Pieni Merenneito: Kasvukipuja K-11 (Ariel/Eric, Melody/OC) 4. luku 25.10!

[Siunsäe]

Nimi: Kasvukipuja
Author: Siunsäe
Fandom: The Little Mermaid / Pieni Merenneito
Tyylilaji: romance, drama, angst
Ikäraja: k-11
Paritus: Ariel/Eric, Melody/Coral
Varoitukset: seksiä suppeasti kuvailtuna, väkivaltaa, kiroilua
Summary: Tarina Arielin ja Ericin rakkaudesta, ja Melodyn repivistä tunteista perheen ja ihastuksen välillä sekä meren ja maan yhtymisestä yhdeksi kansaksi.

A/N: Pakko sanoa, että oli outoa laittaa tyylilajiksi angst, koska en ole koskaan mieltänyt sitä ns. omiksi heinikseni. Tästä kuitenkin tuli niin synkkis, että olisi väärin olla kuvaamatta tätä ainakin jonkin asteiseksi angstiksi.
Mutta aivan niin pimeä koko ficci ei tule olemaan, kuin prologi antaa ymmärtää. En paljasta vielä lukujen määrää, säilyköön jännitys.
Ariel on lempiprinsessani, siitä tämä kaikki lähti. Kommenttia, mielipidettä, mitä vain rakkaat ystävät!

~Siunsäe


____________________________________________________________________


KASVUKIPUJA


Prologi


Ariel käveli palatsin rantahietikossa paljain jaloin. Hän eteni kohti merta lyhyin, varovaisin, mutta päättäväisin askelin. Askeleissa oli myös sellaista kohtalokkuutta, jonka hän oli tuntenut vain kerran aiemmin elämässään. Silloin hän ei kylläkään ollut kävellyt, vaan hän oli uinut. Mielessään hänellä välähti pala hetkestä kauan sitten, jolloin hän oli allekirjoittanut sopimuksen Ursulan kanssa. Tuolloin hän oli ollut valmis tekemään kaikkensa päästäkseen kävelemään. Nyt, lähes viidentoista vuoden kuluttua, hän oli luopumassa siitä.

Hän nosti katseensa jaloistaan kohti merta, joka oli tumma. Tummempi kuin aikoihin. Rannikko oli täynnä meren kansaa, jotka olivat nousseet pintaan katsomaan ainutlaatuita tapahtumaa. Kukaan ei kuitenkaan hymyillyt. Ilmassa ei ollut iloa, ei riemua. Jonkinlaista korutonta lohtua meren yllä kuitenkin leijui. Tämä olisi heidän pelastuksensa. Heidän elämänsä palaisi lopulta entiselleen. Ja jonakin päivänä, ehkä pitkän ikuisuuden kuluttua, suru väistyisi, ja horisontista kajastaisi kultainen valo.
 
Ariel ei kuitenkaan osannut ajatella kuten kansansa. Hän ei nähnyt valoa, vain ainoastaan pimeyttä. Sininen, aikoinaan niin houkutteleva meri oli kaikonnut jonnekin kauas taka-alalle hänen muistojensa lokeroihin, ja tilalla oli vain musta, vellova ja pimeä aallokko, joka kohta upottaisi hänet syvyyksiinsä. Koskaan aiemmin merivesi ei ollut tuntunut kylmältä, mutta tänään se oli kuin hyytävä Antarktiksen jäätikkö. Häntä ei ollut koskaan paleltanut näin. Kohta hänellä ei olisi enää lämmintä syliä, johon painautua. Hän oli menettänyt sen. Pian hän olisi yksin. Yksin keskellä jäätikköä, johon hänet kahlittaisiin ikuisiksi ajoiksi.

Hän oli avannut hohtavan punaiset hiuksensa nutturalta, ja ne hulmahtivat nyt, kun hän kääntyi katsomaan taakseen. Rannalla seisoi suuri joukko ihmisiä. Koko kylä oli saapunut todistamaan muutoksen hetkeä. Hänen kansansa seurasi lohduttomana, kuinka heidän hallitsijansa, toinen puolisko kuningaskunnasta liukeni pois. Kaikista lohduttomin oli kuitenkin mies, joka seisoi ihmisistä etummaisena, yksin. Hänen vartalonsa oli jäykkä, olemuksensa riutunut, ja silmissä tyhjä, mutta katkeran kipeä katse. Arielin teki pahaa katsoa noita kasvoja. Hänen niin kovin rakastamansa lämmin hymy oli kokonaan kadonnut tunnistamattoman surun alle. Ja se oli täysin hänen syytään. Hetken, vain ohimenevän hetken hän oli valmis juoksemaan takaisin tuon miehen syliin ja hukuttamaan hänet suudelmiin. Rakastamaan häntä loputtomiin.

Pieni Merenneito seisoi ristiaallokossa, kahden kansan välissä vailla tukea, luullen tekevänsä oikean ratkaisun, joka samaan aikaan vaikutti täysin väärältä. Kyynel vierähti hänen poskelleen, eikä hän tehnyt elettäkään estääkseen sitä. Ensimmäistä suolaista pisaraa seurasi toinen. Hänen oli pakko kääntyä hetkeksi pois ennen kuin kyynelten ryöppy olisi suistanut hänen huolella rakennetun tyynen rauhallisen vakautensa pois raiteiltaan. Hän ei halunnut murtua. Hän ei voinut murtua nyt.

Samassa hän tunsi jonkun saapuneen vierelleen. Hän nosti katseensa toiveikkaana ja näki tummatukkaisen miehen seisovan edessään. Helpotus pyyhkäisi hänen ylitseen hetkeksi. Vielä hetken he saisivat olla kuin ennenkin, olla yhdessä.

”Minä rakastan sinua”, Eric sanoi, muttei koskettanut. Hänen tumma äänensä oli täysin murtunut.
”Älä sano sitä.” Ariel ei kestänyt kuulla noita kolmea pientä sanaa. Ei enää kertaakaan.
”Voisin sanoa sen tuhat ja yksi kertaa uudelleen”, Eric sanoi ja yritti varovaisesti koskettaa tulipunaista tukkaa.
Ariel käytti kaiken jäljellä olevan tahdonvoimansa torjuakseen miehen kosketuksen ja vetäytyi raskaasti pois hänen läheisyydestään.
”Sanat eivät nyt auta. Vain teot merkitsevät. Kuten tiedät”, hän sanoi ja loi mieheen katkeran katseen.
”Ariel, voit vielä päättää toisin.”
”Ei. Minä en voi. Tämä on minun ennalta määrätty kohtaloni. Totuus on, että sinä voit päättää toisin.”
”Minä...” Eric aloitti, ”...En voi.”
”Sitten tiedät, minkä on tultava tapahtuvaksi. Jonkun on viimein ratkaistava tämä. Minun on mentävä. Minun on muututtava, etkä sinä ole osana siinä muutoksessa”, Ariel sanoi ja nielaisi.
”Hyvästi, Eric.”
”Ei, ei hyvästi”, Eric sanoi, ja hätäännys kuulsi hänen äänestään.
Ariel oli jo kääntynyt, mutta sanat kuullessaan vilkaisi vielä aviomiestään lohduton katse silmissään. Sitten hän ei kuitenkaan kyennyt enää kohtaamaan toisen sinisiä, epätoivoisia silmiä.

Ariel sulki silmänsä ja veti kirpeän puhdistavaa meri-ilmaa syvälle keuhkoisinsa.
Minä olen pärjännyt ennenkin. Minä pärjään nytkin. Hän vakuutti itselleen ja suuntasi katseensa kohti hyisen tummaa merta. Vaikka se sattuukin.
Ja hän astui eteenpäin.

[Kaatosade]

Olipa hämmentävä alku sen takia, että en pysty ymmärtämään Arielin valintaa tässä. Taustalla tuntuu olevan jotain suurempaa hänestä itsestään riippumatonta, mikä ei tässä vielä käy ilmi, koska hän ei selvästikään haluaisi jättää Erikiä. Toivottavasti syyhyn palataan vielä.

Mutta tunnelmaltaan ihanaa ja haikeaa kerrontaa tässä. Tuli nostalginen olo fandomin takia ja vaikuttaa kiintoisalta. Lueskelen.

[Siunsäe]

Heipa hei!

Pics: Kiitos paljon kommentistasi. Avauskappale on vähän tai enemmänkin kuin vähän hämmentävä. Voin kuvitella, kuinka outoa sitä on lukea, kun ei tiedä tapahtumien taustoja. Mutta nyt saat tietää hiukan lisää asioista ja juonikuviosta ensimmäisen luvun myötä. Seuraa toki eteenpäinkin!

A/N: Eka luku saapuu tänään ja paljastaa jonkin verran tapahtumista synkkääkin synkemmän prologin takana. Nautin suuresti tämän luvun kirjoittamisesta. Hahmot suorastaan kirjoittavat itse itsensä. Palautetta, plz. Myös virheitä saa bongailla.
~Siunsäe


_____________________________________________________________



Luku 1
Lävistys


Kaksi viikkoa aiemmin.

Melody uiskenteli koralliriuttojen välissä, puikkelehtien taitavasti niiden lomassa. Hän kuitenkin varoi koskettamasta niitä, sillä kivikorallit olivat myrkyllisiä ja ne polttivat ikävästi. Tässä päivässä oli paljonkin erikoista. Hän oli matkalla erään ystävänsä luokse, ja hänen rinnassaan kupli jännitys ja eräs toinenkin kutkutteleva tunne. Tämä ystävä oli aivan erityinen. Hän sai tummatukkaisessa tytössä aina aikaan sen saman, ihanasti kutkuttelevan tunteen. Jo pelkkä ajatus hänestä nosti Melodyn poskille kevyen punan ja sai hänet siloittamaan hiuksiaan huomaamattaan, ihan kuin ne muuttuisivat kesymmän näköisiksi meriveden sekoittaessa niitä parhaansa mukaan.

Vuosi sitten Melody oli tehnyt lopullisen ratkaisun siirtyä asumaan meren kansan joukkoon. Päätös oli mietityttänyt häntä jo pitkän aikaa, siitä lähtien kun hän oli saanut tietää äitinsä perheen olemassaolosta. Hän ei ollut oikein koskaan tuntenut kuuluvansa palatsiin, ihmisten joukkoon, jotka pitivät häntä outona ja erilaisena. Palatsia ja merta erottavien muurien kaatumisen jälkeen hän oli  tutustunut jännittävään ja eksoottiseen meren kansaan ja saanut monia uusia ystäviä. Lopullisen tikin muutospäätökseen oli kuitenkin tehnyt hurmaava Coral. Coral oli vienyt jalat hänen altaan, kirjaimellisesti. Ainoa heitä erottava ja erittäin lohduton tosiasia oli ollut Melodyn jalat. He eivät voineet uida yhdessä kuin rajallisia, lyhyitä hetkiä. Niinpä Melody oli pyytänyt isoisäänsä Tritonia tekemään hänestä merenneidon.

Ariel ja Eric olivat yllättäen suostuneet ehdotukseen sillä varjolla, että Melody asuisi Atlantiksessa Tritonin silmän alla ja palaisi heti takaisin maan päälle heidän luokseen, jos tulisi ongelmia. Melody oli hyväksynyt ehdot riemuiten. Sopimus piti ja hän sai kuin saikin pyrstönsä, ja poikaystävänsä. Viimein hän tunsi kuuluvansa jonnekin. Meri oli täydellinen paikka asua, vaikka hän rakastikin vanhempiaan kuivalla maalla ja kaipasi heitä usein.

Melody saapui pian sovittuun tapaamispaikkaan. Hän ei aluksi nähnyt ketään, mutta sitten läheisen kiven takaa kuului ääntä, ja pian paikalle ilmestyi Melodyn mielestä maailman suloisin poika. Coral tuli häntä vastaan hymyillen niin, että hänen korkeat poskipäänsä korostuivat entisestään. Hänen keskipitkät, vaaleat hiuksensa kehystivät päivettyneitä kasvoja ja ruskeat silmänsä loistivat tummina ja kutsuvina. Melody ei usein kyennyt irrottamaan katsettaan noista silmistä, kuten ei nytkään.

”Hei, prinsessa.” Corallin ääni oli tumma ja pehmeä.
”Hei”, Melody tervehti ja suli pojan tarjoamaan lämpimään syliin.
Coral kosketti hänen lantiotaan ja kysyi: ”Oletko valmis?”
Ja Melody nyökkäsi innokkaasti, vaikka ei edes täysin tiennyt, mihin oli lupautunut.

”Oletko nyt varma tästä?” Coral kysyi pian puristaessaan Melodyn oranssia pyrstöä pihdeillä. Hän istui kivellä tumman tytön vieressä, joka makasi selällään laakealla kivellä.
”Olen. Kaikilla cooleilla tyypeillä on pyrstökoru”, Melody vastasi ja virnisti.”Eikös se niin mennyt?”
Coral vain hymähti vastaukseksi ja heilautti omaa merenvihreää pyrstöään, jossa komeili kolme kultaista rengasta.
Melody tunsi, kuinka hänen pyrstöevänsä alkoi puutua tunnottomaksi pihtien puristuksessa. ”Koskeeko se?” hän uskaltautui kysymään.
”Ei edes. Mutta pyrstö turpoaa jonkin verran, joten pari päivää voi olla vähän kivuliasta uida”, Coral sanoi ja katsoi Melodya kasvoillaan hymy, joka saisi joka tytön polvilleen, ”mitä tarkoittaa, että meidän pitää viihtyä sisällä pari päivää.”
Sanojensa päätteeksi Coral iski silmää, ja Melody tunsi tunnon häviävän muualtakin, kuin pyrstöstä.
”Ei haittaa”, hän sopersi.
”Ei minuakaan”, kultatukkainen poika vahvisti. Samassa hän kurotti salamannopeasti ottamaan neulan viereiseltä kiveltä ja tuikkasi sen kyselemättä läpi Melodyn pyrstöstä.

”Auh!” Melody kiljahti, ja yritti vaistomaisesti vetäistä pyrstönsä pois, mutta Coral oli jo ehtinyt tarttua siihen ennen pistämistä.
”Ei liian nopeasti, prinsessa”, Coral sanoi ja vapautti samassa tytön pyrstön.
Melody katsoi pyrstyöön, jonka vasemmassa evässä roikkui nyt hopeinen rengas. Lävistystä ympäröivä alue punoitti hiukan, mutta muuten se näytti siistiltä, eikä hän tuntenut kipua.
”Miten teit sen niin nopeasti?”
”Helposti.”
”Se on hieno”, Melody huokaisi ja katseli rengasta ihastuneena.
”Sinun pitää yrittää pitää se nyt puhtaana. Kunhan se parantuu kunnolla, niin voit vaihtaa siihen sellaisen korun, jossa on kristalli.”
”Kiitos”, Melodyn silmät tuikkivat, kun hän siirsi katseensa pyrstöstä vieressään istuvaan poikaan.
”Ei mitään, Mel Mel”, Coral sanoi iskien silmää, muistuttaen tyttöä ikivanhasta lempinimestä, jolla oli aika nolo alkuperä.

Melody punastui. Hän kipusi hiljaa ylös levän päällystämältä kiveltä, jolla oli maannut. Nyt Coral vetäisi hänet kainaloonsa.
”Voidaan tehdä sinulle myös joku päivä tällainen, jos haluat”, poika sanoi ja näytti ranteensa sisäpintaa, jossa koreili tatuoitu kuva Meren kuningas Tritonin valtikasta.
”Se symboloi voimaa, valtaa ja niiden välistä tasapainoa”, Melody sanoi katsellen kuvaa.
”Olet kuunnellut hyvin”, Coral sanoi ja taputti Melodya päähän. ”Haluaisin olla jonakin päivänä Meren kuningas.”
”Miksi?” Melody kysyi.
”Se olisi hienoa. Haluaisin hallita tätä merta, jossa asun. Ja tehdä tästä entistä paremman paikan elää”, blondi poika vastasi ja silitti tytön tummia hiussuortuvia.
”Valtakunnan johtajan elämä on aika raskasta välillä.”
”Eikös meidän kaikkien ole?” Coral huomautti. ”Mutta minkä kuvan sinä haluaisit ja minne?”

Keskustelu palasi taaksepäin, vaikka Melody olisi mielellään jatkanut entistä aihetta.
”En oikein tiedä. Isä varmaan raivostuu jo tästä korustakin. Enkä varmaan vielä vähään aikaan ole valmis tatuointiin... Mutta jos minulla olisi vielä jalat, niin ehkä nilkkaan.”
”Hmm... En ole kyllä kuullut, että evään olisi tatuoitu”, Coral pohti asiaa.
”Niin, ei varmaan... Mutta en tiedä yhtään, minkä kuvion haluaisin.”
”Se voi olla myös teksti. Siinä voisi lukea esimerkiksi...” Coral aloitti ja piirsi sormellaan meren pohjan hiekkaan kirjaimet C & M.
Melody henkäisi ja tuijotti kirjaimia punastuen syvemmin kuin koskaan. ”Coral...” hän kuiskasi.
”Hei... Olet oikeasti tosi nasta kimma. Tiedäthän sen?” vaaleahiuksinen poika kysyi ja silitti tytön poskea.
Melody tunsi pakahtuvansa ihastuksesta. Hän ei osannut vastata kysymykseen muulla tavalla, kuin painamalla suudelman pojan pehmeille huulille. Samalla hän mietti, kuinka oikean ratkaisun oli tehnyt vaihtaessaan jalkansa eviin.

”Voisin soittaa jotain, mutta skitta jäi Atlantikseen”, Coral sanoi, kun he olivat irrottautuneet suudelmasta. Coral harrasti kitaran soittoa ja soitti sitä usein huvikseen, ja Melody rakasti kuunnella hänen soittoaan. Nyt he olivat kuitenkin lähteneet puoliksi salaa, eikä kitaran kanssa uiminen ollut kovin nopeaa puuhaa.
”No, lähdetäänkö hakemaan se?” Melody kysyi.
”Toki. Voidaan samalla käydä näyttämässä uutta helyäsi muille”, Coral sanoi ja nousi. ”Pystytkö uimaan, vai pitääkö kantaa?”
Melody tuhahti ja nousi pystyyn. Pyrstö tuntui aralta, mutta kesti liikkumisen ihme kyllä hyvin. ”Ei todellakaan tarvitse. Pärjään kyllä itsekin”, hän vastasi päättäväisesti.
”Sääli.”
Melodyn kasvoille karkasi taas tyhmä virne. ”Kunhan menemme vähän hitaammin kuin normaalisti”, hän sanoi yrittäen sivuuttaa pojan kommentin.
Coral nyökkäsi ja tarttui tummaa prinsessaa kädestä. Sitten he lähtivät yhdessä uimaan kohti kauempana kultaisena siintävää Atlantiksen palatsia.


***


Ariel istui suuren purjelaivan kannella katsellen tyynenä siintävää sinistä merta. Hän antoi pehmeän merituulen hyväillä hiuksiaan, jotka hän oli sitonut poninhännälle. Nykyisin hän piti enää harvoin hiuksiaan auki. Alun perin hänestä oli ollut outoa, ettei meri leikitellyt avoimilla suortuvilla, ja oli siksi sitonut ne kiinni. Nyt vanha tapa oli jäänyt. Lokit kirkuivat riehakkaina kalaparven yllä ja syöksähtelivät välillä mereen rohkeasti. Ariel seurasi niiden kisailua kiinnostuneena. Hän rakasti tätä. Nämä päivät olivat hänen elämänsä parhaita.

Sitten pitkä, mustahiuksinen mies saapui hänen luokseen ja laskeutui istumaan viereiselle tuolille. Mennessään mies sipaisi Arielin punertavaa poskea kevyesti. Kosketus sai Arielin hymyilemään. Tuo mies sai hänet hymyilemään.

Eric tiirasi merta haikeasti. ”Missähän tyttäremme mahtaa olla.”
”Uskon, että keskellä suurta seikkailua”, Ariel sanoi hymähtäen. Hän luotti täydellisesti Melodyyn, vaikka välillä huolehtikin tytöstä aivan liikaa.
”Onkohan hänellä kaikki kunnossa?” Eric mietti huolestuneena.
”On tietenkin. Tietäisimme, jos ei olisi.”
”Tulisipa hän näyttäytymään edes välillä.”

Ariel hymyili ja silitti rauhoittavasti aviomiehensä ruskettunutta poskea. ”Näemme hänet huomenna. Hän tulee käymään rannassa puoliltapäivin, aivan kuten joka ikinen perjantai.”
”Miten jaksat olla noin rauhallinen?”
”Koska minä tunnen nämä vedet. Koska minä tunnen Atlantiksen. Ja mikään maailmassa ei voisi koskaan satuttaa Melodya siellä. Sinä et ole ikinä asunut tai edes käynyt siellä, joten kuinka voisitkaan tietää? Mutta hän on fiksu ja kypsä tyttö. Hän on aiemmin saanut elämänsä opetuksen ja osaa nyt varmasti valita oikeat ratkaisut.”
”Kumpa osaisin ajatella samalla tavoin kuin sinä. Mietin vain, että ehkä hän tulee vielä jonakin päivänä asumaan kanssamme”, Eric pohti toiveikkaana.
Ariel tyrskähti huvittuneena. ”Jos yhtään tytärtämme tunnen...”
”Kyllä, kyllä, mutta älä sano sitä”, Eric keskeytti. ”Haluaisin vain olla edelleen osa hänen elämäänsä.”
”Mutta mehän olemme!” Ariel henkäisi. ”Kuinka voit edes sanoa noin? Sinun pitäisi tulla käymään Atlantiksessa.”
”Olisiko se jollain lailla mahdollista?” Eric kysyi silmät pyöreinä ja tarttui Arielin käteen puristaen sen omaansa.
”Kyllä se ehkä olisi. Kultaseni, mehän voimme kysyä isältä apua. Hän auttaa varmasti, jos vain voi”, Ariel vastasi ja veti toisella kädellään mustia hiuksia pois Ericin sinisten silmien edestä.

