A/N: Kiitos kovasti kommenteista! Ihanaa, että täältä tosiaan löytyy ihmisiä, jotka haluavat lukea Ranmaa!
Pics: Kiitän jälleen kommentista, toivottavasti pidät tästä viimeisestäkin osasta! Tiedän tunteen; töiden/rankan opiskelupäivän jälkeen on ihanaa päästä lukemaan "höttöä". Itse sain tänään postiluukusta BBC-Sherlockin toisen kauden, jota menen tämän postauksen jälkeen tölläämään.
Frederica: Kiitos kaunis imartelevasta kommentista! Tuosta sään muuttumisesta sen verran, että onhan se vähän klisee, mutta sopii mielestäni hyvin Ranman muodonmuutokseen ja tunteiden korostamiseen tuossa kohdassa. Kiva, että tykkäsit! En malttanut olla kirjoittamatta kolmannen osan lisäksi epilogia, ja muutenkin viimeisestä osasta tuli hieman aikaisempia pidempi.
Lirael: Kiitos! Hienoa kuulla, että tekstini on onnistunut herättämään tunteita!
Sitten loppusoitto:
”Kolmas suudelma”
Enää ei ollut pakopaikkaa, jonne Ranma voisi piiloutua pahuutta. Cyan hallitsi jo hänen uniaankin; päivät ja yöt olivat pelkkää painajaista.
Pahinta oli, että Cyan muutti muistikuvat Ranman läheisistä irvokkaiksi kuvaelmiksi. Isän ihmiskasvot haihtuivat Ranman mielestä ja täyttyivät vihaisella pandalla. Äitiään hän ei muistanut ollenkaan. Oliko äiti kuollut, kun hän oli pieni?
”Akane…” Ranma mutisi unissaan ja väisteli tytön ivahuutoja. Akane näytti unissa rumalta ja ilkeältä.
Heidän matkansa toisena päivänä Cyan pakotti Ranman heittämään puhelimensa jokeen. Näin demoni varmisti, että Ranma ei voisi ottaa yhteyttä kehenkään.
Viikot kuluivat. He ohittivat pieniä kyliä ja suuria kaupunkeja. Ranma huuteli törkeyksiä ihmisille, varsinkin lapsille ja sairaille kerjäläisille.
”Oletko sinä ikinä rakastanut ketään?” Ranma huohotti, kun hän taittoi pitkää ylämäkeä eräässä laaksossa. ”Haluatko kaikille vain pahaa?”
Cyan pysytteli vaiti.
Aika kului ja maisemat vaihtuivat. Ranma ei pian erottanut toisistaan tunteja ja päiviä. Pitkän ajanjakson jälkeen hän saapui kaukaiselle vuorelle, jonka Cyan nimesi kodikseen. Vuoren juurella oli pieni kylä, jonka läpi Ranma kuljetti heidät.
Enää vähän matkaa, Ranma ajatteli, enää muutama kilometri ja pääsen sinusta eroon.
Älä kuvittele, että se tulee olemaan helppoa, Cyan tiuskaisi hänen sisällään,
sinun pitää ensin kukistaa vuoren velho, joka karkotti minut.Ranma huokaisi. Tietenkin Cyan paljasti vasta tässä vaiheessa matkaa, että edessä oli taistelu.
”Miksi hän karkotti sinut?” Ranma puuskahti. ”Aloit käydä hermoille vai?”
Velho kuvitteli, että minun katoamiseni tekee tästä kaupungista paremman paikan. Olenhan pahuuden demoni.Ranma katsoi ympärilleen kylässä, joka koostui muutamasta hiljaisesta kadusta ja liikkeestä. Tokio oli todella jäänyt kauas taa: täällä asui maanviljelijöitä ja kalastajia.
”Antaisitko minun syödä ennen taistelua?” Ranma kysyi mielessään Cyanilta ja katsoi kaihoten pientä ruokakauppaa. Demoni oli näännyttänyt hänet: lihakset olivat surkastuneet ja nälkä piinasi jatkuvasti.
Usko pois, olet vahvimmillasi häntä vastaan nyt, kun olet kokenut, mitä pahuus on.Ranma ei ymmärtänyt, mutta hänen ei auttanut kuin totella. He jatkoivat matkaa kohti metsää, jonka takana kohosi sinertävä vuori. Ranma ei ollut opiskellut tarpeeksi maantietoa, jotta hän olisi osannut sanoa, missä he olivat.
Hän käyttää apunaan Sienaa, joka on minun vastavoimani, Cyan sanoi närkästyneesti, kun he olivat tavoittaneet ensimmäiset puut.
Siena on hyvyyden demoni. Hän on velhon suosikki. ”Pitäisikö minun sääliä sinua?” Ranma tiuskaisi ja kompuroi juurikossa.
Ajattelin, että ymmärtäisit minua. Olen nimittäin vain puolikas ilman Sienaa. Miltä sinusta tuntuu, kun olet erossa rakkaimmistasi? Cyanin ääni oli lipevä.
Ranma puuskahti. Demoni teki sitä taas; se yritti saada hänet valumaan epätoivoon ja suruun.
Vuoren juurella ei ollut mitään erikoista; vain kiviä ja sammaletta.
Kutsu häntä, vuoren velhoa. ”Hoi, onko täällä joku vuoren velho?” Ranma huusi. ”Minulla on sinulle palautettavaa!”
Hän odotti ja huusi hetken päästä uudestaan.
