Kirjoittaja: Duzku
Beta: Eräs ystäväni
Ikäraja: S
Genre: Drama
Paritus/Hahmot: Lievä James/Lily ja maininta Sirius/Remus
Vastuuvapaus: En omista kerrassaan mitään ihastuttavan Rowlingimme tuotoksista. Omistan vain ja ainoastaan oman mielikuvitukseni ja kohtuulliset kirjoitustaitoni. Tästä minua ei harmikseni rahallisesti palkita.
Tiivistelmä: Kesäiltapäivän viettoa, äidillisiä asioita ja olemista ilman juonta
A/N: Haasteisiin
Velhojen perhepotreetti 3.0 ja
Vuodenaika-haasteen kakkosvolume!
James Potter ja kesä
Tästä tuli aika kevyttä juonetonta, mutta se laittoi rattaat pyörimään ja auttoi minua kirjoittamaan muuta.
Kirjoittajana olen suhteellisen uusi. Aihe on varmasti tuhanteen kertaan kaluttu, pari kelmiä ystävinä makaamassa pellonlaidassa, mutta toivon ainakin, että onnistuin saamaan sen heinä-elokuun vaihteelle ominaisen aurinkoisen tunnelman esille.
Omenanraakileita ja ilman näkyvää syytäEi olisi uskonut miten vaikeaa oli kömpiä lomalla – siis kesälomalla – ulos hikisistä lakanoista ennen iltaneljää.
James Potter oli alkanut oppia sen, oman kantapäänsä kautta, vaikkakin hieman tiedostamattaan. Hänen äitinsä ei pitänyt siitä. Arki oli
arki lomallakin, James kuunteli taas sutiessaan voita leivälle mahdollisimman kaukana taikasauvaa heristelevästä äidistään.
"Äiti –"
"Huomenna olet pystyssä kello kymmenen!"
"Mutta –"
"Ei muttia!"
Ja hitto, se siitä sitten. Sirius, se onnellinen, nukkui yhä ja kello kävi jo puoli kuutta. Äiti huusi aina vain hänelle, eikä Siriukselle –
"Hei! Ei saa –"
James parahti ja juoksi hädissään poispäin kiitävän leipäparan perään. Joskus – ei, vaan aina – oli suorastaan harmi, että hänen äidillään oli käytännöllisen yli-inhimmillinen käytännöntaikojen tietämys ja taito hyppysissään. Niissä samoissa sormissa, joilla hän oli vuosia aiemmin silitellyt pikku-Jamesin pörröisiä hiuksia.
"Ruoka-aika oli ja meni, nuppuseni", äiti huokaisi pudottaessaan huolella nurkista asti voidellun voileivän keittiöjakkaralle napakalla näpäytyksellä.
"Äiti –"
"Käy potkimassa se toinen ylös ja painukaa pellolle. Siitä leivästä säästät sitten Siriuksellekin."
Eikä äidille ollut sanomista vastaan. Ei ollut koskaan ollut.
James näytti aikuistumisensa kompuroimalla suoraan yläkertaan jäämättä huutoväittelemään. Myöhempään sai nukkua vain nukkumalla.
*
"Tiedätkö, James", Sirius sanoi rouskuttaessaan omenanraakileita. "Olisi todellakin ollut järkevämpää vain nukkua iltaan asti."
"Ymmärrän logiikkasi, idiootti", James huokaisi nurmijuuren tasolta.
"Mikä siinä logiikassa mättää?"
"Äiti."
"Jos nukkuu koko päivän, siis auringon yli, tai oikeastaan ali, antaa auringon mennä yli, ei tarvitse kärsiä kuumuudesta", Sirius selitti Jamesia kuuntelematta ja viittoillen peltojen yli horisonttiin. Puolikypsyvää viljaa riitti kynittyjen heinäkenttien ja hiekkateiden lomassa.
"Okei, mutta entä toteutus?"
"No katsos, sitten valvoo yöt!"
"Ja?"
"Valvoo yöt, Sarvihaara!"
"Ja?"
"Hei, älä viitsi. Valvoo. Ja yöt. Milloin sinusta on noin tylsä tullut?"
"Siinä logiikassa leikkaa kiinni äo."
"Mikä äo."
"Älykkyysosamäärä. Se puuttuva", James nosti kätensä koputtamaan Siriuksen takaraivoa. "Kuuletko, täältä puuttuu. Jotain. Ja aika paljonkin jotain."
"Tylsä. Ehkä Lilynen joskus suostuukin naimaan sinut."
"Minä en ole tylsä", James puuskahti. "Ehkä suostuisikin?"
"Ehkä, jos tylsistyisit vielä enemmän", Sirius nauroi.
James heitti Siriusta omenanraakileella.
