Nimi: Ufoja ilmassa
Kirjoittaja: Seidig
Ikäraja: K11
Genre: Slashfluffyhumorromancehömppä
Varoitukset: Ufoja, Porkkana, planeettoja yms.
Disclaimer: Omistan juonen ja hahmot. (onneksi<3)
Summary: ”Pyryn treffipalvelu”, sen huulille levisi hymy. ”Sä et ole vanhaa poikaa nähnytkään jouluaattoon mennessä.”
A/N: Tää ei ole mikään kauhean pitkäaikainen projekti, aloitin kirjoittamaan tätä joskus marraskuun alussa joulufiiliksissä. Pitkä ficci ei missään nimessä(reilut 6000 sanaa), tää menis täydestä novellina, mutta halusin jakaa tän kolmeen osaan koska se tuntui järkevältä (ja haluan antaa sen vaikutelman, että oon ahkera kirjoittamaan pitkiä ficcejä).
Omistan tämän haperolle. Nide, oot ihana. Pus. Tässä on sulle ufopoju!Pyryä ja Porkkanaa ja ties mitä. Lisäksi tämä on omistettu kaikille, jotka haluaa vaan nakata aivot narikkaan ja lukea jotain järjetöntä. <3
Prologi
”Mä oon kyllästynyt olemaan sinkku.”
Pyry hätkähti mun sanojen johdosta. Se oli keskittyneenä johonkin huonoon komedialeffaan maannut sohvalla pitkällään jalat toisella käsinojalla, nyt se kääntyi vaikeannäköisesti ympäri. Sen mustat kiharantapaiset sojotti eri suuntiin sähköisen näköisesti.
”Niin”, mä vahvistin nakaten ranskiksen suuhuni. ”Mä haluan naisen.” Pyry kohotti kulmiaan ja kääntyi takaisin paikoilleen.
”Eti sellainen”, se neuvoi ja kurotti nappaamaan multa ehkä kymmenennen ranskaperunan. Annoin sille yhden ketsupissa kastetun ja se tietenkin sotki heti sormensa siihen.
”Mistä mä muka sellasen löydän?” ihmettelin sen nuollessa sormiaan puhtaiksi, onneksi ei sentään pyyhkinyt niitä mun sohvatyynyihin, ne oli kuitenkin isomummon perintöä, kulkivat suvussa. Oikeastaan ne oli yksiä rumimmista tyynyistä, mitä mä olin koskaan nähnyt mutta ihan äidin terveyden vuoksi mun oli pakko pitää ne huushollissani.
”Mä tunnen aika monta kivaa”, Pyry ilmoitti vaatimattomasti. ”Mä voin esitellä sut joillekin.”
Se oli karu totuus. Pyry, joka oli mua kolme vuotta nuorempi, tunsi enemmän naissukupuolen edustajia kuin mä. Tosin se ei ollut sen puoleen ihme, se oli vielä lukiossa kun mä taas olin viikolla aamupäivät töissä huoltsikalla. Siinä hommassa tapasi lähinnä kuuskymppisiä elämäänsä kyllästyneitä rekkakuskeja.
Pyry kurotti ottamaan vielä yhden rasvapommiksi muunnetun perunasiivun.
”Kelpaa”, mä suostuin.
”Pyryn treffipalvelu”, sen huulille levisi hymy. ”Sä et ole vanhaa poikaa nähnytkään jouluaattoon mennessä.”
Mua vähän nauratti, jouluaattoon oli kolme viikkoa enkä mä kamalasti uskonut tilanteen parantuvan siihen mennessä.
Pyryn ilme oli kuitenkin niin itsevarma, että mä päätin antaa sille ja sen treffipalvelulle mahdollisuuden; ei siitä voinut haittaakaan olla.
------
1 – Nelli
”Nelli suostui tapaamaan sut”, Pyry ilmoitti mulle seuraavana maanantaina. Se oli näköjään heti laittanut tuulemaan.
”Kuka Nelli? Ja sitä paitsi, miten niin suostui, pakotitko sä sen?”
”Nelli Salo. Sillä on siniset hiukset, piilarit ja rautaa kasvoissa”, Pyry valaisi mua ja ignoorasi mun jälkimmäisen kysymyksen hörpäten mintulla maustettua vihreää teetä pienestä, mitä ilmeisimmin japanilaistyylisestä kupista. Me istuttiin iltateellä (oikeammin, se joi teetä ja mä kahvia) sen luona, pienessä kerrostaloyksiössä.
Sen kaikki kolme kissaa oli saman tien luikkineet vessaan mun astuessa sisään, varmaan välttelivät mua ainaisen koiranhajun takia. Tosin ne inhosivat mua muutenkin eikä munkaan tunteet niitä kohtaan olleet niin lämpimiä. Niitä katteja oli kolme; Neptunus, Saturnus ja Uranus. Pyryllä oli jotain pakkomielteitä avaruuteen (ja totta kai sitä kautta myös ufoihin), sen seinillä oli kaikenmaailman tähtikarttoja ja omisti se oikean tähtikaukoputkenkin. Se oli ostanut sen rippilahjaksi saaduilla rahoilla siinä, missä kaikki muut sen ikäiset pojat olisi ostaneet mopon.
”Sä päätit siis aloittaa omista kavereistas”, mä virnistin ja Pyry vilautti mulle lävistettyä kieltään. Sen kaverit kun tuppasi vähän olemaan tuollaisia, miltä se Nellikin kuulosti. Mangahörhöjä tai jotain siihen suuntaan. Kuitenkin mä odotin että se ei olisi mitenkään kauhean outo, Pyryäkin mä olin kestänyt yläasteajoista saakka. Vaikka toisaalta, oli sekin kyllä aika outo.
”Mä lupasin että sä menet huomenna sen kanssa iltakahville Coffariin”, Pyry vielä lisäsi. Se puhalteli ensin hetken etuhiuksiaan pois silmiltä mutta koska se ei näyttänyt auttavan, se nappasi ranteestaan kumilenkin ja sitaisi ne suortuvat ponnarille. Mä en jaksanut enää nauraa sille, koska mä olin nähnyt töyhtöhyyppäkampauksen vaikka kuinka monta kertaa.
Mä en sanonut enää mitään. Kaadoin vaan sen kuppiin lisää höyryävän kuumaa teetä, se kietoi sormensa kupin ympärille ja työnsi nenänsä melkein kokonaan teekupin sisälle.
”Tää tuoksuu niin hyvälle että mä melkein”, se huokaisi jättäen lauseen epäilyttävästi kesken. Sen suhteessa teehen oli ehkä jotain häiriintynyttä, mutta mulla ei varmaan ollut mitään varaa arvostella sitä kahvi- ja tupakka-addiktina.
”Mun pitää lähteä, Porkkana pitää vielä käyttää lenkillä”, mä haukottelin hetken hiljaisuuden jälkeen. Rannekello näytti puolta kymmentä, mä asuin suunnilleen vajaan puolen tunnin kävelymatkan päässä ja huomenna mun oli taas herättävä viideltä ehtiäkseni kuudeksi töihin.
”Joo”, Pyry vastasi ja haukotus oli nyt tarttunut siihenkin. ”Muista sitten mennä huomenna sinne Coffariin.”
