Ficin nimi: Kyynelehtivä hylky
Kirjoittaja: Nukkemestari
Fandom: Doctor Who
Tyylilaji: Adventure
Ikäraja: S
Päähenkilöt: Tohtori ja Jamie
A/N: Wannabe pohjanmaan murreyritelmää, koska skottienglanti. Tosin tarkoituksella en vetänyt ihan jokaista mahdollista sanaa murteeksi, koska ymmärrettävyys olisi kärsinyt (You’re clever wee chappie= soot hoksusta kotosi oleva pikkuruine hyväänen!), mutta koska en osaa pohjanmaan murretta, joten mukana voi olla omaa puhekieltäni.
Kyynelehtivä hylky
Tohtori loi arvioivan katseen pyyhkeeseen kietoutuneeseen ystäväänsä, joka seisoi TARDISin ohjauskonsolin vieressä hiuksiaan raapien. Tämä näytti oudolta punaraidallisissa uimahousuissaan. Oli ylipäätään outoa että hänellä oli jonkinlaiset housut tutun kiltin sijaan.
“Jamie, nyt kun olet viimein oppinut räpiköimään niin ajattelin että voisimme pyrkiä tutkimaan jotain merenpohjan kohdetta – minulla on erinnäisiä sukellusvälineitä täällä. Ja kaikenlisäksi olemme kumpikin valmiiksi märkiä!”
”Ay, käy minulle Tohtori. Se on häävi aate! Jos vaan ensin laskeuduttua yhtään minkään meren pohjaan”, Jamie sanoi ja ojensi kätensä kohti erästä ohjauskonsolin vipua, mutta Tohtori oli nopeampi ja näpäytti häntä kädelle.
”Sinä valut vettä, älä koske”, Tohtori sanoi ja heitti valkean pyyhkeensä olkapäälleen ja kumartui siniraidallisessa kokouimapuvussaan konsolin ääreen.
”Soot myös!”
”Se ei ole pointti. Hys Jamie, yritän keskittyä.”
Tohtori paineli TARDISin ohjauslaitteistoa Jamien harppoessa TARDISin ovelle. TARDIS dematerialisoitui ja laskeutui sitten. Jamie avasi oven.
”Moomma nyt kyllä ihan maalla, Tohtori.”
”Äsh, sulje se suusi, yritän keskittyä”, Tohtori sanoi ja paineli nappuloita. Hän joutui toistamaan tämän pari kertaa, kunnes Jamie viimein huudahti: ”Nyt moomme veessä.”
Tohtori käännähti ja näki vesimassan, joka väreili läpinäkyvänä seinänä TARDISin ovella.
”Hyvä. Tulehan Jamie, meidän täytyy löytää vielä Rananuran konnamiehiltä saamani sukellusvälineet. Ne ovat paljon tehokkaampia kuin teidän maakalaisten.”
Tohtori ja Jamie tonkivat TARDISin varastoja jonkin aikaa.
”Tässä. Jamie, ota tämä ja nämä räpylät sekä tämä tabletti, mutta älä syö sitä vielä.”
”Mikä vempele se tämä ny on?” Jamie sanoi ja pyöritti hopeisen kiiltävää laitetta.
”Se on kommunikaatioväline. Sillä voimme kommunikoida veden alla. Kiinnitä se käteesi ja se suukappale suullesi.”
”Ay.”
Jamie totteli Tohtoria ja kiinnitti vekottimen näppärästi käteensä. Tohtori tappeli edelleen omansa kanssa, joten Jamie sanoi: ”Annahan kun mä autan” ja kiinnitti Tohtorin laitteen tämän käteen.
Tohtori kiinnitti suukappaleen suulleen ja painoi sen virran päälle. Jamie matki tätä.
”Voihan minun pyörryksissä oleva tätini! Meinasin aivan unohtaa. Syö se pilleri. Se on puristettua kidusruohoa ja antaa sinulle mahdollisuuden hengittää vedessä ja antaa mahdollisuuden kestää paineen. Rananuran sammakkomiehet tarvitsevat sitä syvyyssukelluksissa.”
”Paineen?” kysyi Jamie.
”Niin. Vesi painaa, ja olemme sen verran syvällä että kehosi ei kestäisi sitä.”
