Otsikko: Punaiset kengät
Kirjoittaja: Elfalas
Genre: angstahtava draama (taitaa olla tavaramerkkini nykyisin)
Ikäraja: Sallittu
Oikeudet: Pallottelen Rowlingin hahmoilla huvikseni enkä ansaitse puolta sulmuakaan.
Yhteenveto: Minä kysyn, minkä vuoksi hän sitten taistelee, mutta en saa sanoja suustani, kun hän silmieni edessä tanssii piruetteja punaisilla kengillään ja nauraa minulle.
A/N: Lyrics Wheel IX.
Luin vastikään pääsykoekirjassa tekstin tulkinnan ongelmista ja siitä, kuinka yhtä oikeaa tulkintaa on oikeastaan mahdoton tehdä. Tämän innoittamana tartuin lyriikoihin vähän uudella otteella ja luin niin, että puhujia olisikin kaksi, vaikka se ei olekaan se ilmeisin tulkinta. Ja koska tämä itsenäistymisangsti tuntuu olevan jokin johtava motiivi viime aikojen teksteissäni, niin ajattelin, että mitä sitä tyhjän päiten uusia symboleita keksimään. Tuli aika postmoderni.
Niin, ja FF100: Punainen.
Punaiset kengät
Tytär
Riuhtaisen ikkunaverhon sivuun ja katson suoraan verenpunaisena leimuavaan horisonttiin, vaikka se kirvelee silmiä ja täyttää näkökentän vihreillä valotäplillä. En minä edes halua nähdä, en pitsiverhoja, jotka ovat olleet samat kaksikymmentä vuotta, vaikka olen repinyt ne tuhanteen kertaan ja äiti on raivonnut ja ommellut lopulta uudet. En villapuseroa, jonka valitsin taktisesti peittämään vatsani muodottomuutta. En kirkkaanpunaisia kengänkärkiä, jotka pistävät vaatekaapista, joka vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen on minun. Jokin tässä kaikessa muistuttaa vääjäämättä, että aika on pysähtynyt paikalleen.
”Sinä olet siis tosissasi.”
Äiti ei tee elettäkään ojentaakseen päällystakkia, joka riippuu naulakossa hänen takanaan. Eipä tietenkään. Aikahan on pysähtynyt. Miksei äiti tajua sitä?
”Miksen olisi?” minä sanon. ”Olen istunut täällä kädet ristissä ihan riittävän pitkään.”
”Sinä olet hullu, kai sinä sen tiedät?”
”Jonkun on oltava.”
En edelleenkään katso äitiä kasvoihin. Sen sijaan katson kenkiä, kirkkaanpunaisia ja kiiltäviä. Niitä ei ole vielä koskaan käytetty. Sitten lopulta huokaan ja yritän kovasti olla kuulostamatta alentuvalta: ”Hänen väkensä on partioinut Tylyahon ympäristössä päiväkausia. Sanotaan, että hänet itsensä on nähty. Tämä on meidän tilaisuutemme, killan tilaisuus, minun tilaisuuteni!” Verhojen reunat ovat nukkaantuneet. Kuinka en ole huomannut sitä ennen?
Ravistan päätäni, keskitän katseeni taivaanrantaa rajaavaan punaiseen viiltoon. ”Minua tarvitaan siellä.”
”Vai niin. Entä miten olit kuvitellut pääseväsi sinne?”
”Ab järjestää meidät sisään. Minut ja Remuksen.”
Olen odottanut niin pitkään, odottanut auringonnousua, kutsukirjettä, jumalallista valaistumista, ojentuvaa kättä.
Kun käännyn ympäri, näkökentän reunat ovat täynnä iltaruskon sinne puhaltamaa utua, ja se saa äidin ääriviivat sulautumaan hämärään, pölyiseen makuukamariin, vanhanroosaan tapettiin, jota olen joskus yrittänyt peittää Kohtalottarien julisteiden alle. En edes käsitä, mitä koskaan olen nähnyt siinä bändissä. Äiti seisoo ovensuussa kääriytyneenä isän vanhaan torkkupeittoon ja katsoo vakaasti graniitinharmaista silmistä minun tuulentuivertamaa olemustani. Hänen kätensä olisivat puuskassa, ellei olisi untuvaista vauvanpäätä nojaamassa hänen olkaansa. Lapsi vaikertaa hiljaa unissaan – voiko vauva edes vaikertaa, eihän se tajua vielä mitään – ja hamuilee huulillaan torkkupeiton kulmaa. Hämärässäkin minä tiedän, että pojan hiukset ovat tänään helakanpunaiset. Niin kuin tontulla.