Mä nyökyttelin vetäessäni vuorin sisältäviä talvitennareita jalkoihin. Pyryn mustat nahkamaiharit lojui siinä niiden vieressä toinen kumollaan, siniset nauhat oli märät ja ne jätti lattiaan vaalean rannun kun mä tyrkin niitä kauemmas.
”Sun kannattaisi joskus siivota, just saying”, huutelin vielä sulkiessani oven perässä. Mä en saanut vastausta.
Porkkana oli mun koira. Se oli kultainen noutaja ja normaalia tummempi, just porkkanan värinen ja mähän nerokkaana viisitoistavuotiaana olin ilmoittanut, että kerta meni syntymään tuon värisenä, saa kestää elämänsä Porkkanana.
Se ei ollut ehkä älykkäin mahdollinen koira, mutta just sopivaa seuraa mulle, hyväntahtoinen ja kiintynyt isäntäänsä.
Kun mä pitkäntuntuisen ajan jälkeen saavuin asunnolleni, rivitalonpuoliskoon (joka oli mulle ihan liian iso), eka asia minkä mä näin, oli sen koiran naama ikkunassa. Se hyppi ja pomppi ja haukkui niin raivoisasti että tanner melkein tärisi. Mä kuulin sen siihen tielle asti.
Sisälle saavuttuani mua olisi houkutellut jäädä sinne lämpimään, mutta Porkkanakin kaipasi oman osansa ulkoilusta. Se kimpoili maasta ylöspäin jonkin koripallon tapaan, hyppi mun laskettelutakin päällystämää rintakehää vasten ja yritti nuolla kasvoja.
”No no poika”, mä rauhoittelin ja naksautin sen kaulapantaan flexin. Se läähätti innokkaasti ja ponkaisi saman tien ulos, mä ehdin vaan pamauttaa oven perässä kiinni. Pihamaa luisti, mä olin kolannut sen liian innokkaasti, mutta onneksi mä just ja just pysyin pystyssä koiran tempoessa eteenpäin sen minkä ehti.
***
Se oli sitten tiistai-ilta. Mä liukastelin kävelytietä pitkin kaupunkia kohden, Porkkanan mä olin jättänyt kotiin ja koska keli oli sen verran hyvä, mä en ollut ottanut autoakaan. Itse asiassa mä en tiennyt, mitä tein koko pelillä – mä liikuin mieluummin jalan jos matkaa oli alle viiden kilsan, eikä mihinkään muualle kuin äidin luo ollut yli sitä määrää.
Toki mä joskus kävin Pyryn kanssa huvikseen vaan ajelemassa kauempanakin mutta siihen se sitten jäi. Nyt mun mielessä sattui käväisemään että kun mä kerta tyttöystävänhakureissulla olin, niin autosta olisi voinut saada pluspisteitä.
Coffee House tuli liian nopeasti ja mua vähän hermostutti. Pyry ei ollut aikonut tulla paikalle (”sunhan treffit ne on, mä en halua kolmanneksi osapuoleksi teidän orastavaan suhteeseen”) mutta se oli vakuuttanut, että mä kyllä tunnistaisin Nellin.
Toinen asia, tunnistaisiko se mut; mä olin maailman tavallisimman näköinen jätkä, tummanruskeat etuhiukset jotka ei yksinkertaisesti suostuneet pysymään alhaalla vaan sojottivat aina Tintti-tyylisesti ylöspäin, harmaat silmät ja ihan normaalit vaatteet. Todennäköisesti se Nelli odotti jotain Pyryn kaltaista friikkiä.
Mun sisälle levisi saman tien autuaallinen lämmöntunne kun aukaisin Coffee Housen oven. Kermainen tuoksu ja joululaulut tuntui täydellisiltä puolen tunnin pakkasessa kuljetun kävelymatkan jälkeen.
Mä hätkähdin nähdessäni siniset hiukset toisella puolella kahvilaa, hetken epäröityäni nappasin vaan pipon pois päästä ja suuntasin kulkuni siihen pöytään.
”Moi”, mä kähähdin. ”Mä oon Henri Jylhä. Mä… Pyry sanoi että mä tapaisin sut täällä. Pyry Saraste siis.”
Nelli kohotti katseensa. Se oli lyhyenpuoleinen ja laiha, sen siniset hiukset oli kerätty kahdelle poninhännälle ja tupeerattu tuuhean näköisiksi ja lisäksi sillä tosiaan oli rautaa kasvoissa. Alahuulissa, nenänvarressa ja kulmassa – niitä mä en vielä säikähtänyt niin paljoa kuin niitä sen silmiä. Herranjumala, mun mieleen pamahti saman tien että oliko se aineissa tai jotain.
Sitten mä muistin Pyryn maininneen jotain piilareista. Mutta ne oli valkoiset! Kuka hullu käytti sellaisia?
”Hei, mä oon sitten Nelli”, sen ääni oli aika kimeä. Mä istahdin sitä vastapäätä, tarkkailin varovasti sen olemusta. Se katseli vähän tylsistyneenä ympärilleen.
”Pyry sanoi että sä olisit hauska, hyvännäköinen ja me varmaan tultaisi hyvin juttuun”, Nelli jatkoi. Se naputti kirkkaanpinkeillä tekokynsillään pöytää. Ne helisi melkein niin kuin kulkuset, jokaiseen kynteen oli tehty reikä ja pujotettu pieni rengas.
”Enkö mä sitten ole”, mä heitin ontuvan läpän ja naurahdin sille vähän itsekseni. Nelli kohotti piirrettyjä kulmiaan ja imaisi pillistä juomaansa. Se oli jotain kirkkaanväristä jäähilejuomaa, miten muutenkaan?
”Mä meen tuonne”, viitoin kassan suuntaan varmaan aika avuttoman näköisesti. ”Siis, meen tilaamaan.”
Nelli ei reagoinut, nyt se peilaili itseään puhelimen näytöstä. Alku ei ollut mun makuun kauhean lupaava, siksi mä olinkin aika onnellinen siitä, että pystyin juomisen varjolla pakenemaan ainakin hetkeksi pois siitä.
Mä tilasin cappuccinon kermavaahdolla ja sen kanssa sitten siirryin takaisin pöytään. Ehkä Nelli oli huomannut että mä mietin mahdollisimman pitkään sitä, mitä joisin – varmaan ajatteli mun olevan vaan harvinaisen hidas.
”Niin, on kiva että tulee joulu”, mä päätin yrittää aloittaa jonkin small-talkin. Hörpin sitä kahvia ja näpräsin toisella kädellä takintaskussa Pyryltä saadulla avaimenperällä, se oli jonkin planeetan muotoinen enkä mä vieläkään muistanut, minkä.
”Ihan kait”, Nelli kohautti harteitaan. ”Mistä musiikista sä tykkäät?”
Mä kurtistin kulmiani.
”Periaatteessa kaikki menee.”
”Tykkäätkö sä Suicide Silencestä? Tai Bring Me The Horizonista?”
Mä en saanut päähäni yhtäkään kappaletta kummaltakaan bändiltä, ne tuntui niin vierailta että ei edes kuulostanut yhtään tutultakaan kumpikaan nimi. Mä päätin tehdä uhkarohkean tempun.
”Kyllä mä, hyvää musiikkia ne tekee”, vastasin toivoen, ettei lisäkysymyksiä tulisi. Mulla ei ollut mitään hajua siitä, millaista musiikkia ne edes soitti. Nelli kohotti taas toista kulmaansa, sitä, jossa oli hopeanvärinen rengas.