Jamie riisui maskinsa ja heitti tabletin suuhunsa.
”Ompas tuimaa.”
”Se on tehty suolaisen veden kasvista, joten mitä odotit? Tulehan jo, tunnen sen vaikuttavan.”
Tohtori astui ulos TARDISin oviaukon väreilevästä vesiseinästä ja tunsi kuinka happi liukeni hänen elimistöönsä ihon kautta. Tohtori kääntyi katsomaan kuinka Jamie astui veteen – se näytti erikoiselta, sillä hiukan kuivuneet hiukset muuttuivat yhtäkkiä taas läpimäriksi. Sitten hän nosti katseensa, huomasi jotain suurta aivan TARDIsin takana ja horjahti hiukan katsoessaan. Se oli laiva, eikä mikä tahansa laiva. Se oli Titanic.
”Jamie, tule katsomaan. Se on RMS Titanic!” Tohtori sanoi unohtaen sen tosiasian, että hänen ystävänsä ei ollut koskaan kuullutkaan Titanicista.
”Onko tuo jonkinlainen pursi, tuo Titanic?” Jamie kysyi.
”Tietenkin se on! Sen piti olla uppoamaton, mutta näin kävi jo sen neitsytmatkalla. Siitä taitaa olla viisikymmentä vuotta. Jäävuori repi sen kyljen auki.”
”Oho.”
”Tulehan, haluan nähdä sen sisältä. Olemme ensimmäiset jotka ovat sen sisällä uppoamisen jälkeen.”
He uivat Titanicin hylylle ja Tohtori kaivoi uimapukunsa taskusta kaksi taskulamppua.
”Ne ovat vedenkestäviä. Sytytä se siitä napista.”
Jamie painoi napista ja valokeila halkaisi veden, jossa väreili pohjasta nousseita hiekanmuruja.
”Hmm, ei hullumpi vekotin”, hän sanoi ja osoitteli Titanicin kyljessä olevaa repeämää. Mustuuden väistyessä Tohtori ja Jamie näkivät aavemaisen näyn edessään. Tohtori katsahti Jamieta, tarttui tätä käsivarresta ja raahasi tämän uiden sisälle. Ruoste oli jo vallannut laivan ja heidän ympärillään oli outoja ruostetippukiviä. Joukko ruskeita pikkukaloja sujahti pelästyneinä heidän ohitsensa.
Tohtori suuntasi eräälle avoinna olevalle ovelle ja ui siitä sisälle. He harhailivat ympäriinsä, kunnes saapuivat paikalle, jossa näytti aiemmin sijainneen portaikko. Jotkut lasikoristeet olivat kuin ihmeen kaupalla säilyneet ehjinä ja ne muistuttivat menneisyyden loistosta.
”Olemme tainneet nähdä nyt tarpeeksi”, Tohtori sanoi ja kääntyi. Sitten hän kurtisti kulmiaan.
”Minä en pidä tästä… emmekö me muka tulleet tuosta ovesta tänne?”
Jamie kääntyi katsomaan. Hänkin oli aivan varma että heidän käyttämänsä ovi oli sulkeutunut itsekseen. Jamie astui pari askelta sen luo ja yritti avata sen – se oli kuitenkin lukossa tai muuten jumittunut kiinni.
”Mitä tämä meinaa, Tohtori?”
”Tämä tarkoittaa sitä, ettemme taida olla yksin tässä laivassa, Jamie.”
Laiva heidän ympärillään tuntui muuttuneen synkemmäksi ja ahtaammaksi.
”Ehkä me vain luulemme sen olleen tuo ovi?” ehdotti Jamie.
”Uskotko itsekään tuohon, Jamie?”
Jamie myönsi ettei, ja he päättivät suunnata toiselle ovelle. Ovi vei käytävään, jossa lojui joitain huonekaluja kaatuneena. He uivat niiden yli.
”Emme takulla tulleet tätä kautta, elleivät nuo tuolit ole kaatuneet sen jälkeen itsekseen”, Tohtori mutisi. Käytävä näytti muuten identtiseltä heidän aiemmin käyttämänsä, mutta tavarat vaikuttivat olevan aivan eri järjestyksessä.
Tohtorin taskulamppu sammui äkkiä.
