Fandom: Kuroshitsuji
Disclaimer: En omista hahmoja enkä maailmaa, leikin ilman mitään korvauksia.
Otsikko: Makeimmat naurut
Kirjoittaja: Pics
Beta: -
Hahmot ja paritus: Undertaker & Ciel(/Sebastian)
Ikäraja: K-11
Genre: draama
Varokaa: ruumiinavausta ja alle 16-vuotiaan haaveilua reilusti vanhemmasta henkilöstä
Summary: Mutta nyt, kun hän oli ilman käskyläistään, hänellä ei ollut harmainta aavistusta siitä miten saada Undertaker nauramaan.
A/N: Tällaista tuli kirjoitettua Rakasta sivistyssanoja! -haasteeseen ja käytin tässä sanoja lanugo ja arcanum. Osallistuu myös One True Something 20 -haasteeseen missä kirjoittelen fandomilla Kuroshitsuji.
Tämä on visioni siitä, mitä Ciel teki kun yritti mangassa naurattaa Undertakeria itse, turvautumatta Sebastianin apuun. Lulz. (// Kiitos Sarelonille avusta vitsipohdinnassa. <3)
Makeimmat naurut
Hautaustoimiston ovi sulkeutui Sebastianin perässä, mikä jätti Cielin kahden kesken Undertakerin kanssa. Ciel yritti olla nieleskelemättä istuessaan kiiltävänmustan ruumisarkun kannelle ja toivoessaan, ettei olisi taas kerran antanut ylpeytensä saattaa häntä pulaan.
”Oletteko lapsi, joka ei pysty mihinkään ilman hovimestariaan?”
Vain yksi lause hautausurakoitsijan suusta, ja Ciel oli ratkennut, lähettänyt Sebastianin ulos ja päättänyt että näyttäisi kaikille. Hän pystyi tähän eikä tarvinnut paholaisen apua!
Mutta nyt, kun hän oli ilman käskyläistään, hänellä ei ollut harmainta aavistusta siitä miten saada Undertaker nauramaan. Hän ei tarkalleen ottaen ollut kovin vitsikäs. Ja vaikka Undertaker hihitteli milloin millekin typeryydelle, tätä oli vaikea saada todella ratkeamaan siihen makeimpaan nauruun, jota friikki niin kovasti rakasti.
Miten ihmeessä Sebastian teki sen? Ciel ei oikein osannut kuvitella myöskään Sebastiania kertomassa vitsejä. Sebastianin huumori tapasi olla erittäin kuivaa, sarkastista ja julmaa lajia, sikäli kuin sitä edes saattoi sanoa huumoriksi kun Sebastian oli täysin tosissaan.
Ciel rakasti sitä.
Undertaker heilui huoneen keskellä kuin synkkä linnunpelätin, jonka kaavun väljät hihat lepattivat häiritsevällä tavalla. Suu oli levinnyt odottavaan virneeseen ja Ciel toivoi varmaan tuhannennen kerran elämässään, ettei liian pitkäksi venähtänyt otsatukka olisi peittänyt miehen silmiä, jotta niistä olisi voinut lukea edes jotain.
”Päätitte siis lähettää hovimestarinne ulos, jaarli”, Undertaker sanoi.
Sen teon Ciel olisi perunut erittäin mielellään, jos olisi voinut tehdä sen menettämättä kasvojaan. Miksi hän ei ollut vastannut provokaatioon tekemällä jotakin jaarlillista, esimerkiksi todennut ettei hänen tarvinnut alentua tekemään asioita itse, kun hänellä oli niin tottelevainen palveluskoira käskytettävänään. Silloin hän olisi saanut ilon aistia miten paljon palveluskoiraksi kutsuminen Sebastiania ärsytti, vaikka se ei kohteliaassa ilmeessä näkyisikään.
Mutta hän oli kaivanut itse oman hautansa eikä voinut valittaa. Sananlasku oli oikeastaan aika ironinen tässä paikassa käytettäväksi.
”Noooo, sanokaa nyt toki jotain”, Undertaker jatkoi ja naputteli poskeaan pitkällä mustalla kynnellään. ”Minä odotan.”
Mitään edes etäisesti hauskaa ei tullut Cielin mieleen. Miksei hän ollut aiemmin muistanut, ettei ollut vuosikausiin osannut nauraa eikä edes hymyillä aidosti? ”Taisin kaivaa oman hautani sanoillani.” Ehkä ironia kävisi vitsistä.
Undertaker tuhahti aavistuksen huvittuneena. ”Tuo ei vielä riitä lähellekään.”
