Kirjoittaja: Unohtumaton
Paritus: Bilbo/Thorin
Ikäraja: K-11
Genre: synkistelyä ja romantiikkaa
Fandom: Hobitti
Varoitukset: väkivalta
Vastuuvapaus: J.R.R. Tolkienille & Peter Jacksonille kaikki kiitos ja kunnia näistä hahmoista, joita mielelläni lainaan.
Tiivistelmä: Bilbo palaa tajuihinsa ja lähtee etsimään taistelun tuoksinnassa hukkuneita tovereitaan.
A/N: Tämä fikki on fix-it, eli taatusti onnellisempi loppu kuin alkuperäisen version kanssa. Vaikka Fili & Kili eivät esille tulekaan, niin lukijan mielenrauhan kannalta näen ihan hyvänä vaihtoehtona laskea heidätkin elävien kirjoihin.
Yavanna ja
Mahal ovat molemmat etenkin englanninkielisellä puolella vastaan tulleita nimiä, ja korvaavat lähinnä "Herranjumala!" kaltaisia sanontoja. Korjasin tässä kolme sydäntä: Bilbon, Thorinin ja omani.
M I S S Ä V I I MA V I I M E I N H E L L I T T Ä Ä
Bilbon päässä humisi. Silmät aukenivat parin räpäytyksen jälkeen selälleen ja hetken Bilbo näki pelkkää valkoista ja harmaata aivan kuin edessä ei olisi ollut mitään muuta kuin taivasta. Seuraava hengenveto täytti hänen keuhkonsa äärimmilleen ja ympäristö alkoi hahmottua pala palalta, kun sormien alta löytyi kivilohkareita ja takaraivoa vihloi niin että pieni valitus pääsi karkaamaan hobitin huulilta. Mieleen välähti hämärä kuva isosta örkistä, jonka kädenheilautuksen jälkeen hän muisti vain irvistäneensä kivusta, kunnes kaikki oli muuttunut pimeäksi, ja samainen mielikuva selitti myös sen, miksi Bilbo makasi parhaillaan kohmeisessa maassa ja tunsi olonsa hyvin, hyvin kankeaksi. Humina hänen päässään alkoi kuitenkin hitaasti hälvetä, ja tokkuraisuus oli mennyttä sillä sekunnilla, kun kotka parahti hänen yläpuolellaan ja lennähti ohi niin nopeasti, että Bilbon poskiin osui kylmä viima.
"Kotkat tulevat...", Bilbo totesi käheästi kuiskaten ja haparoi vapisevin sormin Piikkiä, joka lojui maassa hänen takanaan ja hehkui sinisenä. Vähäinen väri, joka oli palannut Bilbon kasvoille hänen palattuaan tajuihinsa, valahti pois, kun hän sai miekan käsiinsä ja havahtui karmeisiin ajatuksiin. Yavanna sentään, kuinka kauan hän oli ehtinyt maata maassa vailla mitään tietoa taistelusta ympärillään? Odottaisiko häntä vain kuolema ja tuho, kun hän kiiruhtaisi etsimään taistelevia ystäviään? Missä olivat Dwalin ja Thorin nyt, kun Korppikallio oli pahaenteisen hiljainen ja örkit huusivat aina vain kauempana? Sininen hehku ei sammunut hänen miekastaan loittonevien äänien myötä, ja hobitin nyrkit puristuivat yhä tiukemmin kahvan ympärille. Jossain päin Korppikalliota oli vielä örkkejä, ja Bilbo vannoi, että jokainen vastaantuleva saisi vielä Piikistä. Hän oli kylmissään, kolhiintunut ja
nälkäinen, mutta ennen kaikkea hänen mieltään varjosti huoli kääpiöistä, jotka eivät antaisi taistelussa tuumaakaan periksi, ja niin urhoollinen ominaisuus kuin se olikin, tiesi se myös hyvin äkkiä hengenlähtöä. Syystä tai toisesta hänen ajatuksensa viipyilivät Thorinissa, ja Bilbo ähkäisi ääneen tajutessaan, että Thorinin ylpeydellä ei paettaisi yhtäkään örkkiä. Hölmö, itsepäinen, viimeiseen asti uhmakas ilme koristaisi kuninkaan kasvoja vielä silloinkin, kun vastassa oli varma kuolema.