”Huijasitko minua?” Ranma kysyi Cyanilta. Se ei ehtinyt vastata, sillä juuri silloin vuoren seinämään ilmestyi syvä halkeama, joka leveni hitaasti.
Pimeydestä asteli päivänvaloon nuori nainen, jolla oli niin pitkät hopeiset hiukset, että latvoja ei erottanut luolasta naisen takaa. Naisella oli mustat silmät ja loistelias hymy. Hän oli pukeutunut vitivalkoiseen kaapuun, joka kimalteli auringonpaisteessa.
”Oletko – oletko sinä vuoren velho?” Ranma varmisti. ”Tuon pahuuden demonin takaisin tänne, koska haluan siitä eroon!”
Nainen hymyili leveästi.
”No mutta Cyan! Annatko sinä tosiaan isäntäsi puhua
itse?”
Nainen nauroi kämmeneensä.
”Tosi hauskaa”, Ranma älähti, ”mutta irrottaisitko sen jo minusta? Cyanista on ollut melkoisesti harmia, jos totta puhutaan.”
Velhonainen laski kätensä ja katsoi häntä tutkivasti kammottavilla silmillään.
”Sinä tosiaan puhut omalla suullasi. Cyan, eikö sinun pitäisi olla jossain kaukana kylvämässä pahuutta maailmaan?”
Ranma oli inttämässä, että naikkosen pitäisi toimia, mutta Cyan valtasi hänen puheensa:
”Cyan kuuluu kotiinsa Sienan viereen. Ilman Cyania kylästä puuttuu toivo, ihmisiä eteenpäin kantava voima.”
Velhon ilme synkkeni.
”Siena on saanut kylän hehkumaan! Kukaan ei ole kuollut odottamattomasti, ihmisillä on ruokaa ja sää suosii maanviljelijöitä.”
”Sopii varmaan hyvin sinulle”, Ranma huomasi sanovansa, ”sinun ei tarvitse hoitaa velvollisuuksiasi, kuten valvoa metsän hyvinvointia. Panin merkille, että luonnon tasapaino on jo nyt särkynyt.”
Pitkähiuksinen velho hymyili taas.
”Cyaaaan. Sinä puhut!”
Ranma nyökkäsi. Oli ärsyttävä tunne, kun ei voinut hallita omaa kehoaan.
”Kenties asiat ovat hyvin nyt, mutta pelkkä hyvä lyhentää maailman elinikää”, Ranma sanoi rauhallisesti – äänensävy ei ollut hänelle lainkaan ominainen.
Velho katsoi häntä arvioiden.
”Olet valinnut tämän yksilön syystä”, velho sanoi ja kallisti päätään. ”Halusit taatusti mahdollisimman vahvan isännän, joka haastaisi minut.”
Ranma nyökkäsi taas Cyanin tahdosta.
”Mitä jos hän kuolee?” Velho kysyi silmät välähtäen.
Ei, Ranma huudahti ajatuksissaan,
sinä saat turpiisi, jos tapatat minut!Siinä tapauksessa taidamme molemmat kuolla, koska murhaaja on velho, Cyan huomautti.
Velho oli kohottanut kätensä.
Anna mennä, minä autan vain vähän, Cyan rohkaisi.
Ranma väisti sinistä valosuihketta, joka purkautui naisen käsistä. Mikä toimisi taikovaa naista vastaan? Mikä oli Ranman vahvuusaluetta, vaikka hän oli riutunut?
Hän väisti uudestaan sinistä säettä. Tappaisiko se hänet osuessaan? Oli parempi jättää asia mysteeriksi.
TEE JOTAIN!Ranma yritti juosta naista kohti, mutta taian paine sysäisi hänet maahan. Velho nauroi kimakasti, mikä toi mieleen Kodachin. Siitä Ranma muisti, että hän oli kerran opetellut ylpeän tiikerin iskun. Hän keräsi kaiken jäljellä olevan ylpeytensä ja ajatteli, kuinka monesti aikaisemmin hän oli voittanut kaksintaistelun ketä tahansa vastaan. Hän kohotti kätensä ja keräsi eteensä keltaisen energiakehän. Sitten hän työnsi energian kohti velhoa, joka kiljaisi.
Aika hyvä, mutta yritä jotain pahempaa.Okei, mitä?
Ole ylpeä jostain, mikä teki sinusta pahan. Niin yhdistämme voimamme tuota narttua vastaan. Mieti!Viimeksi Ranma oli tuntenut itsensä pahaksi, kun hän oli suudellut Ukyota ja katkaissut kihlauksen Akanen kanssa… Siinä se oli! Akane oli ratkaisu. Ranma ajatteli kaikkia niitä kertoja, jolloin hän oli loukannut Akanea ja yritti olla ylpeä teoistaan. Cyanin avulla se oli yllättävän helppoa: musta energiakehä muodostui vaivattomasti ja iskeytyi velhoa suoraan rintaan.
Ranma juoksi kaatuneen velhon luokse ja painoi kätensä naisen kurkulle.
”OTA SE IRTI MINUSTA!”
Velho pihisi ja yritti rimpuilla itsensä irti, mutta Ranma tunsi itsensä yllättäen kovin vahvaksi.
”Cyan haluaa vuoreensa, minä haluan kotiin ilman demonia ja sinä saat luvan hyväksyä asian!” Ranma huusi.