”Loppuiko patteri?” Tohtori mutisi ja napautti lamppu kädellään. Se vilautti valoaan ja syttyi uudestaan. Ja aivan hänen edessään oli kivinen enkelipatsas, jonka ilme oli muotoiltu kammottavaan irvistykseen. Tohtori hätkähti taaksepäin ja Jamie kaappasi tämän rutistukseen.
”Miksi kukaan laittaisi noin kamalan patsaan keskelle käytävää?” Jamie kysyi.
”Pelkäänpä ettei se ole vain patsas… se ei ollut tuossa vielä äsken.”
”Sanotko sä et son elävä?”
”Minä luulen niin…”
”Mitä se tekee täällä?”
”En tiedä. Ehkä se upotti tämän laivan.”
”Voiko tuollainen muka olla niin vahva?”
”Kuka sanoi että niitä on vain yksi? Muistathan sen sulkeutuneen oven?” Tohtori vastasi. Jamie kiristi otettaan tästä ja vilkaisi taakseen. Mustuus oli läpinäkemätön, mutta Jamien taskulampun valo halkaisi pimeyden ja hän näki jotain kivistä. Jamie nosti lamppunsa ja varmistui toisen Enkelin seisovan heidän takanaan. Jamie värähti ja tarttui haparoivasti Tohtoriin vieläkin tiukemmin.
”Mitä nyt Jamie?”
”Toinen tuollainen on aivan takanamme.”
”Voi ei… Jamie meidän täytyy päästä pois täältä. Mennään tämän patsaan ohi, ei ole mitään järkeä palata takaisin. Pidä silmäsi siinä toisessa, jos se tekee jotain. Kun sanon ui, ui. UI!”
Tohtori lähti liikkeelle ja Jamie seurasi tätä mulkoillen epävarmasti patsaita ohittaessaan ne. Kun he olivat ohittaneet ne, Jamie käänsi päänsä ja katsoit taas ystävänsä etääntyvää selkään. Tohtori oli opettanut hänet uimaan, mutta hän oli silti hiukan hitaampi. Hän ui silti eteenpäin. Edessäpäin oli ilmeisesti suurempi tila, sillä Jamie näki käytävän seinien katoavan pimeyteen jonkin verran edessään. Hän ui oviaukosta sisään, ja tunsi sitten kuinka jokin tarttui hänen kommunikaatiolaitteeseensa. Jamie kääntyi ja näki yhden omituisen patsaan ilmestyneen sivustaansa ja tarttuneen häneen.
”Tohtori”, Jamie sanoi. ”Yksi niistä tarttui minuun.”
Tohtori ei vastannut, vaan aavemainen hiljaisuus kietoutui Jamien ympärille.
”Tohtori?” Jamie yritti uudelleen. Hän vilkaisi kommunikaatoriaan, ja juuri kun hän räpäytti silmiään hän tunsi patsaan liikahtavan. Hän nosti katseensa nopeasti takaisin siihen. Kommunikaatiolaitteen valo ei palanut. Se ei ollut päällä. Jamie painoi sokkona laitteen virtanappia, sillä hän ei uskaltanut irrottaa katsettaan olennosta. Laite ei kuitenkaan käynnistynyt.
”Mitä sä oot tehnyt tälle?” mutisi Jamie patsaalle. ”Päästä minut irti, moomma täällä vain tutkimassa, emme tekemässä mitään pahaa teille. Päästä minut niin me vain lähdemme täältä.”
Enkelipatsas ei tehnyt mitään. Tosin Jamien puhekin taisi oikeasti olla vain kuplivia äänteitä.
”Miksi sä et liiku? Tiedän että pystyt liikkumaan. Pelkään kokoajan että yksi teikäläisistä tulee selkäni taakse. Ette vaikuta aivan ystävällisiltä, jos saan sanoa. Antaisin teille nyrkistä, jos vain liikkuisitte nähteni…”
Samassa Jamien päässä tuntui syttyneen taskulamppu.
”Ahaa… nyt minä keksin… te ette jostain syystä pysty liikkumaan silloin kun joku näkee teidät?”
Patsas pysyi vaiti.
”Joten, jotta joku teikäläisistä ei hiippaile selkäni takaa, minulla pitäisi olla silmät selässä. Mutta minulla ei ole.”
