BBC!Sherlock: Seitsemän kysymysmerkkiä (K-11, rikosdraama, Sherlock/Irene) 2/7 luku 29.9.

[Röhkö]

Nimi: Seitsemän kysymysmerkkiä
Fandom: BBC! Sherlock (Uusi Sherlock)
Ikäraja: K-11
Genre: rikosdraama, romantiikka, rahtu huumoria
Paritus: Sherlock/Adler
Summary: Mitä tapahtui, kun Sherlock Holmes pelasti Irene Adlerin teloitukselta? Jatkan välittömästi siitä, mihin toisen tuotantokauden ensimmäinen jakso jäi. Tarkoituksena on selvittää seitsemän kysymysmerkkiä, jotka neiti Adler herätti etsivä Sherlock Holmesissa.
Disclaimer: BBC, ACD
2/7 lukua + prologi ilmestynyt

???????

Aaah...

  ”Kun sanon juokse, juokse!”

Hän näytti kohtalonsa hyväksyvältä, mistä johtuen Sherlock melkein jätti pelastamatta hänet. Harvoin kukaan oli niin tyyni kuolemansa aatossa. Ehkä Irene Adler katui oikeasti sitä, mitä oli tehnyt.

Hän petti minut.

Toisaalta, hän ei pettänyt Sherlockia. Juuri hän tarjosi avaimet ratkaisuun. Hän tarjosi ratkaisun jo silloin, kun he kohtasivat ensimmäisen kerran. Hän paljasti mittansa, jotka avasivat kassakaapin. Hmph. Oli helppoa päätellä, että kehon jälkeen tulisi pulssi. Sherlock oli nähnyt hänen pupilliensa laajenevan, kun he koskettivat toisiaan takkatulen loimussa. Niin intiimiä.

I AM SHERLOCKED.

Tyypillistä brittihuumoria. Irene leikki omilla tunteillaan, väärässä paikassa. Se pahuksen Jim Moriarty ei jättäisi Ireneä rauhaan ennen kuin saisi tämän hengiltä. Sherlock halusi kovasti tavata tämän mystisen Moriartyn, joka keräsi ympärilleen melko lailla avustajia. Adler oli avustajista tähän mennessä taitavin.

Sherlockin ensimmäinen "kunnollinen" ajatus (hän itse sanoi sitä skannaukseksi) Irene Adlerista oli:

???????

Mikä kummallinen tulos. Tämä hävetti ja ärsytti Sherlockia, joka ei ollut tottunut kysymysmerkkeihin. Jos jokin rikos tai mysteeri oli ratkaisematon, hänellä oli sentään muutama vihje apuna.

Niin, Irene Adler herätti hänessä seitsemän kysymysmerkkiä: luonne, historia, ammatti, motiivi, perhe, aikomukset ja romanssit. Sherlock ei nähnyt näistä ensisilmäyksellä mitään.

Ovela Adler oli juuri käynyt suihkussa, ennen kuin Sherlock ja John olivat saapuneet hänen kotiinsa. Adler oli alasti, joten oli mahdotonta päätellä, mitä hän oli tehnyt tai aikonut sinä päivänä. Tummat, violettiin vivahtavat, ruskeat hiukset olivat olleet kiinni, joten niiden pituudesta tai leikkauksesta ei voinut päätellä mitään. Hän ei tuoksunut miltään.
Huulissa oli ollut verenpunaista väriä. Vanha kikka, jonka avulla naiset halusivat näyttää kiihottavilta. Se ei kertonut Adlerista mitään aitoa.

Moriarty olisi pian heidän kannoillaan. Pahus. Pitäisikö Sherlockin todella auttaa Ireneä piiloutumaan? Lontoo oli tällä hetkellä poissa laskuista, sillä pääkaupunki oli yhtä pieni kuin Johnin… muisti.

Sherlock juoksi kohti pienkonetta, jonne Adler oli jo sännännyt. Takaa kuului vaimeita huutoja, jotka motivoivat Sherlockia käyttämään pohje- ja reisilihaksia entistä tehokkaammin. Kukaan ei ikinä oppinut, että ylimääräisestä puheesta – tai varsinkaan huutamisesta – ei ollut hyötyä. Sen sijaan huudot kannustivat pakenevaa juoksemaan entistä kovempaa.

Sherlock huohotti ja kapusi koneeseen. Hän oli onneksi edelleen hyvissä väleissä harrastelentäjän kanssa. Mies oli pikkurikollinen, joka salakuljetti Irlannista laittomia piraattituotteita Iso-Britanniaan. Hieno mies, jolla oli hieno lentokone. Harmi, että Sherlock pelkäsi hieman korkeita paikkoja. Olisipa hän ottanut mukaan henkoset…

  ”En tiennyt, että osaat miekkailla”, neiti Adler sanoi kehräävällä äänellä ensimmäisestä matkustajan penkistä. Hän oli edelleen kietoutunut tummaan kaapuun, mutta hän oli jo löytänyt omahyväisen hymynsä takaisin.

 Sherlock antoi lentäjälle lähtökäskyn ja istui Adlerin viereen, käytävän toiselle puolelle. Hän katsoi ulos pienestä ikkunasta ja näki miesten tulittavan heitä. Etäisyys ei olisi vielä muutamaan sekuntiin tarpeeksi lyhyt, jotta luodit osuisivat heihin. Sherlock laski päässään, että kone kestäisi tarpeeksi kauan tulitusta. He olisivat ilmassa kolmen minuutin kuluttua.

  ”Sinä pelastit minut”, Adler totesi itsestäänselvyyden. ”Vaikka… vaikka minä anelin sinua jo aikaisemmin, etkä tehnyt mitään.”

Sherlock katsoi häntä viimein. Se sattui yllättävän vähän.

  ”En voinut suostua Jäämiehen nähden.”
Adler hymyili vinosti.
  ”Hän maksaa tämän koneen, eikö niin?”
  ”Tietenkin.”
Mutta Mycroft huomaisi sen vasta paljon myöhemmin, kun hänen tilintarkastajansa kyselisi, miksi veli oli matkustanut Itään. Sherlock oli oppinut jo aikoja sitten, miten veljen tililtä sai rahaa, mutta hän käytti tiliä vain hätätapauksissa: tänään ja silloin, kun Sherlock oli ostanut Johnille aikuisten vaippoja joululahjaksi (ne tulivat paljon halvemmaksi kuin vessan käyttö).