Velho kakoi ja kähisi lopulta myöntävän vastauksen. Hopeiset hiukset olivat yhtä sotkua velhon naamalla. Ranma tarttui hopeisiin suortuviin ja sanoi uhkaavasti:
”Jos et tottele, minä katkaisen nämä!”
Velho katsoi häntä halveksivasti ja mutisi jotain outoa, luultavasti loitsun.
”Niin ja velho, sinä palaat takaisin vuoren huipulle vartioimaan metsää”, Cyan lisäsi Ranman suulla. ”Siena kuuluu minulle.”
Ja näiden sanojen jälkeen Ranmalle tuli hemmetin huono olo. Hän taipui kaksin kerroin ja yökkäsi. Oliko velho kironnut hänet jotenkin? Mahassa myllersi ja aivoissa surrasi. Lopulta Ranma oksensi suustaan sinertävää usvaa, joka jäi leijumaan ilmaan. Ranma huusi säikähtäneenä, vaikka samalla hän tajusi, että hyvät muistot olivat palanneet ja raskas olo oli kadonnut.
Hiljalleen usvasta muotoutui naisen muotoinen, alaston, hahmo, jolla oli pitkä häntä ja kapeat kasvot.
”Toivottavasti opit jotain”, tuo hahmo, Cyan, henkäisi. Sitten se vetäisi velhon niskasta ilmaan ja lennähti vuoren halkeamasta sisään. Muutaman sekunnin kuluttua halkeama katosi.
Ranma kiirehti kylään ja etsi lähimmän toimivan puhelimen. Hän näppäili tärisevin sormin Tendojen kotipuhelimen numeron ja odotti kiivaasti hengittäen. Lopulta toisessa päässä vastattiin.
”Tendojen kamppailusali, puhelimessa Happosai.”
Ranma älähti.
”Onko ketään muita kotona?”
Happosai mietiskeli hetken ääneen.
”Ei, ne puhuivat jotain tanssiaisostoksista. Kuka siellä kehtaa häiritä minun alusvaatehankintojani?”
Ranma sulki puhelimen. Vaikka hän oli epätoivoinen, hän ei halunnut puhua Happosain kanssa.
Ranma lainasi ystävällisiltä kyläläisiltä rahaa bussilippuun ja vietti seuraavan vuorokauden linja-autossa. Ehkä oli parempi, että kukaan ei tiennyt hänen paluustaan. Kyläläisten kalenterin mukaan oli kulunut melkein viisi kuukautta siitä, kun Ranma oli lähtenyt Tendojen luota. Ranma oli menettänyt ajantajunsa melkein kokonaan…
Onneksi hän sentään yhä muisti, missä isä, Akane ja muut asuivat. Mutta olivatko he siirtyneet elämässään eteenpäin ja unohtaneet ilkeän Ranman?
*
Isä halasi häntä niin että sattui.
”Akane, sinä olet niin kaunis!” Isä parahti. ”Tuntuu, että olit vain hetki sitten minun pikku tyttöni.”
Tällaiset hetket olivat vaivaannuttavia.
”Äläs nyt, nämä ovat vain koulun tanssiaiset”, Akane lohdutti. ”Nabiki on ihan yhtä kaunis.”
Isä parahti taas ja säntäsi halaamaan Nabikia, joka irvisti Akanelle kuin sanoakseen: ”kiitti vaan.”
Isä hieraisi kasvonsa nenäliinaan ja niiskautti.
”Milloin me näemme seuraavan kerran?” hän kysyi dramaattisesti.
Nabiki vastasi heti:
”Tunnin päästä, kun sinä tulet tanssiaisiin valvojaksi. Lupasit neiti Hinakolle, koska olet yksi niistä noloista vanhemmista.”
Isän ryhti koheni.
”Aivan, Genma tulee myös!”
Genma lyllersi esiin keittiöstä ja murahti. Hän oli jälleen panda, mutta näissä tilanteissa Genma kommunikoi puisella kyltillä:
”Ei minun lapsiani ole siellä, ei minun tarvitse tulla!”
Akanen mieliala laski, sillä hän oli päättänyt olla ajattelematta
sitä erästä tänä iltana.
Hetken kuluttua Akane astui valkoiseen limusiiniin ja katsoi, kuinka Kuno kiinnitti Nabikin käteen valkoisen ruusun. Hymy Nabikin kasvoilla oli luultavasti aito, kun hän katsoi kaunista kukkasta.
”Te molemmat näytätte hurmaavilta”, Kuno kehui ja piteli Nabikia kädestä. Kunon katse viipyi siskon kaula-aukolla säädyttömän pitkään – toki oli Nabikin oma vika, että hän oli pukeutunut niin paljastavaan kotelomekkoon.
”Niin niin”, Nabiki sanoi huolettomasti ja heilautti vähättelevästi kättään, ”kuule, ei sinun olisi tarvinnut vuokrata limusiinia. Se, että maksoit mekkoni ja kampaukseni, oli ihan tarpeeksi.”
Akane pyöräytti silmiään. Siitä asti, kun Kuno oli nähnyt Nabikin punaiseksi värjätyt hiukset ja ihastunut häneen, Nabiki oli käyttänyt Kunoa armottomasti hyväkseen. Se hyvä puoli tällä käänteellä oli, että Kuno ei enää jahdannut Akanea.
Juhlapaikka oli koristeltu kevätkauden kukkasilla ja kultaisilla ilmapalloilla. Lava oli se sama, jolla Akane oli esittänyt Juliaa näytelmäkerhon esityksessä. Se eräs oli ollut Romeo. Siitä oli ikuisuus.
