Nimi: Arjen huumaa
Fandom: Varjokaupungit (also known as The mortal instruments)
Kirjottaja: minttuska
Ikäraja: no olkoon nyt k-11 vaikka saattaapi mennä k-11 (saa siis laskea)
Paritus: Malec <3
Genre: fluff
vastuuvapaus: Kaikki kuuluu Cassandra Clarelle enkä saa tästä mitään taloudellista hyötyä tai korvausta.
A/N: Hei malecistit! Onko teitä vielä? On jäänyt vähän tämä fandom sivuun, mutta kirjoitin tämän pikkuruisen ficin. Tämä sijoittuu The city of fallen angelin aikaan.
Ja kuka on sanonut, ettei Alec voisi olla hot? Olen aina ollut eri mieltä ja aion todistaa sen.
Arjen huumaa
Sormet kipittivät teräaseiden kahvoilla. Jos Alecilla olisi ollut asefetissi, kuten Jacella osittain oli, hän olisi sormeillut myös metallisia teriä hyväillyt ja sivellyt niitä. Häntä oli kuitenkin aina inhottanut kaikenlaiset aseet. Ne tekivät rumaa jälkeä, sitä paitsi Alec oli aina ollut melko huono aseiden kanssa. Viimeaikoina hän oli kuitenkin saanut itsevarmuutta ja oli telonut enemmän kuin pari demonia. Se koko taistelujuttu alkoi sujua, ja vähitellen Aleckin alkoi ymmärtää sen viehätyksen perään, hurmoksen, joka lipui salakavalasti mielen perukoihin. Tunne siitä, että sai itse valita kuoleman ja elämän välillä, hänellä oli valtaa. Koko ajatus oli tietenkin synti, mutta ihmiset olivat hairahtuvaa sakkia.
Sormet kiertyivät nopeasti serafiterän kahvan ympärille ja tummatukkainen valitsi sen vyöhönsä. Hän valitsi vielä pari lisää, yhden vyöhön, toisen nilkkaan housun lahkeen alle.
”Tuo on melko seksikästä, tiedäthän.” Alec käänsi katseensa Magnukseen, poikaystäväänsä, joka nojasi baaritiskiin kahvimuki kädessään.
”Aseet?” Alec kysyi.
”No, sekin. Lähinnä sinä mustissa tiukoissa vaatteissa”, Magnus virnisti niin että kevyesti violetilla värjätyt huulet kapenivat ohuiksi. Alec kohotti kulmiaan.
”Se on taisteluasu”, hän sanoi.
”Tiedän”, Magnus sanoi. ”Minulla on vaarallinen poikaystävä.”
”En puhuisi vaarallisesta, ainakaan sinulle. Ei minulla olisi mitään mahdollisuuksia velhoa vastaan”, Alec totesi. Magnus katsoi häntä selvästi huvittuneenärtyneenä.
”Alec”, hän sanoi astellen sinisilmän eteen. ”Minä pidän sinun rehellisyydestäsi, mutta…”
”Joskus on mukavaa pitää tunnelmaa yllä”, Alec sanoi. Velho näytti ensin hieman hölmistyneeltä, kunnes hänen huulilleen levisi hymy.
”Aivan.” Alec kohottautui suutelemaan poikaystävänsä huulia, joka vastasi suudelmaan ahnaasti kietoen kätensä hänen harteidensa ympärille. Alec kumartui ja kietoi kätensä toisen lantion alapuolelta ja nosti ilmaan syliinsä. Magnuksen huulille piirtyi hymy, joka rikkoi heidän suudelmansa. ”Ja sinä olet vahva.” Alec tunsi toisen kynnenreunan piirtävän alahuulensa linjaa. ”Jo toinen syy seurustella varjometsästäjän kanssa”, hän sanoi. ”Tiesitkö, olen kamalan heikko, fyysisesti.”
”No, en nyt menisi sanomaan”, Alec hymähti, sillä tiesi kyllä toisen kropan olevan ihan kiitettävässä kunnossa.
”Tarkoitan sitä, en osaisi heittää edes frisbeetä”, Magnus sanoi. Se laukaisi Alecin huulilta naurua. Magnus näytti olevan siitä mielissään.
”Ei ole totta”, Alec kielsi.
”On se.”
”Eikä ole”, Alec puolinaurahti ja pyörähti ympäri niin, että Magnus tarrasi hänen harteistaan lujemmin. Hän kantoi miehen sohvan käsinojalle ja laski siihen.
”Minun pitäisi menn…” Lause jäi kesken, kun hänen paitansa kaulukseen tartuttiin ja Alec kaatui puolittain sohvalle Magnuksen päälle. Hän sai vaivoin tarrattua sohvan nahkapäällysteeseen velhon pään kummaltakin puolin. Alec henkäili toisen kasvoille ja katseli velhon kissansilmiä ja hymyn kaarta, sekä piikikkäitä kimaltavia hiuksia.
”Sinä tärvelit kampauksesi”, hän hengähti katsellen toisen kimaltavia otsahiuksia, ne olivat kuin auringossa säihkyviä tummia kristalleja.
”Sulje jo suusi!” Magnus naurahti ja veti toisen kauluksesta suudelmaan. Suudelma oli viipyilevä ja syvä ja Alec tunsi väreet, jotka kulkivat hänen kehoaan pitkin. Hän tunsi Magnuksen kehon lämmön ohuiden vaatteidensa läpi. Hän vetäytyi hitaasti suudelmasta.
”Minun todella pitäisi mennä”, hän sanoi katsellen kissansilmiä melkein lumoutuneena niiden hypnoottisuudesta.
”Joku taitaa olla hieman eri mieltä”, Magnus tokaisi nostaen hieman lanteitaan vihjatakseen mistä oli kyse.
”Se on serafiterä”, Alec tuhahti huvittuneena ymmärrettyään mitä toinen tarkoitti.
”Ai”, toinen näytti pettyneeltä.
”Minä menen nyt”, Alec sanoi ja kumartui painamaan suudelman toisen poskelle. Sen tehtyään hän kierähti sohvalta jalat lattialle ja sipaisi hiuksiaan hieman syrjään kasvoiltaan.
”Mene sitten, ei sillä, etteikö minulla olisi töitä tehtävänä”, Magnus totesi, äänestä oli kuitenkin kuultavissa pettymys. Alec hymähti.
”Nähdään aamulla”, hän huikkasi tarratessaan jouseensa, joka lepäsi pöydällä ja melkein hyppelehti eteiseen. Hänellä alkoi olla kiire. Alec veti jalkoihin muotoillut kengät ja sovitti viiniä selkäänsä. Puhelin soi.
”No, nyt se on Jace”, hän voihkaisi, veti oven auki ja katosi yöhön.
A/N: Oi minä rakastan tuota nykyistä itsevarmaa Alecia. <3