He olivat kiitoradalla ja painautuivat selkänojia vasten. Sherlock puristi käsinojia.
  ”Onko tässä järkeä?” Adler kysyi.
  ”Ei”, Sherlock vastasi heti, ”vaikka tilastojen mukaan lentäminen on yksi turvallisimmista matkustuskeinoista.”
Adler naurahti.
  ”Tarkoitin, että oliko minun pelastamisessani järkeä. Sinä sanoit minulle, että sydämen ei pidä antaa pilata päätä. Et kai sinä riko omia sääntöjäsi?”
Sherlock katsoi häntä ja hymyili viimein – hän oli selviytynyt noususta.
  ”Pelaan vain peliä”, hän toisti kuin Adlerin kaiku kuukausien takaa.
Adler kohotti kulmiaan. Sherlock jatkoi:
  ”Aion selvittää ne seitsemän kysymysmerkkiä. Niiden avulla hyökkään Moriartya vastaan. Sanoit, että hän on mies sinun makuusi. Se on alku.”
Hän käänsi taas päänsä eteenpäin. Hän tunsi sisällään outoa synkkyyttä, jolle hän ei löytänyt loogista selitystä. Joka tapauksessa hän aikoi selvittää sen juonen, jota ei Adlerin mukaan voinut selvittää.

  ”Päivällinen?” Adler ehdotti.
  ”Ei”, Sherlock kieltäytyi vakaasti, ”sinä et saa haluamaasi.”

[Röhkö]

?
LUONNE

Mitä Sherlock tähän mennessä tiesi Irene Adlerista? Ainakin sen, että nainen oli itsekäs ja epäluotettava domina (joka muuten hauskasti periytyy latinan sanasta rouva). Joku teini olisi saattanut sanoa, että neiti Adler oli varsinainen bitch.

John lähetti hänelle tekstiviestin, kun lentokone oli laskeutunut Lontoon länsipuolelle, yksityiselle pienlentokentälle.

Missä hitossa sinä olet?

Niin John Watsonin tapaista käyttää voimasanoja silloin, kun hän ilmaisi (ja samalla korosti) omaa tietämättömyyttään. Sherlock näpytteli nopeasti vastauksen, että hän oli vaelluksella.

  ”Sinulla on vieläkin minun äänimerkkini käytössä”, Adler huomautti ja näytti nautiskelevan sanoistaan. Itsekäs.
  ”Se muistuttaa minua siitä, että ei pidä luottaa kehenkään”, Sherlock heitti takaisin, ”ei varsinkaan kännykkää koskevissa asioissa.”
Hymy hyytyi Adlerin kasvoilta. Hänen kasvonsa olivat kuulaat ja selkeät, mikä sai hänet näyttämään veistokselliselta.

  Katsoppas noita poskipäitä… Haavoittuisin, jos läpsäisin noita kasvoja.
Sherlock kosketti omia poskipäitään hetkellisesti. Hän ei saanut haavaa, joten Adlerin teoria oli todistettu vääräksi.

  ”Kyyti odottaa”, Sherlock totesi, kun hän näki tutun mustan auton liukuvan kentän laidalle. ”Kiitos, herra Tyrell!”
Sherlock heilautti kättään lentäjälle, joka nosti hattuaan.

Ei Sherlock ollut varsinaisesti odottanut, että Mycroft olisi vastaanottamassa heidät.
  ”Onko minun kannattavaa astua tuohon kyytiin?” Adler kysyi. Hänen äänessään särähti epäilys.
  ”Laita huivi kasvoille”, Sherlock komensi, ”ja pysy hiljaa.”
Sitten hän veti naisen autoon, jonka omistaja ei osannut ajaa sitä itse. Oli siinäkin statussymboli.
  ”Kuka ystäväsi on?” veli uteli, kun he olivat hädin tuskin päässeet kyytiin, laittaneet turvavyöt kiinni ja ajaneet muutaman kilometrin.
  ”Todistaja eräässä yksityisessä tapauksessa”, Sherlock vastasi empimättä, ”juttu liittyy ihmiskauppaan.”
Mycroft katsoi tarkasti hunnutettua Adleria olkansa yli.
  ”Oletko ensimmäistä kertaa Lontoossa?”
Adler nyökkäsi.
  ”En suosittelisi tutustumaan Britanniaan veljeni seurassa. Hän osaa olla välillä tavattoman… hankala.”
Sherlock tuhahti.
  ”Sanoo mies, jolla oli tapana nukkua koirankopissa.”
Kun hän oli ollut kahdeksanvuotias.
  ”Olen töissä Britannian hallituksessa”, Mycroft sanoi kovaa. ”Salaisessa palvelussa.”
Sherlock pyöräytti silmiään.
  ”Mitä järkeä on olla salainen palvelu, jos sinne voi soittaa numeropalvelun kautta?”
 ”Minä tiesin, että sinä soitat pilapuheluita”, Mycroft ärähti.
Sherlock kohautti olkiaan. Joskus hänellä oli niin tylsää, että hän viihdytti itseään pirauttamalla Mycroftin työpuhelimeen ja esitti salaista agenttia. Touhusta oli hiipunut hupi, kun Mycroft oli palkannut erillisen työntekijän vastaamaan näistä puheluista.

”Miten tiesit, että olen tulossa kentälle?”

Mycroft osoitti puhelintaan.
  ”Sain ilmavalvontakeskukselta lentoluvan ja –reitin.”
Äh.
  ”Tyrell lainaa tällä hetkellä minun konettani.”
Sherlock hymyili väkinäisesti.
  ”Ilmankos lentokoneen sisustus oli niin mauton.”
Samalla hän pani merkille, että isoveljellä oli taas se kravatti, jossa oli sateenvarjon kuva. Mycroftilla oli siis työuupumusta, koska hän ei nähnyt vaivaa pukeutumisessaan.

He olivat loppumatkan hiljaa. Sherlock käytti vaitonaisen ajan ankaraan aivotyöskentelyyn, jossa yhdistyivät seuraavan päivän suunnitelmat, Adler ja Moriarty. Siinä sivussa Sherlock laski, kuinka paljon kananmunia hänen pitäisi syödä, jotta valkuaistasapaino olisi kohdallaan.

Auto pysähtyi osoitteeseen 221B Baker Street. Sherlock ja Adler jäivät kyydistä pois, mutta Mycroft huusi vielä avoimesta ikkunasta:
  ”Ensi kerralla kysyt luvan lentokoneen lainaamiseen!”

Rouva Hudsonia ei näkynyt. Ikävä kyllä John istui olohuoneen nojatuolissa kuorsaamassa, sanomalehti sylissään.
  ”Minun huoneeseeni”, Sherlock ohjasi Adleria, joka totteli nurisematta.
Sherlock heitti takkinsa naulakkoon ja paistoi itselleen yhden täydellisen värisen munakkaan. Hän odotti, koska John heräisi ja aloittaisi tenttaamisen.

Mutta John oli ilmeisen sikeässä unessa, koska Sherlock sai rauhassa nauttia myöhäisen illallisensa. Lopulta hän ravisteli tohtorin hereille.
  ”Mi – mitä? Sherlock!”
John hieroi kasvojaan ja vilkaisi rannekelloaan.

01:35

  ”Miksi sinä nukut siinä?” Sherlock kysyi.
  ”Olen ilmeisesti nukahtanut vahingossa”, John ärähti, ”luulin, että sinulle on käynyt jotain. Et todellakaan ollut vaeltamassa.”
Sherlock kallisti päätään.
  ”Ensinnäkin, kuulostat ihan Mycroftilta. Toiseksi, minä olin saamassa raitista ilmaa. Tekisi hyvää sinullekin joskus.”
John änkytti.
  ”Minä käyn paljon enemmän ulkona kuin sinä!”
  ”Pubeja ei lasketa.”