”Oi Ariel, rakastan sinua”, Eric sanoi ja otti vaimonsa kasvot käsiensä väliin.
”Eric, minä tiedän.”
”Ei, et tajua sitä kokonaan. Et voi millään ymmärtää sitä, koska minäkään en aina ymmärrä, kuinka paljon oikeasti tarvitsen sinua. Muistan vieläkin, kuinka silloin aikoinaan pelastit minut, ja kuinka lauloit. Se laulu ei ole muuttunut yhtään. Olet edelleen yhtä ihmeellinen ja kaunis kuin viisitoista vuotta sitten. Sanon tämän aivan liian harvoin, mutta olet minulle tärkeämpi kuin pystyn millään tavoin sinulle selittämään.”

Ariel katsoi Ericiä ja hänen kasvonsa sortuivat onnelliseen hymyyn. ”Ja tiedätkö mitä? Minulla on maailman rakkain ja ihanin aviomies, jonka vuoksi olen taistellut, ja jonka vierellä haluan elää elämäni loppuun saakka. Tulet aina olemaan rakas ja komea prinssini, ja muistan sen joka päivä aina nähdessäni sinut ensimmäisenä asiana herätessäni aina siihen hetkeen, kun auringon viimeinen säde katoaa illalla horisontin taa. Ja oli meri auringon laskiessa tyyni tai myrskyinen, rakastan sinua aina, sillä olet minulle se oikea.”
Eric hymyili ja veti punatukkaisen naisen hymyillen syliinsä, ja suuteli häntä rakastavasti täyteläisille, punaisille huulille. Arielin käden kiertyivät hänen hiuksiinsa, sotkien niitä kilpaa villin merituulen kanssa. He olivat yhtä kesyttömiä, merituuli ja hän. Mutta vain kaikista taitavin purjehtija osasi kesyttää tuulen ja pitää laivansa kurssissa vellovasta merituulesta huolimatta, kunnes se jälleen tyyntyy. Olet minun kapteenini. Nyt ja aina.

Silloin aurinko meni pilveen, ja meri sekä laivan kansi pimeni heti huomattavasti. Myös tuuli yltyi. Ariel ja Eric erkanivat toisistaan, ja Eric tiirasi ulappaa kulmat kurtussa.
”Pelkään pahoin, kultaseni, että meidän on lähdettävä rantaan. Myrsky on tulossa”, hän sanoi ja laski Arielin hellästi takaisin omalle tuolilleen.
”Mutta isä huolehtii meistä, ei hän koskaan antaisi laivallemme tapahtua pahaa.”
”Mutta Triton ei ole enää entisensä”, Eric sanoi ja hänen kasvoilleen nousi peitelty huolen ryppy.
Sitten mies kääntyi ja lähti tarpomaan kohti ruoria. Ariel katsoi hänen peräänsä ja kurtisti kulmiaan. Eric ei yleensä huolestunut turhista. Pieni myrsky vain nostatti hänessä adrenaliiniryöpyn, josta hän sai kaipaamansa virtaa ja nautintoa. Sitä paitsi Triton suojelee meitä, on aina suojellut.

Ariel nousi ylös ja oli juuri lähdössä aviomiehensä perään, kun kuuli takaansa äänen.
”Ariel... Odota...” hengästynyt, pihisevä ääni kutsui hänen nimeään.
Ariel kääntyi ja näki pienen punaisen ravun kiivenneen ilmeisesti viimeisillä voimillaan laivan kannelle.
”Sebastian! Mitä nyt?” Ariel huudahti ja kumartui nostamaan ravun kämmenelleen.
”Oi joi, varovasti... En ole mikään nuori enää”, Sebastian valitti hengitys pihisten.
”Miksi tulit tänne?”
”Minun oli pakko löytää sinut... teidät...” rapu huohotti vieläkin kuin viimeistä päivää.
”Odota vähän... Eric!” Ariel huusi. ”Eric, tule pian!”
Kohta Ariel kuuli juoksuaskeleet laivan puista kantta pitkin, ja pian Eric ilmestyi hänen vierelleen. Hän pujotti kätensä suojelevasti vaimonsa vyötärön ympärille.

”Mitä nyt, rakkaani? Miksi Sebastian on täällä? Ei kai vain Melodylle ole sattunut jotakin?”
”Äsh, ei mitään sellaista. Tyttö on yhtä villi kuin ennenkin...” Sebastian huokaisi tuskastuneena, ”aivan kuin äitinsä. Mutta Melody ei ole syy, miksi tulin. Tulin Kuningas Tritonin takia.”
Ariel vei käden suulleen. ”Ei kai hän vain voi huonommin kuin ennen?”
Ravun ilme oli surullisen onneton, kun hän vastasi Arielin huolestuneeseen katseeseen. ”Pelkään pahoin, kultaseni. Hän ei ole enää kovin voimissaan.”
”Siksi merikin on muuttunut näin arvaamattomaksi”, Eric pohti.
Sebastian nyökkäsi surullisena. ”Hän kuitenkin lähetti pikaisen sanan sinulle, Ariel, ettei sinun tulisi olla huolissasi. Hän myös sanoi, että Melody voi hyvin ja on erittäin elämäniloinen ja kaunis nuori nainen. Ja että hän muistuttaa hyvin paljon sinua...” Sebastianin ääni murtui, mutta hän yritti silti säilyttää rohkaisevan hymyn naamallaan.

”Mitä tämä tarkoittaa?” Ariel kysyi ja hänen äänensä oli paperinohut.
”Suoraan sanottuna en tiedä... Toivon vain parasta”, Sebastian vastasi hiljaa.
”Kuoleeko hän?” Ariel kysyi, eikä voinut enää pidätellä kyyneleitään, vaan ne alkoivat valua vuolaina hänen poskiaan pitkin. Käsi, jolla hän piteli rapua, tärisi vaarallisesti. Eric tarttui rapuun ja otti sen kämmenelleen sulkien toisella kädellään Arielin tiukasti syleilyynsä.

”Minä en tiedä, kultaseni... Hän on kuitenkin vielä täällä”, Eric sanoi suudellen punaisina hohtavia hiuksia.
”Haluaisin vain nähdä hänet... vielä kerran...” Ariel sopersi Ericin rintaa vasten.
”En tiedä, onko se mitenkään mahdollista”, Sebastian sanoi murheellisesti. ”Voin kuitenkin viedä hänelle terveisiä teiltä molemmilta.
”Sano hänelle, ettei koskaan saa luovuttaa”, Ariel nosti kasvonsa Ericin paidasta ja katsoi Sebastiania kostein, mutta kirkkain silmin.
”Lupaan sen. Eikä hän hylkää sinua koskaan. Hän on sinun isäsi”, Sebastian sanoi hymyillen lohduttavasti ja silitti hänkin Arielin hiuksia saksenkärjellään.

”Myös Attina-siskosi lähetti terveisiä. Ja hän haluaisi tavata sinut”, Sebastian sanoi. ”Tiedät kyllä, mistä asioista hän haluaisi puhua kanssasi.”
Ariel jähmettyi. ”En halua puhua niistä asioista ennen kuin on pakko.”
”Tiedän kyllä sen, mutta pian on pakko.”
”Ei. Ei vielä pitkään aikaan. Sano Attinalle, että ehdimme puhua myöhemmin", Ariel sanoi purren huultaan. Hän toivoi, ettei Eric kiinnittäisi huomiota asiaan.
”Kuinka vain haluat” Sebastian huokaisi syvään. ”Minun on kai nyt palattava takaisin, mutta anna heti delfiinille tieto, jos tarvitset minua. Olen aina käytettävissänne, rakas prinsessa, kuten tiedät.”
Ariel nyökkäsi jäykästi. ”Kiitos, Sebastian.”
Eric hyvästeli ravun ja tiputti sen sitten laidan yli jo paljon voimakkaammin vellovaan mereen. Aurinko oli kadonnut tumman pilvimassan taakse kuin se ei olisi koskaan näkyvissä käynytkään.

Ariel tuijotti ilmeettömänä hämärää ulappaa. ”Eric, minua pelottaa.”
”Olet vahvin tuntemani nainen, Ariel. Sinä selviät mistä vain”, Eric rohkaisi ja kohotti Arielin kasvoja leuasta kohti itseään. ”Ja juuri siksi minä rakastankin sinua niin järjettömästi.”


***


”Huhuu, isoisä”, Melody huhuili palatsin makuuhuoneeseen.
”Melody, jospa minä odottelisin ulkopuolella...” hänen mukanaan tullut Coral ehdotti varovaisesti ja alkoi hivuttautua takavasemmalle.
”Ei, Coral, tule mukaani”, Melody sanoi ja tarttui pojan käteen anovasti. Sitten hän huokaisi syvään. ”En halua mennä yksin. Minä... tarvitsen sinua.”
Coral katsoi tummatukkaista tyttöä, ja ymmärtäväinen ilme suli hitaasti hänen kasvoilleen. Sitten hän puristi tytön kättä rohkaisevasti ja ui tämän vanavedessä sisälle huoneeseen.

Sisällä lepohuoneessa Meren kuningas Triton istui suurella sängyllä seinään nojaten, pyrstö merikukkapeitteen alla. Hänen valkoistakin valkoisempi partansa ja hiuksensa hohtivat kehystäen uurteisia kasvoja, joiden väsynyt ilme paljasti, kuinka uupunut kuningas oli. Uupunut elämään.
Melody katsoi isoisäänsä murheellisesti, mutta tuntiessaan Corallin kevyen puristuksen kädessään hän loihti kasvoilleen pirteän hymyn ja tervehti vanhaa kuningasta iloisesti:
”Iltaa, isoisä.”
”Iltaa Melody. Ja Coral?” Triton sanoi ja katsoi kysyvästi tyttärentyttärensä vieressä odottelevaa merenmiestä.
Coral nyökkäsi kohteliaasti ja kumarsi sitten syvään. ”Hyvää iltaa Teidän korkeutenne.”
Triton naurahti hyväntahtoisesti. ”Nouskaa toki, nuori herra.”
Ja Coral nousi. ”Toivottavasti voitte hyvin tänään.”
Taas uusi naurahdus. ”Minä voin hyvin joka päivä, kun näen rakkaan Melodyni onnellisena.”
”Voi, isoisä”, Melody henkäisi ja ui lähemmäs. Hän istui sängyn reunalle ja laski kätensä Meren kuninkaan suurelle kämmenelle.

”Mitä sinulle kuuluu tänään, kultaseni?” Triton kysyi.
”Minulla on ollut aivan ihana päivä. Kuten jokainen päivä Atlantiksessa, myös tämä on ollut täynnä uusia ihmeitä ja kokemuksia”, Melody sanoi ja muisti samassa uuden lävistyksensä. Hän heilautti pyrstönsä nopeasti selkänsä taakse piiloon. Isoisän ei tarvitse saada tietää tästä.
Tritonin kasvot sulivat hymyyn. ”Minua lämmittää tieto, että olet viihtynyt valtakunnassani.”
”Paremmin kuin missään muualla”, Melody vahvisti.
”Kun minusta aika jättää... niin jonakin päivänä... Sinä saatat olla Atlantiksen tuleva hallitsija”, Triton sanoi ja otti Melodyn käden omiinsa.

Kuninkaan sanat kuullessaan Melody kääntyi vaistomaisesti katsomaan taempana seisovaa Corallia. Poika näytti niin komealta. Hänen olemuksensa oli ryhdikäs, mutta silti siitä heijastui Melodyn mielestä hänelle niin epätyypillistä arkuutta. Melody tiesi, että Coral haluaisi tehdä vaikutuksen Meren kuninkaaseen, mikä jollain tapaa imarteli häntä.

Hän katsoi taas Tritonia, jonka harmaat silmät tuikkivat hänen katsellessaan tyttärentytärtään.
”Kyllä, isoisä. Se olisi hienoa, mutta siihen on niin pitkä aika, etten voisi edes kuvitella mitään sellaista.”
”Mutta haluaisitko joskus olla hallitsija? Minua lämmittäisi tieto, että minun jälkeeni valtakunta tulee olemaan hyvissä käsissä.” Tritonin ilme oli toiveikas, ja hetken hän näytti olevansa elämänsä kunnossa. Hetkeksi hänen innostuksensa tuntui pyyhkivän kaikki ruumiilliset vaivat pois, tehden niistä olemattomat.
Jos se tekee sinut onnelliseksi, isoisä... Melody ajatteli hymyillen lämpimästi. ”Kyllä, isoisä, voisin ajatella jonakin päivänä hallitsevani Atlantista.”
Tritonin kasvot sulivat hymyyn. Sitten hän kiinnitti huomionsa taempana seisovaan Coralliin. ”Tule lähemmäs, poikaseni, jotta näen sinut kunnolla.”
Coral hätkähti, mutta ui tottelevaisesti vähän lähemmäs, jääden odottamaan paikoilleen Melodyn viereen.

Triton katsoi häntä hymyillen hyväksyvästi. ”Tiedän, että olet hyvä poika. Jos minusta aika jättää, pidä Melodysta hyvää huolta. Seiso hänen rinnallaan uskollisesti, ja ei voi tietää, minne elämän polut teidät johtavat... Te näytätte hyviltä yhdessä.”
Melody punastui jälleen kykenemättä sanomaan mitään. Hän ei uskaltanut katsoa vieressään olevaa poikaa, peläten hänen seuraavia sanojaan. Niinpä hän päätyi tuijottamaan kämmeniään nolostuneena.
Coral puolestaan kumarsi pienesti ja vastasi kohteliaaseen sävyyn: ”Sen lupaan teille, herra.”
Silloin onnen pilkahdus läikähti punana Melodyn poskilla ja hän nosti katseensa Coraliin. Coral vilkaisi häntä vaivihkaa, merkitsevästi.

”Ette tiedäkään, kuinka onnelliseksi teidän näkemisenne minut tekee. Ja olen ollut maailman onnellisin ukki siitä lähtien, kun teit päätöksen tulla asumaan luokseni, rakas Melody. Nyt olen saanut kaiken.”
”Mutta isoisä, ettehän te kuole...” Melodyn ääni hajosi hiljaiseksi vikinäksi, kun hän kääntyi katsomaan edessään istuvaa elämän kuluttamaa miestä.
”Voi, Melody. Aivan varmasti kuolen. Me kaikki kuolemme. Kukaan ei elä ikuisesti. Ei edes Meren kuningas.”
”Isoisä, minä rakastan sinua”, Melody henkäisi ja kapsahti vaarinsa kaulaan halaten häntä tiukasti. Hän ei onnistunut pidättelemään onnetonta nyyhkäisyä.

”Shh, Melody... Juuri nuo sanat tekevät minusta maailman onnellisimman miehen. Sinun ansiostasi lähden täältä onnellisempana kuin koskaan. Olet minulle kaikista rakkainta maailmassa.”
”Entä äiti?”
”Rakastan äitiäsi ja hänen sisaruksiaan aivan suunnattomasti, mutta kaikista suurimman onnen minulle tuo sinun elämäniloinen persoonasi ja riemusi, joka täyttää Atlantiksen kuningaskunnan joka ikinen päivä uudelleen ja uudelleen.”
”Olen sinulle niin kiitollinen, isoisä”, Melody huokaisi ja kyyneleet valuivat nyt vuolaina hänen poskiaan myöten.
”Samoin, tyttöseni, samoin...” Triton sanoi ja silitti rauhallisesti tytön itkusta värisevää selkää.


***


Pari päivää myöhemmin Melody ui kohti meren pintaa hivenen hermostuneena. Mitä valoisammaksi ympäristö kävi ja mitä lähemmäs palatsin ranta tuli, sitä enemmän häntä huolestutti. Mitä vanhemmat sanoisivat, kun näkisivät uuden lävistyksen? Koru oli parin päivän aikana turvottanut evää, kuten Coral oli varoittanut. Uiminen oli vähän hitaampaa ja sattui jonkin verran, mutta sietämättömäksi kipu ei onneksi ollut muuttunut, vielä. Eilisen he olivat viettäneet yhdessä Corallin kanssa sisällä köllötellen ja hengaillen kavereiden kanssa. Kaikki olivat ihastelleet Melodyn uutta korua, mikä oli vain kasvattanut tytön varmuutta siitä, kuinka hyvä ratkaisu lävistys oli ollut.

Nyt kuitenkin, kun jokaperjantainen tapaaminen vanhempien kanssa lähestyi väistämättä, hän ei ollutkaan enää yhtään niin varma ratkaisun hyvyydestä.
Hän pohti parasta vaihtoehtoa uidessaan kiireettömästi eteenpäin. Ehkä en kerrokaan heille vielä...

Ja aivan liian pian meren pinta tuli vastaan ja hän pulpahti pinnalle kuin lokki konsanaan. Hän veti syvään henkeä ja tunsi raikkaan meri-ilman tunkeutuvan kauan käyttämättöminä levänneisiin keuhkoihinsa laajentaen ne hetkessä äärimmilleen. Hänen piti yskäistä pari kertaa, sillä henki todellakin kulki aluksi huonommin. Sitten hän pyyhkäisi vedet silmistään ja tiirasi rantaan. Ja kuten aina, hänen vanhempansa jo odottelivat tytärtään rantakivikolla istuskellen. He tulivat aina liian ajoissa. Hänen punatukkainen äitinsä huomasi hänet jo kaukaa ja vilkutti iloisesti. Melody pärskähti huvittuneena ja sukelsi jälleen. Yhdellä kevyellä pyrstönheilautuksella hän pääsi rantahietikolle saakka.


***


”Tuolta hän tulee!” Ariel ilmoitti ja kosketti Ericin käsivartta osoittaen ulapalle.
He olivat odotelleet jo jonkin aikaa tyttärensä saapumista. Vaikka Ariel ei ollutkaan koskaan huolissaan tyttärensä pärjäämisestä vedenalaisessa maailmassa, silti jälleen lämmin helpotus hulmahti hänen lävitseen, kun hän näki tutun oranssin pyrstön heilahtavan aallokossa.

”Olet myöhässä”, oli Ericin ensimmäinen kommentti, kun tyttären mustat hiukset nousivat pintaan heidän edessään.
Melody pärskäytti vettä suustaan ja hivuttautui istumaan hietikolle matalaan kohtaan. Hän katsoi isäänsä kohottaen toista kulmaansa oletko-ihan-tosissasi ilme kasvoillaan.
”Sori?” hän sanoi loukkaantuneeseen sävyyn.
Ariel pyöräytti silmiään huvittuneena. Silloin myös Eric tajusi hienoisen ylireagointinsa ja kuittasi huonon aloituksensa naurahduksella.
”No, mitäs pikku seikkailija?”
”Erittäin hyvää, isä. Kuten joka viikko.”
”Kuinka Triton voi?” Ariel ei kyennyt pidättelemään sisällään myllertänyttä kysymystä kauemmin.
Melodyn katse synkkeni äitinsä kysymyksen kuullessaan. ”Suoraan sanottuna ei kovin hyvin. Pelkään... luulen, että hän jätti minulle hyvästit...”
Vaivoin kasaan kerätyt palaset Arielin sisällä murtuivat samalla hetkellä takaisin pieniksi murusiksi. Hän painoi päänsä alas hiljaa. Hän tuijotti kivenraossa liplattavaa kirkasta merivettä yrittäen suitsia murhetta ja estää itseään itkemästä. Eric puristi hänet kainaloonsa ja tuuditti rauhoittavasti.

”Te kuitenkin juttelitte. Mitä hän sanoi?” Eric kysyi tyttäreltään.
Melody kohautti harteitaan ja piirteli kuvioita rantahiekkaan, veden alle. ”Eipä paljon mitään... Hän kehotti minua pysymään reippaana, vaikka mitä tapahtuisi, ja me halasimme.”
”Juttelitko hänen kanssaan ihan yksin?” Eric kysyi kohottaen kulmiaan merkitsevästi. Hän tunsi tyttärensä ja näki, että tällä oli joku muukin mielessään, kuin vain Kuningas Triton. Ilmeisesti joku poikaystävä.
Melody vilkaisi häntä varoittavasti. ”No, Coral sattui olemaan mukana.”
”Minkäslainen kaveri se Coral oikein on? Olet maininnut hänet usein.”
”Hyvä kaveri”, Melody vastasi sen enempää selittelemättä.
”Minä tunnen hänen äitinsä. Olimme ystäviä nuorempana”, Ariel puuttui keskusteluun ja katsoi Ericiä sovittelevasti.
”Ettei vain olisi poikaystävä...”
”Isä!” Melody kiljaisi ja läiskäytti pyrstöllään vettä. Vasta silloin hän muisti kipeän pyrstönsä. ”Aiih!” hän kiljahti, kun arka evä läiskähti vasten veden pintaa.

Samassa hän jo sulki suunsa tajuttuaan virheensä. Hän koetti piilottaa tykyttävän pyrstön selkänsä taa, veden alle, mutta oli jo liian myöhäistä.
Ericin kulmat kurtistuivat. ”Mihin sinua koskee noin paljon?”
”Mikä pyrstössäsi oikein kimmelsi?” Ariel puolestaan kysyi.
Kiroten äitinsä tarkkasilmäisyyttä Melody yritti vielä peitellä salaisuuttaan. ”Ei mikään.”
”Melody”, Ariel varoitti ja hänen silmissään välähti uhkaavasti.
”Okei, okei...” Melody puuskahti ja paljasti pyrstönsä, jossa killui edelleen hopeinen rengas. ”Me vain tehtiin pyrstökoru.  Ei mitään ihmeellistä.”
”Ei mitään ihmeellistä?” Eric toisti.
”No, ei tämä ole mitenkään vaarallista...” Melody puolustautui.
”Ketkä me?”
”No... Minä ja Coral.”
”Arvasin. Ja sinä esität olevasi muka vastuullinen. Onko se poika hurmannut sinut niin täysin, että suostut sen joka ikiseen ehdotukseen?”
”Ei ole!” Melody tulistui. ”Ihan oma valintani tämä oli!”
”Sitä suuremmalla syyllä. Oletko järjiltäsi?”
”En todellakaan. Halusin tämän. Tämä on hieno!”
”Sinun olisi pitänyt pyytää lupa. Entä jos tuo tulehtuu? Minä en kuuntele sitten valitustasi.”
”Ei. Se. Tulehdu. Tai jos tulehtuu, otan sen pois.”
”Tiesin, ettei se poika ole hyväksi sinulle...”