”Mitkä on sun lempikappaleita?”
Kirosin mielessäni. Se selvästi testasi mua.
”Mä tykkään vähän kaikista”, vastasin suurpiirteisesti lämmitellen sormiani siinä sen kahvimukin ympärille. Nellin ilme oli sellainen, että mä oikeastaan tiesin sen näkevän mun lävitse. Se suipisti taas suutaan vaaleanvihreän pillin ympärille ja imi sitä jäähilejuomaa sisuksiinsa. Mua olisi haluttanut ottaa puhelin esille ja tekstata vaikka Pyrylle että soittaa saman tien ja ilmoittaa, että Porkkana on kuollut tai jotain, mutta se olisi ollut niin läpinäkyvää etten mä kehdannut.
Mä vilkaisin seinällä olevaa kelloa, se näytti, että aikaa oli kulunut alle viisitoista minuuttia. Mä en tiennyt, mikä oli sopiva aika jättää treffikumppani istumaan yksin kahvilaan, vaikka molemmat oli tainneet jo älytä, että tää suhde oli selkeästi tuomittu epäonnistumaan.
Aika mateli ihan törkeän hitaasti, me ei puhuttu mitään, välissä mä yritin olla kohtelias ja kysyin jotain sen harrastuksiin tai muihin sellaisiin liittyviä juttuja.
”Mä luen mangaa ja katon animea, cossaan ja muutenkin tykkään tehä vaatteita itse”, se vastasi vilkaisemattakaan muhun päin.
Just niin kuin mä olin kuvitellut.
Mä en ymmärtänyt suunnilleen sanaakaan, mutta silti nyökyttelin kiinnostuneen näköisenä.
Kun hiljaisuutta oli sen jälkeen jatkunut vielä kymmenen minuuttia, mä nappasin puhelimeni esiin ja esitin lukevani tekstaria.
”Voi luoja”, mä päivittelin ääneen ja katoin puhelimen taustakuvaa silmät selällään. Se oli kuva Porkkanasta pentuna ja mä sain siitä idean. ”Mun koira odottaa pentuja ja naapurin mummo oli vahtimassa sitä, sen synnytys on nyt kuulemma alkanut. Mun taitaa olla pakko mennä!”
Nellin kasvoissa näkyi jonkinlaista helpottuneisuutta ja se nyökkäsi.
”Toki sun on sitten mentävä, oli kiva tavata”, se sanoi ensimmäisen oikeasti ystävälliseltä kuulostavan lauseen koko aikana.
”Joo, moi”, mä hyvästelin nopeasti ja karkasin ulos niin nopeasti kuin mahdollista. Mä toivoin vaan, että Pyry ei olisi maininnut Nellille siitä, että mun koira oli uros ja naapurissa asui juoppo keski-ikäinen mies eikä suinkaan mitään lempeää, pullantuoksuista mummoa, joka olisi ollut vahtimassa mun uroskoiraa sillä aikaa kun mä olen jonkinlaatuisilla sokkotreffeillä.
***
”Ei enää muita Nelli Saloja tai mitään siihen suuntaavaakaan, pliis”, mä pyysin Pyryltä kun mä soitin sille samana iltana. Porkkana kiehnäsi jaloissa ja kerjäsi rapsutuksia.
Mä kuulin Pyryn hihittävän toisessa päässä, lisäksi se kilisteli jotain siihen malliin, että varmaan oli keittämässä itselleen kymmenettä kannullista teetä päivän aikana.
”Eikö teillä synkannut?” se onnistui jotenkin kuulostamaan aidosti hämmästyneeltä.
”Mä sanoin sille että Porkkana synnyttää joten on pakko lähteä”, ilmoitin synkeästi. Mä annoin Porkkanan hypätä mun syliin, sen pahanhajuinen hengitys tuntui kasvoissa ja mun oli pakko vetää naamaani kauemmas.
Pyry repesi nauruun, nyt se ei ollut enää mitään hihitystä. Se räkätti vähän aikaa ja sitten onnistui kokoamaan itsensä, sillä aikaa mäkin hain keittiöstä itselleni kahvikupin ja nappasin läppärin syliini, mistä Porkkana oli loukkaantuneena hypännyt pois mun hätistelemänä.
”Et oo vittu tosissas.”
”Sanoin mä. Ja sanon muillekin ja mainitsen vielä että se on muuten uros, jos ne on samanlaisia kuin se Nelli”, uhkasin ja Pyry tyrskähti.
”Mä lupaan ettei enempää Nelli Saloja.”
Sitten se ei puhunut enempää tyttöystäväehdokkaista vaan vaihtoi aiheen siihen, että netissä avaruusfoorumit kuhisi siitä, että jossain päin maailmaa olisi nähty ufo. Se lupasi linkata jonkin sivuston mulle Facessa, enkä mä tiennyt, olinko mä iloinen vai vähemmän iloinen siitä, että aihe oli vaihtunut. Se jätkä nimittäin ihan oikeasti uskoi ufoihin ja avaruusolentoihin.
-------
2 – Saara
Pyry oli järkännyt mulle toiset treffit, mutta sillä ehdolla, että mä lähtisin sen kanssa bongaamaan ufoja samaisena torstai-iltana, joka oli reilu viikko edellisen naisehdokkaan jälkeen. Mä olin pitkin hampain suostunut vaikka mä olin varma, että ihan kiusallaan se oli satuillut taas jollekulle Marketalle siitä, miten komea ja hauska ja valloittava mä olin ja viihdyin erinomaisesti vähän erikoisemmassakin seurassa.
”Saara on eri maata”, se yritti vakuuttaa mua. ”Se tykkää kirjallisuudesta ja on ihan suhteellisen nätti.”
Se ei kuulostanut niin pahalta, vaikken mä kyllä muuta kuin jotain sanomalehteä lukenutkaan. Voitaisiinhan me varmaan keskustella esimerkiksi paikallisuutisista tai politiikasta, vaikken mä siitäkään ymmärtänyt hölkäsen pöläystä.
Meidän tapaamispaikaksi olit tällä kertaa valittu pääkirjasto. Pyry näytti sulautuneen täysin parittajan rooliinsa, se oli kuulemma jutellut useamman tuttunsa kanssa ja kysellyt, tiesikö kukaan ihmistä, joka saattaisi olla kiinnostunut mun kaltaisesta otuksesta.
Siinä mä sitten istuskelin lukusalissa valmiina keskustelemaan sivistyneesti Saara Lindströmin kanssa. Se ei ollut suvainnut vielä saapua, vaikka aikaa oli mennyt jo ainakin viisitoista minuuttia yli sovitun ajan.
Siinä tilassa ei ollut muita kuin pari vanhusta, jotka luki sanoma- ja juorulehtiä kirjastosta lainatun suurennuslasin avulla ja mua arviolta viitisen vuotta vanhempi nainen, jonka ohuet, hiirenharmaat hiukset roikkui olkapäillä elottoman näköisinä ja se oli lakkaamatta jotenkin huolestuneen näköinen.
Hetkinen, mä aloin ajatella. Pyry ei ollut sanonut mitään Saaran ulkonäöstä joten mä en tiennyt mitään siitä, minkä näköistä ihmistä mä olin tullut tapaamaan.
Mä nousin seisomaan. Mulla oli jotenkin paha aavistus.