Akane muisteli osin huvittuneena, osin kaihoten, suudelmaa, joka oli vaatinut melkoisen hässäkän ja taistelun. Lopulta Akane oli käyttänyt teippiä, jotta hänen ja Sen erään ei tarvinnut suudella toisiaan oikeasti, kaikkien nähden.
Oi Romeo… Vihaatko minua todella noin paljon?
Ei, en tietenkään! Jos vihaisin, tämä olisi helppoa… Akane karisti muiston mielestään ja paineli boolikulhon luokse. Muut nauroivat vapautuneesti ja ihastelivat kilvan toistensa ulkonäköä. Bändi soitti lavalla vauhdikasta kappaletta, jonka tahtiin muutamat tanssahtelivat: muun muassa Mousse ja Shampoo olivat kietoutuneet toisiaan vasten. Olihan se herttaista, miten Shampoo oli lopulta sulanut Moussen lähestymisyrityksille.
Akane ei voinut olla ajattelematta, että Sen erään idiootin rujo käytös ja katoaminen olivat saattaneet useamman kuin yhden parin yhteen.
Omenankukkaset toivat Akanen mieleen siskonsa häät. Voi kuinka helpottunut Akane olikaan ollut silloin, kun hän oli kuullut tohtori Tofun kosineen Kasumia. Isäkin oli riemuissaan siitä, että vanhin tytär meni heistä kolmesta ensimmäisenä naimisiin. Tendojen taloudellinen tilanne vakautui huomattavasti, kun Kasumi muutti yhteen Tofun kanssa. Sitä paitsi Se eräs ei enää hotkinut heitä perikatoon! Hän ei ollut todistamassa, kun Akane onnistui ensimmäistä kertaa aamiaismunakkaan valmistuksessa.
”Oi, Ranma missaa melkoiset pirskeet!” paikalle ilmestynyt Ryoga henkäisi ja vetäisi Ukyon perässään boolikulholle. Vaikka Ryogalla oli smokki, hän ei ollut luopunut keltaisesta päähuivistaan.
”Odotin, että hän olisi ilmestynyt tänään tänne”, Ukyo myönsi. ”Hän on ollut poissa jo viisi kuukautta.”
Akane nyökkäsi vaatimattomasti ja hörppäsi juomaa.
Se eräs, Ranma.
Ranma ei ollut suostunut tanssimaan Akanen kanssa Kasumin ja Tofun häissä. Jos hän olisi ollut täällä tänään, hän olisi varmaan ollut Akanen tilalla lipittämässä marjaboolia. Akane olisi tanssimassa jonkun tunnollisen luokkakaverinsa kanssa. Olisiko Ranma pyytänyt Akanea parikseen? Tuskinpa. Eikä Akane olisi huolinutkaan Ranmaa parikseen, koska Ranma oli ajattelematon, pervo, huono käytöksinen ja … poissa.
”Akane, näytätpä sinä kauniilta!”
Akane kääntyi ja kohtasi Hikaru Gosunkugin imartelevan katseen. Hontelon Hikarun puku istui huonosti: se oli hänelle aivan liian iso.
“Kiitos”, Akane sanoi vilpittömästi. Oikeastaan oli helpottavaa, että joku toinenkin oli selvästi ilman paria. Kevät tuntui tuoneen hänen kaveripiiriinsä imelän rakkauden tuulahduksen: Ryoga ja Ukyo, Mousse ja Shampoo sekä Kuno ja Nabiki (vaikka jälkkimäisten rakkautta oli syytä epäillä).
Akane tanssi Hikarun kanssa hetken ja meni sitten juttelemaan neiti Hinakon kanssa päättötodistuksestaan.
Lopulta koitti tanssiaisten kuningasparin valinta. Ehkä Akane voisi sen jälkeen pujahtaa kotiin kenenkään huomaamatta. Hän ei kaivannut sääliviä katseita tai hengettömiä lohdutuksia.
“On aika julistaa tanssiaisten kuningaspariehdokkaat!” Kuulutti rehtori Kuno. Hän oli valinnut tilaisuuden kunniaksi ylleen mauttoman pinkin puvun.
“Pyytäisin seuraavia herrasmiehiä astumaan lavalle: Tatewaki Kuno – ah, hienoa poika – sekä Ryoga Hibiki ja Haruki Juky.”
Akane taputti muiden mukana. Ryoga näytti oikeasti yllättyneen ehdokkuudestaan; hän oli sentään käynyt Furinkanin lukiota vain muutaman kuukauden.
”Ja sitten arvon neidit, ehdolla ovat seuraavat kaunottaret: Akane Tendo, Kodachi Kuno sekä Ukyo Kuonji.”
Kodachi nauroi kammottavaa nauruaan ja asteli lavalle määrätietoisesti. Ukyo näytti yhtä häkeltyneeltä kuin Akane.
Ei ollut mitenkään mukavaa kävellä lavalle kaikkien toljotettavaksi. Miksi ihmeessä jotkut olivat äänestäneet häntä? Akane oli viime aikoina ollut vain kasa ärtymystä ja stressiä loppukokeista.
Olisihan tilanne ollut hieno, jos Akane olisi välittänyt vielä sellaisista pikkusieluisista asioista kuten tanssiaiskuningattaren titteli. Akane oli taistellut vuoden sitä väitettä vastaan, että hän oli poikatyttö. Oli melko hienoa myöntää hiljaa itselleen, että Akane oli mieluummin poikatyttö kuin tyttömäinen tyttö. Vaikka hänellä oli kaunis mekko, meikkiä ja suorastaan ihana kampaus, Akane ei välittänyt näyttää laitetulta joka päivä.