”Nyt lopettakaa molemmat!” Ariel ärähti lopulta kovaan ääneen kuunneltuaan miehensä ja tyttärensä yhä pahemmin riidaksi yltyvää keskustelua.
Hetkessä tuli hiljaista. Melody sulki suunsa, jonka oli juuri avannut vastaväitteeseen ja risti kätensä vihaisena puuskaan. Eric taas tuijotti merta raivosta jähmettyneenä.
 
”No niin. Isäsi on ihan oikeassa siinä, että sinun olisi tosiaankin pitänyt pyytää lupa meiltä ennen kuin rei'ität itseäsi. Mutta tehty, mikä tehty. Ja jos se lävistys kerran ei ole tulehtunut, ja haluat välttämättä elää sen kanssa, niin minun puolestani tee asia mieleiseksesi. Mutta juttele ensi kerralla ensin meidän kanssamme, jooko? Toista kertaa en minäkään anna anteeksi”, Ariel sanoi tiukasti.
”Okei, äiti...” Melody vastasi.
”Eikö niin, Eric?” Ariel vahvisti.
Eric vilkaisi molempia naisia vuorotellen, ja murahti sitten jotain hyvin epäselvää, jonka saattoi hyvällä onnella tulkita myöntäväksi vastaukseksi.
Ariel hymyili ja iski Melodylle silmää, joka hymyili pienesti takaisin. Heidän perheensä ei ollut onneksi pitkävihaista sorttia.

”Mihin minä oikein joudun teidän tyttöjen kanssa...” Eric valitteli kohta, kun riita oli jo painunut taka-alalle. ”Melody, sinä kasvat aivan liian nopeasti.”
”Vuodet vierivät”, Ariel totesi.

Ilma oli sillä hetkellä todella sees. Meri oli jopa liiankin tyyni ollakseen Atlantis. Rannalla istuskeleva pieni perhe ei kuitenkaan huomannut sitä, niin keskittyneitä he olivat toisiinsa. Enää he eivät riidelleet, vaan nauttivat toistensa seurasta niin kauan, kuin oli mahdollista. Lopulta tunnit olivat kuitenkin kuluneet loppuun ja oli aika palata kotiin, kaikki tahoilleen. Ariel halasi tytärtään lämpimästi.
”Hyvää loppuviikkoa, rakas.”
”Kiitos samoin, äiti.”

Silloin meren pinta heidän lähellään alkoi väreillä odottamattomasti, mikä kiinnitti koko kolmikon huomion. Ariel irrotti otteensa Melodysta ja siristi silmiään.
”Mikä tuolta oikein tulee...?”

Samassa pintaan pärskähti delfiini, jonka kasvoilla oli enemmän kuin hätääntynyt ilme. Melody tunnisti sen heti:
”Tuo on Atlantiksen sanansaattaja.”
Delfiini ei aikaillut hetkeäkään, vaan ui nopeasti heitä erottavat metrit kiinni. Sitten se loi kunnioittavan katseen hallitsijaperheeseen, mutta järkytys paistoi silti kaikkein päällimmäisenä sen sileältä naamalta.

”Kuningatar Ariel ja Kuningas Eric. Prinsessa Melody”, se tervehti pikaisesti, hätäisesti.
”Kyllä. Mene asiaan”, Ariel hoputti, sillä huoli oli jo ehtinyt hiipiä hänen sisimpäänsä.
”Tuon surullisia uutisia”, delfiini aloitti ja henkäisi syvään.
Eric tarttui vaimoaan tiukasti hartioista.
”Mitä on tapahtunut?” Ariel kysyi hätääntyneenä, kasvavan paniikin vallassa.
Delfiini sulki silmänsä kuin keräten voimia seuraaviin sanoihinsa.

”Kuningas Triton on kuollut hetki sitten. Syvimmät osanottoni.”

[Kaatosade]

Luin tämän aamukahvilla, mutta oli niin paha päänsärky ettei kommentoinnista tullut mitään.

Tykkäsin Melodysta, hän vaikutti tavallaan hyvin normaalilta nuorelta, joka rakastaa vanhempiaan mutta vähän kapinoi kuitenkin niitä vastaan. Tuo lävistysjuttu oli kivasti keksitty, mikseipä niitä meressäkin harrastettaisi. Arielin reaktio asiaan oli ihanan järkevä ja äitimäinen.

Tritonin kuolemalla tulee varmasti olemaan paljon paljon vaikutuksia meren elämään. Odottelen tyytyväisenä jatkoa, kiitos tästä. <3

[Kiacissa]

Melody ja Coral ovat tosi söpöjä yhdessä. Ja tottakai myös Ariel ja Eric. Joskus pienempänä pieni merenneito oli minun lempileffani ja siitä on finissä aivan liian vähän ficcejä. Itseasiassa tämä on eka tai toka johon olen törmännyt. Mutta joo en löytänyt virheitä eikä muutenkaan mitään moitittavaa ole.... Jatkoa jään tässä odottelemaan...

~Kiacissa

[Siunsäe]

Moikka!

Pics: Kiitos taas kommentista! Tritonin kuolema tosiaan pyörittää kaikkia ficin juonenkäänteitä. Se on ns. syypää koko tarinaan. Jatkossa selviää enemmän...
Kiacissa: Kiitoksia paljon! Melody ja Coral ovat lempparini. Jep! Minunkin mielestäni tästä on kirjoitettu aivan liian vähän, joten osaksi siksi päätin tarttua tähän. Kommentoi toki jatkossakin!

A/N: Olen pahoillani, että jatko on viivästynyt! Uudessa työpaikassa ei ole jäänyt suuresti aikaa julkaista finiin mitään saati sitten kirjoitella. Mutta vihdoin saapuu toinen luku, jossa valitettavasti synkistely jatkuu, sillä Triton on kuollut. Palaute on tervetullutta!


_________________________________________________________________



Luku 2
Tulehdus


Se päivä oli hänen elämänsä pimein. Koskaan hän ei ollut tuntenut vastaavanlaista pimeyttä sisällään, joka tuntui korventavan hänen jokaista sisuskaluaan kunnes jäljellä oli enää hiillos. Paha olo tuli oksennuksen lailla takaisin aaltoilevana hyökynä aina uudelleen ja uudelleen. Ja vain se yksi sama ajatus hakkasi hänen mielessään hiljenemättä, kipeästi. Eikä se mennyt pois. Se totuus ei särkynyt. Vaikkei hän kyennyt kohtaamaan sitä.
Minun isäni on kuollut.

Aina uudelleen ja uudelleen Ariel sortui kyyneliin, jotka olivat niin kirpeitä ja kuivia, että tuntui kuin vuodattaisi neuloja silmistään. Hän oli lukittautunut makuuhuoneeseensa. Hän ei ollut jaksanut kuunnella osanottoja, ei selvittää 'ohittamattomia velvollisuuksia'. Ei nyt, kun hänen isänsä oli poissa. Kaikki muu oli niin merkityksetöntä. Täysin merkityksetöntä. Vain se yksi asia kiersi hänen mielessään karmean kaiun lailla. Poissa... Poissa... Kuollut.

”Ei!” hän kiljui tyynyään vasten lähes sadatta kertaa ja koetti taistella ajatuksiaan vastaan.
Hän makasi suurella parivuoteella pimeässä huoneessa. Hän ei ollut jaksanut edes sytyttää valoja. Mikään ei merkinnyt enää mitään. Oli vain pimeys. Loputon pimeys.

Ovelta kuului koputus.
”Ariel?” Ericin syvä, hiljainen ääni kuulosti vieraalta hänen korvissaan. Kuin hän olisi yrittänyt puhua paksun lasiseinän läpi.
Ariel ei vastannut, vaan veti peittoa ylemmäs korvilleen. Hän ei halunnut kuulla.
”Ariel? Päästä minut luoksesi. Haluan olla lähelläsi.”
Ariel puristi silmänsä tiukemmin kiinni.
”Haluan olla yksin”, hänen äänensä oli pikkulintuakin heiveröisempi.
Eric painoi kahvan alas vaativasti. ”Ariel, rakkaani. Pyydän, avaa ovi.”
Lopulta Ariel raahautui ovelle. Jokainen askel tuntui raskaalta, ja paine hänen sisällään vain kasvoi. Hän työnsi avaimen lukkoon ja käänsi sitä. Napsahduksen kuultuaan hän ei enää kyennyt seisomaan, vaan vaipui seinää vasten alas kylmälle lattialle.

Kun Eric avasi oven, hän näki vaimonsa lyyhistyneen oven viereen maahan pieneksi surkeaksi mytyksi. Hän kyykistyi heti ja veti värisevän punatukkaisen syliinsä. Hän tuuditti täysin voimatonta naista rauhallisesti puolelta toiselle. He istuivat siinä kauan. Ajantaju oli kadonnut jo aikaa sitten.

Jossakin vaiheessa pimeyden täytti heikko, pieni kuiskaus. ”Minä en pysty tähän.”
”Ei sinun tarvitsekaan”, Eric sanoi ja silitti Arielin hiuksia, poskia, kaulaa, joka paikkaa. Kuten oli tehnyt jo pitkän aikaa.
”Ei sinun tarvisekaan. Ei yksin. Minä olen tässä.”
”Nyt, kun hän on... Minua pelottaa vain entistä enemmän.”
”Tiedän.”

”Miten sinä selvisit siitä?” Ariel kysyi hiukan vahvemmin.
”Mistä, rakas?”
”Kun sinun vanhempasi...” hän ei kyennyt lopettamaan lausetta.
Eric huokaisi syvään tuijottaen eteenpäin pimeässä huoneessa. ”Minä kai ajattelin, että heillä on hyvä olla nyt. Se on edelleen välillä hankalaa. Sillä lupaan, että suru helpottaa ajan myötä, mutta ikävä, se ei poistu. Se jää.”
”Ei tämä voi helpottua. Koskaan”, Ariel kuiskasi.
”Luota minuun, rakkaani.”

Sitten Eric tarttui varovasti Arielin lanteisiin ja nosti tämän maasta. Hän kantoi naisen sylissään jättimäisen sängyn reunalle ja laski hänet pehmeästi silkkisille lakanoille. Hän kiipusi itse perässä sänkyyn ja heitti paitansa pois. Sitten hän veti Arielin takaisin syliinsä, joka käpertyi hänen rintaansa vasten onnettomana.
”En voi käsittää, kuinka vaikeata sinulla on nyt”, hän sanoi suudellen jälleen noita jumalaisen pehmeitä hiuksia.
”En minäkään”, Ariel sanoi. ”En pysty tajuamaan sitä, ettei isää enää ole. Enkä käsitä, kuinka muut tytöt voivat elää tämän tunteen kanssa.”
”Heillä on toisensa ja muita tukijoita ympärillään. Vaikkei se surua helpota, se auttaa korjaamaan.”
”Isä on aina ollut täällä. Hän on ollut aina lähellä.”
”Ja on edelleenkin. Hän on luonasi aina. Ja myös minä olen. Sinulla on minut, ja Melody.”

Eric suuteli Arielin otsaa ja poskia. Ariel sulki silmänsä ja antoi miehen pehmeiden, pelastavien huulien vaeltaa hänen kasvoillaan. Eric oli oikeassa. Hän ei selviäisi ilman aviomiestään. Minä olen orpo. Ja hän antoi jälleen kyyneleiden tulla, yhtä katkerina kuin aiemmin, mutta ehkä hieman puhdistavempina. Hän oli yksin keskellä avomerta ilman vanhempiaan. Häntä pelotti kovemmin kuin koskaan, että painavat tyrskyt hukuttaisivat hänet alleen. Nyt, kun kukaan ei ollut enää suojaamassa.

”Itke vain, rakkaani”, Eric sanoi ja puristi Arielin kasvoja paljasta rintaansa vasten.
Ariel kuuli nyyhkytyksensä läpi miehensä voimakkaat sydämenlyönnit. Silloin hänen mielessään välähti asia, jonka hän oli lähes unohtanut. Kuinka voin olla näin itsekäs? Entä heidän tyttärensä? Missä hän oli nyt? Kenen luona ja oliko hänen lähellään kukaan? Äkkiä sata kysymystä risteili huolestuneen äidin mielessä. Hän puristi Ericin käsivartta viimeisillä voimillaan.

”Miten Melody voi pärjätä nyt?” hän kysyi itkien epätoivoisesti.
Siihen Ericillä ei ollut vastausta. ”Meidän täytyy vain luottaa, että hänestä pidetään parhainta huolta tällä hetkellä. Se oli Tritonin tahto.”
”En halua, että hän joutuu olemaan yksin”, Ariel itki ja koetti voimattomasti pungeta ylös sängyltä.
Eric painoi hänet takaisin itseään vasten. ”Rakkaani, sinun täytyy nyt levätä. Tämä on ollut sinulle rankkaa.”
Ariel puristi silmänsä kiinni. Hän kykeni vain miettimään, kuinka oikeassa Eric oli, ennen kuin nukahti levottomaan uneen aviomiehensä syliin.


***


Toisaalla, Atlantiksen kultaisessa kaupungissa, vietettiin hiljaista aikaa. Meren kuninkaan kuoleman johdosta julistettu suruaika oli julistuksena täysin turha, sillä suurempaa surua ei valtakunnassa ollut koettu miesmuistiin. Kansa oli vetäytynyt koteihinsa ilman kenenkään käskyä. Kadut ja meripuistot olivat syvän hiljaisuuden vallassa.

Vain yksi pieni, eksynyt merenneito harhaili päämäärättömästi valtakunnan kaduilla. Kyse ei ollut siitä, että merenneito olisi konkreettisesti eksynyt, vaan hänen sydämensä oli eksynyt. Hän lipui hitaasti tietä eteenpäin, sivellen sysimustia hiussuortuvaan ajatuksiinsa vaipuneena. Usein hän saattoi pysähtyä ja punnita, kääntyisikö takaisin, mutta lopulta hän jatkoi matkaansa pää painuksissa. Epäluonnollinen hiljaisuus hänen ympärillään rauhoitti häntä, vaivuttaen hänet transsin kaltaiseen puolitiedottomuuteen.

Isoisän poismeno oli tullut niin nopeasti, niin tyhjästä, ettei Melody voinut vieläkään käsittää sitä kunnolla. Kyyneleet olivat olleet ensireaktio uutisen kuultuaan. Nyt niitä ei enää tullut ja tilalla oli vain oudonlainen tyhjyys. Hänen oli ollut pakko paeta ulos palatsista, sillä se oli ollut täynnä kituvaa itkua ja valitusta. Hän ei ollut kestänyt sitä hetkeäkään kauemmin. Jos hän olisi jäänyt, se olisi pian murtanut hänetkin. Eikä hän halunnut murtua, koska muuten tässä valtakunnassa ei olisi ketään selväjärkistä. Palvelijoille oli suotu vapaapäivä, Sebastian oli vetäytynyt kilpensä sisään ja masentavimpana kaikesta Tritonin tyttäret olivat kerääntyneet yhteen itkemään. Melody ei ollut kyennyt jäämään kaiken sen surunvalittelun keskelle. Niinpä hän oli pujahtanut kyyneleet silmäkulmissaan ulos palatsista.

Tarpeeksi kauan yksin vaellettuaan hän kuitenkin totesi olevansa liian masentunut ollakseen yksin. Hän tajusi, että tarvitsi sittenkin jonkun lähelleen, lohduttamaan häntä. Vain yksi oli hänen mielessään, eikä kukaan muu. Coral... Hän pohti, missä poika mahtoi olla. Coral osaisi valita oikeat sanat ja teot tähän tilanteeseen. Hän tajusi yhtäkkiä, ettei ollut kovin kaukana pojan asuinpaikasta. Lopulta yksinolo kävi sietämättömäksi ja Melody suuntasi evänsä kohti Coralllin kotia.

Hän saapui Corallin vanhempien talon luo jonkin matkaa uituaan. Hän ei ollut pitänyt kiirettä, mutta matka tuntui silti kuluneen nopeasti. Ehkä olen sittenkin tolaltani. Miksi edes lähdin hortoilemaan yksin? Olisi pitänyt tulla suoraan tänne.

Hän saapui pihalle ja ui rohkeasti kotiovelle. Tämä oli ensimmäisiä kertoja, kun hän tuli yksin Corallin kotiovelle. Niiden sekasortoisten tunteiden seassa, jossa hän parasta aikaa myllersi, pilkahti kaikesta huolimatta hermostuneita tunteita, kun hän kohotti kätensä koputtaakseen ovea. Silloin hän kuuli ääniä pyöreän muotoisen talon takaa. Melody tunnisti heti Corallin tumman seksikkään äänen ja höristi korviaan. Jostain syystä epäilys valtasi hänet. Hän lähti hitaasti uimaan talon seinän vierustaa, varoen ikkunan kohtia. Äänet voimistuivat hitaasti hänen tullessaan lähemmäs.

Sitten hän äkkiä kohtasi Corallin selän. Säikähdyksissään hän peruutti nopeasti takaisin jonkin matkaa ja jäi kuikuilemaan selkä vasten talon seinustaa, yrittäen kuulla sanoja. Hän tunnisti Corallin äänen seasta naisen äänen, joka oli hiljainen ja käheä. Hän yritti vakuuttaa itselleen, ettei mistään kummallisesta ollut kyse, mutta silti hänen tunteiden myllertämässä mielessään pieni musta piru nosti päätään. Kuuntele tarkkaan. Se kehotti. Ja niin Melody höristi korviaan.

”...Kuuntele, tiedän että tämä on vaikeaa...” Corallin ääni sanoi ja se kuulosti lohduttavalta. Juuri siltä, minkä Melody olisi halunnut juuri nyt kuulla omissa korvissaan.
Tyttö kuului nyyhkyttävän, mutta Melody ei ollut varma, oliko itku aitoa vai teeskenneltyä. Piru hänen sisällään vakuutteli, että tyttö vain yritti saada Corallin huomiota. Melody yritti sättiä itseään, kun päästi perättömän katkeria ajatuksia mieleensä, mutta jäi silti kuuntelemaan keskustelun jatkoa.

Tyttö sanoi jotain, mistä Melody ei saanut mitään selvää. Hän puhui niin hiljaa, että sanoja oli mahdotonta kuulla.
Mutta Coral vastasi hänelle kuuluvammin: ”Rauhoitu. Tiedät, että minä olen aina tässä. En ole lähdössä mihinkään.”

Melody henkäisi. Nuo sanat olisivat kuuluneet hänelle. Juuri noita lohduttavia lauseita hän oli kaivannut itselleen. Hänen oli pakko saada selville, millaisen tytön tai naisen kanssa Coral oikein keskusteli. Hän kurottautui kurkkaamaan talon taakse, missä kaksikko oli seisonut. Silloin hänen silmänsä suurenivat. Hän näki Corallin ja nuoren tytön seisovan aivan hänen lähellään. Tytöllä oli mustat hiukset, aivan kuten Melodylla, ja hänen silmänsä katsoivat Corallia epätoivoisina, lohtua hakien. Melody tunsi terävän piikin pistävän rinnassaan kipeästi. Hän näki, kuinka Coral silitti tytön yönmustia hiuksia pehmeästi ja kuinka tyttö sitten antautui lämpimään halaukseen, jonka poika hänelle tarjosi. Tyttö upotti kasvonsa Corallin paljasta olkapäätä vasten, ja esitti itkevänsä. Melody näki kaiken kuin punaisten linssien lävitse. Tyttö selvästi esitti itkevänsä. Ja Coral oli täysin hänen pauloissaan. Kaksikko selvästi tunsi toisensa erittäin hyvin, niin tuttavallisesti he puhuivat ja kohtelivat toisiaan.

Jos Melody ei ollut jo aiemmin tuntenut ahdistavaa puristusta rinnassaan, nyt se muuttui täysin sietämättömäksi. Hän ei pystynyt katsomaan kaksikon kuhertelua hetkeäkään kauemmin, vaan vetäytyi pois talon nurkalta. Sitten hän ui nopeasti kauemmas, talon etupihalle ja sieltä pois niin nopeasti, kuin evistään pääsi. Hän päästi pidätellyn, katkeran nyyhkytyksen valloilleen vasta, kun oli tarpeeksi kaukana Corallin kodista. Hän otti tukea viereisestä kivenlohkareesta ja antoi toivottomien kyyneleiden sekoittua yhtä suolaiseen meriveteen. Kuinka kaikki paha voi kerralla kaatua hänen ylleen?

”Hän tiesi, että minua voisi huijata”, Melody itki puristaen kivenlohkaretta kaikin voimin. ”Olin liian helppo. Ainot, mitä hän minusta halusi, oli päästä kuninkaan suosioon. Hän halusi päästä Tritonin saappaisiin. Esittämällä haluavansa minut.”
Hän hakkasi kiveä rystysillään, ja tunsi samassa viiltävää kipua, joka sai hänet itkemään entistä vuolaammin. Hänen sydämensä tuntui repeävän.
Mutta minä en esittänyt. Minä rakastin sinua.