”Anteeksi”, mä kumarruin sen hiirulaisnaisen puoleen tallusteltuani toiselle puolelle lukusalia koko ajan varmempana epäilyksistäni. Se vielä vilkuili kelloakin koko ajan.
”Oletko sä Saara Lindström?”
Se kavahti ja katsoi mua silmät selällään.
”Olen mä, kuka sä olet ja mitä sä haluat musta?” Se oli heti jotenkin varautuneen tuntuinen ja siitä leijui sellainen omituinen käsisaippuan tuoksu mun nenään. Voi luoja, tämäkö oli Pyry Sarasteen käsitys suhteellisen nätistä ja sopivasta tyttöystävästä mulle? Vajaa kolmikymppinen nainen, sameat silmät ja niiskuttava puhetyyli. Mistä ihmeestä se edes tunsi sen?
”Mä… en ole kukaan”, mä ilmoitin hetken emmittyäni. ”Sekoitin sut yhteen toiseen.”
Mä en tiennyt, olinko mä kovin vakuuttava kun olin jo kerran kysäissytkin sen nimeä, mutta se katsoi mua edelleen sellaisella säikähtäneen jäniksen ilmeellä, silmät laajenneina ja ylähuuli jotenkin väpätti. Varmaan luuli, että mun tarkoitus oli napata se kainalooni ja raiskata kirjaston takana.
Käännähdin nopeasti ja vilkaisin ikkunaan askarreltuja lumihiutaleita. Lasisen seinän takana leijui oikeitakin sellaisia.
Mä en sanonut enää sanaakaan sille Saaralle vaan käännähdin kannoillani ja melkein juoksin pois kirjastosta. Jokin ihme hysteerinen nauru yritti pyrkiä ulos mun sisuksista, toisaalta mua vähän hävetti ja vielä toisaalta mä olisin ollut valmis syöttämään Pyryn avaruusolioille. Tosin silloinkin se varmaan olisi vaan ollut innoissaan.
Mä marssin suoraan Pyrylle, sinne ei ollut edes pitkä matka kirjastolta.
”Kuka ihme se Saara on?” mä puuskahdin ensisanoikseni enkä vaivautunut kiskomaan takkia pois päältäni koska me oltiin kuitenkin lähdössä sinne ufobongaukselle. Pyry veti toppatakkia päälleen, sen jalat näytti ihan tikuilta tullessaan paksun takin alta, kaikkea muuta kuin sopusuhtaista. Mun mielestä sen olisi kannattanut syödä enemmän tai ainakin hommata lihasmassaa. Ei se tainnutkaan muuta syödä kuin joskus kuppinuudeleita ja talvisin joulutorttuja ja piparkakkuja. Silloin tällöin se ilmestyi huoltsikalle pummaamaan multa jonkin kroissantin.
”Se on mun äikänopen sijainen”, Pyry ilmoitti pokkana ja mä olin tukehtua purkkaani, aloin yskiä vimmatusti ja sain kuin sainkin ryittyä ksylitolipalasen pois kurkustani. Sitten mä käänsin epäuskoisen katseeni siihen poikaan.
”Ootko sä tosissasi?” mä ähkäisin äänellä, joka viesti siitä, etten mä voinut uskoa sen sanoneen sen tosissaan. ”Laitoitko sä mut treffeille sun opettajan kanssa?”
”Sekin on sinkku ja näyttää yksinäiseltä, ihan kivakin ja hiljainen. Saisit hyvän vaimon siitä”, Pyry selosti kooten kaukoputkeaan matkaan. Sen mustia kiharoita peitti kirjava, kudottu pipo, se oli samaa sarjaa kuin lapaset.
”Saatko sä jotain nautintoa mun nolaamisesta?” voihkaisin ja vajosin seinää pitkin lattialle istumaan. Saturnus, Uranus tai Neptunus oli istunut vähän matkan päässä nuolemassa valkoista turkkiaan mutta samalla sekunnilla kun mun jalka tuli puoli metriä lähemmäs sitä, se ponkaisi ylös ja häipyi muualle ilmeisesti muiden kattien seuraan.
”Siihen suuntaan”, pörröpää mun edessä nyökytteli. Mä pudistelin päätäni.
”Sovitaan, että mä sitten pysyn vaan sinkkuna kerta tää menee näin”, mä pyysin yrittäen olla virnistämättä. Vaikka mua ärsyttikin se, miten tavanomaisesti se käyttäytyi siitä huolimatta, että oli just nolannut mut kaverinsa ja äikänopettajansa edessä (ja saanut sen vielä kuvittelemaan että mun suunnitelmissa oli raiskata se), kieltämättä ne oli olleet ihan jänniä kokemuksia.
”Sovitaan näin”, Pyry myöntyi ja tunki pieniin osiin jaetun kaukoputken kuluneeseen olkalaukkuunsa, joka roikkui melkein polvien kohdalla.
Sen tarkistettua vielä kertaalleen, oliko sillä varmasti kaikki tavarat mukana, me lähdettiin. Mulle oli tyrkätty reppu, joka sisälsi kaksi termarillista kuumaa kaakaota ja eväsleivät. Ihme kun ei teetä.
”Me mennään sinne Ufokukkulalle missä me ollaan käyty aiemminkin”, Pyry ilmoitti. Me marssittiin rivissä tietä pitkin katulamppujen valossa, lunta satoi edelleen, fiilis oli melkein kuin Narniassa.
Ufokukkula oli Pyryn antama nimi erään puistikon pohjoisosalle, missä tosiaan oli jonkinlainen suuremmankokoinen kukkula ja lintutornikin vielä. Musta tuntui, ettei kukaan muu kuin me käynyt siellä, lintutorni oli aika laho eikä koko puistossa muutenkaan ollut minkäänlaista talvikunnossapitoa. Koskaan siellä ei näkynyt jalanjälkiä, siellä ei ollut edes polkuja joita pitkin kävellä.
Se kohtalo siis osui meille, että meidän piti rämpiä puolireiteen asti ylettävää hankea pitkin muutama kymmentä metriä. Pyryä se ei näyttänyt haittaavan vaikka sillä ei ollutkaan muuta kuin aika lyhytvartiset maiharinsa. Mä pistin mieleen, että se tarvitsi kunnolliset talvikengät, esimerkiksi Kuomat. Sillä oli aika pieni jalka joten äidillä saattoi olla vielä tallessa jotain mun vanhoja kenkiä. Sillä tavalla mä säästäisin eikä mun tarvitsisi ostaa sille joululahjaa.
Mullakaan ei ollut kuin talvitennarit ja mua kyllä vähän häiritsi se, että lumi tunki joka raosta kenkien sisään.
Meillä ei mennyt kuitenkaan kymmentä minuuttia kauempaa saapua Ufokukkulalle. Viime metreillä Pyry innostui ja lähti hypähtelemään aika omituisen näköisesti eteenpäin hangessa. Sen tarkoitus oli varmaan juosta mutta se näytti aika paljon enemmän siltä, kuin se vaan olisi yrittänyt olla koskematta jaloillaan lumeen kerralla enempää kuin puoli sekuntia.
Kuitenkin se ehti ihan kiitettävän nopeasti lintutornille ennen mua ja lähti kiipeämään sinne. Mua vähän kauhistutti se, miten puutorni huojui joka kerta kun se kiipesi yhden tikkaan ylemmäs mutta kunnialla se pääsi ylös asti, istahti saman tien ja alkoi kaivaa laukustaan tavaraa.
