Nimi: Lintulentoja
Kirjoittaja: Nide
Oikolukijat: onkonälkä & Seidig
Ikäraja: sallittu(?)
A/N: Tää on yks niistä teksteistä, joiden kanssa mulla on ollut Oikeasti ongelmia, eh. MUTTA onneks on hienoja ihmisiä jotka auttavat ja mä opin käyttämään oikolukijaa ja niin. Suurkiitos siis heille - vaikka en mä tekstiä hirveästi muokannut, niin ehkä mä opin katsomaan omia tekstejäni kriittisemmin? (Onko vieläkin vähän ilmava?) Kiitos myös Tinpalle auttamisesta ja Pyrylle nimistä. Joo ja omistus Seidigille, joka on mahtava ja vaati tätä. c: Enkä mä oo oikein varma mihin tyylilajiin tän laittaisin, hmm.
Ajattele; maa ilma.
Kuin lintu.
Kiitää, liihottaa. Ajelehtii ilman muodostamassa näkymättömässä meressä.
Harmaus eli maatuhka eli lumi. Raskas taivas tahtoisi pudottaa kaiken keveinä hippusina peittääkseen vanhat kinokset, aivan kuten uusi päivä tahtoo aina haudata eilisen. Nuoska valtaa tien estoitta samalla kun lintujen siivet katkeilevat tulitikkujen tavoin.
Muualla on kaksitoista astetta lämpöä, täällä seitsemän. Ilma sanoisi ilman olevan kylmä, Taika vain viileä. Ilmalle kaikki on kylmää tai kuumaa ja hän haluaa muuttaa Keski-Eurooppaan tasapainon viettelemänä, pyysi kerran Taikaakin harkitsemaan. Taika ei osaa vastata.
Lokinsulat koskettavat järvenpintaa, rikkoutuvat vaahtopäät työntävät ne kauemmas maasta, he kuulevat linnun kirkuvan.
”Surullista”, Ilma sanoo. Hänen kynsistään erottaa vielä keltaisen lakan ja ilmassa tuoksuu vahvasti parfyymille. Ehkä hieman tunkkaisesti, hän sanoisi itse, muttei suostu myöntämään ääneen.
”Eli elämää”, Taika vastaa vaikka ei kysytty ja pyörittää haaleita hiuksia sormensa ympärille. Toinen nyökkää ja pyytää sateenvarjoa, sitä viherpunaista, jonka heittää sitten mitään sanomatta veteen. Taika nykäisee hiuksia kerran, hieman liian lujasti, sattui.
Aamukaste.
Heinäsirkat – melkein kolme.
”Minä lähden nyt.” Ilma nyökkää kuin sanojensa vakuutukseksi, vaikka Taika ei tarvitse vakuutuksia: hän tietää.
(Ja rakastaa.)