***


Seuraavana päivä valkeni huomattavasti kirkkaampana kuin edellinen. Aurinko valaisi kirkkaana taivaalla, kun prinsessa Attina, Arielin vanhin sisko nousi pintaan tapaamaan nuorimmaista sisartaan. Tritonin kuoltua käytännöllisyyden ruumiillistuma Attina ei ollut odottanut hetkeäkään, vaan oli suoraan lähettänyt sanan Arielille, että heidän oli pakko puhua, pikimmiten. Ariel tiesi hyvin, mitä keskustelun aihe koski, eikä se ollut hänelle mieluinen. Varsinkaan juuri sinä päivänä. Silti, raskain mielin hän laahautui rantaan tapaamaan sisartaan. Kuten hän oli arvannut, keskustelun aihe ei suosinut sen hetkistä, murheellista ajankohtaa. Eikä kestänyt kauaakaan, kun sisarukset olivat saaneet jo riidan liekin sytytetyksi.

”Kuinka sinä voit olla noin sydämetön? Isämme on kuollut ja sinä mietit vain, kuka perii hänet!” Ariel huusi sisarelleen ja hakkasi nyrkillään rantakiveen.
”Mutta tämä on elämääkin tärkeämpää! Ajattelen vain järkevästi. Sinä et vain voi ymmärtää. Meri ei pysy tasapainossa ilman hallitsijaa. Ennen pitkää uuden hallitsijan on astuttava Atlantiksen valtaistuimelle.”
”Mutta se en ole minä. Minä kuulun tänne”, Ariel teroitti ja osoitti hiekkaa jalkojensa alla, ympäröivää maailmaa ja taustallaan nousevaa valkeaa palatsia.
”Älä sano noin. Sinä kuulut mereen. Äidin kuoleman jälkeen olet aina ollut tuleva hallitsija. Ja sinä tiesit sen, koko ajan.”
”Mutta olen naimisissa Ericin kanssa. Ja minä rakastan häntä. En voi vain erota hänestä.”
”Sitten taivuttelet hänet mukaasi”, Athena sanoi ykskantaan ja risti kätensä puuskaan. ”Ariel, me tarvitsemme sinua, me tarvitsemme teitä enemmän kuin koskaan. Kenestäkään meistä ei ole täyttämään isän paikkaa, emmekä me sääntöjen mukaan pystyisikään.”
”Sääntöjä voi aina muuttaa!”
”Mutta ei tätä sääntöä. Edellisen hallitsijan nuorimmainen, avioitunut lapsi perii Atlantiksen. Se olet sinä. Olisit jutellut näistä asioista, kun hän vielä...”
”En millään voinut! Hän ei tullut pinnalle enää ollenkaan viimeisinä aikoina.”
”Olet aina jättänyt kaiken viime tinkaan. Nyt se vihdoin kostautuu sinulle”, Attina totesi kylmästi.
Ariel tuijotti häntä järkyttyneenä. ”Mutta minä en halua... En halua tätä... Miksi isän piti kuolla?” Lopulta punapää purskahti itkuun.

Silloin Attina heltyi. Hänen ilmeensä pehmeni ja hän kiipesi kivelle sisarensa viereen ja sulki Arielin kosteaan, mutta rakastavaan halaukseen.
”En todellakaan tiedä, sisko-rakas... En todellakaan tiedä”, hän kuiskasi nyyhkäisen onnettomana ja painoi otsansa varovasti siskonsa olkapäätä vasten.
”Minulla on vain niin ikävä häntä”, Ariel valitti.
”Niin minullakin”, Attina myönsi hiljaa.

Kaksi merenneitoa, toinen ilman eviä, mutta silti sydämeltään puhtaasti meren kansaa. He istuivat yhdessä toisiinsa painautuneina, toisiaan tukien rantakivellä niin kauan kunnes aurinko laski mailleen horisontin taa. Vasta, kun taivas oli kokonaan hämärtynyt, toinen pulahti takaisin meren pehmeään syleilyyn ja toinen asteli lämpöä hohtavassa rantahietikossa palatsin seinien suojaan. Sillä hetkellä maailma tuntui mustalta, mutta illassa oli silti jonkinlaista lohdullista toiveikkuutta.


***


Samaan aikaan Melody uiskenteli sisään Atlantiksen palatsin eteisaulaan. Laajassa huoneessa oli oudon hiljaista ja kolkkoa. Vasta sitten Melody tajusi sen johtuvan siitä, että tutut vartijat puuttuivat kokonaan, ja aula oli täysin tyhjä. Hän ui hitaasti eteenpäin, kohti makuusaleja. Hänen olonsa oli tyhjä. Hän tunsi olevansa vain ontto kuori, jonka sisältä kaikki tunteet ja ajatukset oli tyystin puudutettu ja pyyhitty pois. Corallin näkeminen toisen kanssa oli ollut viimeinen piikki hänen herkillä olevaan mieleensä. Nyt hän oli täysin lamaantunut. 

”Melody?” hän kuuli takaansa heleän äänen ja kääntyi hitaasti ympäri.
Hän tunnisti tätinsä, hohtavan vaaleahiuksisen Aristan odottelevan vähän matkan päässä. Aristan kasvoilla oli syvän murtunut katse, josta Melody tunnisti samanlaista sielun tyhjyyttä, jossa hän itse leijui. Hän huokaisi syvään ja ui vanhemman merenneidon luokse.
”Missä olet ollut? Anteeksi, että unohdimme sinut. Olemme kaikki vain olleet niin sekaisin...” Arista sopersi ja katsoi Melodya anteeksipyytävä ilme kasvoillaan.
Melody ei edes yrittänyt hymyillä, mutta vastasi silti: ”Ei se mitään. Ymmärrän kyllä täysin. Olen itsekin ihan pyörryksissä.” Syy ei vain ole kokonaan sama.

Arista katsoi häntä tutkivasti. Totta puhuen Arista oli Melodyn lempitäti. Hän oli nuorekkain meren prinsessoista ja osaksi sen takia hän ymmärsi parhaiten Melodyn tunteita ja ajatuksia. He viettivät usein aikaa yhdessä ja Arista oli lähes poikkeuksetta Melodyn puolella joka asiassa, oli kyse sitten kotiintuloajoista tai opiskelusta. Arista oli rämäpää, kuten Melody, usein jopa pahemmin kuin sisarentyttärensä. Oikeastaan hän oli ainoa naispuolinen, jolle Melody uskoi asioitaan Atlantiksessa.  Arista tiesi jopa Corallista. Melody oli kertonut pojasta hänelle kaiken, alusta alkaen.

”Oletko kunnossa?” blondi kysyi huolestuneena.
Melody kohautti olkapäitään masentuneesti ja vastasi: ”Kukapa meistä olisi?” Hän ei olisi halunnut vaivata Aristaa sydänsuruillaan tässä tilanteessa, muttei ollut varma, kykenisikö pitämään asian sisällään.
Arista huokaisi. ”En vain käsitä, ettei hän enää ole täällä... Olen itkenyt niin paljon, etten vain kerta kaikkiaan jaksa enää. Enkä pysty. Tuntuu, kuin kyyneleet olisivat loppuneet täysin.”
”Tiedän tunteen”, Melody vastasi, mutta tunsi silti alahuulensa alkavan väpättää.

”Hei, kultaseni. Mikä sinulla on?” Arista kysyi ja tarttui Melodyn leukaan kevyesti, kohottaen hänen kasvojaan ylöspäin.
”Se on pikkujuttu sinun menetyksesi rinnalla... Meidän menetyksemme”, hän korjasi.
”Ei sillä väliä. Sitä paitsi minun pitäisi saada muuta ajateltavaa. Varsinkin, jos se on pikkujuttu, se voi ehkä keventää mieltäni”, Arista sanoi ja yritti hymyillä hiukkasen.
”Tätä on vähän hankala kertoa...” Melody aloitti ja tunsi samassa mustan pirun heräävän jälleen horroksestaan. Hän punastui.
”Se liittyy Coralliin”, Arista arvasi heti.
”No joo... Minulla oli tänään paha olla. Enkä halunnut olla yksin. Joten menin etsimään Corallia. Löysinkin hänet kotinsa läheltä, mutta hän ei ollut yksin. Ja se tyttö... Sillä oli samanlaiset hiukset kuin minulla, ja se halasi Corallia. Ja Coral antoi sen tehdä niin.” Melody puri huultaan kipeästi.

Arista katsoi häntä lempeästi, mutta pohtiva kurttu oli ilmestynyt hänen otsalleen. ”Oletko aivan varma, ettet käsittänyt tilannetta väärin? Halaus ei välttämättä tarkoita mitään.”
”Kyllä kai minä erotan, millainen halaus se oli!” Melody kivahti, liiankin napakasti.
Arista sivuutti hänen kimmastumisensa. ”Tunsitko sen tytön?”
”En.”
”Olitko koskaan aiemmin nähnyt sitä tyttöä missään?”
”En uskoakseni...” Melody alkoi empiä hiukan.
”Onkohan Corallilla siskoja? Tai sukulaisia? Tiedät kuitenkin, mitä tänään on tapahtunut, ja kaikki surevat. Ehkä hän vain puhtaasti lohdutti läheistään?”
”En usko”, Melody sanoi, ja musta piru hänen päänsä sisällä taputti käsiään riemukkaasti yhteen.

”No niin. Pitäisiköhän sinun kysyä asiaa häneltä itseltään, ennen kuin vedät hätäisiä johtopäätöksiä?” Arista kysyi kohottaen kulmiaan.
”Ehkä... Mutta entä jos se olikin sitä, mitä luulen. Miten saan sen selville?”
”Luotatko sinä siihen poikaan?”
”Luotan... Tai ainakin tähän asti olen luottanut”, Melody sanoi ja väänteli käsiään kiusaantuneena.
”Hyvä. Ottaen huomioon, että olette olleet jo niin kauan yhdessä, että tokkopa hän on sinulle valehdellut kaikesta. Tunnistat kyllä, jos hän yrittää salata sinulta jotain. Kysy häneltä suoraan. Niin minäkin aina teen. Suhde ei voi perustua valheelle. Ja kuten olen monesti sinulle sanonut, yhdessäolon pitää olla hauskaa, eikä ahdistavaa”, Arista neuvoi. Sitten hän kaappasi Melodyn tiukkaan halaukseen.

”Tiedän, että asiat järjestyvät. Tavalla tai toisella. Olen koko päivän yrittänyt hokea sitä itselleni. Ja nyt sanon saman sinulle. Vaikka tällä hetkellä emme siihen uskokaan. Minusta tuntuu, kuin tämä paha olo ei voisi koskaan kadota, eivätkä asiat voisi koskaan tulla palautumaan ennalleen. Mutta toivon, että jos muistutan itseäni tarpeeksi usein, niin lopulta huomaan, että kaikki todellakin muuttuu jälleen paremmaksi. Haavat korjaantuvat ajan myötä. Meidän täytyy vain kestää ja odottaa.”
Melody sulki silmänsä ja silitti rakkaan tätinsä selkää. Enemmän kuin mitään muuta sillä hetkellä hän toivoi, että Arista olisi oikeassa. Sysimusta piru oli hetkeksi hautautunut lumenvalkeiden toivon rippeiden alle, jotka olivat hitaasti sataneet sen päälle.


***


Arielin palattua palatsiin hän tunsi olonsa entistä hermostuneemmaksi. Hän oli matkalla ruokasaliin, jossa tiesi Ericin odottavan häntä. Mies oli varmasti huolissaan, kun hän oli viipynyt niin kauan Attinan kanssa. Silti, hän ei kiiruhtanut askeleitaan. Hän joutuisi puhumaan Ericin kanssa aiheesta, joka oli hyvin vakava, eikä hänellä ollut minkäänlaista järjevää suunnitelmaa. Hän saapui ruokasalin korkean puuoven taa, koputti siihen napakasti ja astui sisään. Sisällä salissa hän näki Ericin seisomassa korkean lasiseinän edessä ulos katsellen. Arielin saapuessa hän kääntyi ja kohtasi vaimonsa katseen lämmin hymy kasvoillaan. Ariel tuli hänen luokseen ja he halasivat.

”Minne sinä oikein jäit?” Eric kysyi ja sipaisi Arielin otsahiukset korvan taakse.
”Meillä oli vähän keskusteltavaa”, Ariel vastasi välttelevästi.
”Mistä te oikein näin kauan keskutelitte?”
Ariel kohtasi miehensä kysyvän katseen ja päätti olla täysin rehellinen. ”Eric, en oikein tiedä, mistä aloittaa.”
Huolen varjo ilmestyi kuninkaan kasvoille. ”Mitä Attina kertoi sinulle?”
Ariel huokaisi syvään ja raskaasti. Sitten hän kertoi Ericille kaiken siitä, kuinka heistä tulisi Atlantiksen seuraavat hallitsijat nyt, kun Kuningas Triton on kuollut. Ja kuten Ariel oli pelännyt, Ericin ilme muuttui synkemmäksi, mitä pidemmälle hän selostuksessaan pääsi.

”Eikös Attina ole vanhin teistä? Sehän tarkoittaa, että hänen tulee periä Atlantis isänsä jälkeen”, mustahiuksinen mies kysyi, kun Ariel oli saanut puhuttua loppuun.
”Attina on vanhin, kyllä, mutta meren kansalla on tapana, että suvun nuorimmasta täysi-ikäisestä tulee perillinen. Näin taataan, ettei hallitsija vaihdu liian usein. Me olemme tottuneet, että asiat säilyvät mahdollisimman kauan omalla tolallaan.”
”Olen huomannut sen...” Eric huomautti pisteliäästi.
Ariel sivuutti miehensä kommentin ilman suurempaa huomiota. ”Minä olen nuorin meistä eli olen isäni perillinen. Mikä myös tarkoittaa sitä, että hyvin todennäköisesti Melody on perillinen meidän jälkeemme. Olettaen, että hän löytää rinnalleen jonkun...”
”Miksi ihmeessä?”
”Se on myös näitä meren kansan juttuja. Vähän vanhanaikaista, mutta ajatellaan, ettei nainen voi hallita yksin, joten periäkseen hallitsijan roolin hänellä tulee olla vakituinen puoliso, josta tulee näin ollen kuningas. Sinusta tulisi Meren kuningas”, Ariel sanoi ja pieni hymy karkasi hänen kasvoilleen. Hän kohotti kätensä ja sipaisi miehensä hiuksia.
”Entä Arista? Hänellähän on avopuoliso?” Eric ehdotti. Häntä ajatus ei selvästikään innostanut.
”Arista!” Ariel puisteli päätään ja perääntyi, ”Hän on aivan liian ailahtelevainen ollakseen hallitsija. Sitäpaitsi tämä 'avopuoliso' todennäköisesti vaihtuu vielä tämän kuun sisällä...”
Eric murahti jotain käsittämätöntä ja käveli salin reunalle, ikkunan eteen. Hän katsoi ulos torille, jossa oli menossa aikamoinen markkinahulina. Ihmiset ostivat ja myivät tavaraa, siellä täällä juoksenteli lapsi tai eläin vapaana.

”Pyydän, älä tee tästä kipeämpää kuin tämä jo on. Tiesimme, että tämä päivä koittaisi vielä. Tyttäremme on jo palannut heidän luokseen. Meri on meissä, ja meidät on sidottu siihen.” Ariel sanoi ja seurasi Ericiä ikkunan ääreen.
”Melody tekee omat valintansa, ja me teemme omamme. Älä käytä häntä argumenttina tässä. Sitäpaitsi meidän perheessämme on vain kaksi merenneitoa. Minä kuulun tänne”, Eric sanoi ja kääntyi Arielin puoleen. Hän viittasi ulos torille.
”Mutta Eric, minun on pakko mennä takaisin! He ovat minun kansaani. Kuten ihmiset.”
”Muistelisin, että toinen meistä teki kaikkensa saadakseen jalat.”
”Älä viitsi! Tein kaikkeni saadakseni sinut! Minä olen molempia. Kuulun yhtä paljon tänne kuin heidän joukkoonsa. Ja niin kuulut sinäkin, rakkaani.”
”Ariel, minä rakastan sinua. Haluan eniten maailmassa, että sinulla ja Melodylla on hyvä olla, mutta nyt minun on ajateltava myös omaa hoviani, minun kansaani, meidän kansaamme!”
”Meidän kansamme täällä voi hyvin. Mutta Atlantiksen kansa tarvitsee apuamme kipeämmin kuin koskaan. Se Eric, jota minä rakastan, auttaa aina apua tarvitsevia.”
”Älä moralisoi minua. En voi jättää tätä kaikkea”, hän sanoi ja husoi käsillään ympärilleen.
”Sitten et ole se Eric”, Ariel tuijotti suoraan aviomiehensä sinisiin silmiin ennen kuin kääntyi ympäri salatakseen kyyneleet, jotka kostuttivat jo hänen silmäkulmiaan.
Eric tuijotti vaimonsa selkää tyhjästi. Arielin ääni oli nyt voimakkaampi, kun hän veti henkeä ja sanoi:
”Minä menen takaisin. Tiedät sen. Olemme tehneet tähän asti valinnat yhdessä, mutta nyt... ajatuksemme sotivat vastakkain.”

Ja sitten hän käveli jäykästi ulos salista. Kengänkorkojen kopina vasten marmorilattiaa monistui ontosti moneksi korkeista seinistä.
Eric katsoi järkyttyneenä hänen peräänsä. Naisen äskeiset sanat kaikuivat edelleen hänen korvissaan. Ajatuksemme sotivat vastakkain.
”Ehkä jopa liikaakin”, Eric kuiskasi ja hänen suunsa puristui tiukaksi viivaksi.


***


Seuraavana päivänä Ariel tapasi Melodyn rantahietikolla palatsin ulkopuolisesti. Tapaaminen oli poikkeuksellinen, mutta sitäkin tärkeämpi. Ariel ei ollut saanut unen päästä koko yönä. Tulevaisuus oli mietityttänyt ja ahdistanut häntä, saanut hänet pyörimään sängyssään tuskanhien nousten välillä pintaan. Yön pimeinä, valvottuina tunteina hän oli päättänyt, että hänen olisi tavattava tyttärensä ensi tilassa. Melodylla oli oikeus tietää tilanteesta. Jos hän ei jo ollut tietoinen.

Samalla tavalla myös Melody oli valvonut yön. Atlantiksessa oli valiteltu Tritonin kuolemaan läpi yön, eikä se yksin ollut pitänyt häntä hereillä. Coral oli tunkeutunut hänen ajatuksiinsa aina, kun hän oli luullut nukahtavansa. Hän kaipasi poikaa, mutta samalla hänestä tuntui, kuin hänen sydämensä olisi murtunut. Hänen olisi tehnyt mieli uida tapaamaan häntä, muttei vain pystynyt. Hänestä tuntui, kuin hän olisi naurunalaisena, kuin Coral olisi tehnyt hänestä pilaa alusta alkaen. Aamulla hän oli ollut väsyneempi kuin koskaan, mutta silti äidin lähettämä sana oli saanut häneen liikettä ja hän oli lähtenyt kiireen vilkkaa uimaan kohti pintaa. Äiti osaa auttaa aina. Hän ei vielä silloin aavistanut, että tällä kertaa hänen tulisi auttaa äitiään.

”Mitä nyt tapahtuu?” Melody kysyi ja katsoi äitiään huolestunut ilme kasvoillaan, kun oli kuullut hänen huolensa. Hyvä Jumala, älä anna minun menettää vanhempianikin.
”En tiedä, kultaseni. Jonkun on pakko hallita Atlantista.”
”Mutta mikä ongelma tässä on? Sinä ja isä vain järjestätte asiat maan päällä niin, että voitte tulla hallitsemaan Atlantista yhdessä.”
”Kumpa se olisi noin yksinkertaista...”
”Miksei ole? Etkö sinä halua?” Melody kysyi ihmeissään.
”Haluan toki. Atlantishan on toinen kotini.”
”Mikä sitten? Eikö isä halua?
Ariel pudisti päätään. ”Isäsi ei ole valmis muuttamaan elämäänsä niin tyystin.”
”Mutta sittenhän me voisimme olla kaikki yhdessä!” Melody huudahti.
”Hän ei halua. Hän itseasiassa toivoo, että sinä tulisit takaisin maalle”, Ariel sanoi ja laski katseensa.
”Siinä hän erehtyy. Meri on nyt kotini. Enkä ikinä muuttaisi takaisin.”
Vaikka Coral onkin pettänyt minut. Kipeistä kipein ajatus välähti väistämättä hänen mielessään. Mutta samalla hän tajusi, että hänen äidillään oli jo tarpeeksi huolta ilman hänen sydänsurujaan.

”Minä tiedän sen, kultaseni”, Ariel sanoi ja kosketti tyttärensä kasvoja.
”Puhu hänelle. Saa hänet muuttamaan mielensä.” Melody katsoi häntä vaativasti.
”Olen yrittänyt...” Ariel sanoi ja hänen äänensä hiipui suolaisen kyyneleen myötä, joka tipahti hiljaa mereen.
”Äiti. Ei tämä saa mennä näin. Älä anna tämän mennä näin”, Melody sanoi ja laski kätensä anelevasti äitinsä kämmenelle.
Ariel katsoi tytärtään kipeästi. ”Olen pahoillani, rakkaani. Mutta lupaan sen, ettei sinun tarvitse pelätä. Minä en koskaan jätä sinua yksin, en luovu sinusta, vaikka tilanne olisi mikä.”
”Mutta miksi? Miksi tämänkin on pakko tapahtua? Ei enää. En kestä enää tätä...” Melody sanoi ja vetäytyi taaksepäin.
Ariel vain katsoi häntä murheellisesti.
”En halua, että te eroatte”, Melody kuiskasi.
”En minäkään”, Ariel sanoi hiljaa.
”Sinähän rakastat häntä?”
”Rakastan”, Ariel vastasi empimättä, ”Siksi minuun sattuukin jo valmiiksi.”
Melody sulki silmänsä. Missä välissä olen joutunut keskelle painajaista? Herätä minut, pyydän.


***


Kauempana rannasta palatsissa Eric nojasi parvekkeen kaiteeseen ja tuijotti merta mietteliäänä. Levoton merituuli riepotteli hänen hiuksiaan. Meri oli ollut poikkeuksellisen levoton siitä lähtien, kun tieto Tritonin kuolemasta oli tavoittanut palatsin. Eric tiesi hyvin, muttei halunnut tunnustaa sitä itselleen, että tasapainottomuus johtui siitä, että meri kaipasi kipeästi uutta hallitsijaa.