Mä harkitsin hetken ennen kuin lähdin kiipeämään ylös. Musta oikeasti tuntui, että torni romahtaisi mutta olihan siinä lunta alla.
”Älä oo pelkuri”, Pyry sitä paitsi huusi mulle sieltä ylhäältä enkä mä tarvinnut yhtään enempää kehotusta kiipeämiseen. Mä ponkaisin saman tien kolmella otteella ylös, mua oli onneksi siunattu pitkillä raajoilla ja muutenkin lähes sadallayhdeksälläkymmenellä sentillä pituutta.
”Nyt oo hiljaa”, poika kuiski posket punaisina innostuksesta tai pakkasesta saman tien, kun mä olin saanut rahdattua takamukseni siihen sen vierelle. ”Ei säikytetä niitä. Täällä on ufoja ilmassa, mä tunnen sen.”
Mä olisin taas halunnut sanoa sen olevan täysin pöpi ja valmis hullujenhuoneelle, mutta ihan yleisen rauhan vuoksi päätin jättää sen sanomatta. Mun mielestä normaalit ihmiset ei uskonut sellaiseen scheisseen kuin ufot ja avaruusolennot, mutta Pyry ei tainnutkaan olla normaali ihminen.
Ei ainakaan siitä päätellen, miten sen pakkasenpunertamilla huulilla sädehti hymy kun se kokosi sitä kaukoputkeaan valmiina pyydystämään ainakin kaksisataa vihreää, pientä miestä lentävissä lautasissa. Sillä oli oikea tähtikaukoputki kotona, sellainen joka oli varmaan kaksi kertaa sen itsensä kokoinen ja painoinen. Se koristi olohuonetta keskellä lattiaa. Sillä se sitten kuikuili taivaalle harva se ilta ja yö, ihasteli planeettoja ja tähtiä ja niillä kerroilla kun mä olin siitä katsonut, munkin oli ollut pakko myöntää että oli se oikeastaan aika kiehtovaa.
Kun se olisi vaan pysynyt tähdistöissä, Linnunradoissa sun muissa, mutta toki sen piti sekaantua myös marsilaisiin.
Mä en hiiskahtanutkaan Pyryn asettaessa kaukoputken huolellisesti oikean silmänsä päälle. Näin kasvojen liikkeistä sen siristävän vasemman silmänsä kiinni, sen kädet tärisi vähän varmaankin kylmästä koska sillä ei ollut mitään hanskoja enää käsissään.
Mäkin käänsin katseeni taivaalle, siellä oli vaan tähtiä ja puolikuu eikä yhtäkään lentävää lautasta ainakaan vielä. Siitä huolimatta se, että mä vaihdoin asentoa niin, että torni narahti, sai Pyryn heti kivahtamaan mulle käskyn lopettaa tai mä pelottelisin vihreät miehet karkuun.
Varmaan vartin paikalla istumisen jälkeen mua alkoi oikeasti palella ihan hulluna.
”Hei”, mä sihahdin hampaideni välistä. ”Voinko mä ottaa kaakaota?” Pyryn keskittynyt ilme ei värähtänytkään, se vaan nyökkäsi ja mä nappasin repusta termarin. Se oli taivaallisen lämmin, mä kiedoin sormeni saman tien sen ympärille ja huokaisin onnellisena. Pyry mulkaisi mua ja mä olisin halunnut nauraa.
Mä avasin termospullon ja kaadoin siitä höyryävää, makeantuoksuista kaakaota muovimukiin. Yritin hörppiä sitä mahdollisimman hiljaa, eikä Pyry vilkaissutkaan mua kertaakaan vihaisesti.
Me istuttiin siinä vielä ainakin puoli tuntia. Mä napostelin eväitä ja litkin koko pullollisen kaakaota, Pyry ei kertaakaan irrottanut katsettaan taivaalta.
”Mä luulen, että näin jotain”, se yhtäkkiä henkäisi ja mun sisällä hytkähti automaattisesti. Avaruusolentojen hyökkäystäkö mä pelkäsin? En mä tiennyt. Pyry viittoi sormillaan mua lähemmäksi ja mä kömmin varovasti siihen sen vierelle. Sen kiharat hiukset valui pipon alta silmille, vaikka se vähän väliä huitoi niitä sivuun. Pyry ojensi kaukoputken mulle, mutta vaikka mä kuinka siristelin silmiäni, en nähnyt mitään.
Turhautuneena se riuhtaisi putken takaisin ja asetti sen takaisin oikealle silmälleen. Sen etuhampaat oli pureutuneet alahuuleen ja sen sivuprofiilista näki, miten keskittynyt se oli.
Hetken aikaa kestäneen hiljaisuuden jälkeen se kääntyi ja mutristi alahuultaan.
”Se katosi johonkin”, Pyry huokaisi posket kirpeänpunaista hehkuen. Mä nyökyttelin vaan ja aloin pakata kamppeita takaisin reppuun varmana siitä, että nyt me viimein lähdettäisiin. Lumi oli sulanut mun kenkiin ja niitä paleli aika törkeästi, muutenkaan mulla ei selvästi ollut tarpeeksi vaatetta päällä. Mä olisin antanut henkeni pantiksi siitä, että mä erotin Pyryn kapeiden sormien tärisevän vähän sen pakatessa kallisarvoista kaukoputkeaan takaisin omaan koteloonsa.
Mä lähdin laskeutumaan sen edellä alas tornista, joka edelleen huojui epäilyttävästi. Pyry kurkki mua sieltä ylhäältä utelias katse vihertävissä silmissään, jotka tosin näytti mustilta sillä kelillä.
Mun selvittyäni alas vahingotta, Pyry lähti myös kiipeämään tikkaita pitkin. Sen hennot jalat näytti niin laihoilta, että mä olisin voinut ongelmitta kaapata sen syliini ja kantaa alas, ettei se vaan tipahtaisi ja murtaisi niitä hyttysjalkojaan. Mä olisin tehnyt sen saman tien, jos se olisi näyttänyt edes yhden merkin tippumisen suuntaan.
Pyry ei kuitenkaan tippunut. Se virnisti mulle iloisesti päästyään alas ja me lähdettiin omia jalanjälkiämme pitkin harppomaan takaisin pellon poikki. Me ei puhuttu mitään ja mä kyllä huomasin, miten Pyry loi muhun outoja katseita hiuspehkonsa takaa, mutten mä kiinnittänyt siihen sen erikoisempaa huomiota. Se oli varmaan vaan pettynyt illan ufottomuudesta ja olisi halunnut mun lohduttavan sitä.
------
3 – Pyry
Kello tikitti puoleen kahdeksaan ja sen ohitse, mä hieroskelin vieläkin unihiekkoja silmistäni. Koko huoltsikka kumisi tyhjyyttään lukuun ottamatta mua ja mun työkaveria Jelenaa. Se näytti vähintään yhtä väsyneeltä kuin mä lepuuttaessaan päätään tiskillä. Mä hörpin espressoa puolen litran mukista toivoen sen piristävän edes vähän.
”Mä en oikeasti tajua, miksi helvetissä meidän pitää tulla tänne näin aikaisin kun ei täällä kuitenkaan ketään käy ennen kymmentä”, Jelena valitti vaaleiden kutriensa takaa. Ne valui kiharoille kaartuen pöydällä ja mä olin varma, ettei asiakkaat tai pomo olisi arvostaneet sitä, miten niistä varmasti irtosi hiuksia ja tarttui asiakkaiden leivoksiin sun muihin.
