Nimi: Pullollinen onnea
Kirjoittaja: minä eli pihlajanmarja
Hahmot (ja paritukset): Severus on päähenkilö, tässä on yksipuolista Severus/Lilyä, mutta ei pääosassa, Kelmitkin pistäytyvät ficissä + pari luihuista
Ikäraja: sallittu
Tyylilaji: draamaa
Juonen lyhennelmä: Severus on voittanut Liemien tunneilta pienen pullollisen Felix Felicistä. Minkälainen päivä hänellä on, kun hän juo pullon aamulla?
A/N: Kun kävin katsomassa Puoliverisen Prinssin elokuvissa, siinä oli se Felix Felicis-kohtaus (kirjoitetaanko juoman nimi noin?) ja kun Kuhnusarvio sanoi oppitunnilla, että vain yksi oli onnistunut tekemään niin hyvää elävien kuolleiden juomaa, minulle tuli heti mieleen, että se oli Kalkaros. Sitten aloin miettimään, että mitä se tuolla onnen juomalla teki, jos se sellaisen voitti? Ja nyt, koska minun selkeästi pitäisi olla jo nukkumassa että saan unirytmin edes jotenkin kuntoon, päätin kirjoittaa tämän ficin sen sijaan. Ensimmäinen ficci, minkä olen kirjoittanut Severuksesta!
Pullollinen onneaSeverus pyöritteli pientä, pisaran muotoista pulloa edessään. Hän istui oleskeluhuoneen nurkassa ja oli ottanut ties kuinka monennen kerran pullon kaapunsa taskusta ihan vain ihaillakseen sitä. ”Pullotettua onnea”, niin professori Kuhnusarvio oli sanonut. Vaikka Severus muuten halveksuikin liemien opettajan mielipiteitä ja Kuhnukerhoa, kilpailu oli ollut hyvä idea. Tietenkin Severus oli saanut aikaan täydellisen elävien kuolleiden juoman. Hän oli tehnyt liemien tutkimuksia omin päin siitä lähtien, kun pääsi Tylypahkaan. Mitä kaikkea hän saisikaan yhtenä päivänä aikaan, jos hän joisi tuon pullon jonakin aamuna! Nähdessään Lucius Malfoyn kateellisen mulkaisun hänen suuntaansa, hän tajusi, että kannatti juoda juoma jo seuraavana aamuna ja pitää se tämän yön visusti tallessa. Varkaudet eivät olleet mitenkään epätavallisia Luihuisten makuusaleissa, sanoihan tuvan nimikin jo sen.
Severus oli varma, että tänä päivänä häntä ei haukuttaisi Ruikuliksi, ei ainakaan ilman seurauksia. Ne typerät, lapselliset Kelmit olivat keksineet nimen, mutta se oli levinnyt hälyttävästi ympäri koko linnaa. Mutta nyt sellaista ei tarvinnut edes ajatella. Tänään Severus oli itsevarma muunkin kuin koulumenestyksensä suhteen. Tänään hän pitäisi hauskaa.
Oli lauantai, ja Suuri sali oli jo täynnä oppilaita. Severus pujotteli toisten välistä ongelmitta, ja tänään Potterin ja Mustan mulkaisut eivät haitanneet. Severus ei huomioinut niitä ollenkaan, sen sijaan hän istui sujuvasti Lilyn viereen, joka sattumalta istuikin tänä aamuna ilman ystäviään ja toisella puolella pöytää kuin Kelmit.
Lily ei näyttänyt vihaiselta, ainoastaan hämmästyneeltä.
”Mitä asiaa sinulla on?” hän kysyi, mutta äänensävystä ei saanut selvää, oliko se suuttunut vai ei.
”Ei minulla mitään erikoista. Minä vain halusin jutella kanssasi. Voisitko vain yhtenä päivänä unohtaa asiat, joita sinulle sanoin? Lupaan, että huomisesta lähtien jätän sinut rauhaan.”