”Kirottu meri!” hän ärähti ja löi rautaista kaidetta nyrkillään. Ariel lähtisi pian, eikä hän voisi estää sitä. Hänen tyttärensä ja vaimonsa vain lipuivat yksi kerrallaan pois hänen otteestaan kuin meren vaahto.

Hän kuuli, kuinka joku koputti oveen ja astui kohta hiljaa sisään. Hän vilkaisi taakseen ja näki ovella vanhan tutun neuvonantajansa Kristianin. Alun perin Kristian oli ollut hänen isänsä neuvonantaja, mutta hänen kuoltuaan Eric oli perinyt valtakunnan lisäksi hänet, eikä ollut katunut kumpaakaan. Kristian oli juuri oikea ihminen, tarpeeksi rauhallinen ja ymmärtäväinen hänen ensimmäiseksi palvelijakseen. Hänellä oli myös käsittämätön taito luovia asioita.

Kristian tuli hitaasti hänen luokseen ja asettui seisomaan hänen lähelleen, kuitenkin hiukan taka-alalle.
”Teidän korkeutenne, saanko tiedustella, onko teillä huolia?” hän kysyi muodollisesti, mutta isällinen lämpö paistoi läpi hänen äänestään.
”Kristian, en tiedä, mitä tehdä”, Eric huokaisi turhautuneena.
”Anteeksi nyt, kun sanon, mutta se ei ole mitenkään uutta teidän tapauksessanne, herra”, Kristian sanoi hymyillen pienesti.
Toisessa tilanteessa Eric olisi naurahtanut neuvonantajansa vitsille, mutta nyt hän ei kyennyt siihen.  Hän vain tuijotti kivettyneenä allaan vellovaa merta.

”Minua pelottaa. En halua jättää teitä, mutten myöskään halua, että meren kansalla on paha olla. Ariel oli oikeassa. He ovat myös minun kansaani. Mutta minua pelottaa. En uskalla hypätä täysin uuteen elämään. Miksen vain voisi hallita molempia kansoja täältä käsin?” hän sanoi puristaen kaidetta, koettaen suitsia epätoivoa äänestään.
”Pelkäänpä, ettei se ole mahdollista”, Kristian sanoi. ”Minusta ei koskaan olisi astumaan noin suuriin saappaisiin, joissa te jo hyvin vakaasti seisotte. Olen seurannut elämäänne pikkupojasta lähtien, ja olette onnistunut aina yllättämään minut uudelleen ja uudelleen. Jos isänne tietäisi, millaiseen seikkailuun olette itsenne, ja minut, asettanut... Uskon, että hän olisi teistä hyvin ylpeä. Olette aina osanneet valita oikean tien ja teillä on ollut oikeita ihmisiä ympärillänne. Lukuun otettuna myös viehättävä merenneito-tyttöystävänne, joka on kiistatta täydellisen ainutlaatuinen. Avioiduttuanne olin totta puhuen jälkeenpäin erittäin yllättynyt, kuinka hyvä ja tasapainoinen hallitsijapari teistä kasvoi. Teillä on kansanne luotto ympärillänne, Eric. Muistakaa se.”

”Mutta jos nyt teen väärän valinnan... En halua menettää kansaani, mutten myöskään Arielia ja Melodya, tai merta.”
”Tiedättekö, olen hyvin usein pohtinut, kuinka vaikea valtakunnan neuvonantajan  rooli välillä onkaan. Tämä on juuri niitä haastavimpia hetkiä. Valitettavasti minun on todettava, että tähän tilanteeseen minulla ei ole antaa vastausta. Teidän eduksenne minun on kuitenkin todettava, ettette mielestäni ole koskaan tehnyt huonoa ratkaisua”, Kristian sanoi ja laski kätensä Ericin olkapäälle puristaen sitä kevyesti.

Sitten hän kääntyi ja käveli hitaasti pois jättäen kuninkaansa jälleen yksin keskelle kysymysten joukkiota, joihin hänellä ei ollut vastauksia. Ja merenkäynti hänen alapuolellaan yltyi entisestään.

[Kaatosade]

Olipas tosiaan angstista meininkiä. Alussa Arielin surua oli kuvailtu varsin vaikuttavasti. Melodyn pätkässä mieleen tuli, että joskohan tuo salaperäinen tyttö olisi ollut noita joka yrittää petkuttaa Coralia tekeytyen Melodyksi. Senhän varmaan jossain vaiheessa saa selville. Toivon kyllä että Coral ei oikeasti ole pettämässä Melodya, koska he olivat niin söpöjä yhdessä.

Eric vaikuttaa tässä aika ärsyttävältä, mutta onhan hänellä tietysti ihmiset hallittavanaan ja olisi varmasti hermostuttavaa lähteä Mereen Arielin kanssa, mutta silti... ei vaimoa saa jättää yksin tuollaisessa tilanteessa.

Kiitoksia, tätä oli kiva lukea nyt kun tänään sattui angstinlukuolo kohdalle. Jatkoa odotellessa. <3

[Siunsäe]

Heipä hei!

Pics:  Kiitos kommentistasi! Angsti onneksi helpottaa pian. Melodyn ja Corallin kohtaloa kohtaan esittämistäsi arvailuista toinen osuu oikeaan, sen voin paljastaa... Eric on vähän tyhmä. Hänen tulisi nyt pian kerätä itsensä ja tehdä jotain ennen kuin on liian myöhäistä!

A/N: Jälleen täällä. Tämä ficci tosiaankin valmistuu ennätyshitaasti, mutta nyt joululomalla toivottavasti saan ahkeroitua tämän loppuun. Todellakin pidän tästä tarinasta ja tämä kiehtoo minua, mutta aikaa ei ole yksinkertaisesti riittävästi! Olin Englannissa kuukauden työskentelemässä, joten kirjoittaminen on ollut täysin tauolla. Nyt onneksi vihdoin jatkoa, toivottavasti ette ole kaikki hylänneet minua!

~ Siunsäe

______________________________________________________________


Luku 3
Puhdistus


Viimein koitti se harmaista harmain päivä, jota sekä Ariel että Eric olivat kaihtaneet. He olivat myös kaihtaneet toisiaan. Ei keskusteluja, vain hyvän huomenen ja yön toivotukset olivat siivittäneet päiviä eteenpäin voimattomin, kehnoin lennähdyksin. Sinä aamuna he heräsivät yhteisestä vuoteesta, joka oli nykyisin ainoa heidän jakamansa asia. He katsoivat toisiaan tyhjästi maatessaan alasti vuoteessa ennen ylösnousua. Ariel laahusti linnassa kuin zombi, suorittaen aamutoimensa mekaanisesti. Hän ei käsittänyt, että tämä oli viimeinen aamu. Tämä oli viimeinen päivä. Kaikki vain tapahtui kuin unessa.

Ja kun se viimeinen päivä oli kääntynyt puoleen, Ariel löysi itsensä seisomasta linnan rantahietikossa paljain jaloin kahden kansan välistä, jotka olivat kaikessa erilaisuudessaan lopulta hyvin samanlaisia. Oli hämärää ja kylmää. Varpaat kaivautuivat syvälle santaan ja aallot kutittelivat nilkkoja viileästi. Vaahtopäät loiskahtivat eteenpäin ja poistuivat taemmas aina uudelleen ja uudelleen kuin yrittäen tarttua hänen jalkoihinsa ja nykiä niitä kohti merta. Tule... Kuohut tuntuivat pyytävän apua, anelevan häntä astumaan eteenpäin.

”Ariel, voit vielä päättää toisin.” Yhtäkkiä Eric seisoi hänen vierellään, pyytäen häntä jäämään.
”Ei. Minä en voi. Tämä on minun ennalta määrätty kohtaloni. Totuus on, että sinä voit päättää toisin.”
”Minä...” Eric aloitti, ”...En voi.”
”Sitten tiedät, minkä on tultava tapahtuvaksi. Jonkun on viimein ratkaistava tämä. Minun on mentävä. Minun on muututtava, etkä sinä ole osana siinä muutoksessa”, Ariel sanoi ja nielaisi.

Sitten hän kosketti kaulassaan riippuvaa kultaista kaulakorua, jossa roikkui suuri, valkoisista valkoisin helmi. Hän tarttui koruun ja riisui sen. Hänen oli pakko vielä kerran silittää helmen pehmeän sileää pintaa. Se oli antanut hänelle voimia niin monesti. Lopulta hän laski korun Ericin vapisevalle kämmenelle.
”Hyvästi, Eric.”
”Ei, ei hyvästi”, Ericin silmiin syttyi hätäännys kuullessaan vaimonsa sanat. Hän puristi korua järkyttyneenä.
Ariel kääntyi ympäri, mutta vilkaisi vielä aviomiestään lohduton katse silmissään, viestien sanattomasti, ettei takaovea enää ollut. Sitten hän käänsi katseensa murtuneena kohti aallokkoa. Hän tunsi Ericin perääntyvän hitaasti, luovuttaneena. Jokainen askel teki kipeää.

”Ariel, katso minua. Sinä teet aivan oikean ratkaisun”, vähän matkan päässä aallokossa odotteleva vanhin sisko Attina sanoi ja hymyili rohkaisevasti.
”Meillä on ollut kova ikävä sinua, sisko”, Adella säesti hänen viereltään. Hän piteli kädessään kultaista Atlantiksen hallitsijan valtikkaa, joka oli vielä viikko sitten kuulunut heidän isälleen. Ariel puri huultaan. Hän ei vieläkään suostunut uskomaan todeksi sitä, mitä oli tekemässä.
Hänen sisartensa kasvoilla oli toinen toistaan toiveikkaammat ilmeet. Ainoastaan vaalea Arista näytti poissaolevalta ja ahdistuneelta. Hän ei sanonut mitään, vaan tuijotti edessään vellovaa harmaata merta jäykästi.

”Äiti...”
Ariel kuuli kutsun ja nosti katseensa siskoistaan. Hän näki vierellään rakkaan tyttärensä. Tytön sysimustat hiukset muistuttivat häntä heti kipeästi kauempana maalla seisovasta miehestä. Kieltäen kaipauksen Ariel upotti omistavasti sormensa tyttärensä kosteaan tukkaan ja silitti sitä lempeästi.
”Melody, rakkaani. Minä tulen kotiin”, hän sanoi ja sadas, jo puoliksi tyrehtynyt kyynel vierähti hänen poskelleen.
Melody katsoi häntä onnettomana. ”Sinä olet jo kotona.”
Tyttärensä sanat pakottivat Arielin vilkaisemaan taakseen, kohti ihmisjoukkoa.
”Olet oikeassa, rakas, mutta kaikki on vain kääntynyt väärinpäin.”
Ja kun hän katsoi merta, hänestä tuntui, että vain se voisi helpottaa hänen rinnassaan alati kasvavaa painetta. Ilma ja merituuli tuntuivat tukahduttavan hänen keuhkonsa päivä päivältä pahemmin ja hän pelkäsi, ettei pian kykenisi enää hengittämään maan päällä. Hänen oli pakko saada sukeltaa.

”Minun on päästävä pois täältä”, Ariel totesi.
Melody katsoi häntä pettyneenä, muttei estänyt tai sanonut enää mitään. Hän vain väisti hitaasti taemmas.
Ariel henkäisi syvään. Hän ei todellakaan sillä hetkellä tiennyt, mitä tuleman piti. Hänellä ei ollut enää muistikuvia muutoksesta, siitä mille se tuntui ja sattuiko se. Hänen mielensä oli kuitenkin yhtäkkiä vallannut käsittämätön, lähes euforinen tyyneys, eikä hän enää pelännyt tulevaa. Niinpä hän sulki silmänsä, kohotti mekkonsa helmoja ja lähti astelemaan eteenpäin, syvemmälle kuohuihin.

Silloin aallokko tuntui kiihtyvän, tuuli humisevan entistä kovemmin ja kohina hänen ympärillään kasvoi. Samassa hän tajusi olevansa keskellä aaltoja, jotka olivat muodostaneet korkean, läpipääsemättömän seinämän hänen ympärilleen. Hän avasi silmänsä vain hetkeksi ja sulki ne pian uudelleen. Hän tunsi veden kohoavan ja kastelevan hänen vaatteensa ja hiuksensa. Vai hetkinen. Oliko hänellä enää vaatteita päällään ollenkaan? Hän ei tuntenut enää märkiä vaattekappaleita, ei käsiään, eikä jalkojaan. Tunto raajoista oli kadonnut, eikä hän voinut hengittää. Hetken hän oli yhtä meren kanssa, samaa ainesta, suolaa ja vettä.

Sitten hän tunsi ruumiillistuvansa jälleen. Hän tunsi kasvonsa, poskipäänsä. Sitten hän tunsi kosteiden hiustensa liimautuvan kiinni rintaansa ja käsiensä kietoutuvan ympärilleen suojelevasti. Mutta jalkojaan hän ei tuntenut. Sen sijaan jokin hyvin tuttu tunne kaukaa menneisyydestä valtasi hänet. Hän tunsi alaruumiissaan vain pehmeän notkeuden. Hän ei ollut muistanutkaan, kuinka rajoittamaton pyrstö oli. Se taipui joka suuntaan ja oli paljon voimakkaampi kuin kaksi raajaa yhteensä. Hän henkäisi syvään, avasi silmänsä ja näki vihreiden suomujen kimalluksen. Hän oli lumoutunut. Se oli niin taianomainen. Kuinka olenkaan kaivannut tätä.

Silloin aallot tuuppasivat häntä eteenpäin kuin sanoen: Mene vain, olet vapaa. Ja niin Ariel sukelsi. Tai paremminkin hän lensi. Vesi soljui ympärillä hänen kiitäessään kevyesti pehmeässä, silkkisessä meressä riemuvoittoisella voimalla. Sitten hän läiskäytti pyrstöllään lisää vauhtia ja hyppäsi ilmaan rikkoen veden pinnan. Hetken hän liiti ilmassa kaikkien nähtävänä. Ennen meren pintaa hän veti henkeä. Happi maistui niin pahalta, että häntä yökötti. Hän ei halunnut imeä enää hetkeäkään tuota pistävää,  hitaasti riuduttaen tappavaa ilmaa. Hän ojensi kätensä ja sukelsi virtaviivaisesti takaisin veden alle. Eikä hän noussut enää takaisin pintaan. Hän ui suoraa päätä syvemmälle, kohti Atlantista, ja meren kansa pulahti iloiten hänen peräänsä. Enemmän kuin mitään sillä hetkellä Ariel halusi pian pois meren pinnalta. Pois ihmisen luota.

Samalla hetkellä maan päällä tuo ihminen vajosi polvilleen kuivaan rantahietikkoon, haudaten kasvonsa epätoivoisena käsiinsä ja huutaen niin, että hänen keuhkonsa tuntuivat repiytyvän irti rinnasta. Eikä sekään helpottanut.


***


Arielin saavuttua atlantislaisten elämä normalisoitui. Kuten muutkin nuoret, myös Melody meni kouluun seuraavana päivänä. Hän oli oikeastaan iloinen päästessään pois äitinsä masentuneesta seurasta ja palatsin seinien sisäpuolella leijuvasta eksyneestä tunnelmasta. Kukaan ei oikein tuntunut tietävän, kuinka toimia. Koulussa asiat olivat onneksi kuten ennenkin. Ja Melody kaipasi kuollakseen ystäviään.

”Hei, Melody! Ihana nähdä sinua pitkästä aikaa”, sinihiuksinen merenneito hihkaisi ja halasi tummatukkaista lämpimästi.
”Samoin, Medina”, Melody sanoi ja soi kapeakasvoiselle merenneidolle leveän hymyn.
”Mitä sinulle kuuluu? Tai siis. Anteeksi, en aikonut olla töykeä. Hirveää se Tritonin poismeno... Otan osaa, kulta”, Medina katsoi ystäväänsä syvälle silmiin pahoitteleva ilme kasvoillaan.
”Kiitos, Dina”, Melody sanoi hymyillen väsyneesti. ”Tiedät tietenkin äidin tulosta. Lukuun ottamatta sitä, ei minulle muuten mitään erikoista kuulu. Tämä kaikki vain on niin raskasta, etten oikein jaksaisi puhua siitä. Entä sinulle?”
”Oi, olen niin kiireinen, ettei mitään rajaa. Teen tosi pitkiä vuoroja Riuttabaarissa. Alkaa pikkuhiljaa tuntua, että koko Atlantis käy siellä syömässä päivittäin. Asiakkaita riittää”, Medina huokaisi.
”Olet kyllä uskomaton, kun jaksat vääntää vielä sitäkin kaiken tämän opiskelun lomassa”, Melody katsoi ystäväänsä kunnioittavasti.
”Niinpä. Onneksi pian koittaa palkkapäivä... Ai niin muuten. Minnekäs sinä olet hukannut seksikkään komistuksesi? Olette yleensä aina kylki kyljessä. Enkä siis yhtään tuomitse. Sellaisia herkkuja ei nimittäin ihan jokaisessa kaupassa jaeta”, Medina kysyi vihjaillen ja iskien silmää.

Ystävänsä sanat kuullessaan Melodyn rinnassa kivisti. Hän ei olisi halunnut puhua Corallista juuri nyt. Hän yritti unohtaa pojan. Hän ei ollutkaan noudattanut Aristan neuvoa mennä keskustelemaan hänen kanssaan, vaan oli vältellyt poikaa parhaan taitonsa mukaan. Henkiin herännyt katkera piru hänen sisällään oli käskenyt hänen antaa Corallin hengata rauhassa uuden tyttöystävänsä kanssa.

Melody vältteli Medinan sinisinä tuikkivien silmien katsetta ja vastasi:
”En mihinkään. Eikä hän ole mikään minun komistukseni.”
”Mitä minä asiasta tiedän, niin tähän asti on ainakin aika visusti ollut. Se on tullut hyvin selväksi teidän toimintaanne sivusta seuratessa”, Medina sanoi ja pukkasi mustahiuksista vihjailevasti.
”Lopeta nyt jo, Dina. Meillä ei ole mitään.”
”Ai eikö? Väitätkö tosissasi, että se sinisilmäinen herkku on nykyään vapaata riistaa?”
Silloin Melody ei heti tiennyt, mitä vastata. Hän vain tuijotti pyrstöään sanattomana, punan noustessa hänen kasvoilleen.
Medina katsoi häntä hetken tutkivasti ja sitten tietäväinen ilme laskeutui hänen kasvoilleen.
”Sitähän minäkin. Mutta et selvästikään halua puhua tästä aiheesta nyt, ja se on OK. Sanon kuitenkin vielä sen, että sinuna en laskisi sitä pakkausta käsistäni. Tiedän, että Coral on oikeasti ihana tyyppi, muutenkin kuin vain ulkonäöltään.”

Melody väänsi kasvoilleen myöntyväisen hymyn, Medinan mieliksi. Aihe jäi onneksi siihen ja pian puhuttiinkin jo Medinan pohjattomasta ihastuksesta heitä paria vuotta vanhempaan Ricoon, joka oli Medinan sanoiksi älyttömän ihana, tumma ja tulinen. Melodyn ahdistuneisuus katosi pikkuhiljaa heidän jutellessaan ja hän pystyi keskittymään pian jo muuhunkin kuin ainoastaan kultatukkaiseen poikaan, joka pyöri jatkuvasti hänen ajatuksissaan.

Medina ehdotti, että he menisivät koulun jälkeen Riuttaan juomaan meriteet ja juttelemaan niitä näitä. Melody ehti juuri ajatella, että suostuisi pyyntöön, eikä jaksaisi miettiä Corallia enää ainakaan sinä päivänä, kun pitkä hahmo ilmestyi nojailemaan luokan luolamaisen sisäänkäynnin suulle. Siinä paha, missä mainitaan. Lihaksikas poika pyyhkäisi vaalean hiussuortuvan silmiensä edestä ja katseli rennosti muita oppilaita. Coral. Melody jähmettyi ja kaikki vapautuneisuus oli tiessään.

Coral etsi katseellaan jotain, ja Melody tunsi rinnassaan jysähtävän, kun pojan katse pysähtyi häneen. Suklaasilmät kohtasivat siniset, ja hetken he ainoastaan tuijottivat toisiaan jumiutuneesti. Sitten Melody veti katseensa pois, ja ruskeat silmät jäivät vaille kohdetta. Samassa sinisilmäisen tytön sisimpään sattui. Hän kääntyi poispäin, kuin ei olisi huomannutkaan Corallia, joka kuitenkin jostain syystä tuntui hakevan hänen huomiotaan. Melody taisteli vastaan refleksimäistä liikettä juosta suin päin pojan syliin. Hän vain yritti olla välittämättä.

Lopulta kello soi tunnin alkamisen merkiksi, ja oppilaat alkoivat valua sisään luokkaan. Huonoksi onnekseen Melody tajusi, ettei Coral mennytkään heti muiden mukana sisään, vaan jäi norkoilemaan oven suulle. Melody arvasi heti, miksi. Medina ei tuntunut huomaavan mitään outoa, vaan uiskenteli huolettomasti toisten perässä luokkaan jättäen Melodyn yksin käytävään. Eikä hänen auttanut kuin seurata.

Hänen tullessaan ovelle Coral suorastaan hyökkäsi hänen luokseen nojaten kädellään oviaukkoon, estäen Melodyn kulkemisen. Hän katsoi Melodya tutkivasti ja tervehti tunnustelevaan sävyyn:
”Hei, kaunokainen.”
Melodyn sisällä tuntui pistos hänen kuullessaan pojan sanat ja varovaisen flirtin.
”Huomenta”, hän vastasi kohteliaasti, eikä katsonut poikaan.
Coral rypisti kulmiaan. ”Mikäs nyt on? En ole nähnyt sinua aikoihin. Olisin todella halunnut olla tukenasi lähipäivinä.”
Silloin Melodyn valtasi karu kylmyys. Hän suorastaan kiukustui pojan sanoista ja siitä hän sai selittämätöntä voimaa katsoakseen poikaa suoraan silmiin.