Aurinko lipui lupaavasti kohti taivaanrannassa kohoavaa puuta, sitä korkeaa vaahterapuuta, jonka taakse se lopulta laskisi kultaisen kehränsä. Sirius kyllästyi kitkerien raakileiden jyystämiseen ja heitteli niillä kimalaisia ja Jamesia, sai Jamesin räpäyttelemään silmiään ja
suuttumaan kerran yhden osuessa kipeästi nenänvarteen.
"Mitä sitten yöllä", James kysyi hetken mietittyään. Totta puhuen häntä kiinnosti tietää, mihin Siriuksen logiikka tällä kertaa johti.
"Sitten tehdään vain sitä kaikkea, mitä päivällä muuten tehtäisiin."
"Mutta ilman vanhempia", James oivalsi.
"Kyllä! Ehdottomasti ilman kenenkään vanhempia!"
James virnisti raukeasti.
"Jätetään suosiolla päivä ja aurinko vanhemmille", Sirius hehkutti. "Meille riittää yö ja kuu-uutamo!"
James nauroi, mutta Sirius vaikeni ja kumautti päänsä kuumalle nurmikolle.
"Täällä tuoksuu ruoho", hän totesi.
James käännähti ja tuijotti vieressään makaavaa pojanketkua. Sehän kuulosti aivan Kuutamolta.
"Täällä tuoksuu..." James aloitti ja veti ilmaa nenäänsä. Sitten hän kääntyi nuuskimaan nurmikkoa ja tunsi olonsa tyhmääkin tyhmemmäksi. Taisi olla Siriuksen vuoro saada naurut.
"En minä tiedä, ei ole koskaan tullut mietittyä, mille ruoho edes tuoksuu", hän sanoi lopulta ja sulki silmänsä aurinkoa vasten. Sirius nauroi, mutta se oli sellainen pieni nauru, että se sai Jamesin kurtistamaan kulmiaan ja miettimään.
James huomasi, että kesä oikeasti tuoksui. Ei vain ruoho, vaan ilma, kaikki, ja lämpö tuoksui varmaan parhaalle. Aurinko maalasi punaoranssia suljettuihin silmiin ja lämmin tuuli kutitteli heinänkorsilla paljaita jalkapohjia. Kuutamo olisi maannut siinä koko päivän vain tuntemassa, miltä kesä tuoksui ja maistui ja kuulosti ja ihan vain tuntui, silmät kiinni ruohorinteessä Siriuksen vieressä ihan hiljaa puhumatta, ja James tajusi, ettei Sirius olisi heitellyt Remusta omenanraakileilla. Peterin Sirius olisi raahannut sadevesisaaviin ja pitänyt pinnan alla melkein hukkumiseen saakka, mutta Remukselle hän ei olisi tehnyt mitään.
James avasi silmänsä ja tuijotti pitkään parin laiskan pilvenriekaleen perään. Miten kauan sitä oli jatkunut? Että Sirius oli kiltti Kuutamolle. Oliko Anturajalka ollut sellainen muka kauankin. Ja miten hän ei ollut muka huomannut mitään.
Ihan turha sitä olisi miettiä. Kuitenkaan ei viitsisi kysyä mitään, eikä se oikeastaan edes haittaisi, James hymähti ajatuksissaan, se, että Siriuksella olisi joku tärkeä. Joutuihan Sirius jakamaan hänet Lilyn kanssa – ja niin James eksyi taas ajatuksiinsa. Lily, jonka punaiset hiukset hulmuaisivat tuulessa omenapuun oksien kanssa ja joka nauraisi sillä kauniilla tavalla. Se Lily täytti hänen päänsä aina korvista silmäkuoppiin ja sotkuisiin hiuksiin asti ja sai hänet nauramaan ilman näkyvää syytä ja miettimään, pitäisikö sille maailman kauneimmalle naiselle lähettää sittenkin kirje ja päättämään, että ei, mieluummin kärsi erosta kuin kuunteli räyhääjää joku aamu ja katseli koko syksyn koulussa vain toisen selkää.
James ja Sirius makasivat molemmat hiljaa siihen asti, että aurinko katosi taivaalta ja jätti ilmaan hiipuvan lämmön ja lopetti heinä-elokuun vaihteen helleaallon kuumimman terän siltä päivältä. Siritys jatkoi heinikossa jotenkin äänekkäämpänä. Siriuksen vatsa kurisi.
"Sarvihaara", Sirius voihkaisi.
"Älä valita."
"Eikö sieltä voisi mitenkään saada ruokaa?"
"Syö niitä raakileita."
"Sarvihaara!"
"Ensin sinä pudotat puolet äidin nimikkopuun raakileista etkä sitten edes syö niitä", James mutisi, poimi yhden käteensä ja tähtäsi onnistuneesti veljensä korvaan, mutta kömpi kuitenkin ylös viilenevästä nurmikosta. Viileä ilta tuoksui juuri siltä, että voisi vaikka ottaa juoksukisan ja kroolata parisen kertaa lammen ympäri. Siriuksen tapauksessa uida koiraa.
"Ei äiti voi antaa meidän kuolla nälkään. Ala tulla."