John nousi vaivalloisesti tuolista ylös ja osoitti sanomalehden etusivua.
  ”Meille olisi taas tekemistä!”
Sherlock katsoi ikkunasta ulos ja nyökkäsi. Hän oli nähnyt päivän pääotsikot jo aamulla.
  ”Kahteen lontoolaiseen apteekkiin on iskenyt varkaita”, John luki lehdestä karhealla, monta tuntia käyttämättömällä äänellä, ”molemmista on viety huomattava määrä erilaisia unilääkkeitä.”
Sherlock vaipui omiin ajatuksiinsa, sillä hän osasi uutisen ulkoa.
  ”Hypnootteja”, hän mutisi.
John rapisteli lehden kasaan.
  ”Anteeksi mitä?”
  ”Hypnootteja”, Sherlock toisti, ”toinen nimi unilääkkeille. Joku havittelee niitä, mutta miksi? Suuria määriä on pakko varastaa, sehän on selvä, jos ei tyydy vähään…”
John katsoi häntä huolestuneena.
  ”Unilääkkeitä käytetään unettomuuteen”, John huomautti, ”mutta liiallinen käyttö tekee lääkkeet hyödyttömiksi. Yliannostus johtaa kuolemaan.”

Sherlock käveli pientä ympyrää huoneessa, kädet selän takana. Varkaat eivät haalineet unilääkkeitä omaan käyttöönsä. Riippuvaiset olisivat vain kinuneet reseptejä lääkäreiltä uudestaan ja uudestaan.
  ”Mitä unilääkkeistä voi valmistaa?” Sherlock kysyi itseltään. ”Masennuslääkkeitä ehkä…”
Hän pysähtyi ja kysyi Johnilta:
  ”Kumpaa lääkkeissä on enemmän, kannabista vai rohtovirmajuurta?”
Taas John änkytti.
  ”Sherlock, kannabista käytetään vain vakavasti sairaiden terminaalihoidossa.”
Mutta Sherlock heilautti kättään vähättelevästi ja jatkoi pyörimistä.

  ”Minä taidan mennä nukkumaan”, John sanoi haukotellen hetken kuluttua, ”huomenna ollaan sitten viisaampia.”
Sherlock nauroi sisäisesti.
  ”Käytännössä heräät tänään.”
John naksautti kieltään.

Sherlock lueskeli vielä tovin lääketiedettä ja nukahti sitten nojatuoliin, jossa John oli hetki sitten lepuuttanut silmiään. Unissa leijailivat valkoiset pillerit ja monimutkaiset kaavat.
Hän heräsi äkäiseen sanaharkkaan, joka kantautui kylpyhuoneesta.

Ilmeisesti John oli huomannut, että heillä oli vieras.

  ”…minä pyydän sinua poistumaan, tai ehkä olisi parempi, jos soittaisin poliisille…”
Johnilla oli vauhti päällä.

Sherlock ei missään nimessä halunnut jutustella Lestraden kanssa, sillä hänellä oli muutakin tekemistä. Niinpä hän vaivautui kylpyhuoneeseen, jossa hän kohtasi hänen kylpytakkiinsa kietoutuneen neiti Adlerin ja Johnin, jolla oli pelkkä pyyhe lanteilla.
  ”Taidan olla tilaisuuteen hieman ylipukeutunut”, Sherlock tuumi huvittuneesti ovensuusta.

  ”Liity ihmeessä seuraan”, Adler tokaisi, ”olenkin miettinyt, mitä tuon puvun alla on.”
John osoitti naista karkeasti.
  ”Hän on hiipinyt tänne yöllä!”
Adler nauroi kepeästi.
  ”Minä pelastin hänet brutaalilta teloitukselta”, Sherlock selvensi, ”toin hänet väliaikaisesti tänne turvaan.”
John kohotti rehottavia kulmakarvojaan.
  ”Sinä pelastit tuon? Kaiken sen jälkeen, mitä hän sinulle teki…”
Kuin vastaukseksi Adler antoi Sherlockin tummansinisen kylpytakin valua pois päältään. Hän oli edelleen täysin samoissa mitoissa kuin viime kerralla.

Kurinalainen. Tarkka.

John kadotti tietenkin puhekykynsä.

  ”Anteeksi herrat, mutta minä menen nyt suihkuun. Liittykää seuraan, tai menkää valmistamaan aamupalaa.”

Sherlock lähti etsimään rouva Hudsonia, joka valmisti kadun parhaita paahtoleipiä. John mutisi jotain epäselvää ja teki jotain, mikä ei kiinnostanut Sherlockia.

Aamiaispöydässä keskusteltiin apteekkimurroista.
  ”Viime yönä on jälleen isketty yhteen paikkaan”, John luki sanomalehden takaa, ”se on ihan tässä lähellä. Pistäydytään siellä.”
Adler nautiskeli banaania eikä kuunnellut häntä. Hän suorastaan imeskeli hedelmää.
  ”Odotan, että Lestrade soittaa minulle”, Sherlock vastasi seuratessaan Adlerin syömistä, ”en viitsi tuppautua paikalle, ennen kuin virkavalta myöntää tarvitsevansa minua.”
John mulkaisi Adleria, joka vinkkasi silmää.

Viiden minuutin kuluttua puhelin soi.
  ”Tulossa ollaan”, Sherlock sanoi kyllästyneesti ennen kuin Lestrade ehti kunnolla tervehtiä. ”Älkää koskeko mihinkään majoneesisormillanne.”
  ”Mistä tiesit, että söin aamulla majoneesilla kuorrutettuja kananmunia?” kuului puhelimen toisesta päästä hämmästynyt ääni. ”Äh, antaa olla…”
Tietenkin hän oli syönyt majoneesia, koska johtava tutkija toisti saman joka kolmas aamu. Lisäksi tuubissa oli eräpäivä tänään (Sherlock oli tarkistanut asian viimeksi, kun hän oli käynyt poliisiasemalla).

  ”Minä en suostu siihen, että tuo nainen jää tänne, kun me olemme poissa”, John protestoi.

Sherlock asetti hattunsa päähän.
  ”Neiti Adler, tulisitteko mukaan? John pelkää, että tuhoatte hänen pornoelokuvansa, jos jäätte tänne yksin.”
John änkytti taas.
  ”Ilman muuta”, Adler vastasi mielissään, ”minua kiinnostaa nähdä nero työssään.”
Mielistelijä.

Sitten he lähtivät kolmisin kohti rikospaikkaa. Jos Irene Adlerista jotain hyötyä oli, niin ainakin hänessä oli pirusti enemmän oveluutta kuin Johnissa. Poliisien kanssa kannatti olla jämpti.

Pienessä apteekissa kuhisi poliiseja, jotka valokuvasivat rikottuja ikkunoita. Amatöörit, Sherlock ajatteli. Hänellä itsellään oli valokuvamuisti, minkä ansiosta hän säästi sekä pitkän pennin että aikaa.

