Ficin nimi: Trought the Galaxies
Kirjoittaja: Dobby.
Fandom: Doctor Who
Tyylilaji: Draama, adventure, romance yms.
Ikäraja: K11
Paritus/Päähenkilöt: OFC/10. Tohtori, myös muita parituksia
Yhteenveto: Tohtori saa uuden matkakumppanin, joka tietää Tohtorista enemmän kuin tämä osaa arvatakaan. Yhdessä he joutuvat vaaroihin ja seikkailuihin ympäri aikaa ja avaruutta.
Varoitukset: Lievä kiroilu, erittäin lievä väkivalta. Saattaa spoilata kausia 1-5.
A/N: Ensimmäinen DW-aiheinen ficcini, josta tuleekin sitten vähän pidempi, eli ei ihan yhden osan mittainen. Kuinka pitkä tästä sitten tulee, en osaa sanoa vielä tässä vaiheessa. Alku voi olla aika kankeaa, koska en ole kirjoittanut pitkiin aikoihin. Toivottavasti se muuttuu kuitenkin sujuvammaksi. Palautetta (varsinkin sitä rakentavaa) olisi todella mieluista saada.
-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Luku 1
Tapaamisia
Sinä aamuna oli kylmää ja kosteaa. Tai ei oikeastaan sen kylmempää kuin edellisenäkään päivänä, mutta ilmanalassa oli silti jotain erilaista. Koko alkusyksyn oli ollut poikkeuksellisen kolea sää, vaikka normaalisti tähän aikaan vuodesta on ollut lämpimiä, aurinkoisia päiviä. Sinä aamuna vedin päälleni paksun villatakkini ja kaulaliinani, ensimmäistä kertaa sinä vuonna. Laitoin jalkaani kuluneet ja kantapäästä rispautuneet uskolliset tennarini, jotka olivat palvelleet minua vuodesta toiseen. Ne eivät pettäneet sitten ikinä. Hymähdin samalla kun laitoin ulko-oven perässäni kiinni ja sujautin avaimet takin taskuun.
Ilma oli todellakin kylmää ja koleaa. Paksu pilviverho peitti auringon, ja taivaalta vihmoi pieniä vesipisaroita. Huokaisten lähdin kävelemään katua pitkin määränpäähäni. Samaa tylsän harmaata ja kulunutta asfalttikatua, jonka märkään pintaan putoilivat syksyn ensimmäiset ruskeat puista pudonneet lehdet. Tästä päivästä oli tulossa samanlainen kuin kaikista muistakin, samanlainen harmaa ja ankea, tylsä ja rutiininomainen.
Harmaata katua kävellessäni tunsin selässäni kiinteän tuijotuksen. Käännyin ympäri, mutta en nähnyt ketään. Tai siis kyllä näin, mutta tuntui etteivät silmäni olisi halunneet nähdä. Räpytin silmiäni ja yritin katsoa uudelleen, mutta kohde oli jo kaikonnut.
Taisi olla vain aamun väsymystä, totesin itselleni hieman hämilläni ja jatkoin matkaani.
– – – – – – – – – – – – – – – –
”Huomenta.”
”Mmhn.”
”Oletko kunnossa?”
”Mitä? Kyllä, kyllä olen.”
Koko päivä on mennyt kuin transsissa. En pystynyt saamaan aamuista tapahtumaa pois mielestäni. En kertakaikkiaan. Pystyin vieläkin kuvittelemaan pistävän tuijotuksen, jonka lähde oli hyvinkin epämääräinen. Miksi minun oli niin vaikea nähdä häntä?
”Anteeksi, mutta otatteko te kahvia?” Havahduin ajatuksistani ja näin kysyjän olevan nuori tumma nainen, joka hymyili ystävällisesti.
”Kiitos, mielelläni.” Pienen hetken päästä tämä sama nainen tuli istumaan viereeni ja ojensi toisen kahvikupin minulle. ”Kiitos.”
”Mikä nimesi on?” nainen kysyi. ”Jane Albinson”, vastasin. ”Entäpä sinun?”
”Martha. Martha Jones.”
Martha Jones. Tuon nimen olin kuullut aikaisemminkin.
Tässä kohtaa tarinaa voin kertoa, että tiesin Tohtorista. Olin kuullut kerrottavan tarinoita Tohtorin seikkailuista, kuinka hän oli pelastanut maailman kerta toisensa jälkeen. Kukaan ei tietenkään ottanut kertomuksia todesta, eihän niiden todenperäisyyttä voinut mitenkään todistaa. En minäkään uskonut tarinoiden todenperäisyyteen, nehän olivat vain lapsille kerrottuja iltasatuja, joilla ei ollut sen kummempaa merkitystä kuin saada heidät nukkumaan ja näkemään mukavia unia.
