienet asiat todellakin voivat kyllä saada padot aukeamaan  

Tuo loppu sitten myös iski melko kovaa - itsellekin on tuottanut aluksi suuria vaikeuksia myöntää, ettei jaksa tai että tarvitsisi ehkä apua. Nykyään puhun jo hieman avoimemmin asioistani, mutta alkuun ei tullut mieleenkään kertoa kenellekään. Sitä häpeän määrää. Ja se on vielä täysin typerää, koska en oo ajatellut muista jotka kertoo masennuksestaan/ongelmistaan että no voi lol onpa surkeaa, mutta omalla kohdallani se ajatus oli ehkä päällimmäisenä Että miksi ihmeessä mä nyt en muka jaksaisi, kun ei ole mitään oikeaa syytä olla jaksamatta. Kaikkea sitä.

Joka tapauksessa - tästä tuli nyt todella lätisevä ja ympäripyöreä ja sekava kommentti - pidin tästä kovasti. Tää oli ajatuksia herättävä, osui ja upposi. Tää oli myös hienosti toteutettu ja pidin siitä, että vaikka loppu jäikin hyvin avoimeksi, niin kuitenkin siellä oli selkeää toivonpilkahdusta - ensin isosiskon ja sitten myös Mikaelin omien ajatusten myötä. Kiitos tästä ♥

(LOL siis tää on taatusti yksi pisimmistä kirjottamistani kommenteista :''D)

[Larjus]

Ahdistushäiriö vaivaa taas ja aattelin, että voisin saada näistä jonkinmoista vertaistukea (koska mulla siinä ja masennuksessa on ollut paljon yhteistäkin), joten päädyinpä näiden pariin. Otsikkokin kuulosti silleen kivan valoisalta ja kannustavalta omalla lempeän varovaisella tavallaan.

Paljon samaistumispintaa tästä löytyikin, sekä omaan menneisyyteen (niin noihin nuoruuden isoihin muutoksiin kuin masennukseenkin liittyen) että ihan nykytilaankin. Tykkäsin siitä, miten Mikael on itselleen samaan aikaan lempeä ja armollinen mutta myös hieman tiukka. Ei anna itsensä aina mennä siitä, mikä tuntuisi helpoimmalta vaan myös vaatii itseltään asioita, joiden tietää olevan itselleen hyväksi. Voi kun osais itsekin sitä enemmän.

Hän jatkoi, vaikka kaikki näytti väärältä, koska hän tiesi joskus nauttineensa siitä.

Hän jatkoi, koska hän toivoi miltei hullun lailla, että osaisi joskus vielä nauttia.

Uuuuff, tää kuulosti ihan pelottavan tutulta. Ihan sillee yleisesti mihin vain liittyen, kun on masennus kysymyksessä, mutta myös nimenomaan piirtämisen suhteen (koska masennuksen aikana mulla meni piirtämisinto enkä ole koskaan saanut sitä takaisin vaikka oon yrittänytkin - mut ehkä sitä intoa söi multa jokin muukin, mitä en oo kaikkee voinut tiedostaa). On kyl oikeestaan aika kauhee tunne, että jokin asia, josta on aiemmin niin nauttinut, ei tuotakaan enää iloa. Se on ihan eri tunne, että johonkin juttuun on vaan vain vähän kyllästynyt tai jokin "vaihe" on mennyt ohi ku ei sitä voi kaikesta olla samaan aikaan into pipona sataprosenttisesti, koska usein silloinkin kuitenkin näkee/tuntee sen, mistä ennen niin sai ne kicksit (mä ainakin, ja mä ku oon muutenkin semmonen ettei mun fanitus/into koskaan ikinä lakkaa, se vain korkeintaan laantuu ja voi välillä tehdä uuden nousun ). Se että ei vaan saa mitään tuntemusta aikaseks, korkeintaan on vain se tiedollinen muisto, että tästä mä ennen nautin.

mutta jossain Mikaelin sisällä läikähti: tämä on minua, tämän minä joskus osasin.

Ihanaa kun Mikael voi tuntea/ajatella noin ♥

Ja kyllä tuli itsellekin parempi mieli näiden lukemisesta Tässä tosiaan mentin kohti parantumista - vapautta - ja askel kerrallaan, juuri niin kuin otsikkokin sanoo. Tykkään siitä, miten se Mikaelin tilanteessa "edistyminen" oli selvää ja konkreettista mutta sillee hienovaraista, et ei heti rymistelty siihen pisteeseen et kaikki onkin taas ihan hyvin. Tää sun lähestymistapa tuntui realistiselta siitä valoisimmasta päästä.

Meni ehkä vähän randomiks höpinäks tämä kommentti, mut pointti on et tykkäsin :3 Kiitos näistä.

[Linne]

Löysin tänne Larjuksen kommentin kautta ja onneksi löysin, muuten en olisi varmaan löytänyt tietäni tänne

Tykästyin tässä tekstissä siihen, että kuvailu on mukavan vähäeleistä. Masennukseen kun ei aina liity vahvat ahdistuksen tunteet vaan se voi näyttäytyä myös värittömänä harmaana massana, jossa päivät sulautuvat toisiinsa, kuten tässä on käynyt. Kuvaat hienosti Mikaelin välinpitämättömyyttä elämää kohtaan ja samalla myös seurauksien välttelyä, kun tavarat kasaantuvat lattialle ja yöt menee pelaamisessa. Sellaisesta suosta on äärettömän vaikea kiskoa itseään ylös omin voimin, mutta onneksi Mikael kuitenkin tässä onnistui!

Tykkäsin myös siitä, miten hienovaraisesti tässä oli käsitelty suomalaista puhumattomuuden kulttuuria (tai ainakin näin tulkitsin). Eihän tosimies piirrä tai ainakaan kerro siitä, tosimies käy salilla ja metsässä. Oli kuitenkin ihanaa nähdä, miten Mikael hiljalleen sai taas yhteyden itseensä ja ennen tärkeinä pitämiinsä asioihin <3 Eikä hänen tässä vaiheessa muuta tarvitsisi tehdäkään kuin sellaisia juttuja mitkä tuntuu hyvältä, kuten just ulkoilua ja vanhojen harrastusten uudelleen aloittamista.

Pidin tässä tekstissä myös siitä, miten hyvin se kuvaa suomalaisen nuoren välinputoamista koulu-urien väliin. Eskarista asti ura on hyvin määrätty seuraavaksi kahdeksitoista vuodeksi, oikeastaan ainoa mitä sinä aikana tarvitsee miettiä on meneekö ammattikouluun vai lukioon. Sen jälkeen kun putoaakin tyhjän päälle ja pitää tehdä omia valintoja, on täysin ymmärrettävää että putoaa kelkasta.

Karita vaikuttaa ihanalta siskolta <3 En voi kuitenkaan olla ajattelematta, olisiko Karitalle sallittu lapsuudenkodissa enemmän tunteita, onhan tämä sentään tyttö. Noh, nämä ovat vain mun omia pohdintoja.

Pidin näissä raapaleissa oikeastaan kaikesta, mutta lopun toiveikkuuden tunnelma viehätti erityisesti. Vaikka Mikael ei ihan vielä onnistuisikaan hakemaan apua, ensimmäinen askel on jo otettu.

Kiitos näistä, pidin kovasti!