Oliko Ranma lähtenyt siksi, että hän ei pitänyt poikatytöistä?
”Kisa oli tiukka”, rehtori kailotti dramaattisesti, ”mutta äänestystulokset ovat minulla täällä näin.”
Rehtori heilutteli kädessään ruskeaa kirjekuorta. Hän alkoi avata sitä tuskallisen hitaasti –
Akane toivoi, että hän pääsisi pian pois lavalta.
Akane katsoi yleisöön. Kasvoja oli vaikea erottaa, koska kohdevalaisimet kiertelivät salia sattumanvaraisesti. Mousse ja Shampoo olivat eturivissä. Mitä nuo kaksi edes tekivät täällä? He eivät käyneet Furinkanin lukiota. No, samapa tuo, Akane oli tottunut näkemään ystävänsä jokaisissa juhlissa. Luultavasti Happosai piileskeli jossain – kuten naistenhuoneessa – vaanimassa tyttöjen alusvaatteita.
”Uusi kuningas on luonteeltaan jalo ja ystävällinen”, rehtori luki lapusta ja jaaritteli päälle jotain muuta ylevää kuninkaan velvollisuuksista.
Akane oli näkevinään Ranman kasvot väkijoukossa ja hän hymähti. Hän näki jo harhoja – eihän Ranma tietenkään ollut tanssiaisissa. Hän oli jossain satojen kilometrien päässä etsimässä parannuskeinoa kiroukseensa. Mutta olisivatko rehtorin sanat päteneet Ranmaan? Jalo ja ystävällinen… No, ehkä joskus Ranma oli osoittanut pystyvänsä ajattelemaan muitakin kuin itseään.
”Tanssiaisten kuningas on Ryoga Hibiki!”
Ah, niin. Ryoga oli aina niin ystävällinen ja ajattelevainen. Akane taputti ja ajatteli ilahtunutta Ryogaa katsellessaan, että palkinto meni oikeaan kohteeseen. Ryoga oli jalo. Tällä hetkellä hän hymyili leveästi Ukyolle, joka oli onnen tyttö. Ei Akane ollut koskaan ajatellut Ryogaa romanttisessa mielessä, koska Ryoga oli aivan liian… liian kiltti. Oliko sellainen edes mahdollista? Akane pudisti päätään itsekseen. Ryogan ei olisi pitänyt koskaan suudella häntä, koska Akane ei aiheittanut kuin harmia kaikille. Ehkä Ranma ei olisi muuttunut niin radikaalisti, jos hän ei olisi joutunut todistamaan suudelmaa.
”Kiitos kaikille äänistä”, Ryoga puhui mikrofoniin, jonka rehtori oli työntänyt hänen eteensä. ”En olisi uskonut, että minut valitaan tanssiaisten kuninkaaksi! Olin aivan varma, että olisin taas hävinnyt eräälle ystävälleni…”
Ryoga vilkaisi nopeasti Akanea ja vaikeni.
Akane katsoi muualle.
Ja siellä, väkijoukon takana, seisoi Ranma. Akane hieroi silmiään. Kohdevalaisin oli jälleen siirtynyt niin, että takana seisovia ihmisiä ei erottanut.
Ei, ei se voinut olla totta. Akanen pitäisi unohtaa Ranma! Se oli varmasti ollut harhakuva… Akane odotti, että valaisin siirtyisi taas äskeiseen kohtaan…
”Ja kuningatar on… Akane Tendo!”
Akane hätkähti kuullessaan nimensä. Häntä vanhempi tyttö käveli hänen eteensä kimaltelevan tiaran kanssa ja asetti sen hänen päähänsä.
”Öh, kiitos”, Akane sanoi typerästi. Yleisö taputti. Ranma taputti.
”Ei”, Akane sanoi ääneen, kun rehtori toi mikrofonin hänen kohdalleen. Muut katsoivat häntä typertyneesti. Akane riuhtaisi tiaran päästään ja ojensi sen Ukyolle.
”Mitä nyt?” Ukyo kysyi hämillään.
”Minun pitää mennä”, Akane mutisi ja juoksi pois lavalta, pois liikuntasalista, pois koulusta.
*
Ranma raivasi tiensä ihmisten läpi ja pääsi lopulta lavan reunalle.
”Mihin Akane meni?” Ranma kysyi nopeasti kruunupäiseltä Ryogalta, joka hätkähti nähdessään hänet.
”Ranma!” Ryoga älähti. Hänen hymynsä vaihtui nopeasti tuimaan ilmeeseen. ”Mitä sinä teet täällä?”
Ukyo näytti yhtä vihaiselta.
Hitto, täällä oli liikaa ihmisiä, joilta Ranman pitäisi pyytää anteeksi.
”Minä… se on pitkä tarina! Minä olen pahoillani siitä kaikesta, mitä tapahtui ennen lähtöäni, mutta se en ollut minä! Minut oli kirottu, se oli demoni – ” Ranma sekoili sanoissaan ja katsoi ystäviään anteeksipyytävästi. ”Minä pääsin siitä eroon, ja olen taas entiseni. Kerron myöhemmin tarkemmin! Mihin Akane katosi?”