Odottanut kosintaa. Odottanut Teddyä saapuvaksi.
”Remus on järkevä”, sanoo äiti, ”Remus ei antaisi sinun tehdä tätä.”
”Tietysti ei antaisi”, minä puuskahdan, kohotan käteni ja varmaan löisinkin, jos ei Teddy inahtaisi ratkaisevalla hetkellä – hyvä elämä, mitä minä oikein teen? Hyväilen sormenpäilläni hänen nukkaista päätään, Merlin kuinka hänen tukkansa on ohut. ”Remus tietää”, minä jatkan vaimeammin, ”ettei hyödytä asettua poikkiteloin. Ei tänä yönä. Sinuna en edes yrittäisi.”
Ehkä minun sittenkin pitäisi antaa perään, jäädä pitelemään muutaman viikon vanhaa lastani ja laulamaan hänen korvaansa, kunnes kaikki on ohi. Remus lähtee joka tapauksessa, sen minä tiedän, Remus taistelee jo pelkästä velvollisuudentunnosta, varmistaakseen, että oikeus toteutuu. Hän-joka-jääköön-nimeämättä on yksi mies, ei voitto yhtä miestä vastaan ole kiinni yhdestä tytöstä. Toiset tekevät hänestä selvää ja kaikki on taas kohdallaan. Minä, yksin minä istun vanhan makuukamarini pölyisellä lankkulattialla ja liekutan lasta, jonka silmissä en näe mitään muuta kuin heijastuksen horisontista. Tunnen päivästä päivään, kuinka unelmieni kylmät kädet sivelevät Teddyn kasvoja ja kuiskivat: ”Minun, minun.”
En pysty enää katselemaan. Pyörähdän kannoillani ja naulitsen vielä kerran silmäni tummuvaan horisonttiin. Veri viilenee jälleen. Toivon koko sielustani, että voisin koskettaa taivaanrantaa ja polttaa itseni tuhkaksi iltaruskossa – mutta niin ei vain ole. Odottaminen on kytemistä, tuhoon tuomittua, jollen nouse itse ylös ja puhalla liekeille ilmaa.
Tätä kaikkea äiti ei käsitä. Äiti ei näe, että minun jalkani, meidän molempien jalat, on sidottu maahan, ja että meidät on tuomittu kompuroimaan alaspäin sitä samaa kuoppaista polkua, kunnes jompikumpi meistä panee jalkaansa ne kirkkaanpunaiset kengät ja katkaisee kierteen.
”Minä olen äitisi. Minun on pakko yrittää.”
Äiti
Äiti, sinne menevät kaikki. Äiti, minäkin tahdon mennä. Nyt, kun katson hänen kasvojaan, näen niissä kuvan itsestäni, sellaisen tyttären, jonka kuvittelin itselleni varhaisteini-iän kotileikkeihin: juuri niin kuin minä, vain hiukkasen nuorempi, villimpi ja viattomampi. Melkein hassua, kuinka juuri hänen viattomuutensa vaivaa minua nyt, oikeassa elämässä. Minäkin olen ollut sodassa, lapseni, vuosia sitten, kun sinä nukuit torkkupeittoon kääriytyneenä olkaani vasten eikä sinun vastasyntynyt poikasi.
Silloin minä lukitsin tunnollisesti kaikki ovet ja ompelin kaikkiin ikkunoihin uudet verhot, ettei valo olisi paistanut kauas eikä kukaan eksynyt mökillemme. Kun koko muu maailma myllersi itseään hajalle, minä luin tyttärelleni satuja lastenkamarissa. Laitoin joka ilta aterian kolmelle, vaikka en koskaan tiennyt, jäisikö tuoli pöydän päässä tyhjäksi – ehkä lopullisesti. Luuleeko hän, että minä todella valitsin tämän? Niin vain kävi.
Tietysti minä olisin tahtonut taistella, kukapa ei? Mutta minä päädyin uhraamaan kaiken antaakseni hänelle mahdollisuuden. Minä annoin hänelle kaikkeni, kun minusta ei kerran ollut kaatumaan kunnian kentillä suuren aatteen vuoksi. Minä rakensin parempaa tulevaisuutta häntä varten, tein valinnat hänen puolestaan, jottei hänen ikinä tarvitsisi valita niin kuin minun täytyi.