"Ei."
Bilbo pudisti vielä kivusta sykkivää päätään kiivaasti, ja ponkaisi jaloilleen, joskin joutui ottamaan muutaman haparoivan askeleen ennen kuin aistit olivat järjestyksessä ja rintamasuunta selvillä. Hän vilkuili ympärilleen ja liikkui varoen, melkein odottaen, että jostain juoksisi örkki tai toinenkin häntä kohti, mutta samalla Bilbo toivoi myös täydestä sydämestään, että hän löytäisi ensin toverinsa. Hyinen ilma hytisytti, ja sen myötä pelko hiipi hiljalleen Bilbon ihon alle hobitin edetessä poispäin synkkien kallioiden keskeltä ja kohti aukeampia alueita. Maassa lojui muutama lyöty örkki, ja Bilbon henki salpaantui hetkeksi, kun hän kiersi katseellaan lumista maata ja tajusi etsivänsä sieltä tuttuja kasvoja. Ei, ei voinut olla niin, että hän oli palannut tajuihinsa vain löytääkseen heidät yksi toisensa jälkeen elottomina, kasvoiltaan yhtä kalpeina kuin maa heidän allaan.
Pelko hälveni aavistuksen, kun Bilbon silmiin ei osunut örkkien lisäksi muuta kuin tallattua lunta, ja hetkellisesti hänen oli hämmästeltävä millaista jälkeä vain yksi tai kaksi kääpiötä pystyi ison örkkilauman keskellä tekemään. Se oli omiaan keventämään taakkaa Bilbon harteilla, vaikka jäljelle jäi vielä riittämiin huolta ja epätietoisuutta. Siitä huolimatta hän uskalsi ottaa seuraavan askeleen jo ripeämmin ja ihmetteli edelleen sinistä hehkua miekassaan. Oliko joku maassa makaavista örkeistä vielä elossa vai piilotteliko hänen lähellään jotain paljon pahempaa? Azog, Bolg... nimet herättivät syvän inhon hänen mielessään ja vaikka hän oli varmasti rohkeampi hobitti kuin vielä kuukausia sitten kotikolossaan, oli silti vihollisia, joita vastaan taisteleminen tiesi isoja uhrauksia. Pelkkä Bolgin isku oli jo kertaalleen osoittautunut hyvin tuhoisaksi, ja Azogin kohtaamisesta Bilbo muisti kylmän katseen kohdistettuna häneen, kun hän oli saanut ison örkin hetkeksi eroon Thorinista. Silloin rinnassa oli sykkinyt raivo, ja myöhemmin kotkien matkassa Bilbo ei ollut saanut enää katsettaan käännetyksi haavoittuneesta kuninkaasta.
"Thorin, missä olet?" Bilbo mutisi hiljaa, kun hän harppoi eteenpäin ja jätti taakseen suojaisat kalliot. Hennon sumun peittämä jäätikkö alkoi hiljalleen hahmottua hänen edessään ja Bilbo astui varovaisesti sen päälle, vaikka jää tuskin rasahtikaan kevyen hobitin alla. Se oli kuitenkin mennyt rikki useammasta kohtaa jo aiemmin, ja jäätikön pinnalla makasi jälleen tusinan örkkiä, joista osa oli kaatunut nuoleen, osa miekkaan. Yksikään ruumis ei kuulunut kääpiölle eikä sen puoleen haltiallekaan, ja Bilbo kiiruhti niiden ohi niin nopeasti kuin murtunut jää vain suinkin salli. Silloin hän havahtui ensimmäisen kerran liikehdintään edessään ja kirosi hiljaa sumua, jonka läpi oli mahdoton vielä erottaa, kenestä oli kyse. Äänet kuitenkin kantautuivat hänen korviinsa asti, ja Bilbo erotti heti örkin murahtelevan äänen ja hetken kuuntelun jälkeen myös toisen, paljon tutumman äänensävyn. Hobitin silmät laajenivat kauhusta, kun seuraava Thorinin ähkäisy muistutti jo enemmän karjaisua, ja Bilbo säntäsi juoksuun vähät välittäen enää mistään muusta kuin Thorinin ahdingosta, joka vauhditti hänen jokaista askeltaan.