Harmaaseen smokkiin pukeutunut Mousse ja hänen parinsa Shampoo ilmestyivät jostain Ryogan viereen. He olivat tulleet onnittelemaan kuningasparia, mutta Ranman nähdessään Mousse vetäisi veitsensä esiin. Moni lähellä seisova kirkaisi.
”Älä, minä en tullut tappelemaan!” Ranma huudahti ja nosti kätensä ylös. ”Pyydän! Näittekö te, mihin Akane meni?”
Shampoo risti kätensä ja kohotti leukaansa uhmakkaasti.
”Ranma ei ansaitse Akane!”
”EN NIIN!” Ranma tiuskaisi raivoissaan. ”Sovitaan, että olen idiootti ja paha, mutta haluan mahdollisuuden pyytää anteeksi. Minä en missään vaiheessa halunnut satuttaa häntä, mutta demoni pakotti minut tekemään hirveitä asioita ja lähtemään. Missä Akane on?”
P-Chan – Ukyo, se oli hänen oikea nimensä – näytti heltyneen.
”Hän meni varmaan naistenhuoneeseen. Ranma, toivottavasti puhut totta. Akane on ollut todella allapäin viimeaikoina”, Ukyo sanoi vakavana.
Ranma nyökkäsi.
”Ryoga”, hän kääntyi katsomaan huivipäistä ystäväänsä, ”sinä ansaitset tuon kruunun.
Sinä tanssit Akanen kanssa silloin, kun hän sitä halusi. Taisin suorastaan kerjätä sitä, että Akane viedään nenäni edestä.”
Ryogan posket punehtuivat.
”Öh… kiitos, kai. Mutta en minä ole enää ihastunut Akaneen!”
Ryoga katsoi merkitsevästi Ukyota, joka hymyili.
”Eikä Akane ole ihastunut minuun”, Ryoga sanoi painokkaasti ja kääntyi taas katsomaan Ranmaa. ”Mene etsimään hänet!”
Ranma rynnisti väkijoukon läpi kohti vessoja. Hän paukautti naisten vessan oven auki ja skannasi nopeasti huoneen katseellaan. Akanea ei näkynyt, mutta Nabiki puuteroi kasvojaan peilin edessä.
”Ranma? Et näytä vieläkään päättäneen, kumpaa sukupuolta edustat”, Nabiki sanoi äänessään vain häivä yllättyneisyyttä. Hänellä oli kalliin näköinen, avonainen mekko yllään.
”Oletko nähnyt Akanea?” Ranma kysyi ja alkoi jo turhautua.
”Hän juoksi ohitseni kruunajaisten jälkeen”, Nabiki sanoi tyynesti. ”Kuule, eikö sinustakin
minun olisi kuulunut saada tiara Akanelta, koska olen hänen siskonsa? Kukaan täällä ei tiedä mitään monarkiasta.”
Ranma paikautti vessan oven kiinni ja juoksi eteisaulaan. Akane oli varmaan lähtenyt kotiin, koska hän oli aivan varmasti nähnyt Ranman. Tyttö oli varmasti loukkaantunut pahasti kaikesta siitä, mitä Ranma oli hänelle sanonut kuukausia sitten. Mutta kai Akanella oli sentään ollut ikävä häntä? Pettynyt Ranma oli kuvitellut kenties typerästi, että Akane olisi riemastunut nähdessään hänet pitkästä aikaa.
Vaikka muutamat koulukaverit huusivat hänen nimeään, Ranma juoksi ulos. Hänen pitäisi löytää Akane. Ranma oli joutunut odottamaan ja ikävöimään aivan liian kauan. Juostessaan hän ymmärsi, että Cyan oli antanut hänelle merkittävän opetuksen, joka oli vaatinut aikaa ja kipua.
Ranma pysähtyi vasta Tendojen pihalla, jossa hän seisahtui hengittämään. Yhtäkkiä häntä alkoi hermostuttaa; mitä jos Akane ei sietäisi häntä enää silmissään? Ranma vihasi tilanteita, joissa hän joutui korjailemaan väärinkäsityksiä ja vakuuttelemaan, että hän ei ollut itse tehnyt mitään väärää.
Akanea ei näkynyt alakerrassa eikä omassa huoneessaan. Ranma huusi häntä nimeltä, mutta kukaan ei vastannut. Talo oli tyhjä; ilmeisesti isä ja Soun olivat myös lähteneet tanssiaisiin, koska he eivät voineet pitää nenäänsä poissa mistään. Ranma hymähti ajatukselle: hänellä oli ollut niitä pölvästejä ikävä.
”Missä sinä olet”, Ranma mutisi itsekseen. Hän mietti, missä Akane yleensä murehti asioita… Jossain hiljaisessa paikassa, jossa ei ahdistanut. Aivan! Ranma oli ollut liian kauan poissa, jotta hän olisi tajunnut asian heti.
Hän kiipesi katolle.
Violetin tanssiaisleningin pitkä helma heilui kevättuulessa kevyesti. Sinimustat hiukset olivat yksinkertaisella nutturalla, jota koristi pieni perhoskoru.
Akane seisoi selin häneen eikä ollut ilmeisesti vielä huomannut, ettei ollut enää yksin.
”Tulin takaisin”, Ranma kuiskasi hiljaa.
Akane hätkähti ja kääntyi hitaasti.
Ranma muisti elävästi, kuinka hän oli leikannut Akanen hiukset vahingossa kesken kaksintaistelun. Akane oli todella näyttänyt sen jälkeen söpöltä, koska hiukset eivät peittäneet siroja poskia.