”Rehellisesti en usko, että se on ollut kovinkaan suuri menetys”, hän tokaisi. Merivesi heidän ympärillään tuntui kylmenevän hetkessä.
Coral tuijotti häntä silmin nähden hölmistyneenä, eikä kumpikaan sanonut enää mitään. Niinpä Melody kohotti leukaansa ja pujahti päättäväisesti pojan käden alitse luokkaan yrittäen näyttää siltä kuin mitään ei olisi tapahtunut.
”Hei, Prinsessa. Odota!”
Hän kuuli selkänsä takaa Corallin äänen. Medina katsoi häntä kummastuneena, kun hän saapui omalle paikalleen. Hän ei kuitenkaan välittänyt, sillä hän ei aikonut jäänyt kuuntelemaan selityksiä. Hän ei halunnut kuulla niitä. Ei nyt. Eikä välttämättä koskaan.


***


”Niin mikä ihmeen huorukka?”
”Haarukka, Adella, haarukka.”
”Ja tälläkö muka syödään?”
”Kyllä. Ja vielä yhdessä veitsen kanssa.”
”Eihän nämä pysy kädessä yhtä aikaa. Ihmiset tekee kaiken tosi hankalaksi.”
”Oi, vesihiisi...” Ariel huokaisi ja nojasi pöytään hieroen otsaansa.

Hän istui yhdessä kuuden siskonsa kanssa valtaistuinsalin ruokapöydässä. Kaikilla oli edessään lautanen, haarukka ja veitsi. Ariel yritti epätoivoisesti opettaa siskoilleen, kuinka käyttää ruokailuvälineitä. Oli hänen toinen päivänsä meressä. Ja hän todellakin yritti. Hän oli päättänyt yrittää parhaansa Melodyn, sisartensa ja valtakuntansa tähden.

Eilen hän oli saanut sanalla sanoen ihanan vastaanoton. Eilinen häntä oli pidetty tiukassa syleilyssä ja otteessa koko päivän ja illalla hänet oli lähes tulkoon nukutettu entiseen sänkyynsä. Tänään hänelle oli annettu tilaa. Tänään hänen oli annettu kertoa, kuinka hän toivoi asioita tehtävän ja mitä hän halusi muuttaa. Olisi ollut suorastaan ilkeää olla ottamatta vastaan tätä kaikkea. Hän yritti ajatella, että oli hänen oma päätöksensä tulla takaisin mereen, joten hän ei voinut soimata siitä sisariaan ja tehdä heidänkin mieltään pahaksi. Siksi hän piilotti surun ja ikävän syvimpään mielensä sopukkaan, eikä päästänyt niitä ulos kuin pimeinä, unettomina öinä.

”Näinkö?” Attina hihkaisi pöydän toisesta päästä.
Ariel nosti katseensa ja näki Attinan pitelevän haarukkaa vasemmassa ja veistä oikeassa kädessään.
Hän ei voinut pidätellä hymyään. ”Juuri noin.”
Muut merenneidot katsoivat tarkkaan sisartaan ja tekivät mallin mukaan. Pian kaikki pitelivät aterimia oikeinpäin.
”Ja tästäkö pitäisi ruveta popsimaan?” Arielin vanhempi sisko, Alana kysyi ihmeissään.
Ariel nyökkäsi. ”Se on helpompaa, kun siihen tottuu.”
”Miksi te syötte näin?” Alana jatkoi.
”En tiedä... Siksi kai, ettei sormet sotkeennu.”
”Mutta...” Aquata aloitti, ”Mehän olemme meressä. Eihän sillä ole mitään väliä.”
Ariel katsoi siskoaan pysähtyneesti. Sitten hän huokaisi syvään ja laski ruokailuvälineet hitaasti pöydälle. ”Eipä kai niin... Olet oikeassa.”

Muut tytöt katsoivat apeaa sisartaan myötätuntoisesti. Attina potkaisi Aquataa pöydän alla. Ariel tuijotti edessä olevaa ruokaansa haluttomana.
”Suokaa anteeksi. Minulla ei oikein ole nälkä”, hän sanoi ja nousi pöydästä.
Sitten hän ui hiljaa muiden ohitse, ulos salista. Muut eivät sanoneet mitään. Lopulta vaalea Arista pudisti päätään ja tökkäsi haarukkansa ruokaan.
”Jos kukaan muu ei mene, niin minä ainakin menen”, hän tuhahti ja poistui pöydästä.
Sitten hänkin ui kohti oviaukkoa, jonne Arielin vihreä pyrstö oli juuri hetki sitten kadonnut.

Hän löysi Arielin Tritonin makuuhuoneesta. Ariel istui sängyn päädyssä, halaten pyrstöään, ja silmissään hänellä oli haikea katse. Arista ei ollut astunut isänsä huoneeseen kertaakaan hänen kuolemansa jälkeen. Nyt hän tunsi olonsa ahdistuneeksi uidessaan hitaasti sisään.

”Ariel, kulta. Älä välitä Aquatasta, hän ei ymmärrä mitään”, hän sanoi ja laskeutui pehmeälle sängylle sisarensa viereen.
Ariel niiskaisi, muttei vastannut mitään.
”Me yritämme parhaamme, että sinulla olisi hyvä olla täällä.”
”Ei se ole siitä kiinni. Ette te tee mitään väärin. En vain osaa olla täällä.”
”Ymmärrän, rakas.”
”En osaa olla missään ilman häntä”, punatukka sanoi hiljaa.
”En ihmettele. Te olette luodut toisillenne. Olen aina ollut kateellinen sinulle ja teille”, Arista tunnusti, mutta sai Arielin kasvot vai synkkenemään entisestään.
”No, eipä tarvitse olla enää.”

”Tiedätkö... Minä en olisi tehnyt, kuten sinä teit”, Arista sanoi vaaleat hiukset hulmahtaen.
Ariel kohotti katseensa. ”Kuinka voit sanoa noin?”
”Eric rakastaa sinua. Sinä rakastat häntä. Teidät on tarkoitettu yhteen.”
”Hän teki valintansa, kun ei tullut mukaani”, Ariel tokaisi kylmästi.
”Siihen hänellä oli varmasti hyvä syy. Ariel, olen aina tuntenut sinut merenneitona, joka seuraa sydämensä ääntä. Minusta ei ole koskaan ollut siihen, vaikka haluaisinkin. Olen liian pelkuri ja kuten sanoin, olen aina kadehtinut sinua. Sinun päättäväinen persoonasi on pitänyt meidän perheemme koossa kaikista vaikeimpienkin hetkien läpi. Mutta nyt minusta tuntuu, etten tunne sinua nyt ollenkaan.”

”Sanotaan, että tosirakkaus kestää kovimmatkin vastoinkäymiset. Olen miettinyt... Ehkä meidän rakkautemme ei vain sitten kestänyt...” Arielin poskelle vierähti kyynel.
Arista silitti sisarensa kättä hellästi.
”Mene takaisin Ericin luokse. Kuuntele sydäntäsi, anna sen ohjata sinua jälleen.”
”Mutta Arista, sitä minä juuri teenkin. Annan sydämeni ohjata. Ja arvaa mitä. Se ohjasi minut tänne. Mutta Ericin sydän ei seurannut minua.”
Arista katsoi sisartaan kykenemättä käsittämään.
”Te tarvitsitte minua kipeämmin. Ja sydämessäni minä tiesin sen. Tämä ei ollut mikään hetken mielijohde. Tulin, koska rakastan teitä. Koska rakastan Atlantista.”
”Voi Ariel...” Aristan kasvot sulivat hymyyn ja hän sulki punatukkaisen lohduttavaan syleilyyn. ”Kiitos.”


***


Melody rakasti auringon palvontaa. Lämpiminä, aurinkoisina päivinä hän yleensä nousi maalle, kuninkaanlinnan rantahietikolle loikoilemaan ja viettämään aikaa. Tämä päivä oli juuri sellainen päivä. Oli kulunut jonkin aikaa Arielin kruunaamisesta. Päiviä, viikkoja? Melody ei ollut enää varma, sillä päivät tuntuivat sulautuvan toisiinsa yhdeksi massaksi. Hänen äitinsä astuttuaan valtaan sää oli huomattavasti tyyntynyt. Loputon myrsky, tuuli ja sade olivat poissa ja oli suorastaan helle. Tämä johtui siitä, että valtamerellä oli jälleen hallitsija, joka piti yllä meren ja samalla ilmaston tasapainoa.

Tänään Melody oli pärskähtänyt pintaan lähinnä saadakseen olla rauhassa. Lisäksi hän toivoi voivansa puhua isänsä kanssa kaksin, ilman salakuuntelijoita. Hän köllötteli rauhallisesti kultaisella, lämpimällä rantahietikolla auringon hyvällessä selkäänsä. Hänen syvänoranssi pyrstönsä loisti päivän kirkkaudessa. Suomut kimalsivat kuin jalokivet valon osuessa niihin. Melody ajatteli äitiään ja isäänsä. Kuinka suuren virheen he olivatkaan tehneet.

Ja hän ajatteli Coralia. Hänellä oli ikävä. Hän ei kuitenkaan ollut päästänyt poikaa vieläkään lähelleen, ei ollut suostunut koulussa sattuneen välikohtauksen jälkeen enää puhumaan hänelle. Pyrstökoru kimalteli hopeisena auringossa muistuttaen olemassaolostaan. Prinsessa tunsi olonsa epämukavaksi ja käänsi kylkeä, muttei ahdistava, puristava tunne siltikään poistunut. Hän piirteli kuvioita hietikkoon vaipuen syvälle synkeisiin ajatuksiinsa. Kuinka suuren virheen olenkaan tehnyt... Miksi, oi miksi, edes koskaan tapasin hänet?

Melody tarttui vieressään lojuvaan pikkukiveen ja heitti sen menemään turhautuneena.
”Auts!” hän kuuli samassa tutun äänen lähettyviltään ja kääntyi katsomaan suuntaan, jonne oli kiven nakannut.

Rannalla, hänen edessään seisoi paljasjalkainen mies. Mustat hiukset laskeutuivat hänen otsalleen, kun hän hieroi kipeästi punertavaa kyynärpäätään. Sitten hän pyyhkäisi otsahiukset silmiensä edestä ja kohtasi tyttärensä katseen.

”Vähän rauhallisemmin, kiitos”, hän pyysi hymyillen.
”Hei, isä”, Melody sanoi ja toisen hymy tarttui varkain häneenkin.

Eric polvistui hänen vierelleen ja istahti sitten alas vajoten rantahietikkoon. He istuivat siinä hetken hiljaa, katsellen aaltoilevaa ulappaa.
”Luulin, ettet tulisi ihan näin rantaan. Siksi en ottanut kenkiä”, Eric sanoi lopulta heilutellen paljaita varpaitaan.
Melody hymähti ja äkkiä hänet valtasi katkeruus. ”Luulin, ettet uskalla enää koskea veteen. Siksi tulin sinua vastaan.”
Hänen sanojensa myöntä Ericin kasvoille lankesi varjo ja rento hymy oli tiessään.

”Mitä äidille kuuluu?” hän kysyi väkinäisesti.
Melody loi isäänsä kiukkuisen katseen. ”Hän nauttii uusista-vanhoista evistään, juhlii joka päivä siskojensa kanssa ja ratsastelee merihevosella auringonlaskuun. No mitäpä luulet? Hän on onneton, isä!” Melody sanoi ja tuijotti isäänsä vaativasti. ”Hän ikävöi sinua.”
”Niin minäkin häntä”, Eric mumisi.
”Mikset sitten tee asialle jotain? Aiotko tosiaan vain jäädä kotiin makaamaan?”

Eric avasi suunsa vastaväitteeseen, mutta sulki sen äkkiä. Sitten hän kaivoi hitaasti tummansinisten seilorihousujensa taskusta jotain, jonka hän piilotti nyrkkinsä sisään. Hän katsoi Melodya surullisesti. Melody ojensi kätensä uteliaana. Hänen isänsä painoi salaperäisen tavaran hänen kämmenelleen. Melody avasi kätensä ja hänen ilmeensä muuttui hämmästyneeksi. Ooh! Se oli kaunein koru, jonka hän oli koskaan nähnyt. Kultaisessa ketjussa riippui yksi, suuri helmi. Ja kun aurinko osui siihen, se hohteli kaikissa sateenkaaren väreissä.

Melody katsoi isäänsä. ”Tämä on äidin koru”, hän henkäisi.
”Jonka minä hänelle annoin”, Eric jatkoi.
Melodyn silmät suurenivat. ”Miksen tiennyt? Äiti käytti tätä aina.”
”Se on vanha häälahja. Sukuni tarina kertoo, että isoisoisäni sukelsi sen kadonneesta Atlantiksen kaupungista. Olen perinyt sen aikoinaan äidiltäni, jolle isäni oli tämän lahjoittanut hääpäivänään. Minä annoin sen Arielille.”
Ikuinen rakkaus. Melody ajatteli.
”Mutta hän palautti tämän. Hän palautti sen ennen kuin astui takaisin mereen.”
”Mitä?” Melody älähti.
Eric nyökkäsi purren huultaan. ”Siitä syystä haluan vain jäädä kotiin makaamaan. Siksi en halua tehdä mitään. Hän hyvästeli minut palauttamalla tämän korun.”
Melody tuijotti isäänsä uskomatta korviaan. Äiti on todellakin ihan sekaisin.

”Mutta sanoitko sinä hyvästit?” hän kysyi isältään.
Eric hymyili surullisesti. ”Ei sillä ole mitään väliä.”
”Onhan sillä!” Melody kiivastui ja puristi korun tiukasti nyrkkiinsä.
”Sillä on paljonkin väliä! Voit vielä korjata kaiken.”
Eric pudisti päätään.
”Kyllä vain, isä, sinä voit! Sinä rakastat äitiä! Eikä rakkaistaan pidä olla erossa. Rakkaus ratkoo kaikki ongelmat puolestasi.”

Silloin Eric katsoi häntä vaikuttuneena. ”Sinäpäs puhut syvällisiä. Mistä olet oppinut tuollaista?”
”Yritän vain puhua sinulle järkeä, isukki”, Melody sanoi ja kosketti isänsä olkapäätä. Hän ei ollut varma, mistä sanat olivat tulleet.
”Eikös se ole paremminkin isien tehtävä?”
”Niin kauan, kuin he pysyvät järjissään.”
”Mistä tiedät?”
”Se on aika ilmeistä.”

Eric yritti hymyntapaista. Ilmapiiri oli keventynyt hiukan. ”No, tyttäreni. Olen miettinyt liian kauan, mitä pitäisi tehdä. Olen umpikujassa.”
Melody hymyili rohkaisevasti. ”Sitä varten tyttäret ovat.”
Eric kohotti kulmiaan kiinnostuneena. ”Mitä sinulla oikein on mielessäsi?”
Melody iski salaperäisesti silmää ja kysyi:
”Saanko säilyttää tätä korua puolestasi?”


***


Keskusteltuaan isänsä kanssa Melody oli saanut uutta ajattavaa. Vasta jälkeenpäin hän oli tajunnut omien sanojensa tarkoituksen ja ne olivat pakottaneet hänet pohtimaan syvemmin merkitystään. Hän oli paennut palatsin jatkuvaa hulinaa, jonka uuden kuningattaren saapuminen oli aiheuttanut. Hän uiskenteli jo toista tuntia pitkin Atlantiksen laitamia, yksin ja vaipuneena ajatuksiinsa.
Ympäristö oli hiljainen ja rauhallinen. Pinnalta kajasti auringonvaloa, joka siivilöityi kirkkaan meriveden läpi kauniisti aina pohjaan asti tehden harmaasta hietikosta satumaisen kimaltelevan.

Hän saapui aukiolle, jota ympäröivät pitkät, vihreät levät, jotka kurottelivat kohti pintaa. Ne keinuivat rauhallisesti puolelta toiselle ja pari korallikalaa näkyi puikkelehtivan niiden seassa. Melody seuraili niiden kisailua aikansa ja tajusi pian niiden olevan pariskunta. Samassa hän muisti Corallin ja heidän riitansa. Hän ei ollut vieläkään puhunut pojalle. Coral oli kyllä koettanut tavoitella häntä linnasta, mutta jääräpäisesti Melody oli kertonut vartijoille, ettei kultatukkainen poika ollut tervetullut. Kultaseni, sinä satutat minua. Melody ajatteli apeana ja tunsi jälleen tutun pistoksen rinnassaan.

Silloin hänen omat sanansa isälleen pulpahtivat hänen mieleensä. Ei rakkaistaan pidä olla erossa. Rakkaus ratkoo kaikki ongelmat sinun puolestasi.

Voisiko se olla niin? Hän oli ollut niin tosissaan vannottaessaan tuota julistusta isälleen. Hän oli ainakin kovasti halunnut uskoa siihen. Oli se totta tai ei.
Mutta rakastanko minä? Hän pohti ajatellen Corallia. Poika oli ollut aina hänen paras ystävänsä ja läheisin koko Atlantiksessa. He olivat olleet yhdessä aina. Ajatellessaan sitä, kuinka kauan he olivat tunteneet, hän muisti sen. Hän muisti syyn, miksi oli alun perin muuttanut elämänsä ja tullut asumaan mereen. Se oli niiden ruskeiden silmien taika. Hän oli hukkunut. Hän oli rakastunut. Oli ollut jo tuolloin, ja oli nytkin. Siksi hän tunsi nyt itsensä niin haavoittuneeksi.

Melody huokaisi syvään ja päättäväisesti niin, että kasa kuplia pelmahti hänen ympärilleen.
”Minun on puhuttava hänelle”, hän totesi ääneen ja kääntyi lähteäkseen etsimään poikaa.

Samassa hän pysähtyi, sillä suoraan hänen edessään, leväpusikossa hän näki hahmon. Sillä samaisella sekunnilla, kun hän tunnisti henkilön, hän valahti kauttaaltaan kalpeaksi.
”Sinä?” hän änkytti ja tuijotti pusikossa seisovaa poikaa.
”Sinä”, Coral vastasi epävarmana, mutta ui silti lähemmäs yhdellä pyrstön heilautuksella.
”Mitä sinä täällä oikein hiiviskelet?”Melody kysyi. ”Säikähdin kuoliaaksi.”

Coral näytti äkkiä hyvin vaivaantuneelta. Hän punastui ja hieroi ranteensa sisäpintaa, jossa Melody tiesi tatuoinnin sijaitsevan.
”Minä vaan... Satuin olemaan lähistöllä ja sitten näin sinut... Prinsessa”, hän valehteli hymyillen varovasti, koetellen.
Melody tunnisti valheen heti. Ja pojan epävarmasta flirtistä hänelle muistui mieleen vain tumma merenneito, jota Coral oli halaillut. Vaistomaisesti hän perääntyi hiukan ja kietoi kätensä suojelevasti ympärilleen.

Coral huomasi hänen eleensä, mutta jatkoi silti toiveikkaasti. ”Anteeksi salakuuntelu, mutta olit ilmeisesti lähdössä puhumaan jonkun kanssa.”
Se oli kysymys. Melody tuijotti edessään odottavia suklaasilmiä tietämättä, mitä vastata.
Oi ei. Olen pulassa.

Hän punnitsi vaihtoehtoja. Lopulta hän kuitenkin päätti tarttua merihevosta selkäevästä ja kertoa totuuden.
Olen juossut pakoon jo liian kauan.
”Itse asiassa olin lähdössä tapaamaan sinua”, hän sanoi ja näki Corallin kasvoille vaihtuvan yllättyneen ilmeen.
”Minusta tuntuu, että sinulla on jotain kerrottavaa minulle”, Melody jatkoi ajatellen näkemäänsä kohtausta, jossa Coral kaulaili jumalatarta muistuttavan tytön kanssa.

Nyt Coral tuijotti häntä entistä yllättyneempänä. Hänen ilmeensä vaihtelivat ällistyneestä katuvaan. Sitten hän huokaisi syvään, luovuttaneena ja sanoi:
”Olet oikeassa. Minun olisi pitänyt tunnustaa tämä sinulle jo pitkä aika sitten. Sanat ovat vain jotenkin aina juuttuneet kurkkuuni.”
Hahaa! Kiinni jäit. Melody ajatteli, eikä osannut enää kanavoida tunteitaan. Järkytys ja kipeä voitonriemu sekoittuivat keskenään.
”Minä olen sinun henkivartijasi”, Coral tunnusti.
Mitä?
”Triton palkkasi minut vuosia sitten. Ei ole sattumaa, että tapasimme. Olen pahoillani, etten ole kertonut tätä sinulle aiemmin. En vain ole... pystynyt...” Coral sanoi ja tuijotti käsiään.

Melody tuijotti häntä tietämättä, mitä sanoa.
”Henkivartija?” hän kysyi lopulta.
Coral nyökkäsi. ”Niin. Triton halusi, että minä katson perääsi, kun muutit tänne. Hän halusi, että pysyt turvassa.”
”Mutta... En ymmärrä.”
”Minä tapasin sinut tahallani, Melody. Ehkä jopa hiukan hurmasin sinua tarkoituksella. Halusin, että minusta tulee henkilö, johon sinä luotat eniten, jolle kerrot kaiken...”
Melodyn silmät kaventuivat. Eli et koskaan rakastanut minua.

