Author: natte
Beta: Winifred
Fandom: Doctor Who
Paring: Mickey/Rose, Doctor/Rose
Rating: S
Genre: angst, drama, one-shot
Disclaimer: En omista, en vaikka kuinka kovasti tahtoisinkin, BBClle kuuluu Doctor Who.
Summary: Mickey the Idiot, olematon, turha Mickey. Mikcey jota kukaan ei kaipaa, jota kukaan ei muista. Voiko huomaamatonkin olla sankari?
A/N: Jeps, pitkään olen tahtonut kirjoittaa Doctor Whosta jotain kivaa ficcelöistä, mutta sattuu vain olemaan että Rose/Doctoria en suostu vain kirjoittamaan/lukemaan suomeksi, niin brittiläistä se on ettei muuta kieltä voi hyväksyä kuin englantia. Mutta Astukaatten valokeilaan! -haaste pisti alulle ideanpoikasen kehitellä sivuhahmoista pieniä kertomuksia, joten tässä tulos siis sitten. Ja todellakin, ensimmäinen Doctor-ficci, kertokaa mitä olette mieltä!
Mickey on niin symppis<3
Ja kiitokset Winifredille joka betasi ja kannusti osallistumaan kyseiseen haasteeseen!
Mickey the Idiot
Aina oli kyse Rosesta.
Rosesta ja Tohtorista, mystisestä, mahtavasta Tohtorista, joka pelasti maailman päivä toisensa jälkeen. Miehestä, joka näytti aina erilaiselta.
Jota Rose rakasti.
Mickey potkaisi turhankin kiukkuisesti kengänkärjellään kiveä, joka ei loppujen lopuksi edes lentänyt kovin pitkälle. Hänessä ei näyttänyt olevan voimaa potkia edes pieniä, elottomia kivenpalasia, joita koululaiset kanniskelivat välillä teille ja jättivät sinne kiusaamaan muita kansalaisia.
Tai, mistä sitä tietää, olivatko nekään oikeasti kiviä. Ehkä nuo pienet, vaivattoman näköiset murikat olivat todellisuudessa jokin mahtava ja vaarallinen avaruusoliolaji, joka oli eksynyt piknikretkellään Maahan ja koki sen asukkaan nyt suurena uhkana, parvena hyttysiä, joista piti päästä eroon mitä pikimmiten.
Mickey katsahti kiveen ja sitten kenkäänsä.
Ehkä hän ei kuitenkaan potkisi niitä, ihan vain universaalin rauhan nimissä.
Oli kulunut jo hyvä tovi siitä, kun TARDIS oli viimeksi nähty, tai kuultu Eteläisessä Lontoossa. Mickey kulutti päivänsä korjaamalla autoja paikallisella varastolla, milloin käyden Jackien luona teellä ja korjaamassa eri kodinkoneita. Välillä hän löysi itsensä vaeltelemasta päämäärättömästi kaduilla, joita hän oli kulkenut lapsesta asti. Usein isoäidin käsipuolessa.
Rita-Annen muisteleminen pisti edelleen vaimeasti Mickeyn sydäntä. Erilaiset vaihtoehtoiset loput, jossittelut ja syyllisyydentunteet risteilivät edelleenkin hänen mielessään, kun lehdissä oli artikkeleita portaista pudonneista ja kaatuneista vanhuksista. Nämä makasivat onnettomuutensa jälkeen monen monta viikkoa sairaalassa parantelemassa katkenneita raajojaan ja pettäviä pumppujaan.
Jos Mickey olisi vain kiinnittänyt sen maton kunnolla kiinni portaikkoon, ei isoäiti olisi kaatunut, löynyt päätään ja kuollut lopulta aivoverenvuotoon.
Nyt Rosekin oli Tohtorin matkassa eikä hänelle ollut jäänyt kerrassaan ketään. Kaikkien naistenko oli tarkoitus kadota hänen elämästään yksi kerrallaan? Onneksi oli vielä Jackie, ihana, äidillinen Jackie, joka piti Mickeystä huolta kuin tämä olisi hänen oma poikansa. Ehkä Jackie hössötti ja huolehti turhasta, yhtä kaikki, Mickey arvosti että joku tahtoi edes koittaa ymmärtää. Ja pitää seuraa.
Joskin aina jossain välissä iltaa keskustelu kääntyi auttamatta Roseen. Mitä kaikkea he olivat lapsina tehneet, missä tämä mahtoi paraikaa olla, miten heillä oli ikävä tätä. Molemmat tiesivät sanomattakin, ettei Rose enää tulisi jäädäkseen Lontooseen. Kai avaruudessa ja ajassa oli tarpeeksi nähtävää yhden elämän tarpeille.
Katsellen happamasti sadetta ripottelevia pilviä Mickey ei voinut olla miettimättä, mitä Tohtori mahtaisi tehdä, kun aika jättäisi Rosessakin joskus jälkeen. Tämä kuitenkin eläisi todennäköisesti paljon ihmisiä pidempään, vanhentumatta kuitenkaan ulkosesti miltein lainkaan. Sokeakin näki, että Tohtori ja Rose välittivät toisitaan syvästi, ja Mickey ei voinut olla tuntematta pistosta sydämessään, kun huomasi parivaljakon vaihtavan katseen tai pitävän toisiaan kädestä.