Nyt hän näytti aikuiselta ja kauniilta – naiselta, joka oli hyväksynyt itsensä. Noita ruskeita silmiä Ranma oli kaivannut viikkokaupalla.
”Oletko se oikeasti sinä?” Akane kysyi ääni täristen.
Ranma nyökkäsi.
”Akane”, Ranma aloitti epäröiden, ”anteeksi.”
Akane käänsi katseensa pois.
”Ne asiat, joita sanoit…”
Hän nyyhkäisi ja painoi kätensä suunsa eteen.
”Mene pois”, Akane sanoi itkien.
Ranma puristi kätensä nyrkkiin. Sitten hän kertoi koko tarinan Cyanista ja kirouksesta. Akane pysytteli vaiti ja kuunteli. Hän ei katsonut Ranmaa ennen kuin Ranma pääsi siihen kohtaan, jossa Cyan irrottautui hänestä.
Kun Ranma lopetti, Akane näytti kalpealta. Hän oli kietonut kätensä itsensä ympärille.
”Ei sinun kuulukaan antaa niitä tekoja anteeksi. Älä anna anteeksi Cyanille, vaan minulle!” Ranma vaati.
Hän astui muutamaan askeleen lähemmäs Akanea.
”Sinä olit poissa kauan. Minulla oli ikävä sinua”, Akane sanoi hiljaa ja nyyhkäisi. ”Olin jo pääsemässä… sinusta yli.”
Ranma räpytteli silmiään, jotta kyyneleet eivät saisi valtaa. Demoni oli tehnyt hänen elämästään henkilökohtaisen helvetin, mutta kaiken sen jälkeen tämä hetki tuntui ratkaisevalta.
”Minä en voinut soittaa”, hän sanoi katkerasti, ”Cyan pakotti minut heittämään kännykän pois.”
Akane pyyhkäisi kyyneleet kasvoiltaan. Hänen ilmettään oli vaikea arvioida.
Ranma tasapainotteli aivan hänen eteensä.
”En voi antaa anteeksi”, Akane toisti ja katsoi maahan. Kuun valo kimalteli kauniisti hänen silmistään. ”Sinä purit kihlauksen.”
Ranma nielaisi.
”No, sitten minä haluan antaa sinulle vielä yhden asian, josta en odota anteeksiantoa”, hän sanoi ääni täristen. ”Yhden asian, joka olisi pitänyt tehdä aikoja sitten. Sen jälkeen häivyn, jos et halua enää nähdä minua.”
Sitten Ranma tarttui hellästi Akanen leukaan, käänsi tytön kasvot itseensä päin ja suuteli häntä.
Hän suuteli Akanea ensimmäistä kertaa suulle niin, että he molemmat olivat tietoisia asiasta eikä välissä ollut teippiä.
He suutelivat oikeasti. Akane ei vetäytynyt pois, eikä työntänyt Ranmaa luotaan. Hän vastasi suudelmaan ja kietoi kätensä Ranman kaulaan. Ranman mieli täyttyi hyvistä muistoista, jotka hän oli jakanut Akanen kanssa.
Mitä pimeämpi yö, sitä kauniimpi aamu – tämä ajatus pongahti Ranman mieleen niin automaattisesti, että sen täytyi olla Cyanin jättämä jäähyväislahja. Opetusmatka oli tullut päätökseensä.
Ranma tarttui Akanen niskaan toisella kädellä ja valutti vasemman hänen selkäänsä. Kihelmöivä tunne valtasi Ranman. Akane puristi häntä itseään vasten. Tytön ele oli merkki siitä, että Ranma ei ollutkaan niin idiootti kuin Akane oli aina väittänyt… Ainakaan Akane ei ollut vielä lyönyt häntä pois… Minun poikatyttöni.
Hän tunsi olevansa maailman onnellisin mies, mutta outo kihelmöivä tunne ei johtunut vain ilosta. Hän tunsi suurta helpotusta, aivan kuin jokin vieras voima olisi irrottautunut hänestä. Tunne ei ollut niin oksettava kuin silloin, kun Cyan oli poistunut hänestä.
Ranma ja Akane erkanivat suudelmasta, mutta pitelivät silti kiinni toisistaan. He molemmat henkäisivät, sillä heidän oikealla puolellaan kimalteli hohtava hahmo.
Punatukkainen tyttö katseli Ranmaa surullisesti hymyillen. Muutamassa sekunnissa se oli haihtunut tomuksi ilmaan.
”Hyvästi”, Ranma kuiskasi pimeyteen. Hän ymmärsi, mitä oli juuri tapahtunut: kirous oli poissa. Ranma oli täysin mies. Vihdoinkin äiti voisi tulla tapaamaan häntä!
Akane kosketti hänen poskeaan hellästi. Ranma hymyili hänelle ja nosti Akanen syliinsä.
”Sopiiko, että me emme ole kihloissa?” Akane kysyi virnistäen. ”Genma ja isä saivat koko touhun vaikuttamaan naurettavalta.”
Ranma nyökkäsi.
”Haluan kosia sinua sitten, kun minulle sopii.”
Akane hymyili.
”Kuulostaa täydelliseltä!”
EPILOGI
Tanssiaisista oli kulunut melkein viikko, mutta Ranma leijaili silti vielä vaaleanpunaisissa pilvissä. Hän oli vihdoin tavannut äitinsä omana itsenään. Isä ja äiti olivat jälleen onnellisesti yhdessä. Ranma oli selvittänyt välit ystäviensä kanssa ja palannut kouluun. Mikä parasta, hän hiippaili iltaisin Akanen huoneeseen ja tutustui häneen aivan uudella tavalla.
