Ficin nimi: Losiin muuttamisen taito
Kirjoittaja: Beyond
Ikäraja: S
Fandom: Death Note
Paritus: Matt/Mello
Genre: Romance, fluffy
Vastuuvapaus: Death Note kuuluu tekijöilleen. Minä vain leikin.
A/N: Osallistuin
Aina eka kerta -haasteeseen. Tässä ficissä käsittelen pariskunnan ensimmäistä asuntoa.
Haasteen aihepiireistä oli varsin helppo napata tämä nimenomainen teema, koska muutin itsekin ensikertaa omaan asuntoon tänä syksynä. Yleensä angst vetää minua puoleensa, mutta tällä kertaa kokeilin olla mahdollisimman epäangstinen ja heittäytyä silkan söpöilyn vietäväksi.
***
Läävä oli ainoa sana, joka käväisi Mattin mielessä, kun hän näki asunnon. Hän vilkaisi vaivihkaa Melloa, joka ajatteli ilmeestä päätellen kutakuinkin hyvin samansuuntaisia asioita. Kumpainenkaan ei ollut sentään erehtynyt kuvittelemaan, että hyvin rajoittuneella budjetilla saisi luksusta Los Angelesista. Toisaalta parivaljakon mieliala oli laskenut aivan hivenen, kun jo ulko-ovella heitä oli tervehtinyt tuholaistorjujan jättämä viesti. Siinä oli pahoiteltu lyhykäisesti sitä, että torakkaongelman poistaminen ei ollut sujunut aivan suunnitelmien mukaan. Ilmeisesti tuholaiskanta oli niin laaja koko talossa, ettei ongelman väliaikainen eliminoiminen yksittäisestä asunnosta ratkaissut mitään.
”Kai tämä ihan elinkelpoinen on”, Matt vakuutteli hiljaisella äänellä enemmän itselleen kuin Mellolle. Tavallisesti vaaleaverikkö olisi tokaissut oitis, ettei kukaan voinut elää sellaisessa rotanloukossa, mutta järkytykseltään nuorukainen ei kyennyt kipakkaan vastaukseen.
”Olisi pitänyt ottaa hengityssuojia mukaan. Tiedätkö, sellaisia kertakäyttöisiä, joita japanilaiset pitävät aina nuhaisina kasvoillaan”, vaaleaverikkö jupisi lopulta. Punapää oli ehkä ajatellut samaa salaa mielessään: jos tuholaistorjuja ei ollut saanut muuta aikaiseksi, niin ainakin ilmassa leijaileva kemikaalipilvi haiskahti vakuuttavasti. Jonkun oli kuitenkin pidettävä yllä optimistista ilmapiiriä, eikä Matt arvellut tuon jonkun olevan Mello. Niinpä punapään epäkiitolliseksi tehtäväksi jäikin positiivinen ajattelu ja sen tartuttaminen vaaleaverikköön.
”Avataan kaikki ikkunat. Niinhän Englannissakin tehtiin aina, kun homeen haju kävi sietämättömäksi”, Matt ehdotti. Vaaleaverikkö katsoi hetken aikaa epäuskoisesti toista, mutta tyytyi sitten nyökkäämään.
Suoraan ulko-ovea vastapäätä olevalla seinällä oli kaksi kapeaa ja silti korkeaa ikkunaa, joiden välissä oli punapään suureksi iloksi pieni ovi. Parveke oli tarkoitettu lähinnä vain mattojen tuuletukseen, mutta se oli huomattavasti parempi kuin parvekkeeton asunto. Sellaisessa Mello olisi todennäköisesti pakottanut punapään nauttimaan savukkeensa kadulla, eikä Matt erityisemmin tahtonut edes kuvitella, millaista olisi ravata kymmeniä kertoja päivässä kuudennesta kerroksesta alas ja sitten takaisin ylös.
Makuuhuoneen ikkuna ei ottanut auetakseen ensi alkuun. Avaamiseen kului tarkalleen ottaen kahden pintanaarmun, parinkymmenen kirouksen ja kymmenen minuutin verran aikaa. Kylpyhuoneen ikkunan karmit olivat puolestaan niin saastaiset, ettei parivaljakosta kumpainenkaan vaivautunut edes yrittämään. Työn päätteeksi nuorukaiset istuivat makuuhuoneen ikkunan alla pohtimassa sitä, riittäisivätkö heidän vähäiset dollarinsa palkkaamaan siivoojan.
”Osaatko sinä muuten siivota?” vaaleaverikkö rikkoi hiljaisuuden. Kysymys sinänsä kuulosti varsin absurdilta Mattin korvaan, mutta punapään pohtiessa tarkemmin vastausta hän huomasi, että kysymys oli ollut varsin oleellinen.
”En. Entä sinä?” Matt huokaisi. Mello pudisti päätään.
”Näin tarkemmin ajatellen en edes uskalla kysyä, osaatko tehdä ylipäätään mitään sellaista, mitä ihmiset tekevät tavallisesti kotona: ruoanlaittoa ja lamppujen vaihtamista. Minä en nimittäin osaa”, vaaleaverikkö totesi virnistäen. Matt ei voinut estää pientä naurahdusta. Molemmat olivat kyllä ehtineet lyhyen elämänsä aikana jo aivan liikaa matemaattisia kaavoja ja naurettavan pitkän pätkän piin desimaalista, mutta kummallakaan ei ollut minkäänlaista kokemusta tavallisesta elämästä. Winchesterissä erityisen lahjakkaille lapsille suunnattu kasvatuslaitos oli opettanut vain suuria teorioita puuttumatta pahemmin asioiden käytännölliseen puoleen. Ilmeisesti joku viisas ihminen oli opetussuunnitelmaa laatiessaan tullut siihen lopputulokseen, etteivät suuret ajattelijat tarvinneet kotitaloustaitoja. Jokaisella nerollahan olisi pitänyt olla resursseja ulkoistaa liian maalliset tehtävät alemmille tahoille.