Näky, joka häntä odotti, oli veret seisauttava. Azog oli saanut Thorinin vangittua vasten jäätikköä ja örkin terä lähestulkoon hipoi kääpiön rintaa, ja se vähä mitä Bilbo ehti nähdä näytti siltä, että Thorinin voimat alkoivat olla lopussa. Hän hengitti raskaasti ja yritti käsillään pitää Azogin terän kaukana kehostaan, mutta jokaisen henkäyksen myötä örkki sai hivutettua sitä lähemmäksi, ja Bilbo pelkäsi, että vahvinkin käsivarsi murtuisi Azogin alla ennen pitkää. Hänen seuraava tekonsa oli täynnä hobitin vikkelyyttä, matkan aikana kasvanutta rohkeutta, ja silkkaa pelkoa, joka tahditti hänen sydäntään, kun hän joutui katsomaan Thorinin kamppailua. Niin sumusta rynnisti hobitti, täysin äänettömästi ja vaivihkaa, kunnes Bilbo erotti Azogin suoraan edessään ja silloin hänen kurkustaan purkautui huuto, joka sinetöi hänen aikeensa. Örkin katse nauliutui lähestyvään hahmoon, ja hetkellinen herpaantuminen oli pelastus, jonka Thorinin kaltainen taistelija osasi vielä kääntää edukseen. Bilbo ei ehtinyt nähdä, mitä Thorin keksi tehdä, mutta sen johdosta Azog kaatui polvilleen, ja Bilbo nosti miekkansa vaistomaisesti eteensä, jolloin se iskeytyi suoraan örkin kovaan kalloon ja Bilbo kompuroi iskun voimasta. Korviahuumaava karjaisu oli viimeinen ääni, mitä Azog Turmelijasta kuultiin Korppikallion jäällä.
Bilbon kädet tärisivät, kun hän kierähti kauemmas kuolleesta örkistä ja jäi hetkeksi nelinkontin, sillä hän ei uskonut jalkojensa kantavan. Kotkien siivet suhahtelivat heidän yläpuolellaan, ja Bilbon ajatukset olivat jälleen Thorinissa, joka seisoi jossain hänen takanaan ja huohotti edelleen raskaasti. Hänellä oli varmasti vammoja, vaikka pahin niistä oli juuri vältetty, ja Bilbo pakotti itsensä takaisin jaloilleen, sillä halu olla kasvokkain Thorinin kanssa oli voimakkaampi kuin yksikään heikotuksen tunne hänen raajoissaan. Hän luuli, että Thorinin katse viipyilisi Azogissa nyt, kun vuosikymmenten piina oli voitettu ja olento ei enää vetänyt henkäystäkään, mutta sen sijaan Bilbon tarvitsi vain kohottaa katseensa ja hän kohtasi heti silmäparin, joka pureutui suoraan Bilbon ytimeen ja lämmitti kylmimmänkin viiman keskellä. Thorin oli rujo näky, mutta lian ja kuivuneen verenkin alla olemus kertoi edelleen ylpeydestä ja periksiantamattomuudesta. Siinä seisoi aito ja oikea Durinin suvun perillinen.
"Thorin, sinä olet loukkaantunut", Bilbo esitti huolensa, ja nielaisi huomatessaan Thorinin ontuvan häntä kohti itsepäiseen tapaansa, vaikka hän oli varmasti heikommassa hapessa kuin Bilbo itse.