Ciel nojasi leuan käsiinsä, sulki silmänsä ja uppoutui vain ajattelemaan. Hän hylkäsi kaikki surkeat vitsit joita Baldroy välillä viljeli piristääkseen Mei-Riniä ja jotka aiheuttivat Cielissä pelkkää myötähäpeää – ketä muka nauratti kertomus lähetyssaarnaajasta ja leijonasta? Tai kompa siitä miksi kirahvilla oli pitkä kaula?
Hiljaisuus alkoi käydä hermoille. Kun Ciel alkoi epäillä että huutaisi pian ihan vain kuullakseen jonkin äänen, Undertaker huoahti. ”Miettikää sitten rauhassa, mutta minun on saatava hiukan töitä tehdyksi. Saisiko olla teetä?”
”Kyllä kiitos”, Ciel vastasi. Undertaker pyyhälsi hänen ohitseen takahuoneeseen valmistamaan teetä tavalla, josta Ciel ei halunnut tietää yhtään mitään ja joka olisi luultavasti saanut Sebastianin pyörtymään. Tee oli silti aina hyvää, jos vain jätti kuvittelematta mitä kaikkea hautausurakoitsijan vesipannulla oli saatettu aikojen kuluessa tehdä.
Ajatteleminen oli helpompaa kun oli huoneessa yksin. Ciel rummutti arkun kiiltävää lakkapintaa sormillaan ja huomasi miten hauska kaiku siitä kuului. Hän yritti muistaa mille oli viimeksi nauranut itse.
Ah, se oli ollut se kerta, jona hän oli onnistunut juonittelemalla ajoittamaan asiat täysin oikein ja saanut siten Finnianin kaatamaan tynnyrillisen vettä Sebastianin päälle. Se oli ollut moninkertaisen hauskaa. Finnianin kauhistunut ilme tämän käsitettyä mitä oli tapahtunut, Sebastianin saarna nuorukaiselle jälkeenpäin... Ja kaikkein parasta oli ollut Sebastianin yllättynyt ja nöyryytetty ilme, kun tämä oli saanut äkillisen kylmän suihkun. Mielikuva likomärästä Sebastianista, jonka mustat hiukset liimautuivat kasvoihin, oli tarjonnut Cielille loistavaa masturbointimateriaalia viikoiksi.
Hän epäili, ettei Undertaker pitäisi sitä huvittavana. Eikä hän aikonut jakaa sitä mielikuvaa ikinä kenenkään kanssa, vaikka se ehkä houkuttelisikin friikistä naurun.
Ei-henkilökohtaiset jutut olisivat paljon turvallisempia, mutta hän ei keksinyt yhtäkään hauskaa. Hän ei ollut niin epätoivoinen, että yrittäisi sitä vitsiä kolmesta sokeasta hiirestä.
Lopulta Undertaker asetti hänen viereensä mittalasin, joka oli täynnä höyryävää kullanruskeaa nestettä. Darjeelingia tällä kertaa, ja se tuoksui hyvältä.
”Ottakaa keksi”, Undertaker sanoi ojentaen tuhkauurnaa, jossa oli luunmuotoisia keksejä.
”Ei kiitos.” Ciel epäili niiden olevan tarkoitettu koirille.
Undertaker vain hihitti ja työnsi yhden omaan suuhunsa. Ciel tuijotti miehen pitkiä mustia kynsiä ja mietti ties miten monennetta kertaa mahtoiko tämä olla edes ihminen. Mustat kynnet saivat hänet väistämättä ajattelemaan demoneja, mutta Undertaker ei tuntunut yhtään samanlaiselta kuin Sebastian, eikä myöskään kynsissä ollut mitään samaa väriä lukuun ottamatta. Sebastianin kynnet olivat aina täydelliset, olivatpa ne sitten lyhyet tai pitkiksi teräviksi raatelukynsiksi venyneet. Undertaker näytti vain siltä kuin ei olisi viitsinyt leikata omiaan muutamaan kuukauteen.
Yllättäen yksi kynsistä tökkäsi Cieliä poskeen. ”Miksi niin vakava, hyvä jaarli? Kerrotteko vitsejä tuolla naamalla? Vai onko taktiikkanne kenties saada minut nauramaan yrityksenne säälittävyydelle?”
Ciel alkoi epäillä että se olisi hänen ainoa toivonsa, muttei aikonut myöntää sitä. ”Pysy kauempana äläkä koske minuun”, hän käski.
”Ja mitä aiotte tehdä ellen tee niin?” Sanoistaan huolimatta Undertaker perääntyi, istui toisen arkun kannelle ja alkoi rouskuttaa uutta luunmuotoista keksiä. ”Kutsua palvelijanne pelastamaan teidät? Teillä lienee jokin keino kutsua häntä, eikö...?”