Isä ja Soun eivät vielä tienneet, että Ranma ja Akane olivat suudelleet (useasti) ja rakastuneet sekä lopettaneet typerän kinastelun, joka oli johtunut mustasukkaisuudesta ja häpeilystä. Isä luuli, että Ranma oli todella löytänyt parannuskeinon lähteen kiroukseen patikkamatkallaan. Lisäksi miekkoset luulivat, että asiat olivat samalla tolalla kuin ennen Ranman lähtöä; että lapset olivat kihloissa eivätkä välittäneet toisistaan.
Isät istuivat tapansa mukaan iltapäiväteellä terassilla, kun Ranma kulki sattumalta ohi heidän takaansa ja kuuli pätkän keskustelusta:
”… aivan, Saotome, tähdellinen huomio. Sinun on parasta uhrautua, minulla on jo kolme lasta.”
”Mm. Aavistelinkin, että tämä koituisi minun hommakseni, nyt kun vaimo on palannut ja hyväksynyt Ranman”, Genma nyökytteli. ”Olisi pitänyt uskoa heti, että tästä projektista ei tule mitään. Ranma on niin kypsymätön.”
Soun taputti isää olalle.
”Syy ei ole vain sinun geeneissäsi, vikaa on myös Akanessa. Hän on joskus varsinainen jääräpää! Niin, ja surkea kokki.”
Ranma kohotti kulmiaan. Mistä ihmeestä vanhukset puhuivat?
”Meidän pitää olla kärsivällisiä”, Genma huomautti. ”Lapsi ei kasva hetkessä kamppailusalin omistajaksi!”
Soun nyökytteli.
”Annetaan sille nimeksi Dōjō”, hän ehdotti ja hörppäsi teetä.
Ranmalle valkeni äkisti, mitä nuo idiootit suunnittelivat.
“HOI! Oletteko te menettäneet järkenne?” hän huusi nyrkit pystyssä.
Soun hätkähti, mutta Genma katseli tyynesti eteensä.
“Ranma, sinulla oli mahdollisuus osoittaa kykysi tämän kamppailusalin tulevana isäntänä. Olen pahoillani poika, mutta olen päättänyt siittää uuden perillisen.”
Ranma ynähti inhosta ja raivosi:
“Minä olen 17-vuotias! Ettekö te tajua, miten paljon te olette odottaneet minulta ja Akanelta?”
Genma risti kätensä.
“Odotimme, että te jatkaisitte sukujen perinteitä. Ilmeisesti se oli liikaa.”
“Mitä te meluatte?” Akane oli ilmestynyt terassille. Hänen hiuksensa olivat kasvaneet yli olkapäiden – Ranma hiplasi mielellään Akanen hiuksia heidän ollessaan kahden.
Ranma osoitti isäänsä ja puuskahti:
“Nuo kaksi aikovat hankkia lapsen!”
Akane älähti hämmästyksen ja inhon sekaisella äänellä.
Soun pudisti päätään.
”Kuulehan nyt, emme
me aio sitä hankkia, vaan Genma siittää –”
”ÄLÄ SANO SITÄ SANAA!” Ranma huusi.
”No, pääasia on, että me haluamme jonkun muun perivän kamppailusalin kuin teidän”, Soun sanoi päättäväisesti. ”Kasumi on liian herkkä sellaiseen, eikä Nabiki hallitse taistelulajeja.”
Genma taputti ystäväänsä olalle kuin lohdutukseksi.
”Miksi me emme voi periä salia?” Akane kysyi vakaasti.
Soun huokaisi.
”Olen pahoillani, että pakotin sinut kihloihin. Et selvästikään ole moiseen tarpeeksi… tarpeeksi…”
”Isä, haluaisitko sinä todella, että minä menisin Ranman kanssa naimisiin?” Akane kysyi oudolla äänellä. Ranma pohti, mitä hän ajoi takaa.
Soun katsoi tytärtään hämillään, kunnes nyökkäsi.
”Haluatko sinä, että Ranma – jonka tunnet jo melko hyvin –
siittää minuun lapsen, joka perii kamppailusalin?”
Miehet älähtivät inhosta.
”Herran jestas, en!” Soun huudahti ja heilautti kädet kasvoilleen. ”Älä puhu tuollaisia!”
Akane tarttui Ranman käteen ja sanoi:
”Mutta tehän haluatte kamppailusalin jatkavan molempien sukujen perinteitä. Ei se onnistu muuten kuin avioliiton kautta. Lupaan uhrautua ja mennä joskus naimisiin tämän idiootin kanssa. Sukujen jatkaminen on minulle kunnia! Entä sinä, Ranma?”
Ranma virnisti ja nyökkäsi. Oli mukavaa piinata vanhuksia, joten hän lisäsi vettä myllyyn:
”Tuskin maltan odottaa yhdyntää.”
Siitä teehetkestä lähtien isäukot tekivät kaikkensa, jotta Ranma ja Akane eivät ajattelisi siittämistä, yhdyntää tai mitään muutakaan, mikä liittyi avioliiton velvollisuuksiin. Yllättäen asiat olivat keikahtaneet päälaelleen Tendojen kodissa, mikä ei haitannut Ranmaa ollenkaan: yhteinen vihollinen teki hänestä ja Akanesta erottamattomat.