Myös minulle oli kerrottu pienenä Tohtorista. Olin nähnyt hänestä unia. Kaikissa unissani Tohtori oli ollut hyvä, ja pelastanut maailman. Olin lapsena haaveillut pääsevänsä hänen mukaansa. Hymähdin ääneen ajatukselle, ja edelleen vieressäni istuva Martha Jones loi minuun kysyvän katseen. ”Ei mitään, kunhan olin omissa ajatuksissani.” Martha nyökkäsi vastaukseksi ja nousi ylös viedäkseen pois molempien tyhjät kahvikupit. Kahvitauko oli loppumassa, ja oli aika jatkaa töitä.
– --- --- – --- --- --- --- --- --- ---- – --- --- --- --- –
Matkalla töistä kotiin se toistui taas. Pistävä tuijotus selässä. Tällä kertaa yritin antaa asian olla, ja kävelin niin nopeasti kuin pääsin seuraavan korttelin kulmaan asti. Käännyin sivukadulle, ja vauhtini kasvoi juoksuun. Juoksin puiston läpi, kunnes minun oli pakko pysähtyä haukkomaan henkeäni. Hengästyneenä nojasin kädelläni yhteen puiston patsaista.
Sitä minun ei olisi pitänyt ikinä tehdä.
Juoksin koko loppumatkan kotiin. Vauhdissa kaivoin avainta taskustani, mutta vaikka kuinka etsin, en löytänyt sitä.
”Ei h..” manasin hiljaa itsekseni. Kuinka ihmeessä olin hukannut oman kotiavaimeni! Sen oli ollut pakko jäädä töihin, sillä varmasti olin ottanut sen mukaani lähtiessäni. Harmistuksen aalto hyökyi lävitseni. Nyt joutuisin palaamaan työpaikalleni hakemaan jotain typeriä avaimia!
Tässä vaiheessa en vielä tiennyt, mitä minulla oli edessäni. Minun ei olisi ikinä pitänyt lähteä takaisin hakemaan avaimiani.
--------------------------------------
Koputus oveen. Miksei kukaan tullut avaamaan? Minulla ei ollut koko päivää aikaa odotella.
Ketään ei tullut, joten päätin hoitaa asian aivan itse. Vedin määrätietoisesti oven kahvan alas, ja kävelin sisälle. Ketään ei näkynyt vieläkään. Tavallisesti paikka oli tähän aikaan päivästä vilkas ja täynnä ihmisiä, olinhan itsekin lähtenyt töistä hieman etuajassa. Astelin aulasta eteenpäin käytävään ja vilkuilin sen varrella tyhjinä ammottavia toimistohuoneita.
”Onko täällä ketään?”
Ei vastausta, pelkkä tyhjän rakennuksen kaiku vastasi minulle. Missä kaikki olivat? Paikka oli autioituneen näköinen. ”Tämä on mahdotonta, juurihan minä itse täältä lähdin!” Tämä kaikki tuntui jotenkin niin epäuskottavalta, aivan kuin olisin nähnyt unta.
Lähdin ahdistavasta rakennuksesta pois, ja suljin oven huolella perässäni. Olin totaalisen hämmentynyt tästä oudosta tilanteesta. Mitä tämä tarkoitti? Käännyin ympäri ja tunsin sen taas selässäni. Polttavan tuijotuksen, jonka aiheuttajaa en voinut nähdä.
Turhautuneena en pystynyt hillitsemään kiukkuani. ”Mitä sinä haluat minusta? Mitä tämä kaikki tarkoittaa?!”
”Jane Albinson, olen hyvin pahoillani.”
”Pahoillasi mistä?!”
”Olet joutunut Itkevän Enkelin uhriksi”, miesääni jatkoi.
”Ja mitähän helvettiä se mahtaa tarkoittaa?”
”Sitä, että minun täytyy nyt pelastaa sinut.”
”Mit- kuka sinä edes oikein olet? Mistä sinä tiedät nimeni?”
”Käänny ympäri, niin näet.” Varovasti käännyin, ja näin puhujan. Hän oli ruskeahiuksinen mies, jolla oli yllään sininen puku ja solmio, ja puvun päällä pitkä vaaleanruskea takki. Hänestä ei voinut erehtyä. Loin miehelle kysyvän ilmeen.
”Ainiin, enpä olekaan esitellyt itseäni.” Mies asteli lähemmäksi ja ojensi kättään virnistäen samalla. ”Päivää, olen Tohtori.”
