Ficin nimi: Omenavarkaissa
kirjoittanut: Ferfuura
Ikäraja: S
Ei betaa, oma vastuu omista virheistä
A/N: Joo, tää on tällainen hölmö originaaliteksti vaan, kirjoitettu joskus vuonna kynä ja paperi...
OMENAVARKAISSA
"Alma! Takaisin! Sinulla ei ole..." En jäänyt kuuntelemaan, mitä minulla ei ole. Järkeä. Tunteita. Oikeutta. En tiedä. Ei varmaan mitään niistä. Lysähdin autiolle käytävälle seinää vasten kädet kasvoilla. Tämä oli jo kolmas kerta, kun äidinkielenopettajani, Aaro Mikkola, huusi minulle. Siis kolmas kerta tällä VIIKOLLA, ja nyt on kuitenkin vasta keskiviikko. Mutta Aaro ei ymmärrä. Kukaan ei ymmärrä minua juuri tällä hetkellä. Ei, kukaan ei ymmärrä, että äitini on kuollut vasta kuukausi sitten, että isä laittoi minut laitokseen koska ei kestänyt suruaaan, että paras ystäväni hylkäsi minut, kun muutti pois, että yksinkertaisesti VIHAAN elämääni juuri nyt.
Joku avasi oven käytävällä minun oikealla puolellani. En vaivautunut katsomaan kuka se oli, en ennen kuin hän kysyi:
"Alma, mitä sinä käytävällä teet?" No jumpura. Vilhoa tässä viimeisenä tarvittiinkin. Vilhoa, joka on minun ja koko luokkani kummi, Vilhoa joka on minua vuotta vanhempi, Vilhoa johon olen ollut ihastunut siitä lähtien kun tulin tähän kouluun. Painoin pääni alas uudelleen.
"En mitään." Vilho naurahti.
"Et mitään? Heittikö Mikkola sinut taas ulos luokasta?" Punehduin. Olen selittänyt tilanteen Vilholle vaikka kuinka monesti, mutta hän jaksaa aina pitää minun puoliani. Sitä se kummioppilaisuus varmaan teettää.
"Hei, nyt pitää mennä, mutta..." Vilho väänteli käsiään vaivaantuneena.
"Siis jos... Jos sä haluat jutella sun tilanteesta tai jotain. Tule koulun jälkeen takapihalle niin keksitään jotain." Nostin katseeni. Siis mitä? Tarjosiko Vilho minulle lippua tavalliseen elämään, vaikka ihan hetkeksi? Sain sanotuksi vain:
"No joo." Vilho hymyili minulle. Ei säälistä, vaan ihan aidosti ja ystävällisesti.
"Niin, eihän sekään käy, että Mikkola heittää sut ulos joka tunnilta" Hän sanoi ja lähti kohti ulko-ovea. Minä jäin siihen istumaan vartiksi, puoleksi tunniksi, en tiedä. Välitunti tuli ja meni, minä istuin käytävällä, ja olin toiveikas ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
Kello löi kolme. Minä seisoksin koulun nurkalla niin, että näin kumpaankin päähän. Laitoin kädet puuskaan, sillä syksyn viima heitteli hiuksiani pitkin kasvoja. Kului viisi minuuttia. Kymmenen. Minua alkoi jo epäilyttää. Tokkopa Vilho oikeasti halusi tavata minua, sanoi sen kaiken vain helpottaakseen oloani. Mutta toisaalta Vilho ei ollut sellaista tyyppiä, ainakaan minun kuvitelmani mukaan. Huokasin helpotuksesta, kun viimein näin Vilhon pitkän, solakan hahmon koulun kulmalla. Hän heilautti kättään tervehdykseksi, ja käveli sitten rivakoin askelin luokseni. Minä nojailin kulmaan kädet edelleen ristissä, ja hymyilin hiukan. Minusta tuntui, että minun pitäisi vielä esittää surullista, yksinäistä kasiluokkalaista, joka on kutsuttu "keskustelemaan ongelmistaan kummioppilaan kanssa". Luulen, että Vilho ajatteli hiukan samalla tavalla, sillä hän hymyili minulle arasti.
"Tule."
"Ai minne?"
"Yhteen paikkaan. Voidaan puhua siellä." Vilho tarttui minua kädestä ja johdatti hitaasti kohti koulun takaista metsäkaistaletta. En tiedä, mikä minuun meni, mutta naurahtaen sanoin:
"Ai mennäänkö me metsäretkelle?" Vilho virnisti minulle iloisesti.
"Melkein, mutta ei ihan. Muistatko vanhan kerrostalon täällä päin?"
"Muistan."
"Hyvä. Me mennään sinne. Älä kysy, vielä." En kysynyt. Annoin Vilhon johdattaa minua kädestä pitkin melkein umpeen kasvanutta polun tapaista.
Kerrostalon piha tuli vastaan ihan liian pian. Tai siltä minusta ainakin tuntui, kun Vilho päästi irti kädestäni ja tokaisi:
"Tuonne. Korkeimpaan omenapuuhun."
"Mitä? Ai puuhun?" Kysyin hölmistyneenä. Olin koko päivän ajatellut, mitä tekisimme tai millainen tämä tapaaminen olisi, mutta en sentään ollut ajatellut että juttelisimme puussa. Vilho lähti kuitenkin kiipeämään, enkä nähnyt mitään syytä kieltäytyä, joten annoin hänen vetää minut vierelleen vahvalla kädellään.
"No, annas kuulua. Mikä sinua vaivaa?" Vilho kysyi, kun istuimme korkealla omenapuun oksalla ihan vierekkäin, jalat heiluen. Mikä minua vaivaa? Äidin kuolema. Isä. Laitos. Elämä. Silti minusta tuntui, ettei Vilho tarkoittanut sitä. Mitä sitten? En keksinyt muutakaan, joten sanoin vain:
"En tiedä. Vaikka mikä" Vilho hymyili. Säpsähdin, kun hän otti minua kädestä, puristi.
"No, mikä sinua sitten auttaisi?" Katsoin hänen suklaan ruskeita silmiään ja yritin päätellä, mitä hän tarkoitti. Tai pikemminkin, mitä hän halusi vastaukseksi.
"Minä tiedän." Vilho otti puusta kauniin punaisen omenan ja antoi sen minulle.
"Syö."
Minä söin. Otin pienen haukun, sitten toisen, lopulta tungin koko pienen omenan suuhuni. Hymyilin Vilholle posket pullottaen omenasta, ja hän nauroi niin että oli tippua puusta. Sitten, ihan odottamatta, hän vetäisi minut syliinsä ja suuteli. Meidät erotti vasta huuto:
"Omenavarkaita! Omenavarkaita!" Se oli kerrostalon vanha, hullu muori, jota kaikki sanoivat Martta-noidaksi. Vilho tarttui minua kädestä, me hyppäsimme alas puusta ja juoksimme kikattaen metsään. Vihdoinkin. Vihdoinkin minä en enää vihannut elämääni.
A/N: (Joo, uudestaan) Kertokaa ihmeessä, mikä mättää (koska aina joku mättää) tai oliko mitään hyvää tms...