Jamie piti tauon ja jatkoi: ”Käyttäisin sen laitteen pintaa peilaamiseen, mutta se ei toimi nyt kun sinä olet tarttunut siihen.”
Jamie keskittyi räpyttelemään silmiään vuorotellen ja mietti.
”Jos siirryn selkä seinään vasten, ehkä selviän kunnes Tohtori palaa… sillä hän palaa varmasti, tiedätkö sitä? Vaikka mua hiukan huolestuttaa mihin pinteeseen hän on joutunut kun en ole vahtimassa häntä.”
Äkkiä joku tarttui hänen olkapäähänsä. Jamie käännähti niin nopeasti ympäri kuin vesi antoi, mutta huokaisi kun näki Tohtorin hänen takanaan. Sitten hän hätkähti ja alkoi taas tuijottaa kivipatsasta. Tohtori löi Jamien kommunikointivälinettä ja painoi sen virtanappia. Laite käynnistyi yskien.
”Jamie! Huomasin että olit kadonnut takaani.”
”Hyvö kun edes huomasit.”
”Mitä, vihjaatko etten huomaisi?”
”En toki. Mutta kuule, mulla on ajatus… musta tuntuu että nuo otukset liikkuvat vain kun emme näe niitä. Tämäkin liikkui juuri silloin kun räpäytin silmiäni.”
”Jamie, kerrankin sanoit jotain älykästä! En ole kyllä aivan varma onko se totta, koska se oli sinun ideasi. Nyt kuitenkin irrotan sinut. Emme pysty kommunikoimaan muuten kuin ele kielellä, mutta menemme löytämälleni särkyneelle ikkunalle ja lähdemme täältä.”
”Ay, Tohtori.”
Tohtori kiskaisi Jamien kommunikaattorin irti ja se jäi roikkumaan Enkelin käteen. Sitten hän nykäisi Jamien liikkeelle ja he lähtivät nopeasti liikkumaan Tohtorin ohjaamana. Pian Jamie näki jo sinisen valonkajastuksen, ja se oli kuin olikin särkynyt ikkuna. Se ei ollut kovin iso, mutta Jamie sujahti sen läpi helposti, toisin kun Tohtori, jota Jamien täytyi auttaa hiukan.
He olivat tullee tulos täysin toiselta puolelta Tianiciä kuin mistä he olivat menneet sisään, joten he uivat sen päälle ja näkivät kannella seisovan enkelipatsaan. He pitivät katseensa tiukasti siinä, kunnes kumpikin tunsi veren alkavan muuttumaan ummehtuneemmaksi keuhkoistaan. Tohtori viittoi rivakasti TARDISin suuntaan. Tämä ilmeisesti tarkoitti, että kidusruohon vaikutus alkoi lakata.
He uivat rivakasti TARDISille, jonka oven Tohtori aukaisi tuskallisen tuntuisen hitaasti – jos Jamie olisi voinut sanoa, hän olisi valittanut Tohtorin oven avaus taidosta, mutta oli nyt tuomittu hiljaisuuteen.
Viimein ovi aukesi ja he asuivat sisälle. Jamie ja Tohtori hengittivät ilmaa raskaasti keuhkoihinsa. Tohtori sulki oven ja otti naulakosta pyyhkeensä.
”Kuivaa itsesi”, hän sanoi. ”Kastelet puolet TARDISista.”
”Niin paljon vettä minusta ei varmasti löydy, mutta katsohan itseäsi!” Jamie vastasi, mutta horjahti, sillä koko TARDIS tärähti.
”Mikä tuo oli?” Jamie kysyi hämmentyneenä.
”Hm, se kuulosti takaovelta, sitä ei ole käytetty aikoihin…”
”Onko TARDISissa takaovi?”
”Tietenkin on. Oletko koskaan kuullut avaruusaluksesta, jossa ei ole takaovea?”
”No jos totta puhutaan, en ole kuullut kovin monesta avaruusaluksesta.”
”No, TARDISissa se on. Pelkäänpä että olemme saaneet yhden niistä patsaan mokomista sisälle TARDISiin.”
”Mitä aiot tehdä?”
”Juoda kupposen teetä ja ottaa nokoset. TARDIS ei päästä sitä minnekään missä se voisi tehdä vahinkoa. Hoidan sen huomenna. Jos muistan.”