  ”Onko sinulla korkokengät?” John älähti, kun hän näki, miten Adler puikkelehti lasinsirujen yli punaisille avokkailla.
  ”Oletko sinä oikeasti konsultoivan etsivän avustaja?” Adler heitti takaisin. ”Olet hyvin tarkkanäköinen, sillä kyllä, minulla on korkokengät.”

Lestrade tavoitti heidät.
  ”Taas vietiin pelkkiä unilääkkeitä”, hän kertoi otsa rypyssä, ”murto on tapahtunut viideltä aamulla.”
  ”Ilmeisesti joku ei saa unta öisin”, Sherlock tuumi ja asteli varovaisesti sisälle ryöstettyyn apteekkiin. Se oli yllättävän siistissä kunnossa.
  ”Unilääkkeet olivat tuolla hyllyssä sekä varastossa. Kaikki on tyhjennetty”, kertoi joku apulaisista.

Sherlock katsoi tyhjää hyllyä intensiivisesti. Hän meni lähemmäs ja huomasi, että valkoisen hyllyn pintaan oli jäänyt pieniä jälkiä… älä anna sen olla majoneesia…
Se oli perusrasvaa, joka tuoksui kanelille.

Lisäksi maassa oli hiekkaa. Tekijällä oli ollut kengät, joiden pohjissa oli uria. Ei mikään hirveän isokokoinen, koska hiekkaa ei ollut paljon.

  ”Nainen”, Sherlock mutisi.

Ikkunat oli rikottu kivellä. Hyvin karkeaa.

  ”Hän ei ole akateemisesti koulutettu”, Sherlock totesi huomattuaan, että kassan luona oli avonainen reseptivihko. ”Kenties hän on myös köyhä, koska hän on joutunut tarkistamaan lääkkeiden nimet vasta täällä.”
Hän katseli ympärilleen.
  ”Rosvo on pienikokoinen ja nopea. Hänen käyttämäänsä rasvaa myydään intialaisissa kaupoissa.”
John tutki lääkepakkauksia, jotka lojuivat lattialla. Ne olivat varmasti olleet vain rosvon tiellä, joten Sherlock ei kiinnostunut lääkkeiden sisällöstä.

Adlerin vihreät silmät hehkuivat innostuksesta.
 ”Saanko auttaa?”
Sherlock katsoi häntä hetken arvioiden. Hän tiesi, että Adlerilla oli taipumusta hyvään päättelykykyyn.

Adler käveli kassalle pehmein askelin.
  ”Rahaa ei viety, joten naisen motiivi ei ole raha. Sanoisin, että hän janoaa kostoa.”
Adler osoitti reseptikirjaa, jossa oli pieni repeämä.
  ”Hän on intohimoinen.”
Sherlock odotti.
  ”Kivi viittaa vimmaan ja taistelutahtoon”, Adler jatkoi hymyillen, ”hän ei aio lopettaa tähän.”
  ”Onko nainen varma, mitä hän on tekemässä?” Sherlock heitti kysymyksen, johon ei välttämättä odottanut vastausta.
  ”Nainen haluaa jatkaa”, Adler vastasi itsevarmasti.
  ”Hän toimii jonkun muun piikkiin”, Sherlock täydensi.
Adler pudisti päätään ja hänen hymynsä hyytyi hieman.
  ”Ei enää.”
Adler tarttui Sherlockin käteen voimakkaalla otteella.
  ”Nainen haluaa elää.”
He katsoivat toisiaan kuin odottaen, että jompikumpi voittaisi taas.

John rykäisi kuuluvasti, ja Adler päästi irti.

Ennustamaton.

*

Kommentteja?

[Beelsebutt]

Huu! Hyvin sarjamainen, tai siis tarkoitan, että tämä toimii valtavan hienosti canonissa. Tai siis äh. Lukukokemus oli hengästyttävä, Sherlockin mieleen tietysti pääsi paremmin kuin töllöä tuijottaessa, mutta muuten elämyksenä sain tästä samanlaista kaikua kuin ihan sarjan katsomisesta eli siis hienoa, onnistumista, hahmopsykologiaa ja semmoista! Pikkasen ehkä häikkäsi tuolle eka osassa pari vihjausta, joista voisi ajatella Johnlockia jos haluaisi, koska minusta se ei kuulu tähän ficciin. En osaa perustella, koska ficci on kuitenkin sinun mutta sellainen fiiliksen sain

Tykkään noista pienistä paloista, joita Irene itsestään Sherlockille tarinan edetessä paljasti. Vai paljastiko? Jäänee nähtäväksi

Itse juoni on mielenkiintoinen. Odotan innolla, tuleeko vahvemmin mukaan Johnin mustasukkaisuutta varsinkin nyt, kun Irene lähti mukaan tutkimuksiin. Hehe, catfight <3

Jei, jatkoa!

[Mustekehrääjä]

Kommenttikampanjasta päiviä! ^^
Ensimmäisenä täytyy myöntää, että idea on hirmuisen kiva. Ireneä sitä paitsi löytyy Finissä aivan liian vähän, mikä on harmi, sillä neiti on hahmona kuitenkin hyvin herkullinen. Kuten Harpy jo sanoikin, tämä oli hyvin sarjamainen. Kuvailussa annettiin vain kaikki oleellinen, sillä ei mässäilty ja juoni kulki helposti eteenpäin. Tätä oli miellyttävää lukea, eikä tässä edes ollut mitään kirjoitusvirheitä. Ehkä vähän vierastin sisennyksen käyttöä, se näyttää usein hölmöltä foorumeilla, mutta ei se onneksi kuitenkaan haitannut.

Tämä oli hyvin sherlockmainen kokonaisuus, etenkin kun ensimmäisessä luvussa oli viljelty näitä päätelmiä (kurinalainen, mielistelijä… (nuo kaksi olivat ehdottomat suosikkini)). Kysymysmerkkejä ei tokikaan saa unohtaa, pidin siitä miten ne juuri oli nimetty ”luonne, historia, ammatti, motiivi, perhe, aikomukset ja romanssit”. Järkeenkäypää ja itselleni ainakin se oli oikein hauska idea, kun seitsemän kysymysmerkkiä kuitenkin toistuu otsikossakin. Irenen hahmo tuotiin kivasti esille, pidin hänen luonteestaan, ja ennen kaikkea pidin hirmuisesti jännitteestä Johnin ja Irenen välillä. Mielenkiintoista nähdä, mitä kaikkea Irenestä sitten lopulta saadaan esille. Erityisesti tämä kohta kertoi niin paljon Irenestä:
Huulissa oli ollut verenpunaista väriä. Vanha kikka, jonka avulla naiset halusivat näyttää kiihottavilta. Se ei kertonut Adlerista mitään aitoa.
Aitoa. Niinkin yksinkertaisesti voidaan kertoa niin paljon. Tämä nousi oitis yhdeksi lempikohdakseni.

