Nimi: Piirrä tähtiä
Kirjoittaja: Seidig
Beta: -
Paritus: OMC/OMC
Genre: Angst, slash
Fandom: Originaali
Ikäraja: K11
Varoitukset: Kuolema
Disclaimer: Omistan hahmot ja juonen. En saa rahaa.
Summary: ”Piirrä tähtiä”, minä olin neuvonut sinulle kamppaillessasi erään vaikean kappaleen kanssa. ”Tämä on avaruus ja tämä yksi nuotti on tähti. Piirrä tähtiä avaruuteen.”
A/N: Tää idea lähti mun päässä saman tien kun oma pianonsoitonopettaja käski ”piirtämään tähtiä” viime pianotunnilla Kuutamosonaattiin. Päätin jo silloin kirjoittaa tän, mutta en vielä tiennyt sen tarkemmin. Harkitsin jopa useampiosaista pätkää mutta ehkä tää oli kuitenkin paras vaihtoehto – kattoo, jos joskus innostun kuitenkin tuosta pidemmästä!
En oo tällasta angstia pitkään aikaan kirjottanu joten toivottavasti ei mee kauheisiin kliseisiin. Ikäero noiden hahmojen välillä on muuten aika suuri jos sitä ei huomannu tuosta. Varmaan lähemmäs viisitoista vuotta, en jaksanut alkaa googlailemaan minkä ikäisenä musiikinopettajaksi valmistutaan : D
Kaikenlaista palautetta otetaan vastaan!!
Piirrä tähtiä
Taivaalla oli tähtiä eli pakkasta, vasta eilen oli satanut vettä.
Tie oli liukas. Olisihan minun se pitänyt tietää; pääkallokeli.
Olisinpa tiennyt astuessani auton rattiin.
Sekunnit olivat vuosia ja vuodet sekunteja.
Ensimmäisenä vuonna minä olin ollut juuri valmistunut pianonsoitonopettaja ja sinä olit ollut vasta kahdeksan, sormet eivät ylettäneet kuin juuri ja juuri sekstin verran. Sinulla oli messinginruskeat silmät ja mahonginväriset pörröhiukset.
”Äiti haluaisi leikata ne, minä en anna”, olit selittänyt istuessasi pianojakkaralla puristaen nuottikirjaa rintakehää vasten.
Minä opetin sinulle C-duuri-asteikon, kaksi oktaavia kahdella kädellä. Sormet menivät solmuun mutta opettelit vielä kadenssit ja murtosoinnunkin kun mainitsin niistä.
Ajattelin sinun olevan sinnikäs ja ehkä jopa lahjakaskin.
Toisena ja kolmantena vuotena soitit innokkaasti eri eläimistä kertovia lauluja.
”Minä haluan apinan”, hihitit ja hypit ympäri luokkaa.
Neljäntenä olit yhdentoista, suoritit ensimmäisen tutkintosi, neljä viidestä pisteestä vaikka minä olisin antanut viisi.
Kaksitoistavuotiaana innostus lakosi; siitä neljääntoista ikävuoteen kävit tunneilla silloin tällöin, joskus paremmin ja joskus huonommin valmistautuneena. Minä mietin, että sinusta oli kasvanut juuri sen näköinen poika, johon jokainen tyttö ihastuisi.
Olit silti tavallinen, häpeilit äänenmurrosta ja venähdit vuoden aikana yli kymmenen senttiä pituutta. Kätesi oli kasvanut niin, että soitit helposti yli yhden oktaavin.
Kun olin sanonut sinulle että jos et jaksa harjoitella etkä käydä pianotunneilla, lopeta koko juttu, sinä aloitit uudelleen. Suoritit lisää tutkintoja ja pian olit kuudentoista, suorittanut kolmannen tutkinnon kolmesta saaden täydet viisi pistettä.
En minä tiedä, milloin se alkoi, mutta katsoessani sormiasi kun ne liihottivat koskettimilla välissä vain hipoen niitä kevyesti, minun sydämeni hakkasi ja huomasin olevani hengästynyt. Ehkä se oli ylpeyttä, mutta ei se ollut.
”Piirrä tähtiä”, minä olin neuvonut sinulle kamppaillessasi erään vaikean kappaleen kanssa. ”Tämä on avaruus ja tämä yksi nuotti on tähti. Piirrä tähtiä avaruuteen.”
Sinä et jatkanut kolmannen tutkinnon jälkeen pidemmälle mutta kävit silti minun luonani. Et maksanut siitä mutta en minä sitä vaatinutkaan, kun et kerta tullut musiikkiopistolle asti vaan minun luokseni.
Se oli vaarallista.
Sairastakin.
Minun olisi pitänyt lopettaa ajoissa mutta ihminen on heikko.
Sinä olit kaunis soittaessasi, käsi käväisi sekunnin murto-osan aikana pyyhkäisemässä hiukset pois silmiltä, sydämenlyönnit melkein kuuli soinnuissa, asteikoissa, tähdissä ja tuntui, kuin ne olisivat takoneet seinissäkin.
Minunkin sydämeni löi kovaa, oli lohdullista kuvitella että samaan tahtiin kuin sinun. Jos ei, niin ainakin samaan tahtiin soittosi kanssa.
Se, että annoin sinun tulla luokseni, oli syy kaikkeen. Jos et olisi tullut ollenkaan tänä iltana ja jos minä en olisi lähtenyt viemään sinua kotiin, et olisi nyt ollut minun sylissäni tyhjä katse silmissä, jotka ammottivat suurina auki, messinginväri kalvenneena melkein harmahtavaksi. Lämpö hohkasi täysin rennosta vartalostasi nahkatakin lävitse ja säteili minuun.
Silmälasini olivat pirstaleina parin metrin päässä.
Lunta satoi hiljalleen, maalasi maan valkoiseksi mutta sinun otsassasi olevasta haavasta tihkuva veri värjäsi sen punaiseksi.
Minä maistoin veren huulillasikin; ne olivat kylmät, lähes jäätä.
Ambulanssin sireenit tulivat hetki hetkeltä lähemmäksi.
Piirrä tähtiä, minä rukoilin, silittelin kohmeisesti tahrittuja hiuksiasi ja kyyneleet erotti lumisateesta. Piirrä lisää tähtiä,
kun minä en enää muista, miten.
-----