Kirjoittaja: Error Estimate
Ikäraja: S
Genre: het, pieni angst
Fandom: Thor
Paritus/Hahmot: OC/Loki
Vastuuvapaus: En omista hahmoista kuin oc'n (Elende). Kaikki muu kuuluu Marvelille, paitsi tietenkin teksti
Tiivistelmä: Elende on jääjättien jälkeläinen, joka on saanut vapauden kulkea Asgardissa, jos ei aiheuta ongelmia. Hän on kuitenkin rakastunut palavasti Lokiin, jonka luullaan olevan täysin asgardialainen ja rakkaus on siis kiellettyä, eikä voisi onnistua.
A/N: Eli tämäpä on sitten ensimmäinen ficcini, jonka tänne julkasen, muttei suinkaan ensimmäinen, jonka oon elämäni aikana kirjoittanut (niitä on lukematon määrä, huonoja ja hyviä). Kyseessä on siis oneshot, jatkoa ei siis (luultavasti) tule. Ja niin, kaikki siis luulevat Lokin olevan asgardialainen, ei jääjätti. Ajattelin senkin viel mainita jos jäi epäselväks.
Toivottavasti pidätte!
Forbidden love
Joka ikinen kerta kun näen hänet edes vilaukselta, sydämeni jättää joko yhden sykkeen välistä tai alkaa hakata kiivaasti kuin lentääkseen ulos rintakehästäni pakoon. Ja joka ikinen kerta sen jälkeen pettymyksen ja surun aalto lävistää minut niin voimakkaasti, että voisin vajota polvilleni maahan, enkä voisi nousta sieltä enää ikinä ylös jaloilleni. Olen täysin epätoivoinen – tai pikemminkin epätoivoisen rakastunut. Kaiken lisäksi se kaikki on kiellettyä, tunteeni ovat kiellettyjä, miltei hänelle puhuminenkin on kiellettyä.
Ja vain siksi, että olen jotunheimnista. Enkä oikeastaan edes sitäkään täysin, vain puoliksi, sillä isäni oli jääjättiläinen, äidistäni en ole edes varma, eikä minua asia kiinnostakaan. Siksi olen ihmisen näköinen – hieman normaalia pidempi – jos en ole kosketuksissa kylmän kanssa, jolloin ihoni muuttui siniseksi ja silmät punaisiksi. Kun olin pieni, minut oli hylätty ja myöhemmin olin päässyt Asgardiin missä minua kuitenkin kohdellaan kuin vihollista tai hirviötä, ehkä olenkin sellainen. On ainoastaan vain Friggan ansiota, ettei minua heitetty vankilaan mätänemään, mutta ehkä se olisi ollut parempi vaihtoehto kuin tämä toivoton rakkaus.
Sillä silloin en olisi koskaan tavannut häntä ja jäänyt kiinni tunteiden verkkoon kuin kärpänen hämähäkinseittiin – mitä kovemmin pyristelen irti, sitä pahemmin juutun kiinni.
Astun esiin käytävälle varjoista, jotka ovat piilottaneet minut niin monesti aikaisemminkin muiden uteliailta ja paheksuvilta katseilta. Katseeni ei kiinnity mihinkään, kun lähden kävelemään pää hieman alaspäin suunnattuna eteenpäin vailla suuntaa tai paikkaa, johon mennä. Minua ei kaivata minnekään. Ehkä voisin pyytää, että pääsisin vankityrmään – kukaan ei silloin voisi mulkoilla minua ja lopulta unohtaisin hänet täysin tai menettäisin viimeisenkin toivonrippeen, jota turhaan elättelen.
Ajatukseni katkeavat, kun törmään johonkin ja kaadun taaksepäin kovalle lattialle. Nostan katseeni hämmennyksen vallassa, mutta se muuttuu pian nolostukseksi. Hän seisoo hölmistyneenä edessäni ja ojentaa kätensä minulle saaden sydämeni hakkaamaan jälleen kiivaasti. Katson kättä ja häntä vuorotellen, yrittäen estää kasvojani muuttumasta helakanpunaisiksi.