”Niih”, mä haukottelin ja hörppäsin liian vahvaa ja kuumaa kahvia mukista. Mä olin edellisenä iltana ollut Pyryn kanssa jouluostoksilla, jouluunhan oli enää muutama päivä. Se oli ostanut pikkusisaruksilleen kaikkea turhaa pikkusälää, joista mä olin varma että oikeasti se olisi halunnut pitää ne kaikki itsellään. Mä olin ollut vähän kuin sen avecina siellä ja kantanut kaikki piirustustavaroita, vaatteita, kirjoja ja muuta sisältävät kassit urheasti. Me oltiin sitten päätetty mennä vielä käymään kahvilla ja ilta oli venähtänyt siihen, että mä pääsin kotiin vasta yhdentoista maissa, mistä seurasi se, että yöunet jäi alle kuuteen tuntiin, mikä meinasi taasen sitä, että mä olin ihan jumalattoman väsynyt. Mä kun olin niitä ihmisiä, jotka vaati vähintään kymmenen tunnin yöunet ollakseen tyytyväinen. Oikeastaan mä olisin voinut nukkua ihan loputtomasti.
Kuin vastalauseeksi Jelenan sanoille, ovesta astui sisään varmaan viisissäkymmenissä oleva mies. Rekkakuski, mä arvasin ja siellä pihallahan se komeili, rekka puukärry perässään.
”Espresso ja munkki”, mies ilmoitti nojaten tiskiin haukotellen. Sillä oli isot silmäpussit ja juonteet suupielissä, hiuksiakaan ei liiaksi jäljellä. Jelena yritti näyttää virkeältä täyttäessään kahvikuppia, mutta mä tiesin, ettei kellekään mennyt läpi, ettei se olisi edellisenä yönä hillunut ulkona yökolmeen asti. Se oli soittanut mulle kuudelta ja mongertanut nukkuvansa vielä tunnin verran, tulevansa sitten paikalle. Mä olin antanut vapautuksen ekasta työtunnista ja sitten se oli ilmestynytkin ilman meikkiä ja kuolleen näköisenä, vartin myöhässä.
Mies istahti nurkkapöytään syömään munkkiaan. Mä jatkoin kahvin vetämistä naamaan (eikä aivot tuntuneet piristyvän yhtään) toivoen, että kello löisi pian kaksi, milloin mun vuoro loppuisi.
***
Kello oli tasan kaks minuuttia yli kahdentoista, kun varsin tuttu hahmo ilmestyi sisään lasioven takaa. Pyry marssi kassalle vähän ujon näköisenä ja mä aioin jo kysyä, oliko se karannut koulusta kesken päivän, mutta en mä ehtinyt.
”Kroissantti”, se tokaisi tavalliseen tapaansa ja nakkasi euro seitsemänkymmentä mun eteen. Niistä uupui kymmenen senttiä, mutta kaikessa hiljaisuudessa mä vaan laitoin rahat kassaan ja annoin sille sen kroissantin. Pyry ei edes vilkaissut taakseen tarkistaakseen, oliko siellä jonoa, jäi vaan siihen nojailemaan ja syömään leivostaan.
”Mä oon hyppytunnilla”, se ilmoitti vissiin huomatessaan mun epäilevän katseen. Mä nyökkäsin hymähtäen, Pyry söi viimeisen haukkauksen kroissantistaan. Sen katse oli jotenkin vähän epäröivä ja mua ihmetytti se, yleensä se ei ollut mistään huolissaan tai ujostellut.
”Vielä yksi tyyppi haluu tavata sut”, se sitten sai sanottua ja mä kohotin kulmiani ja väkisinkin naurahdus karkasi mun huulilta. Pyry veti sen virkatun piponsa pois päästään ja pudisteli siitä lumihiutaleet pöydälle, johon ne sulivat saman tien.
”Ai kuka”, mä kysyin pyyhkäisten hihallani vesilammikon pois samasta paikasta, missä äsken oli ollut pieni kasa lunta.
”Kyllä sä tunnistat sen sitten”, Pyry virnisti arvoituksellisesti ja silmät tuikkien. Mun päähän iski ajatus, että se oli päättänyt laittaa mut uudelleen treffeille joko Nellin tai Saaran kanssa.
Mä en saanut udeltua enempää, sillä Pyry ilmoitti sen tulevan käymään mun luona jouluaattona ja pinkaisi ovelle ja suoraa tietä ulos. Se jäi hetkeksi katselemaan taivaalta leijuvia hiutaleita, varmaan tähyili ufoja niiden joukossa.
Mua hymyilytti, enkä mä tiennyt, miksi.
***
Jouluaattoaamuna mä heräsin varttia vaille kaksitoista herätyskelloon. En mä muuten olisi laittanut jouluaattona herätyskelloa, mutta mä en halunnut missata joulurauhanjulistusta – se oli mulle vähän kuin sellainen traditio, mikä piti suorittaa joka joulu tai päivästä jäi puuttumaan jotain.
Haukotellen ja venytellen mä raahauduin keittiöön edes pesemättä hampaita, nappasin jääkaapista porkkanalaatikkorasian ja siirryin suoraan Porkkana seuranani olohuoneen sohvalle. Klikkasin TV:n auki ja siinähän se paavi olla öllötti, mä otin mukavan asennon ja valmistauduin kuuntelemaan koko perinteisen litanian joulurauhasta. Lusikoin vähän hajamielisesti porkkanalaatikkoa suuhuni ja pikkuhiljaa ajatukset alkoi harhailla niin kuin aina.
Useamman vuoden ajan mä olin aina viettänyt joulun Pyryn kanssa, joko mun tai sen luona. Nyt me ei oltu sovittu mitään ja mun ajatuksiin pamahtikin se, että se oli ilmoittanut sen tytön tulevan jouluaattona käymään mun luona. Miksi ihmeessä joku halusi käyttää jouluaaton mun luona? Toisaalta saattoi olla, että Pyryllä itsellään oli joku tyttö, eikä se kehdannut sanoa mulle, ettei viettäisi tällä kertaa joulua mun kanssa. Se varmaan oli katsonut parhaaksi hommata mulle muualta seuraa.
Mua vähän jäi häiritsemään se, ettei se ollut uskaltanut mainita mitään mistään tytöstä.
Mun kämppä oli ihan suhteellisen hyvässä kunnossa, mä olin pari päivää sitten siivonnut ihan kunnolla – imuroinut ja vielä kaivellut kaappien, pöytien ja sänkyjen taustat ja alusetkin. Pyrylle tarkoitettu paketti oli ainoa tavara keittiönpöydällä, mä olin luullut sen tulevan käymään taas tänään, joten mä en ollut tajunnut antaa sitä aiemmin. Mä olin ostanut sille Linnunradan käsikirja liftareille –kirjan.
"Ehdinhän mä myöhemminkin”, mä totesin Porkkanalle, joka läähätti mun polvea vasten. Silti musta tuntui aika ankealta viettää aatto yksin – vaikka toisaalta, olihan se joku tyttö tulossa. Mua ei vaan olisi yhtään huvittanut, ja mä olinkin aika vähällä ilmoittaa Pyrylle, että perua treffit. En mä kuitenkaan tehnyt niin, sehän saattoi olla sen oman naisensa kanssa.