"Sinä... hölmö... hobitti", Thorin henkäisi jokaisella askeleella ennen kuin pysähtyi Bilbon eteen ja kuiskasi vielä lempeämmin: "Bilbo."
Sanat pettivät Bilbon vain harvoin, mutta nyt ne jäivät täysin puolitiehen, kun hän hukkui sinisten silmien syvyyksiin ja tunsi poskillaan punan, joka oli kauan pysynyt poissa. Hän olisi voinut huutaa, moittia kääpiötä jokaisesta pelonsekaisesta hetkestä, jolloin hän oli ollut huolissaan Thorinin hengestä enemmän kuin omastaan, mutta tulevan kuninkaan katseessa oli jotain, mikä kertoi Bilbolle että tämä tiesi tarkalleen, kuinka paljon hän oli viime aikoina Bilbolta vaatinut.
"Olet pelastanut kuninkaan hengen kahdesti, Bilbo. Ei ole sanoja, joilla voisin tarpeeksi ilmaista kiitollisuuttani saatika pyytää anteeksi aikaisempia tekojani Ereborin porteilla, mutta mitä ikinä oletkaan vailla, tänään, huomenna tai vasta vuosien päästä, tiedä, että minä olen aina täällä sinua varten, Bilbo. Sinun ystävyytesi on ollut parasta, mitä tämä hölmö kuningas on saanut kokea."
Bilbon sydän tykytti villisti hänen rinnassaan, ja ympäröivän sumun keskellä hän tunsi omien silmiensäkin sumenevan Thorinin lämpimien sanojen kulkeutuessa hänen korviinsa, ja Bilbo halusi tehdä mitä tahansa, että saisi äänensä taas toimimaan. Hän ei halunnut pyytää Thorinilta mitä tahansa, hän ei tarvinnut kultaa eikä ylellisyyksiä, sillä hobitille sellaiset olivat merkityksettömiä. Sen sijaan Bilbon huulet kääntyivät pieneen hymyyn, ja hän veti syvään henkeä niin, että Thorinin käsi lennähti heti ottamaan kiinni hänen käsivarrestaan, ja Bilbo melkein sulki silmänsä tuntiessaan kosketuksen, joka tuntui hellältä jopa mustelmiin verhotun ihon päällä.
"Sinut pitäisi saada sairastuvalle, hobitti hyvä", Thorin totesi silmäillen Bilboa päästä varpaisiin, ja kuljetti nyt kättään aina käsivarrelta Bilbon harteille ja sieltä otsalle, joka jomotti vähintään yhtä sinnikkäästi kuin hänen takaraivonsa. Karhea käsi oli lämmin vasten Bilbon poskea, ja hän nojautui kosketukseen vaistomaisesti sillä seurauksella, että Thorinin silmät laajenivat ja kulmat kohosivat kysyvästi, ja viimein,
viimein, Bilbo sai sanottua tarpeeksi.
"Thorin", hän lausui vähintään yhtä lempeästi kuin oli kuullut oman nimensä lausuttavan ja jatkoi, "en tarvitse tuhansia anteeksipyyntöjä enkä toivo, että yrittäisit koko loppuelämäsi keksiä keinoja hyvittää jotain sellaista mihin itse olen omasta vapaasta tahdostani suostunut, mutta..."
Bilbo piti pienen tauon tietäen tarkalleen, mitä hän koko sydämellään halusi tapahtuvan seuraavaksi, mutta rohkeinkin hobitti tarvitsi toisinaan hetken miettiäkseen tekonsa seurauksia. Vasta sitten oli soveliasta heittää varovaisuus tiehensä, ja napata molemmin käsin kiinni Thorinin rinnuksesta ja vetää häntä hellästi Bilbon tasolle, kunnes kuiskausta ei voinut hukuttaa hyytävä viima eikä kotkien melu.