Nyt, kun katson häntä vastavaloon, puoliumpeen siristetyin silmin, näen, kuinka hänen piirteensä muuttuvat minulle vieraiksi. Hän tietää, kuinka paljon sitä vihaan, hän pilkkaa minua vaikkei hänen ilmeensä värähdäkään. Tyttö, joka ei itse seurannut unelmiaan. Tukehduttaja.
”Vanhempien pitäisi antaa lapsilleen juuret ja siivet”, hän haukkuu, ja Teddy kääntää kylkeä sylissäni vaikka hän melkein kuiskaa, niin kuin lapsi haistaisi myrkyn ilmassa, ”sainko minä sinulta koskaan siipiä?”
Minun on vaikea pitää itseni aisoissa – mutta minulla on lapsi sylissäni, se ero meillä kahdella on.
”Saithan sinä”, minä sanon hiljaa. Hänen vieraat kasvonsa halkeavat nauruun, ja minä tajuan, että on turha riuhtoa talutusnuorasta, jonka toisessa päässä ei ole enää mitään.
Hän ei ymmärrä, että kiihkeimmänkin piruetin suunta on aina sisäänpäin ja alaspäin. Hän ei palaa enää, ei enää koskaan pitele poikaansa sylissään tai syleile miestään. Minä kysyn, minkä vuoksi hän sitten taistelee, mutta en saa sanoja suustani, kun hän silmieni edessä tanssii piruetteja punaisilla kengillään ja nauraa minulle.
”Sinä hylkäät siis lapsesi ja karkaat yönselkään rynnätäksesi päätä pahkaa jättiläisten jalkoihin. Merlin, mikä onni, että tuollaisia sankareita on.”
Hän paiskaa kaapinoven selälleen ja kahmaisee esiin ne kirkkaanpunaiset mokkasiinit, jotka ostin hänelle hiukan ennen kuin hän muutti kotoa. Katsomatta minuun tai Teddyyn hän survoo jalkansa kenkiin, ei edes vaivaudu solmimaan kengännauhojaan ennen kuin syöksyy ohitseni ja, juuri niin kuin minä ennustin, karkaa takaovesta yöhön. Teddy parkuu nyt keuhkojensa pohjalta, mikään ei pakota minua hiljentämään askeliani, kun säntään ikkunaan. Hänen hahmonsa ilkkuu minua pihatieltä.
”Sankari!” hän huutaa, ja minä hädin tuskin kuulen, koska koko huone on täynnä veren kohinaa ja Teddyn ulvontaa. ”Mikä sinä sitten halusit olla? Voittaja? Idoli? Halusitko perheen? Halusitko rakastaa?”
Minä odotan koko yön kaikesta huolimatta. Istun eteisen jakkaralla Teddy sylissäni ja muistan, kuinka pienenpienet sormet puristivat huovankulmaa silloin kauan, kauan sitten.
Keane - Spiralling
I'm waiting for my moment to come
I'm waiting for the movie to begin
I'm waiting for a revelation
I'm waiting for someone to count me in
Cos now I only see my dreams, in everything I touch
Feel their cold hands on, everything that I love
Cold like some, magnificent skyline
Out of my reach, but always in my eye line now
We're tumbling down
We're spiralling
Tied up to the ground
We're spiralling
I fashioned you from jewels and stone
I made you in the image of myself
I gave you everything you wanted
So you would never know anything else
But every time I reach for you, you slip through my fingers
Into cold sunlight, laughing at the things that
I had planned, the map of my world gets
Smaller as I sit here, pulling at the loose threads now
We're tumbling down
We're spiralling
Tied up to the ground
We're spiralling
When we fall in love
We're just falling
In love with ourselves
We're spiralling
Did you wanna be a winner?
Did you wanna be an icon?
Did you wanna be famous?
Did you wanna be the president?
Did you wanna start a war?
Did you wanna have a family?
Did you wanna be in love?
Did you wanna be in love?
I never saw the light
I never saw the light
I waited up all night
But I never saw the light
When we fall in love
We're just falling
In love with ourselves
We're spiralling
We're tumbling down
We're spiralling
Tied up to the ground
We're spiralling