Ciel tarttui mittalasiin, joka oli miltei liian kuuma pideltäväksi, ja hörppäsi teetään ihan vain saadakseen jotakin tekemistä. Hautausurakoitsijan pää oli hivenen kallistunut uteliaalla tavalla, mutta ääni oli kuulostanut varmalta asiastaan, melkein siltä kuin tämä tietäisi.
Tietäisi mikä Sebastian oli, ja millainen suhde heillä oli toisiinsa. Mutta Ciel oli ollut varovainen ja oli myös käskenyt Sebastianin olla varovainen, olla tekemättä asioita jotka olivat ihmisille mahdottomia, eikä kenenkään ihmisen olisi pitänyt huomata mitään – mutta oliko Undertaker ihminen?
Ciel istui toisen kätensä päälle, jottei ryhtyisi leikittelemään silmälapullaan. Jos Undertakerilla oli jokin aavistus asioiden laidasta, se ele varmistaisi kaiken.
Hänen teki mieli kutsua Sebastiania juuri nyt, sanoa että oli muuttanut mielensä ja että Sebastian saisi naurattaa sekopäätä miten parhaaksi näki.
Kova rouskaisu hätkäytti Cielin ajatuksistaan ja hän näki taas yhden keksinpuolikkaan katoavan Undertakerin suuhun. ”Kenties voisin tällä kertaa hyväksyä maksuksi myös sen, että saan laittaa teidät erityisesti teille valmistamaani arkkuun?”
”Ei kiitos.” Ciel antoi äänensä tihkua niin hyistä kylmyyttä kuin suinkin pystyi. Hän ei olisi yllättynyt siitä, että friikki todella olisi valmistanut hänelle arkun, mutta hänellä ei ollut mitään aikomusta kokeilla sitä ollessaan edelleen elossa.
Undertaker hekotteli hivenen, söi pikkuleipänsä loppuun ja nousi taas jaloilleen. Kaavun hihat olivat niin pitkät että peittivät kädet kokonaan jos ne olivat alhaalla, mikä voimisti yhdennäköisyyttä linnunpelättimen kanssa. ”Miettikää sitten kaikessa rauhassa. Minulla on kuitenkin asiakas, joka minun on nyt laitettava nätiksi. Älkää antako sen häiritä pohdintaanne.”
Ciel jäi kurjana myttynä istumaan arkulle ja juomaan jäähtynyttä teetä mittalasista, jolla oli tehty kuka-tiesi-mitä. Hän ei ollut pitkään aikaan ollut vähemmän vitsikkäällä tuulella, mutta toki täytyi olla jotain mikä saisi Undertakerin nauramaan. Miten hemmetissä Sebastian teki sen? Ensi kerralla hän vaatisi jäädä paikalle katselemaan, miten paljon Sebastian sitten protestoisikin sellaista vastaan. Vaikka hän joutuisi antamaan käskyn Undertakerin edessä. Hän aikoi nähdä sen esityksen. Kuka tiesi, ehkä se saisi jopa hänet nauramaan.
Hän kuvitteli miltä Sebastian mahtoi näyttää nyt, seistessään hautaustoimiston edessä. Odottavalta, vakavalta, luultavasti. Ehkä Sebastian ei uskonut, että Ciel pystyisi tähän. Ciel oli salaa samaa mieltä, mutta aikoi todistaa kaikkien olevan väärässä.
Mutta miten?
Takahuoneesta kuului lepertelyä, kun Undertaker jutteli ruumiille. Ennen kuin Ciel oli ajatellut, hän oli jo noussut jaloilleen ja asettunut ovensuuhun.
Oli karmivaa, miten Undertaker kohotti päänsä ja käänsi kasvonsa häntä kohti, vaikka hän oli kävellyt hiljaa – no, niin hiljaa kuin hänen korkeakantaisilla kengillään vain pystyi. Kenenkään ei olisi silti pitänyt kuulla hänen askeliaan oman höpötyksensä yli kun oli keskittynyt muihin tehtäviin, eikä Undertaker mitenkään ollut voinut nähdä liikettä hiustensa takaa.
”Yleisö ei häiritse minua”, Undertaker sanoi ja hihitti hiukan. ”Mutta älkää syyttäkö minua, mikäli näette pahoja unia.”
Ciel asteli hiukan lähemmäs, jolloin näki selvästi minkä kimpussa Undertaker työskenteli. Ruumiinavauspöydällä makasi nuori nainen irstaan alastomana. Nainen oli eläessään ollut kaunis, mutta nyt oli mahdotonta olla kiinnittämättä huomiota tämän avattuun vatsaonteloon. Ciel palasi nojaamaan ovenpieleen jalat huterina.