Coral pudisti päätään salaisille ajatuksilleen. ”Aluksi vahdin sinua koulussa ja vapaa-aikanasi sekä opetin sinulle Atlantiksen. Mutta kun kotiuduit ja opit tuntemaan paikat ja tavat, minun ei tarvinnut enää niin sanotusti varjostaa sinua, vaan pystyin hengaamaan kanssasi tavallisesti aina tähän päivään saakka. Ja usko pois, halusin sitä todella”, Coral sanoi ja hymyili lämpimästi.
Melody ei kuitenkaan lämmennyt. ”Siis... Oliko se kaikki pelkkää esitystä?” hän kysyi purren huultaan.
”Ei”, Coral vastasi heti ja hänen äänensä oli yhtäkkiä vahvempi.
”Ei todellakaan ollut. Sinä oli työtehtävä vain aluksi. Minä... Minä ihastuin sinuun. Minä tosissani välitän sinusta.”
Ooh... Melodyn sydämessä läikähti hänen kuullessaan pojan sanat.

”Mutta Triton ei koskaan saanut tietää sitä. Hän luuli, että olimme vain hyviä ystäviä, ja että esitin sinulle muuta. Se ei kuitenkaan ole totta. Luulen, että lopulta hänkin arvasi jotain...”
”Mutta mikset kertonut minulle?” Melody kysyi.
”En voinut. Halusin kyllä, mutta pelkäsin, että jos Triton olisi saanut tietää, hän olisi erottanut minut. Että hän olisi erottanut meidät. Joka kerran, kun katsoin silmiisi, olisin halunnut kertoa. Olin liian itsekäs.  Ennen kuolemaansa Triton kutsui minut luokseen, ja minä lupasin pitää sinusta huolta hänen mentyään”, Coral sanoi ja otti Melodyn kädet omiinsa. ”Ja sen lupauksen aion pitää”, hän jatkoi.

Sitten hän suuteli hitaasti Melodyn kättä ja ruskeiden silmien katse oli syvästi latautunut. Melody oli vähällä hukkua tuohon katseeseen, mutta silloin välähdys tummatukkaisesta jumalattaresta Corallin syleilyssä rikkoi juuri syntyneen lumouksen.
”Mutta entä se tyttö?” Melody kysyi ja veti kätensä pojan otteesta.
Jälleen Coral näytti yllättyneeltä. ”Mikä tyttö?”
”Se tummatukkainen...” Melody aloitti, muttei oikein  enää ollut varma, halusiko jatkaa. Aloitettu mikä aloitettu. ”Um... Sinä päivänä, kun isoisä kuoli, näin sinut ja sen tytön. Sinä... syleilit sitä tyttöä.”

Ensin Coral tuijotti häntä otsa syvässä kurtussa. Sitten hänen kasvoilleen levisi ymmärrys ja hän huokaisi syvään. Helpottuneestiko? Entä näkikö Melody hänen suupielessään ujon virnistyksen?
”Arvon Prinsessa, se mysteerityttö oli minun siskoni”, hän sanoi puoliksi huvittuneena. Äkkiä tunnelma silmin nähden rentoutui.
Melody tunsi lehahtavansa punaiseksi korviaan myöten.
”Onko sinulla sisko?” hän piipitti.
”On. Hänen nimensä on Cenda. Anteeksi, etten ole kertonut.”
”Ei se mitään...” Melody sanoi hiljaa. Hän oli nolostunut, mutta tunsi samalla olonsa helpottuneeksi. Hän tajusi pidättäneensä hengitystään ja päästi hitaasti ilman virtaamaan ulos keuhkoistaan. Samalla puristava jännitys katosi.
Sisko. Tietenkin...

”Cenda oli surullinen Tritonin poismenon takia. Lohdutin häntä. Miksi sinä edes olit meillä?”
”Hmm... Se on vähän mutkikas juttu”, Melody mumisi.
”Mutkikas?” Coral toisti kohottaen kulmaansa huvittuneena, ”Eli olit vakoilemassa minua.”
Melody pudisti päätään kiivaasti. ”En ollut!”
Coral virnisti.

Silloin Melody kiivastui. ”Olin surusta sekaisin ja olin tulossa luoksesi!”
”Etkä sitten tullut”, Coral huomautti.
”En! Minun mielestäni ihan ymmärrettävästä syystä. Tarvitsin sinua. Ja sitten näin sinut ja... ja ymmärsin väärin.”

”Mutta olen kai ymmärtänyt jotain muutakin väärin”, Melody sanoi loukkaantuneena ja käänsi selkänsä pojalle.
Et koskaan rakastanut minua. Sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa ja hän halasi itseään tiukasti, pidätellen kyyneleitä.
”Hei...” Coral yritti koskettaa hänen olkapäätään, mutta Melody ui kauemmas.
”Se kaikki, mitä meillä oli. Se kaikki oli vain pelkkää esitystä. Pelkkää työtä. Ymmärrätkö, kuinka loukatulta minusta tuntuu? Kuinka huijatulta, huiputetulta ja käytetyltä sait minut tuntemaan itseni.”
”En halunnut sitä. Eikä se ollut esitystä.”
”Coral, minä hiisi vie välitin sinusta! Valitettavasti, välitän edelleen. Vihaan sitä, koska sen takia joudun käymään läpi tämän tuskan”, Melody sanoi ja kääntyi takaisin pojan puoleen. Hän asetti kätensä sydämensä kohdalle ja puristi rintaansa. Samalla hän tunsi kyyneleiden valuvan poskiaan pitkin.

”Melody, rakas, minä välitän sinusta oikeasti.”
Sana 'rakas' vihlaisi tytön rintaa.
”Pakko sanoa, että olet hoitanut henkivartijan työsi oikein hyvin. Ainoa, keneltä et ole voinut minua suojella, on sinä itse.”
Coral katsoi häntä murtuneena ja pudisti päätään. ”Mitä voin tehdä, että saan sinut takaisin? Miten voin todistaa, että olen tosissani, Prinsessa?”
Melody sulki silmänsä. Hän ei kyennyt katsomaan pojan kärsiviä silmiä.
”Haluan uuden henkivartijan”, hän kuiskasi lopulta.

Silloin Corallin kiihtynyt hengitys pysähtyi hetkeksi ja tuli aivan hiljaista. Sitten Melody kuuli pojan hiljaisen äänen:
”Sitten et todellakaan jätä minulle vaihtoehtoja.”
Mitä?
Ja kun Melody avasi silmänsä, hän näki pojan laskeutuneen alas eteensä ja katsovan häntä ylöspäin suuret, ruskeat silmät loistaen. Oliko niissä toivoa? Melody ei ollut varma, mutta pojan seuraavat sanat olivat lähellä heittää hänet ulos todellisuudesta.
”Rakas Prinsessa Melody. Tuletko vaimokseni? Rakastan sinua.”

[Kaatosade]

Olipas ihana palata taas tämän tarinan pariin. Varsinkin alku tuosta luvusta ja Arielin fiilikset merenneidoksi palaamisesta olivat tosi vaikuttavaa luettavaa. Ihanaa.

Pidin myös Melodyn ja Ericin keskustelusta ja odotan mielenkiinnolla miten tuon pariskunnan välit oikein mahdetaan korjata, toivottavasti heille jonkinlainen ratkaisu saadaan aikaan, koska onhan tuollainen nyt aika raastavaa.

Coral oli ihana. <3 Kai Melodyn on nyt pakko sulaa tuollaiselle lopulle, vaikka miten ottaisi päähän että suhde on alkanut tavallaan työtehtävänä.

Kiitoksia tästä, jatkoa odottelen taas. <3

[Siunsäe]

Heips!

Pics: Kiitos kommentista, johon vastaaminen tulee näin myöhässä! Toivon, että löydät vielä tiesi tämän pariin järjettömän tauon jälkeen.

A/N: Tää ficci (kuten kaikki muu kirjoittamiseni yleensäkin jos ei lasketa lukiota) on ottanut luovan tauon. Nyt viimein sain tämän pyöräytettyä eteenpäin, enkä missään nimessä halua jättää tätä kesken, koska tykkään tästä kovasti. Nyt angsti alkaa vähän väistyä, ja Melody lisää jännitystä salaperäisillä puuhillaan! Toivottavasti joku vielä tätä lukee ja päätyy kommentoimaan.
~Siunsäe

___________________________________________________


Luku 4
Kirvelyä


Melodyn suu loksahti auki. Hän tuijotti edessään toiveikkaan epävarmana odottavaa poikaa. Hän oli järkyttynyt. Ja täydellisen yllätetty.
”Mitä... Mitä sinä oikein teet?” hän kysyi ääni väristen.
”Todistan sinulle, kuinka paljon välitän sinusta. Ensi tapaamisestamme lähtien olen ajatellut sinua joka päivä”, Coral tunnusti.
”Meressä on muitakin kaloja, tiedäthän, mutten ole saanut sinua sen jälkeen mielestäni. Eikä se todellakaan johdu siitä, että olet prinsessa. Vaan siitä, että olet juuri minun prinsessani. Pakko tunnustaa, että olen ajatellut tätäkin hetkeä liian monesti. En todellakaan ole vakiintujatyyppiä, mutta ajatus sinusta jonkun toisen kanssa... Ei. Haluan sinut. En ketään muuta.”

Pojan tummat silmät sädehtivät kirkkaina hänen puhuessaan.Melody oli huomaamattaan vienyt käden suunsa eteen. Hän veti toistamiseen henkeä ja pudisti päätään. Röyhkeät kyyneleet vain jatkoivat edelleen virtaamistaan lukuisista kielloista huolimatta sekoittuen heitä ympäröivään yhtä suolaiseen meriveteen.

Minun Corallini? Hän oikeasti haluaa minut. Ikuisesti. Mutta... haluanko minä hänet?

Mutta vastaus oli hänen huulillaan jo ennen kuin hän ehti edes miettiä kysymystä sen kummemmin.
Ja hänen hehkuville huulilleen riitti vastaukseksi vain Coral. Hän tajusi kumartuneensa ja suutelevansa poikaa kuin ei olisi koskaan suudellut. Coral kohosi ylös yllättyneenä ja vastasi suudelmaan. Melody sulki silmänsä ja tunsi pojan kämmenten hyväilevän kasvojaan, kaulaansa ja hiuksiaan. Ne vaelsivat kaikkialle. Omistivat hänet. Ja hän antoi itsensä niille tajuten, että juuri tätä hän oli alusta lähtien halunnut.

”Tarvitsen todellakin uuden henkivartijan”, hän kuiskasi käheästi suudelman lävitse.
Hän tunsi Corallin suun kaartuvan hymyyn hänen huuliaan vasten. Merivesi oli lämmin heidän ympärillään.


***


Ariel tunsi olevansa tunnoton tuote. Hän tuijotti omaa passiivista olemustaan peilistä. Arista istui hänen takanaan ja harjasi hänen hiuksiaan lempein ottein, sillä Ariel ei ollut itse sitä halunnut tehdä. Ariel ei ollut halunnut tehdä yhtään mitään kruunajaisten eteen. Hänen mielialansa olivat vaihdelleet apaattisuudesta iloisuuteen äkkiarvaamatta. Hän yritti olla reipas, mutta juuri kun hän sai rakennettua ylös sen hataran, mutta niin lohdullisen tunteita patoavan muurin, kipeät ajatukset kiemurtelivat hänen mieleensä aina uudelleen ja hän murtui.

Nyt hänelle oli kerrottu, että palatsissa valmisteltiin kruunajaistanssiaisia uuden kuningattaren kunniaksi. Hänet oli passitettu yläkertaan laittautumaan. Ariel ei löytänyt parhaalla tahdollakaan tilanteesta mitään juhlittavaa. Hän vastusti kruunajaisia sekä juhlia siksi, että kaikki uudet merkittävät tapahtumat veivät häntä kauemmas siitä, kun he olivat olleet vielä onnellisesti yhdessä Ericin kanssa. Hän oli halunnut perua juhlat, mutta vastaus oli ollut tylyn tuttu. Perinteet vaativat. Näin oli aina tehty.

Tahtomattaan Ariel kohtasi peilistä Aristan kasvot. Niistä heijasteli sama väsymys kuin hänestä. Silti sisko peitti sen hyvin.

”Sinusta tulee kaunis kuningatar, Ariel”, hän sanoi ja sipaisi sisarensa hiukset korvan taa. Samalla tavalla kuin Eric. Ariel tunsi jälleen piston sydämessään.
”Taidan oksentaa”, Ariel sanoi.
”Sinä pystyt tähän. Pahin on jo ohi.” Arista puristi siskonsa hartioita.
Ariel kavahti. Kuinka sisko voi sanoa noin? ”Pahin on vasta alussa.” Eikä loppua näy.
”Olet niin rohkea”, Arista sanoi ja ui sivupöydän luokse hakemaan jotakin. Ariel oli pistänyt merkille, että nuorin sisko oli lähipäivinä muuttanut suhtautumistaan hänen tilanteeseensa.

Arista palasi peilipöydän luo ja nosti esiin Tritonin kruunun. Hän kannatteli sitä varoen, kuin se voisi hajota. Ariel tuijotti sitä pysähtyneesti. Kruunu kimalsi upeasti. Sillä hetkellä hän tunsi inhoamansa totuuden iskevän konkreettisemmin kuin koskaan. Hän hautasi kasvot käsiinsä.
”Ariel...” Arista kysyi huolestuneena ja kumartui sisarensa puoleen. ”Mikä nyt tuli?”
”Isä on kuollut”, Ariel sopersi. Hänen kehonsa tärisi holtittomasti.
Arista laski kruunun käsistään, ja se kolahti osuessaan marmoripöytään. Sitten hän sulki punatukan rakastavaan halaukseen.
”Tekisin mitä vain, että saisin hänet takaisin... Oi hyvä Jumala vannon kautta nimeni, että antaisin oman henkeni, jos hän vain tulisi takaisin”, Ariel nyyhkytti.
”Sisko-rakas...” Arista kuiskasi, ”Ei se olisi vaihtoehto. Kukaan ei elä ikuisesti. Isä olisi onnellinen, jos näkisi sinun nousevan tänään valtaistuimelleen ylväänä ja voimakkaampana kuin koskaan. Me kaikki olisimme.”
Ariel oli hetken hiljaa. Sitten hän avasi silmänsä.
”Mutta ei se ole mahdollista. Minä en ole kumpaakaan. En ainakaan tässä tilanteessa.”
”Mutta sinä pystyt siihen. Juuri se todistaa, kuinka vahva olet. Sinä pystyt voittamaan pelkosi”, Arista sanoi ja irrotti otteensa Arielista.

Ariel nosti hitaasti katseensa takaisin peiliin ja pyyhki silmäkulmiaan. Hänen silmänympäryksensä olivat muuttuneet punaisiksi.
Arista oli pakottanut kasvoilleen rohkaisevan hymyn, ja hän piteli kädessään kultaista kruunua.
”Ariel, Atlantiksen kuningatar”, hän sanoi ja asetti kruunun vakaasti Arielin päälaelle.
Ariel yllättyi. Kruunu ei tuntunut yhtään painavalta. Se ikään kuin istui hänen päähänsä täydellisesti, kuin olisi suunniteltu hänelle. Atlantiksen historian tarinoissa sanottiin, että kruunussa olisi taikaa. Tuntiessaan metallikruunun keveyden ja pehmeyden päässään, hän ei enää uskaltanut kieltää huhua.

”Miltä tuntuu?” Arista kysyi.
Ariel kohotti leukaansa. ”Sopivalta”, hän vastasi todenmukaisesti.
Nyt Aristan hymy muuttui todelliseksi. ”Ihanaa”, hän henkäisi.

Silloin ovelta kuului koputus.
”Sisään”, Arista kutsui.
Ovi aukeni ja sisälle kurkisti kolme prinsessan päätä. Attina, Aquata sekä Adella olivat tulleet hakemaan heitä. Kaikki olivat laittautuneet juhlia varten häikäisevän kauniiksi.
”Onko täällä valmista?” vanhin sisko Attina kysyi. Hänen kasvonsa olivat neutraalit, edes hyvin peitelty apeus ei kuultanut läpi. Sellainen hän on aina ollut, kivikasvo. Ariel ajatteli.
Arista nyökkäsi. ”Kyllä on.”
”Salissa on jo juhlat täydessä vauhdissa. Muut tytöt jäivät juhlimaan. Kaikki ovat tulleet. Kuningatarta odotetaan”, Adella sanoi pirteästi yrittäen säilyttää tunnelman keveänä iskemällä silmää vihjaavasti.
”Missä Melody on?” Ariel kysyi.
”Ei ole näkynyt koko päivänä.”
”Kummallista...” Ariel pohti.
”Ehkä hän on sen yhden pojan kanssa jossain. Älä hänestä huolehdi, iso tyttö pärjää kyllä. Sinua odotetaan”, Attina sanoi.
Ariel nyökkäsi ja hymyili väsyneesti. Sitten hän nousi ylös punaiset hiukset hulmahtaen. ”Minä tulen”, hän sanoi vakaasti. Tuntui kuin kruunu olisi jollain tapaa vahvistanut häntä ja antanut hänelle lisää voimaa.

Hänen noustessaan oven suussa norkoilevassa sisarusparvessa kävi huomaamaton kohahdus. Ariel tiesi, että he olivat jännittäneet, suostuisiko hän tulemaan. Häntä lähes huvitti, kuinka hyvin siskot tunsivat hänet. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun hän jättäisi saapumatta omiin juhliinsa.

Tytöt ottivat hänet ovella avosylin vastaan ja uivat hänen vierellään saatellen hänet aina salin oviaukolle saakka. Siellä he pysähtyivät ja halasivat kukin vuorollaan. Salista kuului korviahuumaava mekkala sekä pirteä musiikki. Silti sisarusparven tunnelma ei ollut katossa. Yksikään rohkaiseva hymy ei ollut aito. Kaikki huomasivat sen toisistaan.

”Ihan kuin oltaisi hautajaisissa”, Adella naurahti.
Ariel katsoi häntä silmiin ja tajusi, että totuus oli viimein kohdattava. Hän henkäisi syvään ja kohensi ryhtiään. Ole Attina.
Sitten hän katsoi sisaruksiaan ja totesi hallitulla, viileällä äänellä: ”Nämähän ovat.”

Kukaan sisarista ei sanonut enää mitään. He vain painoivat katseensa, ja Arista tarttui Aquatan käteen puristaen sitä tiukasti. Ariel hipaisi ajatuksissaan kruunuaan ja keräsi kasvoilleen lämpimän hymyn. Sitten hän ui sisään saliin.

Siinä samassa musiikki hiljeni, ja liike tanssilattialla pysähtyi. Sali oli täynnä meren kansaa, merenneitoja ja -miehiä sekä kaloja ja muita. Kaikkien katse liimautui yhtäkkiä häneen ja jokaikinen keskustelu tyrehtyi. Ariel pysähtyi ja odotti, että jotain tapahtuisi. Sitten jostain alkoi kuulua torvien juhlallista soittoa. Kuin käskystä kaikki vajosivat kumarrukseen. Ariel alkoi uida eteenpäin. Musiikki voimistui ja kohta salissa kajahti mahtipontinen kuulutus:
”Atlantiksen kuningatar Ariel on saapunut!”

Ja hetkessä kaikki olivat jaloillaan ja hurrasivat ääneen. Ariel ui varovaisin potkaisuin eteenpäin pitkin valtakunnansalin käytävää, eteenpäin kohti lopussa odottavaa valtaistuinta. Hän ei ollut uskaltanut vielä tarttua Tritonin valtikkaan. Se oli jätetty timanttisaliin odottamaan päivää, jolloin hän olisi henkisesti valmis. Muuten se saattaisi olla hengenvaarallista kaikille.

Valtaistuin tuli vastaan aivan liian pian. Hän tajusi seisovansa sen edessä, odottaen jotain näkymätöntä voimaa, joka teleporttaisi hänet pois koko tilanteesta. Veisi hänet takaisin rakkaan Ericin viereen, antaisi painautua lämpimään kainaloon takkatulen ääreen...

Ariel puri hammastaan. Hän kohotti kätensä ja hurraus lakkasi. Sitten hän kääntyi kohtaamaan odottavien kasvojen meren alapuolellaan. Hän istuutui tuoliin hitaasti. Toisin kuin kruunu, se ei tuntunut yhtään mukavalta, eikä sopivalta. Se oli kylmä ja aivan väärän tuntuinen. Se ei ollut hänen tuolinsa. Hän kuitenkin taisteli kurkkuunsa nousevaa palaa vastaan ja säilytti kasvoillaan lämpimän, rakastavan hymyn, jollaisen oli vuosien varrella oppinut. Tähän asti se oli tullut luonnollisesti. Nyt hän joutui pakottamaan sen esiin.

Hänen puheensa ei uhkunut onnea ja iloa, mutta siinä oli silti valtakunnan kovasti kaipaamaa toivoa. Lopussa kaikki olivat tyytyväisiä ja puhkesivat raikuviin suosionosoituksiin kuningattarensa vaiettua. Ariel tunsi itsensä väsyneemmäksi kuin koskaan. Hän olisi halunnut vajota sänkyyn ja upottautua suloiseen uneen Ericistä, Melodystä ja heistä yhdessä, mutta hän ei tietenkään tehnyt sitä. Sen sijaan hän hymyili entistä syvemmin. Hän näki sisarustensa vilkuttavan väkijoukon etunenässä.

