Nimi: Leijapoika
Kirjoittaja: Wiced fairy
Ikäraja: K-11
Paritus: minä/Aleksi
Varoitukset: Pedofilia, aikuisen ja alaikäisen välinen suhde (minä 18, Aleksi 12), viittaus perheväkivaltaan
Vastuuvapaus: Tämä on täysin mielikuvitukseni tuotetta, eikä perustu millään tavoin todellisuuteen.
A/N: Osallistuu "Parita itsesi fiktiiviselle hahmolle II" haasteeseen, päätin osallistua koska olen hahmoseksuaali ja ihastun muutenkin fiktiivisiin hahmoihin.
Laitoin nyt sitte kummallisuuteni kaikkien ihmeteltäväksi.
LeijapoikaIstuin puistossa piirtämässä kun näin pojan joka lennätti leijaa. “Hei, onpa siulla hieno leija”
“Ai, kiitos. Mä oon Aleksi. Haluutko pitää tätä narua?”, hän kysyy ja ojentaa kerän minulle odottamatta vastausta. “Sinun vuoksesi vaikka tuhat kertaa”, sanon hymyillen.
“Mitä?”, hän kysyy eikä selvästikään ymmärrä mitä tarkoitin. “Hassan sanoo niin Leijapojassa. Se on yksi mun lempikirjoistani”, sanon taivaale katsoen. Lennätämme leijaa sanomatta mitään, eikä hiljaisuus tunnu kiusalliselta, vaan siltä kuin niin kuuluisi ollakin. “Hei, mun pitää mennä kotiin. Nähdäänhän me vielä huomenna?”
“Totta kai, jos sä haluat”, vastaan ja katson kun hän juoksee pois.
On lämmin elokuinen päivä ja me makaamme nurmikolla käsi kädessa, puhaltaen saippua kuplia, kun Aleksi sanoo: “Olisinpa mä jo aikuinen. Ärsyttää kun vanhemmat pitää mua pikkulapsena joka ei ymmärrä mitään eikä osaa pitää huolta asioistaan” Mä huokaisin, “Aleksi, ei aikuisuuskaan aina niin hienoo ole. Joo, saisinhan mä ryypätä, mikä tuhoais mun terveyden, mutta samalla mulla ei ole lupaa sudella sitä ketä mä rakastan”
Aleksi katsoo mua suoraan silmiin ja sanoo: “Kuka meitä estää?” Musta tuntuu kuin mun sydäntä revittäisiin palasiksi. Mä tiedän etten mä saisi, se on väärin, mutta mä rakastan Aleksia enkä jaksa välittää seurauksista. Suljen silmät, suutelen Aleksia ja hetken tuntuu kuin olisin taas kokonainen.
Kävelemme puistossa lumen keskellä, samassa jossa tapasimme lähes puoli vuotta sitten, kun Aleksi pysäyttää minut. “Hyvää syntymäpäivää, mä ostin sulle Leijapojan, me voidaan katsoa se vaikka yhdessä” Mä katson hymyillen Aleksiin, “Sä muistat sen päivän kun me tavattiin” “Tietysti, mä rakastan sua”, hän sanoo ja suutelee minua. Juuri silloin paikalle juoksee kolme poliisia, jotka repivät meidät erilleen.
Aleksi yrittää päästä irti ja huutaa särkyneellä äänellä: “Ei, älkää viekö Mikaelia!” Mä käännyn katsomaan häntä ja huudan: “Aleksi, mä rakastan sua! Mä lupaan että me nähdään pian!”
Poliisit työntävät minut autoonsa ja sanovat tylyllä äänellä: “Sinut on pidätetty epäiltynä lapsen hyväksikäytöstä” Tuntuu kuin olisin joutunut painajaiseen, eiväthän he voi olla tosissaan? Poliisilaitoksella minut viedään kuulusteluun ja he tiukkaavat: “Myönnätkö syyllisyytesi Aleksi Tammisen hyväksi käyttöön?”
“En voisi ikinä satuttaa Aleksia, minä rakastan häntä! Vai onko sekin nykyään rikos?”,kysyn lannistuneella äänellä.
Seuraavana päivänä seison tunnistusrivissä, kun Aleksi tuodaan sisään ja näen että hän on itkenyt. “Kuka heistä on hyväksikäyttäjäsi?”, poliisi kysyy. “Ei Mikael satuttanut minua, koskaan.”, hän sanoo, ja kun hän nostaa katseensa, näen yksinäisyyden ja pelon hänen silmissään. Eivätkö hänen vanhempansa ymmärrä, että he vain satuttavat Aleksia?
Loppujen lopuksi minut tuomitaan kahdeksi vuodeksi avovankilaan ja terapiaan, vaikka Aleksi ei suostunutkaan todistamaan minua vastaan. Vapauduttuani menen joka päivä puistoon istumaan, ja viikkoa myöhemmin näenkin Aleksin kävelevän ohi. Hän huomaa minut ja juoksee halaamaan. “Mulla oli ikävä sua, eikä kukaan ymmärtänyt miten mä saatoin tuntea niin. Ne ei vieläkään ymmärrä että mä rakastan sua”,Aleksi kuiskaa niskaani, “Mä ostin meille sydänkorut, sen merkiksi ettei kukaan voi erottaa meitä. Jos ne tuomitsee sut uudestaan vankilaan, mä tulen mukaan”
Illalla Aleksi tulee luokseni itkien ja silmä mustana. “Mitä sinulle on tapahtunut?” “Isä löi mua ja sanoi etten mä ole hänen poikansa, jos mä rakastan sua.” Mä lohdutan Aleksia, “Älä välitä, se ei vaan ymmärrä meitä, ja on huolissaan susta. Mutta haluatko sä vihdoin nähdä Leijapojan?”
Aleksi virnistää, “Mä oon kyllä katsonut sen aika monta kertaa näiden kahden vuoden aikana, mutta sun kanssa se on varmaan vieläkin parempi” Niin me katsomme elokuvan, Aleksi kainalossani, ja elokuvan loputtua puhumme kaikesta mitä olemme kokeneet, kunnes hän nukahtaa syliini.