Sitten pieniä nipotuksia…
Kovasti halusin tavata tämän mystisen Moriartyn, joka keräsi ympärilleen melko lailla avustajia. Adler oli avustajista tähän mennessä taitavin.
Hypättiinkö tässä nyt Sherlockin mieleen? Ilmeisesti. Varmaan tahattomasti hiippaili tuo minä-persoona tähän vai oliko tämä tietoinen päätös? Tuskin…
”En voinut suostua Jäämiehen nähden.”
Tätä en jotenkin osannut sulattaa. Jäämies on kyllä kiva lempinimi ei siinä mitään, mutta kun en itse näe Sherlockia kutsumassa Mycroftia niin. En osaa ajatella Sherlockia käyttämässä Moriartyn antamaa lempinimeä, jonka on kuitenkin tarkoitus kiusoitella, siitä menee jotenkin maku.
Neiti Hudsonia ei näkynyt.
Neiti? Hudsonia kyllä sanotaan ihan rouvaksi… Tämä vei ikävästi makua Hudsonilta, vaikka oli ihanaa, kuinka hänetkin otettiin mukaan. Rouva Hudsonia ei missään tapauksessa saa unohtaa.
Jos Irene Adlerista jotain hyötyä oli, niin ainakin hänessä oli pirusti enemmän luonnetta kuin Johnissa.
Enemmän luonnetta kuin Johnissa? Auts, nyt meikäläiseen sydämeen sattuu ja kovaa. On kovin harmillista, miten Johnista niin usein tuodaan esiin vain hänen pehmeämpi puolensa, mikä ei todellakaan ole ainoa herran puoli. John on niin paljon enemmän kuin villapaitoja ja kuumia teekupillisia takkatulen ääressä, hän on sentään entinen sotilas. Jos sotilaassa ei ole luonnetta niin kenessä sitten? Sitä paitsi, mikäli Johnissa ei olisi luonnetta, en osaa nähdä Sherlockia ylipäätään haluamassa hänen seuraansa. Ehkä et tarkoittanut Sherlockin ajattelevan sitä sillä tavalla kuin miten minä sen otin mutta joo… 

Tekstissä oli myös ihanasti hauskoja kohtia, joille en voinut olla nauramatta. Pistelenpäs tähän pari (eli aivan liian monta) esimerkkiä…
Joku teini olisi saattanut sanoa, että neiti Adler oli varsinainen bitch.
Vaikka bitch särkikin hieman korviani englanninkielisyydellään en voinut olla nauramatta.
Niin John Watsonin tapaista käyttää voimasanoja silloin, kun hän ilmaisi (ja samalla korosti) omaa tietämättömyyttään.
Vaikka tämä kirvoitti myös pienen hymähdyksen, halusin nostaa esille tuon ”Watsonin”. Se toimii kyllä ACD:ssä, luonnollisesti, mutta BBC:n versiossa Watson tuntuu jotenkin tökeröltä. Ennen kaikkea koska katsellaan asioita Sherlockin näkökulmasta, tuo Watson tökkäsi silmään. Itse kun olen aina tottunut käyttämään Watsonia kohtuudella.
Hän ei saanut haavaa, joten Adlerin teoria oli todistettu vääräksi.
Aww. Tää on ihana ihan senkin takia, miten Sherlockin täytyy aina todistaa kaikki.
”Sanoo mies, jolla oli tapana nukkua koirankopissa.”
Kun hän oli ollut kahdeksanvuotias.
Nämäpä nyt keskittyvät niihin, jotka naurattavat mutta joita en pysty täysin sulattamaan. Tässä koirankoppi on kovin hauska, mutta ainut ongelma on, että Mycroft on 7 vuotta Sherlockia vanhempi canonissa. Gatiss on myöskin vahvistanut, että BBC:n versiossa on sama ikäero, joten en sen tähden tuota kohtaa voinut niin avosylin ottaa vastaan. Luultavasti et koko ikäerojuttua edes tiennyt, mutta joo, sanoinpahan vain.
”Minä tiesin, että sinä soitat pilapuheluita”, Mycroft ärähti.
Aww! Ei tähän muuta voi sanoa.
”Taidan olla tilaisuuteen hieman ylipukeutunut”, Sherlock tuumi huvittuneesti ovensuusta.
Aluksi mietin, onko tämä niin sherlockmainen kommentti, mutta lopulta en voinut olla hymyilemättä typerästi.

Kokonaisuutena tämä oli oikein kiva ja jään kyllä uteliaana tätä seuraamaan, vaikken kaikkea allekirjoittanutkaan, sillä loppujen lopuksi kaikilla saa olla oma näkemyksensä eikä mielipideasioista voi kiistellä. Jatkoa siis kaipailen!

- Mustis

[Röhkö]

A/N: Postaan jo toisen luvun, koska tällaisia rikosjuttuja on kiva lukea (oman kokemuksen mukaan) nopealla tahdilla, jotta yksityiskohdat eivät unohdu :] Jos tätä siis ehditte lukea.

Harpy: Paljastan, että en ole nähnyt sarjasta kuin ensimmäinen kauden sekä toisen kauden ekan jakson. En nimittäin nykyään lataile mitään, ja sarjan ostaminen on venähtänyt. Eilen tilasin toisen tuotantokauden itselleni :] Mutta parempi tämän ficin kannalta ehkä, etten tiedä tuon taivaallista tulevasta. Huomasin ficciä kirjoittaessa kohdat, jotka joku saattaa tulkita johnlockiksi. Itse kuitenkin liitin ne vain huumorimielessä mukaan. Tulkinnat jätän lukijoille aika vapaiksi. Kiitos kommentista!

Mustekehrääjä: Kiitos kattavasta kommentista, jossa oli mukavasti sekä rakentavaa palautetta että hehkutusta! Korjasin nuo muutamat vibat, eli rouva Hudsonin (ajatusmoka) ja minäkertojan. Aluksi nimittäin meinasin kirjoittaa minä-persoonasta, mutta muutin mieleni. Sherlockin ajatukset ovat jo muutenkin hankalia laittaa paperille.
  Olen samaa mieltä, Finissä on ihan liian vähän Ireneä. Rakastan häntä! Olen katsonut "Kiusallisen skandaalin" useita kertoja hänen vuokseen (kunnes isä poisti jakson digiboksista).
Jäämiehestä sen verran, että otin sen mukaan hienoisena ironiana. En minäkään näkisi, että Sherlock ainakaan ääneen kutsuisi veljeään tuolla nimellä. Sitä paitsi tykkään nimen kaiusta, joten ihan vain sanavalintana ja toistamisen karttamisena tungin Jäämiehen tuonne. :´D
Aavistelin myös saavani vähän vettä niskaan siitä, että vertasin Adlerin luonnetta Johniin. Kyllä minustakin Johnissa on luonnetta, mutta aivan eri tavalla kuin Adlerissa. John on Sherlockin ystävä syystä, Adlerissa on vielä selvittämättömiä puolia. Adler on kuitenkin antanut Sherlockille turpiin (ja ehkä kaiken kaikkiaan on huono virke sanoa, että jollain on enemmän luonnetta kuin toisella, koska luonteet ovat erilaisia... Mutinaa).
  Tässä tulee varmaan vielä vilisemään muutamia kronologisia virheitä, jotka sitten te kaanonin asiantuntijat bongaatte. Onneksi tarkkanäköisiä lukijoita on olemassa! Kiitän vielä tosi hyvin rakennetusta kommentista (hampurilaismalli ja kaikkea)!