"Olen hyvin pahoillani", hän pahoittelee minulle, ja epävarmana tartun hänen käteensä, joka on yllättävän kylmä. Nopeasti nousen ylös ja päästän irti vilkaisten omaa kättäni peläten hetken sen muuttuneen siniseksi, mutta se on yhä sama punertava kuin yleensäkin.
"Minun vikani", sanon kömpelösti ja täysin pulassa, sillä en ole varma kuinka hänelle täytyisi puhua. Teititellen vai ei? Pitäisikö häntä katsoa suoraan silmiin vai välttää katsetta? En osannut päättää. "En katsonut eteeni. Anteeksi."
"Ei, ei se sinun vikasi ole", hän sanoo minulle kasvoillaan pienen virnistyksentapaisen omaava hymy, "olen Loki. Mukava tavata."
Kyllä minä hänen nimensä tiedän. Se on kaunis, kuten hänen äänensä. Hän on yksi niitä harvoja, jotka todellakin ovat lähellä täydellisyyttä, jota ei toisaalta ole edes olemassa. Hän hipoo kuitenkin sitä niin läheltä, että se jopa jollain tavalla pelottaa minua. Mutta kenties hyvällä tavalla.
Hänen hiuksensa ovat yhtä mustat kuin syvimmät varjot tai yön tuoma pimeys ja ne on jätetty auki. Kun hän liikahtaa, ne liikahtavat hänen mukanaan niin sulavan kauniisti. Silmät ovat kirkkaat ja myrkynvihreät, sekä kauneimmat, jotka olen koskaan eläessäni nähnyt tai tulen näkemään. Hän ei ole roteva tai todellinen lihaskimppu, kuten hänen veljeään kuvailisin, mutta silti hän on komein. Tässä tarinassa on vain yksi virhe – en voi koskaan saada häntä itselleni.
Hänen katseessaan ei ole uteliaisuutta tai paheksuntaa, kuten muiden vaan jotain sellaista mitä en tunnista. Ehkä se on jonkinlaista... sääliä? En ole varma, mutta jostain syystä se saa minut hymyilemään hiukan. Katse saa minut tuntemaan oloni huomatuksi, ei hylätyksi ja riepotelluksi kuten yleensä.
"Oho, minulla alkaa olla jo kiire", Loki voivottelee ja räpäytän hämmentyneenä silmiäni kuitenkaan utelematta mitään. "Juhlat alkavat pian elleivät sitten ole jo. Ei olisi kiva myöhästyä niistä täysin. No, Thor ainakin saisi hupailun aihetta, hänenhän juhlat ne ovat kuten aina..."
Hän mumisee oudosti ja hetken näen hänen silmissään katkeruutta, joka pyyhkiytyy pois jopa nopeammin kuin oli siihen tullut.
"Sinua ei varmaan ole kutsuttu?" Loki kysäisee minulta äkisti ja menen täysin lukkoon.
"E-ei", vastaan hetken jähmettymisen jälkeen. Olen kuulevinani pienen huokaisun tapaisen karkaavan Lokin suusta, mutta se tuntuu niin käsittämättömältä ajatukselta, että pyyhin sen pois mielestäni.
"Mikä nimesi on?"
"Elende", vastaan hänen kysymykseensä nopeasti sydän alkaen hakata uudelleen kiivaasti.
"Oli mukava tavata. Minun on valitettavasti lähdettävä, mutta toivon totisesti, että tapaisimme joskus uudelleen", Loki hymähtää ja lähtee kävelemään pois, enkä voinut olla toivomatta hänen jäävän vielä hetkeksi tai edes lausuvan nimeni yhden ainoan kerran. Kuin ajatukseni lukien, hän pysähtyy ja kääntyy.
"Hei sitten", Loki hyvästelee pieni virne kasvoillaan, "Elende."
Tunnen, kuinka vähitellen murenen sisältä pieniksi palasiksi hänen sanoessaan nimeni. Voisin kuunnella sitä ikuisuuksia. Hän saa sen kuulostamaan niin erityiseltä, niin tärkeältä, niin kauniilta.
Kuin elämälläni sittenkin olisi merkitys ja vain hän voisi tuoda sen esille.