Mä tein niitä kaikkia juttuja, mitä mä yleensä Pyryn kanssa olin tehnyt. Piparit jätin leipomatta, sillä mä olisin käräyttänyt ne alta aikayksikön ja sitä paitsi, olihan mulla kaapissa jotain kaupan piparkakkuja. Mä kuuntelin Michael Bublén joulualbumia repeatilla, katsoin Lumiukon ja sitten mä en enää jaksanut tehdä oikein mitään. Kello oli jo viiden, eikä mua yhtään huvittanut mikään, mikä oli vielä vuosi sitten ollut parasta mahdollista tekemistä.
Tavallisesti me käytiin jouluaattona hautausmaalla, vaikka siellä ei ketään läheisiä kummallakaan ollut, paitsi jos ei laskettu Pyryn edesmennyttä Merkurius-kissaa, joka oli haudattu lemmikkieläinten hautausmaalle. Siellä oli kuitenkin aina sellainen kotoisa tunnelma, kun ihmiset vaelsi lumisia polkuja pitkin, ja oli siellä toki nättiäkin. Kynttilöitä kynttilöiden perään, ja kauniita hautakiviä.
Pyry oli sitä mieltä, että mun mielessä oli jotain häiriintynyttä; sen mielestä ei ollut normaalia, että ihminen tunsi olonsa kotoisaksi hautausmaalla. Mä olin varmaan sitten tuomittu kuolemaan tai jotain, mitä muut ihmiset eivät olleet.
Jotenkin, mitä tahansa mä tein tai ajattelin, se liittyi jotenkin Pyryyn, sen sammalsilmiin ja mustiin kiharoihin ja tikkujalkoihin, ufoihin ja verenhimoisiin kissoihin. Se ärsytti mua, sillä en mä voinut olla jostain ihmisestä niin riippuvainen. Toki me oltiin vietetty aikaa lähes päivittäin useamman vuoden ajan, mutta ei se normaalia ollut.
Mä en olisi mistään hinnasta myöntänyt sitä ääneen, mutta mun mielestä oli yksinäistä viettää vuoden suurinta juhlapäivää ilman Pyryä.
Mun kieriskeltyäni itsesäälissä varmaan tunnin ajan (mä lojuin peiton alla sängyssä enkä päästänyt Porkkanaa vierelleni), ovikello soi yllättäen ja mä kirosin mielessäni. Mä en ollut valmis kohtaamaan mitään neitosta nyt, mun posket oli tyynynkuvioimat ja silmät vuoti ihan vuotamisen ilosta. Lisäksi väsytti ihan törkeästi, sillä mä olin vaan keskittynyt miettimään kaikkia aiempia jouluja enkä ollut antanut itseni nukahtaa, vaikka olisi haluttanut.
Mä vilkaisin peilistä matkalla ovelle ja yritin tasoitella etuhiuksia, jotka tavalliseen tapaansa hapsotti ylöspäin tinttimäisesti. En mä miltään hurmurilta näyttänyt, lähinnä epätoivoisen yksinäiseltä poikamieheltä, joka vietti joulun ryyppäämällä siihen edellä mainittuun yksinäisyyteensä.
Sen oli kelvattava sille naikkoselle, sillä mä en viitsinyt alkaa värkkäämään itseäni mitenkään parempaan kuntoon ja sitä paitsi, se seisoi oven takana ja odotti mua avaamaan.
Porkkanan häntä vispasi ylös alas ja ees taas sen juostessa ovelle mun edellä. Mä hymähdin sille ja pakotin kasvoilleni hymyn, kun mä avasin oven.
Pyry seisoi oven takana pieni hymy huulillaan ja hihkaisi hei kovaan ääneen. Mä tunsin oloni typertyneeksi, mutta kuitenkin siirryin pois oven edestä, että se pääsisi sisään.
”Mitä sä täällä, mä odotin sitä naista”, mä huomautin virnistäen, sillä vaikka mä olinkin vähän hämmentynyt, mieliala oli kohonnut monta astetta samalla sekunnilla, kun mä olin nähnyt sen virkatun, värikkään pipon ja sen alta karkailevat suortuvat, pakkasenpuremat posket ja silmät, jotka hehkui iloisesti.
Pyry ei vastannut, se vaan riisui ulkovaatteensa ja ojensi mulle paperipussin.
”Hyvää joulua”, se toivotti hymyillen kuin hangon keksi. Mä näin, että sen kädet tärisi vähän. Ulkona oli varmaan kylmä, mä olisin halunnut napata sitä kädestä ja lämmittää, ettei se palelisi enempää.
”Kiitti”, mä sanoin napaten pussin, joka tuntui aika raskaalta. Mä vein sen keittiönpöydälle, sillä meillä oli tapana avata lahjat vasta illemmalla, joskus kahdeksan aikaan. Mun muovikuusen juurella oli jonkin verran paketteja, joita sukulaiset oli lähetelleet. Ne kaikki sisälsi joko villasukkia, paitoja tai jotain tappotylsiä sivistyskirjoja, mutta silti mä tykkäsin aukoa paketteja ja saada lahjoja.
”Niin”, mä muistin uudelleen meidän asetuttua sohvalle. Pyry oli nostanut jalkansa mun syliin ja surffaili kanavia läpi, joka puolella oli tylsänpuoleisia joulukomedioita ja sitten toki niitä piirrettyjä. Se pysäytti Aku Ankkaan ja tuijotti sitä keskittyneesti vilkaisemattakaan mua päin. Mä tuijottelin hetken sen villasukkia ja sen jälkeen käänsin katseeni takaisin siihen.
”Kuoliko se mun treffikumppani vai mitä kävi?” mä kysyin rypistäen otsaani. Pyry puri alahuultaan ja mä näin sen poskien hulmahtavan punaisiksi.
”Kun tää asia on vähän näin”, se aloitti nuolaisten huuliaan. Se oli vetänyt jalkansa pois mun sylistä ja noussut risti-istuntaan. Aku Ankka meuhkasi jotain veljenpojilleen taustalla, Porkkana katsoi sitä kiinteästi ja säpsähteli aina välissä.
Mä kallistin päätäni kysyvästi. Pyry kohotti katseensa muhun ja virnisti. Sen kielikoru välkähti valon osuessa siihen.
”Niin, että tässähän mä olen”, se lopulta ynähti aika vaikean kuuloisesti. ”Mä lupasin, että yks ihminen, joka on… kiinnostunut susta, tulee käymään jouluaattona.”
Mun navan alapuolella hytkähti jotenkin mun kuultua ne sanat. Pyryn posket helotti punaisina ja se tuijotti jalkojaan näpräten villapaitansa liian pitkiä hihoja. Hetken mä mietin, olinko mä kuullut oikein.
Sitten oli pitkä hiljaisuus, sillä mä en tiennyt, mitä sanoa.
”Siis, mitä sä meinaat – kiinnostunut musta?” mä lopulta sain sanottua aika epäuskoisen kuuloisesti. Jostain syystä mun kädet tärisi ja mä työnsinkin ne taskuihin, ettei Pyry huomaisi. Seurasi taas hetken hiljaisuus, tai oikeastaan, ei se ollut hiljaista, sillä se video pauhasi siinä taustalla edelleen.