”Ensimmäinen kertanne, niinhän?” Undertaker oli työntänyt kätensä ruumiin sisään ja Ciel huojentui huomatessaan niissä pitkävartiset suojakäsineet. Hän ei ymmärtänyt miten käsineet mahtoivat toimia niin pitkien kynsien kanssa, mutta oli järjenvastaisen helpottavaa nähdä ettei Undertaker penkonut ruumiita paljain käsin. ”Ensimmäinen kerta on aina pahin.”
Kuulosti siltä kuin Undertaker olisi puhunut jostakin ihan muusta kuin ruumiinavauksen katselemisesta. Ciel ei voinut olla ajattelematta erästä toisenlaista ensimmäistä kertaa, joka oli riivannut hänen mielikuvitustaan viime aikoina. Mitään ei ollut tapahtunut vielä, ikävä kyllä, eikä Sebastian varmaankaan edes tiennyt että teki hänet hiljalleen hulluksi – toivottavasti ei tiennyt. Miten paljon hän olisikaan vain halunnut käskeä Sebastiania koskettamaan häntä, ja...
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus, jonka rikkoi vain silloin tällöin kuuluvat pehmeät, märät äänet. Jokainen niistä väänsi Cielin vatsaa.
”Vooooi, on aina niin traagista kun ne kuolevat tässä tilassa”, Undertaker sanoi.
Ciel ei halunnut tietää, mutta hänen oli pakko kysyä silti. ”Missä tilassa?”
”Tämä kaunotar oli raskaana. Oletteko koskaan nähnyt syntymätöntä sikiötä, jaarli? Nyt olisi mainio tilaisuus.”
Ciel otti vaivihkaa kädellään tukea seinästä. Hän oli varma siitä, että vihersi.
”Eikö? Älkää toki olko noin hermoheikko.” Lisää hihittelyä. Undertaker vaikutti todelliselta sekopäältä hekotellessaan ruumiin äärellä, hansikkaiden varret kyynärpäihin asti veressä. ”Syntymättömät lapset ovat ihmeellisiä. Kaikki ne väärät mittasuhteet alkaen liian isosta päästä, kehittymättömyys, lanugo-karvoitus... on ihmeellistä ajatella, että sellaisista kasvaa aikanaan sellaisia ihmisolentoja kuin te, jaarli.”
Se kuulosti siltä kuin Undertaker ei laskisi itseään ihmiseksi. Ciel olisi ehkä kysynyt jotain, ellei olisi epäillyt oksentavansa jos avaisi suunsa.
”Mutta nyt tästä ei kasva yhtään mitään. Niiiiiiin traagista.”
Hetken verisen puuhailun jälkeen Undertaker veti vatsaontelosta esiin jonkin elimen ja näytti sitä Cielille voitonriemuisesti virnistäen.
Ciel palasi tajuihinsa myöhemmin. Hän makasi jollakin kovalla, joka pian osoittautui ruumisarkun kanneksi.
”Hyvänen aika, olettepa te herkkä”, Undertaker totesi. ”Tässä, ottakaa lisää teetä.”
Cielin pää jyskytti, kun hän pakotti itsensä istualleen. Hän oli kai lyönyt sen, kun oli valahtanut hervottomaksi ja kaatunut. Ihme, ettei Sebastian ollut jollain keinolla tuntenut mitä tapahtui ja rynnännyt sisään koppaamaan hänet käskystä huolimatta, Sebastianilla oli taipumusta rikkoa käskyjä silloin kun Ciel oli vaarassa loukata itsensä.
Hän otti kulauksen teetä, joka oli vielä parempaa kuin aiemmin tarjottu. Siinä oli maku, jota hän ei tunnistanut ja joka muistutti etäisesti lakritsaa, muttei kuitenkaan ollut se. Se selvitti hänen päätään. ”Mitä tässä on?”
Undertaker heilutteli hämähäkkimäistä etusormeaan Cielin edessä. ”Ah ah, älkää olko aina niin utelias. Sellainen ei aina ole terveellistä.”
”Mitä tämä on?” Ciel kysyi uudelleen.
”Arcanum, jaarli hyvä.”
Ciel osasi tarpeeksi latinaa jättääkseen kyselyn siihen. Jos se oli salaista tietoa, hänen oli turha yrittää. Undertaker ei ollut henkilö, joka helpolla paljasti salaisuuksiaan.