Lily katsoi häntä hetken aikaa sanattomana. Siinä välissä Severus ehti jälleen kerran huomata, kuinka kaunis tyttö oli. Tällä kertaa ajatus ei suinkaan saanut häntä ahdistuneeksi. Sen sijaan se aiheutti hänessä vain omituisen rauhallisen olon. Hän oli rakastunut tuohon tyttöön. Ei se mitään sen ihmeellisempää ollut, ja vaikka Severus ei saisikaan Lilyä omakseen ikinä, ainakin hänellä oli tuo ajatus turvanaan.
”Voin minä jutella sinulle”, Lily sanoi hiljaa. ”Ainakin tänään.”
Severus puristi tytön olkapäätä nopeasti. Jokin hänessä kertoi, että yhtään pidempi kosketus rikkoisi koko hetken ja hän olisi taas ilman parasta ystäväänsä.
Kun Severus lähti aamupalalta, hän ei ollut syönyt mitään, mutta jutellut sitäkin enemmän. Eikä hänellä sitä paitsi ollut nälkä. Ja kun James, Sirius ja Peter kysyivät taas jotakin hänen shampoonkäytöstään (keksisivät välillä uusia loukkauksia, tuo oli jo säälittävää), Severus onnistui loitsimaan täydellisen Tarantula-kirouksen, joka ohjasi kolmikon tanssien ulos. Syksyisessä ilmassa oli jo hitusen kylmyyttä, mutta ehkä tanssiminen pitäisi heidät lämpiminä. Jostain syystä Remus Lupin ei seurannutkaan ystäviään, vaan jäi hitusen vaivaantuneen näköisenä seisomaan parin metrin päässä Severuksesta.
”Tuota… minusta ystäväni ovat välillä idiootteja.”
”Olemme siis jostakin samaa mieltä, Remus”, Severus vastasi hilpeästi. Tänään häntä ei huvittanut tiuskia ihmisille, jotka yrittivät olla ystävällisiä. Ei se aina voinut olla sääliä, jota Severus niin paljon inhosi.
Remus katsoi häntä hämmästyneesti.
”Mitä?” Severus kysyi.
”Kutsuit minua etunimellä”, toinen poika vastasi.
”Sinä taas sanoit ystäviäsi idiooteiksi, joten pitihän minun jotenkin vastata”, Severus sanoi. ”Minä menen nyt.”
Matkalla tyrmiin McGarmiwa tuli vastaan ja sanoi, että oli päättänyt hyväksyä hänen muodonmuutosten esseensä, vaikka se olikin hieman liian lyhyt ja puhui välillä asian vierestä.
Kun Severus avasi oleskeluhuoneen oven, kukaan ei yllättäen mulkaissut häntä ilkeästi. Crabbe ja Malfoy olivat loitsineet shakkinappulat sotimaan keskenään, ja pyysivät Severusta mukaan. Yleensä Severus olisi pitänyt tekemistä lapsellisena ja lukenut mieluummin kirjaa, mutta nyt hän liittyi joukkoon, ja hänellä olikin yllättäen hauskaa hänen laittaessaan hevosen katkaisemaan sotilailta päitä.
Loppupäivä Severuksella meni porukassa oleskellen ja muiden mukana nauraen. Kerrankin hän tunsi kuuluvansa muiden Luihuisten joukkoon. Kyllä he muutenkin pyysivät häntä mukaan aina kun tarvitsivat, mutta nyt he tuntuivat tarvitsevansa häntä ihan vain hauskan pitoon.
Iltapalalla Remus Lupin ja Lily Evans hymyilivät hänelle Rohkelikon pöydästä, ja Severus hymyili takaisin. Kerrankin hän saattoi mennä tyytyväisenä nukkumaan. Ei ollut väliä, vaikka huomenna kaikki olisikin samalla tavalla kuin eilen. Ainakin tämä päivä oli ollut täydellinen.