??
Punaisten korkokenkien historia

Torstai kului ryöstettyä apteekkia tutkiessa ja aivotyötä tehdessä. John kirjoitti blogia ja Adler hyräili itsekseen samalla, kun hän selvitti asuntonsa tilannetta.

Lääkefirmat pyörittävät isoa bisnestä, Sherlock tuumi ja katseli asiaan liittyviä lehtileikkeitä. Kaikki alkoi lääketehtaista, missä pillerit pyöriteltiin… Voisiko tapaukseen liittyä kysynnän lisäämistä? Mahdollisesti.

Ehkä taustalla vaikutti huumekauppa.

Sherlock uppoutui niin täydellisesti unilääketapaukseen, että hän salli itsensä ajatella muita asioita vasta nukahdettuaan. Hän heräsi yöllä hätkähtäen, sillä hän oli juuri muistanut jotain hämmentävää.

Hän zoomasi mielessään rikospaikkaa ja näki mielessään punaiset korkokengät, jotka väistelivät lasinsiruja.

”Onko sinulla korkokengät?” kaikui Johnin ääni hänen päässään.

Sherlockin teki mieli lyödä itseään. Kerrankin John oli huomannut jotain oleellista ennen häntä.

Sherlock oli lainannut neiti Adlerille vaatteet (valkoisen kauluspaidan, josta nainen taiteili itselleen lyhyen hameen, sekä villakangastakin), mutta ei kenkiä. Sherlock selasi muistiaan. Adlerilla ei ollut korkokenkiä silloin, kun he olivat paenneet lentokoneeseen.

Sherlock viskasi peiton päältään ja heilautti itsensä kylmälle lattialle. Aamutohvelit olivat parketilla vajaan metrin päässä hänen jaloistaan – mikä ikävä laskuvirhe, jonka Sherlock oli tehnyt väsyneenä. Jos hän olisi ollut skarppina, hän olisi sujauttanut jalkansa suoraan sängystä tohveleihin.

  ”Neiti Adler!” Sherlock huusi samalla, kun hän solmi aamutakkinsa nauhaa kiinni. ”Korkokengät paljastivat teidät!”

Mutta Adler ei ollut olohuoneessa, johon rouva Hudson oli sijannut vierasvuoteen. Sänky oli siististi pedattu.

Se olisikin ollut liian helppoa.

Sherlock sytytti vanhan pöytävalaisimen ja katsoi vierassänkyä tarkemmin. Siinä ei ollut nukuttu, koska painauma ei ollut tarpeeksi syvä eikä lakanoissa ollut jälkiä ihmisestä, kuten hiuksia, hilsettä tai hikeä.

Sherlock valahti kulahtaneeseen nojatuoliin ja täytti ajatuksensa neiti Adlerilla.

Mistä punaiset korkokengät olivat peräisin?
Kopinaa ei ollut kuulunut, kun he olivat juosseet lentokoneeseen. Entä sen jälkeen? Sherlock oli varma, että Adlerilla ei ollut kenkiä laisinkaan, kun hän oli astunut Mycroftin autoon. 

Neiti Adler oli tarkka nainen, joka yleensä piti huolen yksityiskohdista. Niin turhamainen kuin hän olikin, ei hän olisi turhaan paljastanut juoniaan kenkien vuoksi. Adler oli varmasti tiennyt, että Sherlock hoksaisi kengät ennemmin tai myöhemmin.

Ikävä kyllä myöhemmin.

Sherlock muisteli neiti Adlerin prameaa, Lontoon Belgraviassa sijaitsevaa kotia, jossa ei ollut mitään ylimääräistä eikä mitään halvaksi haukuttavaa. Vaatehuonetta hallitsivat musta ja punainen, sekä nahka ja läpinäkyvyys. Hänen vaatteensa olivat hänen taisteluasunsa, hänen panssarinsa.

Irene Adler oli Sherlockin laskelmien mukaan 31-vuotias. Hän oli ollut mukana kahdessa isossa skandaalissa viime vuosina, ja molemmat skandaalit liittyivät seksiin tavalla tai toisella. Pettämistä ja kuningashuoneen nolaamista.

Henkilökohtaisesti Sherlock oli sitä mieltä, että neiti Adlerin suurin skandaali oli Sherlock Holmesin härnääminen. Vaadittiin melko paljon kärsivällisyyttä ja ihmistuntemusta, jotta saattoi ennustaa Sherlockin toimintaa.

Mortiarty oli luvannut tehdä Adlerista rikkaan. Oliko hän pitänyt lupauksensa? Luultavasti domina oli kipittänyt sponsorinsa luokse punaisilla korkokengillään.

Mutta Adlerilla oli jo rahaa. 

Neiti Adler oli kaikesta päätellen uusrikas. Hän oli yksinhuoltajaäidin tytär: talossa ei ollut kuvia isästä. Adler oli fiksu, mutta hän oli liian ylimielinen alistukseen yhdenkään opettajan valtaan. Ilmeisesti nainen oli ymmärtänyt varhain, miten voimakas ase seksi saattoi olla. Hän ei ollut akateemisesti koulutettu.

Adlerin historia ei kuitenkaan antanut selviä merkkejä siitä, miten punaiset korkokengät liittyivät mihinkään. Aivan liian monta kertaa se nainen oli saanut Sherlockin hämilleen. Adler oli hävinnyt pelin, mutta halusi selvästi vielä jatkaa.

Selattuaan läpi kaikki vaihtoehdot, Sherlock otti puhelimen käteensä ja soitti veljelleen. Muutaman hälytysäänen jälkeen kuului ärtynyt ja REM-unesta juuri nauttinut miesääni:
  ”Tiedätkö sinä, mitä kello on?”
  ”Tietenkin”, Sherlock vastasi, ”se on puoli neljä.”
Mycroft kiroili, mikä ei ollut lainkaan hänen tapaistaan. Hän kärsi varmaan taas ummetuksesta.
  ”Asiani on tärkeä”, Sherlock jatkoi tyynesti, ”satutko tietämään, oliko sinun autossasi punaiset korkokengät, kun tulit eilen hakemaan minua kentältä?”

Hetken hiljaisuus.

  ”Miksi minun autossani olisi naisten kengät?”
  ”Älä vaihda aihetta. Voisitko tarkistaa kuljettajaltasi, missä autosi on viime päivinä käynyt ja kuka siihen on voinut päästä käsiksi?” Sherlock pyysi.
Mycroft huokaisi raskaasti, mikä sai linjan rätisemään.
  ”Soitan sinulle huomenna.”
  ”Soita tänään”, Sherlock käski ja sulki puhelimen. Häntä ympäröivillä ihmisillä oli selvästi vaikeuksia hahmottaa kellon- ja vuorokaudenaikoja.