"Haluan olla sinun, Thorin Tammikilpi, nyt ja tässä, huomenna ja niin kauan kuin tässä elämässä riittää päiviä... jos se on jotain mitä saan sinulta pyytää", Bilbo henkäisi ilmoille ja tunsi euforian aina sormenpäissään asti, kun tunnustus sai hänen verensä kohisemaan. Hänen katseensa jäi odottamaan Thorinin reaktiota, sillä tämän käsi oli valunut Bilbon puheen aikana kaulalle, jossa se lepäsi liikkumatta, sen omistaja hetkellisesti unohtaen koko käden olemassaolon. Thorinin katse oli kuitenkin liukunut jo alemmas, ja Bilboa ei tarvinnut kehottaa kahdesti. Thorinin kirkkaina loistavat silmät polttelivat Bilbon huulia, ja hän puristi kuninkaan rinnusta kovempaa eikä aikonut päästää enää irti. Pehmeät huulet painautuivat vasten Thorinia, ja Bilbo yritti ottaa huomioon, että he molemmat olivat taistelussa kolhiintuneita, mutta Thorinin huulilta purkautui tukahdutettu huokaisu ja hän nappasi hobitin kasvot käsiensä väliin, ja hyvä Yavanna, kuinka hän suutelikaan. Jos Bilbo oli vannonut vuodattavansa suudelmaan kaikki kuukausien aikana kertyneet patoumat ei se siltikään vetänyt vertoja sille, miltä tuntui Thorinin kieli vasten hänen omaansa ennen kuin se kiemurteli sisään hänen huuliensa raosta ja hengästytti Bilbon nopeasti.
"Bilbo... Bilbo... Bilbo", Thorin jatkoi kuiskaamistaan vasten hobitin huulia, kun oli tullut aikaa vetää henkeä. Kumpikaan ei tehnyt elettäkään irrottaakseen otettaan ja molempien tajuntaan alkoi hiljalleen iskostua, että he eivät voisi seistä loputtomiin toisiinsa kietoutuneina, kun alhaalla vielä sodittiin. Bilbo kuitenkin uskoi voittoon, sillä Ereborilla oli nyt kuninkaansa, ja sen täytyi tarkoittaa parempaa huomista.
"Oletan, että vastaus ehdotukseeni on 'kyllä'?", Bilbo murahti, kun hänen sormensa liukuivat Thorinin niskaan ja sieltä tämän hiuksiin, joiden palmikot olivat vähintäänkin rähjääntyneet, mutta Bilbo toivoi, että seuraavan kerran hän saisi olla paikalla letittämässä kuninkaansa.
Kuninkaansa. Hän hädin tuskin malttoi odottaa tilaisuutta sanoa se ääneen. Thorin painoi huulensa Bilbon omia vasten vielä kahdesti ennen kuin hän nyökkäsi myöntymisen merkiksi ja puhui jälleen: "Mahal yksin tietää, että haluan sinua enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa. Olisi kunnia olla puolisosi, Bilbo, jos se on sinun tahtosi."
Bilbo tiesi, että Thorinin oli mahdoton kitkeä syyllisyydentuntoaan kaikesta tapahtuneesta yhdessä yössä, mutta tästä lähtien hänen ei tarvinnut elää sen kanssa yksin. Siitä oli hyvä aloittaa.
Thorinin käsi jäi lepäämään Bilbon selälle, kun he kävelivät jäykin askelin jäätikön reunalle ja kuulivat ensimmäisiä voitonmakuisia huudahduksia, jotka kantoivat aina ylös Korppikalliolle asti. Örkkien rivit olivat harvenneet ja kotkat pitivät huolen, että ne vähät jotka olivat selvinneet, eivät enää voineet vilkaista taakseen. Ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan kääpiöt olivat palaamassa Ereboriin, ja Bilbo ei voinut olla sanomatta:
"Tervetuloa kotiin, Thorin."