Muutama vuosi takaperin Rose oli ollut hänen tyttöystävänsä. He olivat viettäneet mukavaa elämää käyden elokuvissa, syömässä ja livahtaen ulos kesken työpäivien. Se kaikki oli muuttunut niiden mallinukkejen jälkeen. Tohtori oli tavalliseen tapaansa pelastanut maailman, Rosen avustuksella, ja pyytänyt tätä mukaansa. Kuka siihen ei olisi suostunut, matkustamaan universumin toiselle puolelle ja aikaan, jolloin Maa oli vielä kasa pölyä ja kiviä?
Jäsenet raskaina Mickey istuutui huomaamattaan puistopenkille. Lontoolaisille sade oli tuttu asia, eivätkä sateesta hieman kosteat vaatteet häirinneet toukokuun lopulla ketään paikallista. Kuuroja sattui niinä päivinä paljonkin, ja useimmat kantoivatkin sadetakkia tai -varjoa mukanaan minne menivätkin. Mickey ei ollut tällä kertaa jaksanut vaivautua, työhaalarit kun sietivät vettä ja kymmentä muuta kemikaalia melko lailla.
Valkea kääre rapisi, kun Mickey nappasi muutaman ranskalaisen huomaamattaan ostamastaan fish and chips -rasiasta.
Lounastaan mutustellessaan Mickey ei voinut olla pohtimatta, miksi hänen osansa tuntui aina olevan katsoa sivusta muiden saavuttaessaan tavoitteitaan. Koulussakin hän oli ollut se, jota ei oltu edes huomattu vaikka hän kuinka heilutti kättään opettajan nenän alla eturivissä. Kerrankin hänen kokeensa oli heitetty vahingossa silppuriin, koska hänen opettajansa ei ollut muistanut opettavansa häntä. Valmistuttuaan mekaanikoksi hän oli värväytynyt töihin, ja ensimmäisten kuukausien aikana hänen oli muistutettava pomoaan palkastaan. Tämä kun sattui aina unohtamaan sen vaikka Mickey teki tämän sanojen mukaan "oiken hyvää työtä. Vai oliko se se Stanleyn Mickey, kenestä puhuttiin?"
Oli suorastaan epäreilua, että maailmassa oli sellaisia ihmisiä kuin Tohtori, jotka olivat kaikessa suuruudessaan niitä, joiden uskottiin ratkaisevan ongelma ongelman perään ja voittavan jokaisen hirviön ja monsterin, joka uskalsi asettua hangoittelemaan vastatuuleen. Hänellä mahtoi olla muistomerkkejä ja kiitosvirsiä ympäri galaksia, tarinoiden eläessä sankarin itse ollessa poissa.
Mickey ei ollut koskaan tehnyt mitään järin sankarillista tai suurta, mistä hänet olisi muistettu. Toki hän oli nostanut tyttöjen pudonneita kyniä lattioilta ja availlut ovia vanhemmille rouville, mutta sai useimmiten palkakseen vain nopean vilkaisun, jos sitäkään. Koskaan hän ei ollut pelastanut kenenkään henkeä, tai uhrannut omaansa pelastaakseen rakkaansa tai kokonaisen sivilisaation. Ei, hän hitsasi ja vaihtoi öljypumppuja päivästä toiseen ja availi mummoille ovia.
Ei järin sankarillista.
Siinä, istuessaan yksin sateessa, jostain kuului onneton naukaisu. Mickey kohotti katseensa fish and chips -rasiastaan ja koitti päättää, oliko kuullut omiaan. Naukaisu kantautui toiseen kertaan, ja Mickey huomasi nuoressa vaahterassa pienen, valkoisen mytyn, joka näytti kaikessa kurjuudessaan niin mitättömältä ja onnettomalta, että Mickey ei voinut olla sysäämättä omia tunnontuskiaan sivuun. Hän nousi seisomaan, laski roskansa takaisin penkille ja harppoi nopeasti vaahteran juurelle.
Pieni kissanpentu katsoi häntä suurilla, mustilla silmillään alakuloisesti.
"Voi pikkuista, oletko jäänyt jumiin sinne? Anna kun Mickey-setä auttaa..."
Kissa äännähti hiljaa kun Mickey tarttui vahvoilla sormillaan sen jalkaan ja kiskoi sitä varovasti. Hetkessä kissa oli turvassa Mickeyn sylissä, kehräten kiitollisena pelastajalleen. Se olisi saattanut joutua villieläinten syömäksi, jos se olisi pitkäänkin ollut jumissa puun kätköissä.
Kävellen rauhallisesti pois puistosta kissa sylissään Mickey ei voinut aavistaakaan, että juuri ne pienet, arkiset teot tekivät kaikista sankareita. Ei aina tavittu suuria sanoja saati tekoja, välillä pieni, ystävällinen ele auttoi ja säästi maailman monilta harmeilta ja ikävältä.
A/N2: Kommentit ovat kova sana.