Kunpa hän ei olisi äkkiä muistanut niitä lukuisia latinantunteja, jotka Sebastian oli hänelle pitänyt. Sebastian tapasi opettaessaan laittaa nenälleen ne silmälasit joita ei tarvinnut, se oli tälle vähän kuin roolileikkiä. Ciel oli viime aikoina saanut tuhmia ajatuksia niistä laseista. Kenenkään ei olisi pitänyt näyttää niin hyvältä ja auktoriteettiselta, se oli epäreilua ja teki keskittymisestä todella vaikeaa. Ikävä kyllä Sebastian ei koskaan epäröinyt näpäyttää häntä karttakepillä sormille, jos hänen huomionsa harhaili oppitunneilla.
Hän kulautti teetä uudelleen, mutta mitä salaisia ainesosia siihen olikin lisätty, ne eivät onnistuneet pyyhkimään tätä toivotonta viehtymystä hänestä.
”Ette näytä siltä että olisitte keksinyt mitään hauskaa”, Undertaker sanoi.
Ciel pudisti päätään.
”Joten mitä jos laitan teidät nyt arkkuunne? Se saattaisi huvittaa minua tarpeeksi.”
”Uskallakin koskea minuun, ja minä –”
”Teette mitä?” Virnistys oli kahta hermostuttavampi, kun hopeanharmaat otsahiukset kätkivät silmien ilmeen. ”Kutsutte hovimestarinne hätiin?”
Ciel oli aikonut sanoa juuri niin ja kihisi kiukusta, kun hänen lävitseen oli nähty.
”Te todella turvaudutte häneen liiaksi.” Undertaker tökki Cieliä taas kynnellään, tällä kertaa rintaan. Heidän kasvonsa olivat aivan liian lähekkäin, mutta Ciel oli melkein tottunut siihen, Undertaker oli aina samanlainen. Rakasti astua ihmisten henkilökohtaiseen tilaan ja hermostuttaa sillä tavalla. Ciel olisi läimäyttänyt melkein ketä tahansa muuta.
”No, annan teille kuitenkin pisteitä siitä, että yrititte itse. Kenties teidän olisi kuitenkin parasta kutsua hovimestarinne, jos aiotte saada tietonne vielä tänään.”
”Niin kai.” Ciel hörppäsi mittalasin tyhjäksi. Hän häpeäisi ikuisuuden sitä, ettei sittenkään pystynyt mihinkään ilman Sebastiania, mutta toisaalta, eikö palveluskoira ollut olemassa juuri tällaisia tehtäviä varten?
Kunpa hän olisi voinut lakata ajattelemasta Sebastiania muulla tavalla kuin pelkkänä palvelijana.
Undertaker huokasi. ”Ymmärrän kyllä, että haluatte jättää kaiken hänelle. Hän on teille erityinen, eikö totta?”
Ciel ei halunnut edes arvailla, mitä kaikkea sillä mahdettiin tarkoittaa. Undertaker ei voinut tietää sopimuksesta eikä Sebastianin demoniudesta, eihän? Joten se tarkoitti, että tämä oli nähnyt hänen lävitseen toisella tapaa...
”Eikö niin? Eikö niin?” Pitkä musta kynsi painui taas ikävästi Cielin poskeen.
Jos tunnustaminen saisi friikin astumaan hivenen kauemmas ja jättämään hänet rauhaan, Ciel oli valmis tekemään sen. Varsinkin, kun hän oli joka tapauksessa jäänyt kiinni. ”Hyvä on. Luulen, että olen ihastunut häneen.”
Undertaker jähmettyi liikkumattomaksi ja hänen kätensä putosi velttona sivulle. Ensin hänen huuliltaan karkasi pehmeä ’Pffftt’, hän yritti koota itsensä, ja purskahti sitten niin hervottomaan nauruun että kaatui lattialle vatsaansa puristaen.
Ciel ei tuntenut minkäänlaista voitonriemua, vaikka oli onnistunut tehtävässään. Ehkä Undertaker ei sittenkään ollut tiennyt, vaan oli viitannut sopimukseen...? Hitto. Hän ei halunnut eikä aikonut ikinä kysyä. ”Jos sanot Sebastianille sanankin, niin minä...” Hän vaikeni, koska ei tiennyt mitä tekisi. Käskisi Sebastiania vaientamaan hautausurakoitsijan?
Hän ei todellakaan näköjään pystynyt mihinkään yksin. Syvään huokaisten hän katseli jalkojensa juuressa kierivää miestä, jonka otsatukan alta valui naurunkyyneliä, ja keräsi rohkeutta käydä pyytämässä Sebastian takaisin sisälle.
Sebastian ei saisi ikinä kuulla, miten hän oli onnistunut.