”No en mä tiedä, miten se pitäis sanoa”, Pyry lopulta melkein kivahti ja se katsoi suoraan muhun. Mä melkein säikähdin sen uhmakasta katsetta, se ei ollut yhtään tavallista sille. ”Ihastunut suhun, rakastunut suhun, tykkää susta, haluaa olla sun kanssa, ihan sama! Etkö sä älyä, että minkä takia mä laitoin sut treffeille just Nellin ja mun äikänopettajan kanssa?!”
Mä nielaisin.
Poskia kuumotti, mahassa tanssi joukko pikkuihmisiä – jos Pyrystä tuntui samalta, mä olin varma, että sen mahassa ne oli marsilaisia ja avaruusolentoja tavallisten perhosten sijaan.
Pyry oli ilmeisesti harvinaisen kiero ihminen. Se oli siis laittanut mut treffeille parin maailman omituisimman ihmisen kanssa, koska tiesi, ettei meillä synkkaisi. Jokin pieni ääni mun pään sisällä huomautti, että se oli aika suloista. Mä vaimensin sen, en halunnut kuulla yhtään mitään suloisesta sillä hetkellä.
”Mä – ”, mä ehdin aloittaa lauseen, mutten ehtinyt lopettaa sitä, sillä Pyry kömpi lähemmäksi mua ja siirsi kasvonsa mun omien eteen.
”Älä sano mitään ennen kuin kokeillaan, pliis”, se kuiskasi vähän epätoivoisen kuuloisesti. Sitten mä tunsin kuumat, haparoivat huulet omiani vasten, sydämenlyönnit kuului kahtena ja ne hakkasi vähän epätahtiin – joko mulla oli kaksi sydäntä, tai sitten Pyry oli niin lähellä, että mä kuulin senkin sydämen.
Mä annoin Pyryn suudella mua, sisälle levisi lämmin olo, pehmeä ja jännittynyt. Pyry oli painautunut ihan mun lähelle ja huomaamattani mä olin kietonut käteni sen ympärille ja vetänyt vielä enemmän kiinni itseeni. Mä annoin sen kielen ujuttautua mun suuhun, se maistui vihreälle teelle ja vähän kiiville ja mandariinille ja minttupurkalle. Kielikoru maistui metalliselta ja raudalta, tuntui viileältä. Koko vartalo tuntui huutavan hallelujaata ja sykkivän jotenkin mielihyvästä meidän huulten hyväillessä toisiaan välissä kiihkeämmin, välissä vähemmän kiihkeästi. Yhdenkään tytön suuteleminen ei ollut tuntunut samalta, tai itse asiassa mä en muistanut. Yleensä mä en ollut selvänä. Se vaan kuulosti niin kauniilta, ja tuntui.
”Oliko se kamalaa?” Pyry kysyi hiljaa meidän irtauduttua toisistamme. Se oli vähän hengästynyt, samoin kuin mä. Mä pudistin epävarmasti päätäni ja yhtäkkiä oli taas tosi hämmentynyt olo. Sen huuletkin hehkui punaisina.
”Sä huijasit mua”, mä naurahdin ja Pyry kallisti kiharaista päätään. Se oli edelleen mun sylissä, mun kädet sen ympärillä ja sen omat leikittelemässä mun hiuksilla.
”Sanoit, että joku nainen tulee tänne”, selvensin.
”Enkä”, se huomautti. ”Mä en sanonut sukupuolesta mitään. Mä sanoin vaan, että kyllä sä tunnistat sen.”
Mä kohautin hartioitani, sillä itse asiassa saattoi olla, että se oli sanonut niin. Mun muistiini ei aina ollut luottamista.
Me ei puhuttu enempää, mä vaan laitoin Lumiukon pyörimään ja me katseltiin se, mä toista kertaa päivän aikana. Pyry nojasi mun olkapäähän ja pyöritteli peukalollaan kuvioita mun kämmenselkään. Mulla oli edelleen hermostunut olo, vaikkakin hyvällä tavalla.
Yksi kysymys ui mun mielessä, ja lopulta mä päätin avata suuni. Elokuvanpätkä oli kääntymässä loppuunsa ja Pyry liikehti vähän levottomasti mun vierellä. Sen hiukset kutitteli mun kaulaa.
”Kuinka kauan?” mä kysyin viimein luoden poikaa mun vierellä varovaisen katseen. Pyry puraisi huultaan.
”Varmaan vuoden”, se kuulosti vähän nololta. ”Pidempäänkin ehkä.”
Mua hymyilytti.
”Mähän olen sua paljon vanhempi, kusipää, sotken ihan liikaa, inhoan sun kissojasi, en usko ufoihin enkä mitään”, aloin luetella mun vikoja, joiden olisi ollut tarkoitus pysäyttää Pyry. Se perkele kuitenkin vaan hihitteli jotain itsekseen ja mun sisällä läikähti halu olla sen lähellä, jonkinlainen omituinen hellyys. Mä vedinkin sen lähemmäs itseäni, eikä se vastustellut yhtään. Päinvastoin, hautasi kasvonsa mun kaulaan.
”Mä koulutan sut vielä kiinnostumaan ufoista”, se lupasi ja se, miten mun sydän hakkasi mun katsoessa sitä, sai mut miettimään, oliko ilmassa oikeasti jotain ufoja, jotka olisi tuhonneet mun aivosoluja pikkuhiljaa ja saaneet mut kiintymään mun parhaaseen ystävääni ihan liiaksi.
Ei se mua kyllä sillä hetkellä haitannut. Ei sekään, että se oli poika – yhtäkkiä tuntui ihan luonnolliselta, että vastaus oli aina ollut mun edessäni kolme vuotta itseäni nuoremman avaruushullun jätkän muodossa. Nauratti vaan se, miten tyhmä mä olin ollut, kun en ollut tajunnut.
Porkkana hypähti sohvalle kerjäten rapsutuksia, mutten mä suonut niitä sille. Pyryn kanssa mä taasen upposin uuteen suudelmaan Porkkanan mulkoillessa vieressä mustasukkaisena.
Tavallisen Amorin sijaan mä olin lähes näkevinäni marsilaisen leijailemassa katonrajassa, ja Pyry hymyili mulle ylpeänä kun mä totesin siitä ääneen.
Loppuilta me leivottiin pipareita, kuunneltiin Michael Bublén joulualbumia ja katsottiin vielä Joulupukki ja noitarumpu. Mulla oli kevyt ja pehmeä olo, melkein unenomainen. Se oli ihan uutta, tai oikeastaan ei ollut; mä olin ala-asteella ollut kuolettavan rakastunut mun luokkakaveriin ja kun me oltiin pussailtu salaa koulun kirjastossa, mulla oli ollut just samanlainen fiilis. Ehkä mä olin sitten kuolettavan rakastunut Pyryyn, jonka nenänpäässä oli vehnäjauhoja ja jonka suu maistui sillä hetkellä piparitaikinalta, jota se oli syönyt mahansa kipeäksi asti.
Kun ilta kääntyi pikkuhiljaa yöhön, me alettiin etsiä taivaalta Betlehemin tähteä. Ei haitannut, vaikka sitä ei löytynyt.
Pyryn silmissä tuikahtelevat tähdet veti ihan varmasti vertoja sille, ja ufoillekin.
---------------
A/N2: Mua jännitti Pyryn puolesta tuon ihastumisen tunnustaminen. Ihan oikeasti jännitti. Kädet tärisi ja kaikkea. Anteeksi.
