Nimi: Joulutarina
Kirjoittaja: Vlad
Genre: draamaa tämä kai on
Ikäraja: S
Paritus: Aada/Mikael
A/N: Täällä taas pitkästä aikaa tämän kaksikon parissa. Tämä teksti on ollut jo pidempäänkin kesken, kuten myös eräs toinen tästä kaksikosta kertova teksti. Mutta näin suunnilleen oikeaan aikaan vuodesta on ehkä ihan mukava julkaista tällainen vähän jouluisempi tekele, jos tästä vaikka saisi sitten taas kirjoiteltua vähän enemmänkin erilaisia tekstejä, kun nanon jälkeen en oo saanu mitään aikaseks... Kommentteja saa aina heitellä
Aada istuu olohuoneen nurkassa ja käpertyy kuin pieni kylmää pakeneva eläin ison, pehmeän huovan alle. Teemuki höyryää vieressä, piirtää hopeausvallaan tribaaleja huoneilmaan ja kutittelee aina välillä hänen herkkää nenäänsä. Aada ei ota mukia käteensä, hän ei halua polttaa käsiään ja kieltään kuumaan juomaan, ja hän saa kiukkuisia katseita Mikaelin suunnasta sen takia. Mikael on ylihuolehtivainen, koska ajattelee Aadan olevan hauras kuin lapsi. Aada ei halua kertoa, kuinka väärässä tai oikeassa hän onkaan, joten tyytyy vaikenemaan ja tuijottamaan huolellisesti teemukinsa ohitse. Teemuki on Mikaelin, mutta Aada on ottanut sen käyttöönsä, sillä tytön mielestä muki on kaunis. Sen muuten valkoista kylkeä koristaa lapsi, jonka päätä punainen tonttulakki verhoaa ja lapsen huulilla koreilee hivenen hullu virnistys, joka saa aina hymyn kömpimään väsyneesti Aadan huulille. Jostain syystä Aada kokee, että mukin hivenen lapsekkaasti piirretty hahmo on rauhoittava, turvallinen, jotenkin hyvin erikoisella tavalla samanlainen kuin Mikael tai hän itse. Kotoinen.
”Aada”, Mikael kuiskaa. Tämän ääni on hivenen käheä ja Mikael rykäiseekin, yrittäen karistaa käheyden pois. Aadan mielestä käheys on vain mukavaa, hän ajattelee käheän äänen kertovan ystävällisyydestä. Yksi asia, johon Aada on mieltynyt Mikaelissa, on juuri tämän käheä ääni, sillä jostain syystä se tuo Aadan mieleen metsän. Sitä tyttö ei kuitenkaan halua Mikaelille kertoa, sillä tietää, että poika ei arvostaisi sitä kovinkaan paljon.
Mikaelin ääni saa Aadan kääntämään päätään hivenen villisti ja tytön erikoiset silmät laajenevat, eikä Mikael voi itselleen mitään tuntiessaan äkillisen surumielisen pistoksen sydämessään. Hän ei pidä siitä, miten päivä päivältä Aada muuttuu yhä surullisemmaksi ja eksyy yhä syvemmälle melankolian metsiin löytämättä koskaan tietään sieltä pois. Jopa jouluna Aada harhailee jossain, minne Mikael ei koskaan voi seurata häntä, sillä Aada on lipunut susien maille.
”Aada”, Mikael yrittää uudelleen. Tällä kertaa hänen äänensä on voimakkaampi, vahvempi, se tarjoaa Aadalle juuri sitä tukea, jota tämä kaipaakin.
”Hyvää joulua!” Mikael ojentaa Aadalle pienen nyytin, joka on kääritty pehmeän ruskeaan paperiin, jonka muuten tylsään pintaan Mikael on piirtänyt hymynaaman. Hymynaama on hiukan horjahtanut, mutta sillä ei ole pojalle merkitystä eikä se häiritse Aadaakaan. Tyttö ei edes huomaa nyrjähtänyttä kuvaa, kun hän repii paperit lahjansa ympäriltä ja sen sisältö pääsee valahtamaan hänen syliinsä. Suden herkkä nenä poimii ilmasta pehmeän suklaisen tuoksun, kun Aada tuijottaa eriparisilmillään sylissään olevia suklaakeksejä.
”Ajattelin leipoa sinulle jotain, lahjaksi”, Mikael selittää ja ojentaa sitten pienen levyn selkänsä takaa ja nyökkää leuallaan kohti metrin päässä olevaa levysoitinta.
”Tämä tulee vähän niin kuin mukana. Vähän iloisia säveliä tähän jouluun. Minusta sinä näytät tarvitsevan niitä.”
Aada ottaa levyn epäröivin sormin ja kasaa syliinsä levinneet keksit pieneksi säännölliseksi pinoksi käsinojalle pois sylistään ennen kuin ryömii ulos huopakuorestaan ja konttaa soittimen luokse. Aada ei ole koskaan oikeastaan ymmärtänyt joulun merkitystä, hänelle se on aina ollut vain aikaa, jolloin piti yrittää teeskennellä ja näytellä onnellista. Mikaelin kanssa hän kuitenkin huomasi alkavansa hiljaa nauttia joulusta ja kaikesta pienestä, mikä sen mukana tuli kylkiäisinä – muun muassa joululauluista.
Joulumaa on muutakin kuin tunturit ja lunta,
joulumaa on ihmismielen rauhan valtakunta
eikä sinne matka silloin kovin kauan kestä
joulumaa jos jokaiselta löytyy sydämestä.
Aada ryömii takaisin paikalleen tuolille ja kietoutuu huopakuoreensa. Hänen ei ole varsinaisesti kylmä, mutta tyttö kokee olonsa kaikkein turvallisimmaksi huovan sisällä, silloin hänestä tuntuu kuin hänellä olisi turkki suojanaan maailman pahuudelta. Mikael hiipii lattian poikki ja kömpii Aadan viereen nojatuoliin, koppaa tytön melkein puoliksi syliinsä ja hautaa kasvonsa tämän pehmeisiin hiuksiin. Aada päästää äänen, joka muistuttaa jollain tavalla joko kissan kehräystä tai suden hiljaista murinaa. Mikael vain hymyilee Aadan hiuksiin ja hipoo nenällään toisen päänahkaa.
”Hyvää joulua, pikkuinen”, Mikael kuiskaa matalalla äänellään ja kääntää Aadan ympäri sylissään, jotta hän pystyy suikkaamaan kevyen suukon tytön hieman raollaan oleville huulille. Aada huokaisee ennen kuin sulkee silmänsä. Tyttö käpertyy Mikaelin rintaa vasten, hän on löytänyt yhden ainoista paikoista koko maailmassa, jossa hän kokee olevansa aidosti turvassa.