Hän meni takaisin huoneeseensa ja ehti juuri painaa päänsä tyynyyn, kun yöpöydällä oleva puhelin äännähti:
”Aaah.”

Punaiset kengät olivat koko ajan luonasi.

Helpottunut Sherlock näpytteli vastauksen:

Pitää antaa rouva Hudsonille palautetta siivoamisesta.

Ilmankos Hudson oli kysellyt viime aikoina seikkaperäisesti, tapailiko Sherlock jotain viehättävää naishenkilöä.

”Aaah.”
Olen kotona. Nähdään huomenna päivällisellä.

Sherlock hymyili vinosti puhelimensa hehkuvalle näytölle ja kirjoitti:

Ei päivällistä. Lounas minun ja Johnin kanssa 12:00 Tapas Brindisa Sohossa.

Sherlockin olisi pitänyt jo aikaisemmin tajuta, että punaisten kenkien salaisuus löytyi lähihistoriasta. Olihan Adler käynyt Baker Streetillä aikaisemminkin. Nainen halusi ilmeisesti leikkiä, ei vaan pelata, omalla hengellään, koska hän uskalsi mennä kotiinsa.


Kun Sherlock joi aamukahviaan, John keskeytti hänet (ja samalla Sherlock tajusi, että John oli ollut siinä monta minuuttia):
  ”Mitä se ääntely oli yöllä? Missä Adler on?”
Sherlock kohotti puhelintaan.
  ”Vaihtaisit viestin merkkiäänen”, John sanoi kulmat kurtussa. ”Nykyinen on nolo.”

Sherlock siemaisi lisää kahvijuomaa, josta kuusi prosenttia oli maitoa. Päivän lehdessä ei ollut tietoa uudesta apteekkimurrosta, mutta kolmea edellistä puitiin eri näkökulmista. Yhdessä kuvassa näkyi Lestraden pöhöttynyt naama.

John haukkasi suuhunsa tuoretta croisanttia ja kysyi:
  ”Mitä on tämän päivän ohjelmassa?”
Sherlock vastasi katse lehdessä:
  ”Menemme lounaalle Sohoon ja vierailemme ruumishuoneella.”
John hymyili.
  ”Ei ollakaan vähään aikaan nähty Mollya.”
Sherlock ei vieläkään kohottanut katsettaan.
  ”Katselet hänen kuviaan Facebookissa.”
John huokaisi sillä huokaisusävyllä, joka kertoi hänen yrittävän esittää huoletonta.
  ”Tarkoitin, että mukavaa päästä juttelemaan hänen kanssaan oikeasti.”
  ”Oletko jutellut joskus leikisti? Hänen kuvilleen?” Sherlock kysyi, vaikka häntä ei oikeastaan kiinnostanut.
  ”En tietenkään. Sinä olet uskomaton…” John pudisteli päätään.

Ennen päivällistä Sherlock vastasi Mycroftin puheluun, joka tietenkin koski korkokenkiä. Kuljettaja ei ollut nähnyt kenkiä autossa, joka oli ollut viimepäivinä joko tallissa tai liikkeellä.
  ”Tiedän”, Sherlock totesi ykskantaan ja katkaisi puhelun.

”Voisit joskus kertoa, että olet kunnossa”, John huomautti. ”Sen hän haluaa kuulla.

Taksissa Sherlock päätti, että neiti Adler ei enää koskaan huiputtaisi häntä. Sherlock selvittäisi jokaisen kysymysmerkin, jonka Adler oli hänessä herättänyt. Naisen luonne oli selvillä, samoin tarpeellinen tieto historiasta. Lounaalla olisi aikaa esittää muutama täydentävä kysymys.

  ”Mihin me tarvitsemme häntä?” John kysyi, kun he lähestyivät tapasravintolaa.
  ”Hän on tällä hetkellä meidän paras yhteytemme Jim Moriartyyn”, Sherlock vastasi synkästi ja katsoi ohikulkijoita. Että ihmiset osasivatkin näyttää tylsiltä.

John maksoi taksin sillä aikaa, kun Sherlock varmisti ympäristön. Hän halusi olla varma, että Adler ei ollut kiikuttanut vakoojia mukanaan.

  ”Sitä tavallista”, Sherlock sanoi tarjoilijalle, kun heidät oli ohjattu pöytään.
He kävivät täällä tarpeeksi usein.
  ”Hän on myöhässä”, John jupisi vilkaistuaan rannekelloaan.
  ”Hän odottaa, että me olemme asettuneet aloillemme”, Sherlock sanoi oikaistuaan haarukkansa samaan linjaan veitsen kanssa, ”hän pitää näyttävistä sisääntuloista.”
John riisui takkinsa ja sanoi:
  ”Toivottavasti hänellä on tällä kertaa vaatteet päällä.”

Juuri ennen kuin tarjoilija toi heidän annoksensa, ravintolan ovi kilahti ja neiti Adler saapui hämyiseen Tapas Brindisaan. Hänellä oli musta takki, jossa oli turkiskaulus. Hän ei selvästikään säälinyt tarhaeläimiä.

John nousi kohteliaasti ylös ja veti Adlerille tuolin. Oli hupaisaa seurata, miten hyvin John osasi säilyttää käytöstavat tilanteessa kuin tilanteessa.
  ”Mielenkiintoinen paikka”, Adler kommentoi ja katseli ympärilleen. ”Kuten tiedätte, pidän etsivätarinoista. Tämä ravintola olisi loistava näyttämö murhalle, jonka motiivina on raha.”
Sitten hän tilasi tarjoilijalta salaatin. Omituinen teko ihmiseltä, joka oli pukeutunut eläimen turkkiin ja nautti verestä, tietyssä mielessä.

Kun he olivat syöneet hetken, Sherlock kysyi:
  ”Neiti Adler, kuinka kauan te olette tunteneet Jim Moriartyn?”
Adler nielaisi rauhallisesti ja kohotti leukaansa.
  ”Hän otti minuun yhteyttä sen jälkeen, kun ensimmäisestä suhdeskandaalistani uutisoitiin.”
  ”Sinulla oli suhde sen kirjailijan sekä tämän vaimon kanssa?” John tarkensi.
 Adler hymyili hänelle hieman säälien.
  ”Moriarty ei koskaan ollut kiinnostunut taustastani”, Adler jatkoi, ”hän oli kiinnostunut taidoistani.”
Hän katsoi punaiseksi lakattuja kynsiään.
  ”Kuten olen sanonut aikaisemminkin, niin viisaus on uusi seksikkyys. Tuli aika, jolloin minä halusin oppia käyttämään aivoja aseena, seksin ohella tietenkin.”
Hän katsoi merkitsevästi Sherlockia.
  ”Ilmeisesti en osannut pelata aivojen peliä tarpeeksi hyvin.”
Hän hymyili pirullisesti ja ojensi kätensä pöydälle niin, että kämmenselkä oli alaspäin.
  ”Herra Holmes, voisitteko mitata taas pulssini? Haluan tietää, olenko edelleen yhtä… alaston teidän silmissänne.”