Sitten joku astui esiin. Ariel näki hyvin tutun miehen uivan rohkeasti hänen valtaistuintaan kohti. Ariel nousi ylös ja ui kiitollisena tulijaa vastaan. He kohtasivat ja komea merenmies kumarsi syvään. Ariel hymyili.
”On niin hyvä nähdä sinua, Henry”, hän sanoi hiljaa.
”Kuin myös, kuningatar”, mies sanoi ja vastasi hänen hymyynsä lämpimästi. ”Saisinko ensimmäisen tanssin?” hän kysyi voimakkaammalla äänellä.
Ariel nyökkäsi helpottuneena ja antoi miehen johdattaa hänet keskelle tanssilattiaa. He asettuivat seisomaan toisiaan vastakkain ja heidän katseensa kohtasivat. Henry katsoi Arielia voimakkaana ja samalla rauhallisena. Hän tunsi rentoutuvansa miehen seurassa, vaikka koko merenkansa tuijotti heitä silmä kovana ja odottavana

Kevyet, leikittelevät valssimusiikin ensisäkeet valloittivat tanssisalin, ja Henry tarttui pehmeästi hänen käteensä. Ariel otti kiinni miehen olkapäästä ja antoi hänen viedä. Hetken aikaa hänen ei tarvinnut huolehtia mistään. Henry oli Atlantiksen armeijan johtaja. Mies oli myös hänen nuoruuden ystävänsä. He olivat viettäneet paljon aikaa yhdessä, vaikka poika olikin ollut maailman ilkikurisin. Nyt ruskeahiuksista ja ryhdikästä miestä ei voisi tunnistaa samaksi. Hän oli osoittanut vastuullisuutensa ja noussut armeijan johtoon. Triton itse oli hänet vähän aikaa sitten nimennyt. Ariel tiesi, että se oli ollut Henrylle elämänsä suurin tunnustus. Ennen jopa hieman hyljeksitty pojankoltiainen oli nyt arvostetussa asemassa meren hovissa ja kansan keskuudessa. Ariel tunsi olonsa turvalliseksi miehen käsivarsilla tanssiessaan.

”Näytit vähän vaivautuneelta, joten ajattelin pelastaa sinut”, Henry sanoi.
”Oi, et tiedäkään, kuinka oikealla hetkellä tulit”, Ariel huokaisi.
”Onneksi osasin kerrankin olla avuksi”, hän sanoi hymyillen. Muutkin olivat liittyneet pikkuhiljaa tanssiin. Arista näkyi pyörivän lähistöllä pitkän kadeetin kanssa.
”Sinuun voi aina luottaa”, Ariel sanoi. Äkkiä hänen olisi tehnyt mieli painaa päänsä miehen vahvaa rintaa vasten, mutta tajusi, ettei voinut tehdä sitä kaikkien nähden. Henry olisi kyllä ymmärtänyt.
”Sinulla on vaikeaa. Haluan auttaa niin paljon kuin mahdollista”, Henry sanoi ja pyöräytti heidät ympäri.
”Kiitos”, Ariel sanoi ja todella tarkoitti sitä.

Tanssi loppui ja Ariel mietti, että aika oli kerrankin kulunut jopa liian nopeasti. Hän olisi kernaasti kuluttanut muutaman hetken lisää tanssilattialla, jossa aika oli tuntunut pysähtyneen. Hän oli hetkeksi päästänyt irti Ericistä.
”Mennäänkö istumaan hetkeksi syrjemmäs?” hän kysyi Henryltä.
”Tietysti, mitä vain haluat”, Henry vastasi hiukan yllättyneenä.

He uivat viereiseen pikkusaliin, jossa ei onneksi ollut ketään, ja istuivat alas juttelemaan.
”Onnea ylennyksestä”, Ariel sanoi.
”Kiitos. Eihän se nyt ollut mitään...”
”Tiedän, että se merkitsi paljon sinulle. Sinä olet juuri oikea siihen hommaan”, Ariel kehui.
”Totta puhuen tällä hetkellä kaikki tuntuu aika merkityksettömältä. On hienoa, että sinä palasit takaisin, mutta on tapahtunut niin paljon, että olen ihan sekaisin. Pelkään, etten voi hoitaa tätä kaikkea.”
”Sama tunne”, Ariel huokaisi.
”Olen pahoillani... kaikesta”, Henry sanoi ja otti Arielin kainaloonsa.
Ariel yllättyi hiukan, muttei vastustellut. Hän painoi päänsä varovasti miehen olkapäätä vasten. Hän tunsi olonsa lämpimäksi.

”Oletteko te eronneet? Sinä ja Eric?” Henry kysyi hetken kuluttua varovaisesti.
Ariel tunsi palan kurkussaan kasvavan. Hän ei ollut sanonut sitä ääneen kertaakaan. Sanat tuntuivat niin lopullisilta. Hän tuijotti tyhjästi seinällä riippuvaa leväverhoa ja vastasi lopulta:
”Kyllä. Meri on erottanut meidät.”
Henry silitti hänen hiuksiaan lohduttavasti. ”Jos koskaan tarvitset apua, minä olen tässä.”
”Tiedän sen”, Ariel sanoi ja hänen teki taas mieli itkeä.
”Olet vahvin tuntemani merenneito.”
”Halaa minua”, Ariel nyyhkäisi. Sillä hetkellä hänestä tuntui kaikkea muuta kuin vahvalta.

Hetken emmittyään Henry veti hänet syliinsä ja sulki tiukkaan ja niin turvalliseen halaukseen.
”Haluaisin niin kovasti, että asiat olisivat niin kuin ennen”, Ariel kuiskasi ääni väristen.
Henry ei sanonut mitään. Hän ei varmaan tiennyt, mitä sanoa. Hetken he vain olivat siinä hiljaa, kuunnellen juhlasalista kantautuvaa musiikin ja puheensorinan sekamelskaa.
”Mutta...” Ariel jatkoi lopulta huokaisten, ”minun pitää nyt siirtyä elämässä eteenpäin. Tämä ei voi jatkua näin.”
”Mitä sitten aiot tehdä?” Henry kysyi.
Ariel vetäytyi miehen otteesta ja katsoi häntä varmemmin. Heidän katseensa kohtasivat. ”Aloitetaan vaikka siitä, että mennään takaisin juhliin.”
”Se voisi olla hyvä päätös”, Henry sanoi ja hymyili tyytyväisenä.


***


Samaan aikaan Melody ui Corallin kanssa takaisin kohti linnaa. He uivat käsi kädessä, Melody tunsi sisällään kuplivan ihastuksen, joka lämmitti häntä päästä varpaisiin.
”Olemme myöhässä juhlista”, Coral totesi.
”Emme me ole menossa tanssiaisiin”, Melody ilmoitti ykskantaan.
”Mitä?” Coral pysähtyi.

Myös Melody pysähtyi. Hän ripusti äitinsä antaman korun kaulaansa ja sanoi Corallille:
”Meidän on tehtävä jotain.”
Coral katsoi häntä kummastuneena kulmat kurtistuen.
”Näet sitten”, Melody sanoi vastaten pojan äänettömään kysymykseen.

Melody piti sanansa, ja he ohittivat juhlasalista kaikuvat äänet ja jatkoivat palatsin tarkimmin vartioituun siipeen. Melody tiesi, missä merenhallitsijan valtikkaa säilytettiin ja suuntasi päättäväisesti sinne. Eikä aikaakaan, kun he jo hiippailivat käsi kädessä kohti timanttisalia.

Matkalla kuitenkin turkoosihiuksinen Medina yllätti heidät. Tyttö hyppäsi kulman takaa heidän eteensä ja osoitti heitä kahta sormellaan kuin harvinaista löytöä.

”Ha haa! Kiinni jäitte itse teossa!”,hän kiljahti voitonriemuisena.
”Shh, Dina! Ole hiljaa”, Melody sihisi hätääntyneenä.
”Vai ei teillä kahdella ole mitään? Kalatkin uskoo.” Dina kohotteli kulmiaan itsetyytyväisesti.
”Dina! Ei tässä ole kyse mistään sellaisesta...” Melody vilkaisi sivusilmästään Corallia, joka vuorostaan kohotti kulmiaan. Hiisi vie! ”Tai no, on vähän, mutta... Selitän myöhemmin. Mutta tällä hetkellä meillä on ihan jotain muuta tekemistä.”
”Vai niin.” Medina nyökkäsi ja iski silmää.
”Dina, olet raivostuttava. Me yritetään toimia niin, ettei tultaisi nähdyksi.”
”Niin minäkin aina yritän. Ehdottaisin kuplahuonetta, siellä tuskin on ketään, ettekä tule edes kuulluksi...”
Viimeistään silloin Melody punastui korviaan myöten. ”Dina!” hän pihisi.

Sitten tilannetta hivenen kummastuneena seurannut Coral puuttui keskusteluun. Hän katsoi suoraan Medinaan.
”Nyt on sellainen tilanne, että vaikka kuinka haluaisin viedä prinsessan kuplahuoneeseen ja tehdä hänelle jotain sellaista, mikä saisi hänet unohtamaan kaikki huolensa, niin se ei valitettavasti käy. Kuten Melody sanoi, meillä on muuta tehtävää, joten voisitko mitenkään kuunnella”, hän sanoi, ja hänen äänensä oli matala.

Ooh! Melodyn silmät suurenivat hänen kuullessaan Corallin sanat. Mutta niin suurenivat Medinankin ja ensi kertaa aina sanavalmis tyttö jäi hiljaiseksi. Corallin suupielet kaartuivat hitaasti hymyyn. Melody punehtui entistä syvemmin ja vilkaisi  Corallia. Ruskeat silmät kohdatessaan hänen ylitseen pyyhkäisi ujoudenpuuska. Coral tuijotti häntä silmiin intensiivisesti. Kuinka hän onnistuikaan lataamaan niin paljon intohimoa yhteen lauseeseen ja yhteen katseeseen? Melody tunsi sydämensä takovan kiihkeästi. Häntä hävetti, mutta samalla hän tunsi itsensä maailman onnellisimmaksi tytöksi. Hänen olisi tehnyt mieli suudella poikaa, mutta muistaessaan Medinan läsnäolon hän äkkiä esti itseään. Hän kuitenkin soi pojalle hymyn, johon sisällytti miljoona lupausta.

Nyt puhekykynsä takaisin saanut Medina haroi nolona sinisiä suortuviaan ja katsoi Melodya kasvoillaan vähintäänkin yllättynyt ilme. ”Okei. Nyt kyllä taidan ymmärtää... Krhm. Kaiken.”
Myös Melody toipui pikkuhiljaa järkytyksestään. ”Hyvä... Me siis yritämme auttaa äitiä ja isää, koska he eivät näemmä itse siihen pysty”, hän sanoi.
”Huh. Kuulostaa isolle keissille.”
”Sitä se onkin.”
”Selvä. Olen messissä”, Medina ilmoitti.
”Mitä?” Melody kysyi hämmentyneenä.
”Höpsis, muru. Luuletko tosiaan, etten auttaisi teitä tässä?”
”Mutta enhän ole kertonut edes, mitä aiomme tehdä.”
”En minäkään tiedä sen paremmin”, Coral huomautti.
”Mutta minäpä arvaan. Nyt lähdetään porukalla uudistamaan Atlantiksen vallanpitojärjestelmä. Pikku juttu”, Medina totesi hymyillen salaliittomaisesti.

Melody tuijotti ystäväänsä suu auki. ”Miten... Sinä...?”
”Voi Mel Mel, olen tuntenut sinut niin kauan, että loukkaannun, kun edes näytät tuollaiselta vammautuneelta pallokalalta. Suu suppuun ja menoksi! Minne suuntaan?” Medina kysyi innokkaana.
”Timanttisaliin”, Melody sopersi.
”Sattuipas... Seuratkaa minua. Tiedän tarkalleen, kuinka pääsemme vartijan ohi”, Medina sanoi salaperäisesti ja lähti uimaan heidän editseen.
Melody ja Coral katsoivat toisiaan kummastuneena. Sitten Coral tarttui Melodyn käteen ja lähti johdattamaan heitä tytön perään. Melodyn sydän pamppaili edelleen, eikä se johtunut siitä, että he uivat luvattomilla vesillä. Hän muisti edelleen Corallin sanat. Ne takoivat lakkaamatta hänen mielessään. Ja tehdä hänelle jotain sellaista, mikä saisi hänet unohtamaan kaikki huolensa... Yhtäkkiä tehtävä ei kiinnostanutkaan enää niin paljoa.

Hetken kuluttua he saapuivat timanttisalin lähettyville. Medina kurkkasi kulman taakse ja viitoili takanaan uiskentelevan kaksikon luokseen.
”Siellä on yksi vartija”, hän kuiskasi. ”Mutta teidän onneksenne minulla on ratkaisu.”
Melody ja Coral katsoivat häntä kysyvästi.

”Minä tunnen tuon vartijan. Hän on yksi James. Me käymme samalla kuntoriutalla ja olen yhdeksänkymmenprosenttisesti varma, että hän on ihastunut minuun. Joten minä voin hoitaa harhautuksen ja sillä välin te pujahdatte sisään. En ole kuitenkaan ihan varma hänestä, joten en voi varmasti taata teille kuin kymmenen minuuttia. Hyvällä tuurilla hän on kuitenkin niin lätkässä, että me vietämme oikein mukavan illan yhdessä. Hänellä on syötävät vatsalihakset”, Medina sanoi iskien silmää.
Melody hieroi kädellä otsaansa. ”Dina, olet mahdoton.”
”Mutta minusta on hyötyä, hei!”
”Luulin jo tietäväni, kuinka kieroja naiset ovat, mutta ilmeisesti heillä ei ole mitään rajoja”, Coral huokaisi.
Medina katsoi poikaa virnistäen. ”Ei mitään rajoja silloin, kun kyse on ystävästä. No, miltä kuulostaa?”
”Okei, mutta älä tee mitään yliampuvaa”, Melody pyysi.
”En tietenkään! Muistakaa, yrittäkää olla nopeita. Eikä liikaa pussailua!”
”Medina...” Melody varoitti.
”Okei okei, minä menen... Mutta Melody. Voinko vielä kysyä, miksi haluat päästä juuri timanttisaliin?”
Melody katsoi häntä hetken kahden vaiheilla. Sitten hän pudisti päätään pahoittelevasti. ”Anteeksi, Dina, mutten voi kertoa vielä.”
Medina näytti pettyneeltä, mutta nyökkäsi sitten myöntyvästi. ”Ymmärrän. Teen parhaani.”
”Kiitos”, Melody kuiskasi ennen kuin tyttö katosi kulman taakse.

Silloin Melody tunsi kiskaisun ranteessaan. Oli lähellä, ettei hän kiljaissut. Samassa hän tajusi tuijottavansa suoraan Corallin tummuneita silmiä. Poika painoi tyttöä itseään vasten ja hänen hengityksensä oli kiihtynyt.
”Mietin, eikö hän koskaan lähtisi”, hän sanoi karheasti.

Melody tuijotti poikaa yllättyneenä. Heidän huulensa olivat vain millien päässä toisistaan. Hetkeksi hän unohti kokonaan, missä he olivat ja miksi. Sitten Coral suuteli häntä ja painoi hänet vasten palatsin viileää seinää. Melody henkäisi tukahtuneesti ja tunsi kehonsa hyrähtävän käyntiin. Coral puristi häntä tiukasti. Hän oli lähes väkivaltainen, aivan uudenlainen. Melody tunsi outoa uutuudenviehätystä antaessaan huuliensa seikkailla hänen huulillaan. Oliko muutos näin iso? Oliko hän pidätellyt itseään näin paljon, kun työskenteli Tritonille? Ehkä poika saisikin kaiken anteeksi...

”Coral, rakas...” Melody huokaisi tuntiessaan Corallin kiihtyvän hyväilyn. ”Ei nyt...”
”En ole voinut antaa sinulle tarpeeksi. Enkä itselleni”, Coral sanoi ja pysähtyi äkisti. Hänen kätensä olivat Melodyn kasvoilla ja hänen sormensa seikkailivat hänen leukaperillään.
Melody avasi silmänsä huohottaen ja kohtasi Corallin katseen, joka oli täynnä intohimoa.
”Tiedän. Mutta kuten sanoit, nyt ei ole se hetki”, hän sanoi, muttei voinut vastustaa itseään painamasta vielä yhtä kevyttä suudelmaa hänen huulilleen.
Coral sulki silmänsä hänen huuliensa koskettaessa omiaan. ”Olen odottanut sinua liian kauan.”
”Olen ollut tässä koko ajan”, Melody huokaisi ja nojautui kivistä seinää vasten pakottaen itsensä viilentämään palavia tunteitaan.

Samassa he kuulivat ääniä nurkan takaa ja romanttinen hetki oli hetkessä ohi. He liimautuivat seinää vasten ja odottivat. Ensin kuului vain vaimeaa muminaa. Sitten äänet muuttuivat selvemmiksi ja he erottivat keskustelun seasta Medinan pirteän höpötyksen.

”Haluaisitko tarjota minulle drinkin? Oi, ei kukaan varmasti huomaa, jos poistut vähäksi aikaa. Haluathan sinäkin kai nähdä juhlat? Ne ovat käsittämättömän ihanat! Sitäpaitsi kuka ihme nyt timanttisaliin haluaisi mennä?” Medina jutteli täyttä häkää.

Melody uskaltautui kurkkaamaan käytävälle ja näki ystävänsä ripustautuneen tiukasti vartijapojan käsivarteen ja johdattavan häntä määrätietoisesti kohti valtakunnansalia. Hymy hiipi väkisinkin hänen kasvoilleen katsellessaan ystävänsä touhua. Hän vilkaisi Corallia, joka katsoi häntä huvittunut ilme kasvoillaan. Melody nosti peukalon pystyyn, ja he lähtivät perätysten uimaan kohti timanttisalin ei-enää-niin-vartioituja ovia.

He hiippailivat suurten ovien eteen, ja Coral raotti toista ovea varovasti. Se avautui narahtaen.
”Shh...” Melody hyssytti pidättäen hengitystään.
Sitten he pujahtivat peräkkäin sisälle saliin.

Salissa oli hämärää, mutta seinien vierellä sijaitsevista lasivitriineistä paistoi kirkas valo, kun Atlantiksen valtakunnan kalleimmat timantit, jalokivet ja taianomaiset aarteet loistivat pimeydessä. Huone oli avara ja kaunis. Eivätkä he todellakaan tarvinneet valoa, sillä keskellä huonetta sijaitsi kaikkein voimakkain valonlähde. Meren hallitsijan valtikka loisti kirkkaasti valaisten huonetta entisestään. Se oli suuri, kultainen ja loistava. Kaksi nuorta tuijottivat valtikkaa lumoutuneena.

Sitten Melody muisti, ettei heillä ollut paljon aikaa. Hän vilkaisi Corallia, joka ei kyennyt irrottamaan katsettaan Tritonin valtikasta. Pojan kasvoilla näkyi syvä kunnioitus. Melody ei sanonut mitään. Hän vain puristi kaulassaan roikkuvaa äitinsä helmeä päättäväisesti ja ui eteenpäin kohti jalustaa, johon valtikka oli kiinnitetty.

”Mitä sinä teet?” hän kuuli Corallin kysyvän takaansa.
Hän vilkaisi poikaa mustat hiukset hulmahtaen. Coral tuijotti häntä kulmat kurtussa. ”Vain minä voin tehdä tämän.”
Vain Tritonin aito perijä voi tarttua valtikkaan.
Silloin Corallin kasvot kalpenivat ymmärryksen huuhtoessa hänen ylitseen.
”Aiotko sinä varastaa Tritonin valtikan?”

Vastaamatta Melody ojensi kätensä ja kiersi sormensa kultaisen varren ympärille. Se sopi pehmeästi hänen käteensä.
”Se on ainoa keino saada tämä hulluus loppumaan.”
Sitten hän tarttui valtikkaan ja nosti sen ilmaan. Sillä hetkellä valtikan taianomainen hohto voimistui räjähdysmäisesti ja hetkessä häikäisevä kirkkaus valaisi heidät. Melody tuijotti käsissään pitelemäänsä esinettä haltioituneesti ja tunsi henkensä salpautuvan. Sitten hän kääntyi ja katsoi Corallia, joka piteli kättään varjostamassa silmiään. Häntä valo häikäisi. Hassua.

Melody tunsi olonsa paremmaksi kuin koskaan astellessaan alas jalustalta. Hän tunsi olevansa pumpattu täyteen ennenkuulumatonta energiaa. Oli kuin hän yhtäkkiä voisi tehdä mitä vain. Kuin hänestä olisi tullut kaikkivoipainen.
Coral näytti yhtä aikaa äimistyneeltä ja riemukkaalta.
”Lähdetäänkö?” valtikkaa kannatteleva merenneito kysyi ääni täynnä huokuvaa itsevarmuutta.

[Gamikane]

Tuli luettua tämä läpi, koska rakastan Pientä Merenneitoa, ja pakko sanoa että täytti odotukset - ja peräti ylitti ne.Todella hienosti on kuvailtu hahmojen tunteita, lähinnä Arielin surua ja Melodyn ihastusta, ja Dina on mahtava hahmo! Samoin kuin Coral, ehdin jo säikähtää, mutta onneksi pari sai asiat taas raiteilleen. Veikkaan, että Melody aikoo valtikallaan yhdistää valtakunnat niin, että Ariel voisi hallita merta ollessaan itse maan päällä Ericin kanssa tai tehdä jotenkin muuten mahdolliseksi tarinan aikuisten yhteenpalaamisen. Odotan myös innolla, milloin Eric saa kuulla Arielin ja Henryn tanssista  - varsinkin, kun Henry vaikuttaa olevan kiinnostunut nuoresta kuningattaresta...

[Kaatosade]

Oli hurjan mukavaa palata tämän tarinan pariin kun jatkoa tuli. Melodyn ja Coralin välien kehittymistä oli tuossa alussa niin lämmittävää seurata, vähän olikin sellainen olo että pakkohan Melodyn on tuollaisesta leppyä, ja loppupuolella tunnelmat olivatkin heidän välillään hyvinkin lämpimät. <3 Vähän liiankin siihen juonitteluun, siltä vaikutti.

Kuntoriutta kuulosti aika riemukkaalta, tuli hauskoja mielikuvia kun kuvitteli merenneitoja bodailemassa tai jotain vastaavaa.

Arielia puolestaan käy sääliksi. Henrystä pidin, mutta jotenkin epäilen ettei Eric ehkä pidä... Ihmeellistä miten jälkimmäinen herra ei edes esiinny koko luvussa, ja onnistui silti ärsyttämään. Mielenkiintoista nähdä millaiseksi tuo suhde tuossa vielä muodostuu. Nuorten tekemiset kuitenkin taisivat juuri saada aikaan jotain radikaalia. Jatkoa odotellaan taasen, kiitoksia tästä. <3