Sherlock ei koskettanut kättä, koska hänellä oli ruokailu kesken. Kädet kuhisivat bakteereja.

  ”Voisiko Moriarty liittyä jotenkin unilääkkeisiin?” Sherlock kysyi tasaisella äänellä.
Adler veti kätensä takaisin syliinsä.
  ”Minusta tuntuu, että hän ohjailee nykyään kaikkia tämän kaupungin rikollisia”, Adler vastasi hieman näreissään. ”Hänellä on pian enemmän valtaa kuin kuningattarella. Maan hallitus on sokea.”
Adler tarkoitti selvästi, että Mycroft oli idiootti. Siltä se ainakin kuulosti.

  ”Menemme seuraavaksi vierailemaan ruumishuoneella”, Sherlock sanoi lautasten tyhjennyttyä. ”Sinä tulet mukaan.”
Hän katsoi Adleria tiukasti.
  ”Olenko minä sinun vankisi?” Adler kysyi viattomasti ja laski kätensä solisluille.
  ”Et”, Sherlock sanoi, ”taidat olla Moriartyn vanki.”
Adler mutristi suutaan.
  ”Usko pois”, John sanoi kovaa, ”se mies on kunniaton.”
Ei mies vaan hämähäkki, joka ujutti verkkonsa ympäri Lontoota.

Kun he nousivat pöydästä, Adler sanoi katse Johnissa:
  ”Odotan yhteistyötämme innolla, herrat. Katsokaa nyt meitä: domina, sotilas ja etsivä.”
Sherlock korjasi vaistomaisesti:
  ”Konsultoiva etsivä.”
  ”Entinen sotilas”, sanoi John.
Adler kohautti olkiaan.
  ”Minä pyysin vain katsomaan.”

*

A/N2: Itseäni vähän mietityttää eri fontin käyttö tekstareissa, mutta toisaalta tykkään visuaalisista tehosteista.

[The Mind]

Taattua Röhköä taas, hahmot ovat enemmän kuin IC ja juoni pitää otteessaan kuin pihti! Osaat tosi hyvin luoda eri fandomeista uskottavia ficcejä, eivätkä tarinat silti toista toisiaan ja hahmoilla on ihan omat ajatusmaailmansa.
Komppaan Mustekehrääjää; Irene Adlerista on kirjoitettu Finiin vähän ficcejä, enemmän kirjoitetaan johnlockia tai jotain muuta, mutta ei Ireneä. Pidin myös tuosta Irene-jaksosta, koska siinä oli sähköä!

Sherlock katsoi häntä ja hymyili viimein – hän oli selviytynyt noususta.

En voinut olla ajattelematta tuota kaksimielisesti  Samoin se viittaus Johnin pieneen (muistiin), öhöm.

Tosi hienosti otit mukaan yksityiskohtia, kuten punaiset kengät. Itse en lainkaan tajunnut hämmästellä, mistä Adler repäisi itselleen korkkarit, vaikka hänet oli juuri tuotu takaisin Englantiin. Tällaista rikosdekkaria ei varmasti ole helppo kirjoittaa, en ainakaan itse osaisi pitää lankoja käsissä.
Sherlock/Irenen lisäksi odotan kovasti, miten tuo unilääketapaus ratkeaa. En huomannut virheitä.

[Beelsebutt]

Aivan mahtavaa! Edelleen vahvistuu se loogisesti järkevä kuva, että Sherlock tietää kaiken, mutta informoi muita vain tarpeen mukaan. Mycroftille ei ole tarpeen kertoa, ettei autonkuljettajaa tarvinnutkaan enää kuulustella. Johnille ei ole tarpeen kertoa kengistä mitään, jolloin John luulee Mycroftin soittaneen aivan muista syistä. Tässä ficissä on enemmän aukkoja kuin missään pitkään aikaan lukemassani, mutta niistä ainakin suurimman osan hoksaa, kun leikkii hetken Sherlockia Erityisplussat edelleen siitä, että kuvailet ihan oikeasti juonta ja ongelmia ja yksityiskohtaisesti jopa Sherlockin aivoloikkia. Itse sorrun liian usein siihen, että kerron vain "asian selvinneen" tjsp. mut toki äksöntsäksön-ficissä sellaista ei voi tehdä

Sherlock ei koskettanut kättä, koska hänellä oli ruokailu kesken. Kädet kuhisivat bakteereja.

Parhautta <3 samaan syssyyn haluan muistella kohtaa, kun Irenen kylpytakin pudottamisen jälkeen "John teki jotain, mikä ei kiinnostanut Sherlockia" ja mä niiiiin annoin mieleni valua viemäriin!

Anteeksi.

Kiitos <3

// Niin, quoten tärkein pointti unehtui. Mä suhtaudun ristiriitaisesti siihen, että ficissä olisi oikeaoikea Sherlock/Irene-paritus. Toisaalta on jännä odottaa, miten ratkaiset sen ja päädyt siihen, koska kuitenkin selkeesti sulle on tärkeää pitää hahmot ICnä (plus onnistut siinä). Toisaalta taas quoten tapainen heitto osoittaa omassa päässäni Sherlockin olevan niin käsittämättömän aseksuaalinen olento, etten ehkä haluakaan hänen pariutuvan kenenkään kanssa. Mielenkiintoista!

[Seidig]

Kommenttikampanjasta moi ja anteeksi siitä, että kesti näinkin kauan tässä.

Mä sanon jo aluksi, että mulla ei ole Sherlockista sen suurempaa kokemusta kuin jokin yksi jakso BBC:tä ja lisäksi oon lukenut Baskervillen koiran. Hahmot on siis mulle aika vieraita, vaikka tiedänkin suurinpiirtein kuka on kukakin :>
Kuitenkin; onneksi tartuin tähän. Tän juoni on mitä suurimmassa määrin mielenkiintoinen, idea varsinkin. Naurahdin vähän alussa tuolle seitsemälle kysymysmerkille jotka tuli Sherlockille mieleen Irenestä. Tässä on ollut muitakin varsin hupaisia kohtia, teksti on ihanan rentoa ja helppoa luettavaa - on kiva, kun tässä on ihan kunnon juoni kehittyvän romanssin? lisäksi. En yleensä jostain syystä lue hettiä mutta tätä jään varmasti seurailemaan pidemmäksikin aikaa. :>

Niinkuin on jo aiemmin sanottu, hahmot ovat hyvin IC ja tuntuvat aidoilta, kuvailua on juuri sopivasti ja tykkään kovasti siitä, miten paljon tässä on dialogia. Itellä tuppaa menemään kohtauksien ikuistamiseen ja sitten se dialogi unohtuu pidemmäksikin aikaa.

Mulla ei oikein ajatukset pysy nyt kasassa, mutta toivottavasti tärkein tuli selville; pidin kovasti siitä huolimatta, etten ole perillä fandomista ja saatat ehkä nähdä mut kommentoimassa täällä tulevaisuudessakin! Kiitos! ^^