”Kuulehan, Mells”, Matt aloitti varovaisesti.
”No?”
”Meidän ei itse asiassa tarvitse osata tehdä ruokaa. Satuin nimittäin panemaan merkille, ettei tässä asunnossa ole liettä.”
”Pilailet.”
”En.”
Vaikka Mello kohottikin kulmakarvojaan, ei hänellä ollut pienintäkään tarvetta tarkastaa, puhuiko Matt palturia. Ensisilmäys asuntoon oli karistanut kaikki turhat luulot heti alkuunsa.
”Matt?”
”Kerro.”
”Miten ihmeessä me ajattelimme elää täällä?”
”En minä tiedä. Tässä lähistöllä on ainakin yksi kiinalainen pikaruokapaikka.”
”Toisissa olosuhteissa sanoisin, että minä vihaan kiinalaista ruokaa”, vaaleaverikkö hymähti.
”Vihaat suurin piirtein kaikkea muuta ruokaa kuin suklaata”, Matt huomautti.
”Älä puhu typeriä. Tiedät varsin hyvin, että toisinaan siedän myös toffeevanukasta.”
”Vau.”
Seurasi hetken hiljaisuus ennen kuin molemmat tirskahtivat pienesti lakoniselle toteamukselle.
”Nyt kun olemme tulleet siihen lopputulokseen, että kiinalainen pikaruokapaikka hoitaa ravitsemuksen, niin voisimme siirtyä seuraavaan ongelmaan: opetellako vaihtamaan lamppu vai ei”, Matt totesi sitten.
”Päädyin itse asiassa ratkaisuun hetki sitten. Voimme ostaa taskulamppuja jostain romukaupasta. Pitää vain keksiä jokin viritelmä, että ne saadaan valaisemaan koko huoneisto. Ostetaan vaikka teippiä. Me osaamme sentään vaihtaa paristot.”
”Onko meillä rahaa taskulamppuihin? Tänne varmaan pitäisi saada jonkinlainen nukkuma-alusta, eivätkä sellaiset ole kovinkaan edullisia”, Matt kysyi. Hän toivoi, että taskulamppuidea oli todella tarkoitettu vain huonoksi vitsiksi.
”On toki. Jos olemme säästeliäitä, saatamme saada vielä jonkinlaisen kankaanpalan peittämään makuuhuoneen ikkunaa.”
”Luulin, ettei tästä murjusta saisi yhtään rumempaa kuin se on jo, mutta onneksi sinulla riittää ideoita”, punapää kiusoitteli. Mello hymyili kierosti.
”En tiedä sinusta, mutta minusta nämä suunnitelmat lähetelevät jo taidetta”, hän totesi sitten. Matt ei voinut olla eri mieltä.
***
Iltaan mennessä kaksikko oli hankkinut leveän patjan. Niin paljon kuin ajatus virallisesti Los Angelesin rumimmasta asunnosta kuin olikin kutkutellutkin molempia, olivat he päätyneet siihen lopputulokseen, että oli parempi vielä harkita hetki. Molemmat nimittäin arvelivat, että ennen pitkää sinänsä viihdyttävä ratkaisu menettäisi huumoriarvonsa. Kaksikko oli kiusallisen tietoinen siitä, että itse asiassa heidän rahansa todennäköisesti loppuisivat ennen kuin asunnossa olisi edes yhtä ainutta tuolia. Kuitenkin parivaljakko oli päässyt yhteisymmärrykseen siitä, ettei tulevasta tarvitsisi puhua ääneen. He olivat joutuneet selviämään kaksin jo nuoresta pitäen, joten he olivat melko vakuuttuneita siitä, ettei vastaan voisi tulla mitään kovin pahaa enää. Mello oli myös huomauttanut, että todella moni saapui uudelle mantereelle pelkkä pahvilaatikko mukanaan. Kaksikko oli oikeastaan onnekas, kun heillä oli katto päänsä päällä.
”Minusta tuntuu, että se tuholaismyrkyn kitku on hieman hälventynyt”, Matt tuumi hiljaisesti. Hän oli painautunut tiiviisti kiinni Melloon. Syy oli osittain käytännöllinen, sillä avonaiset ikkunat viilensivät huoneilmaa aikalailla, eikä läheisyyden tuottama lämpö ollut ollenkaan pahasta. Osittain syy oli puolestaan siinä, että viime aikoina kaksikolla oli ollut paha tapa kuherrella kuin rakastavaiset konsanaan. Tuollaisina hetkinä he olivat melkein kuin oikea pari. Tosin sana
parisuhde ei varsinaisesti kuulunut kaksikon maailmankuvaan.
Parisuhteet olivat niille, jotka katsoivat latteita keittiöpsykologiaohjelmia televisiosta ja niille, joilla oli niin koira kuin puolitoista lastakin. Sellaiset ihmiset olisivat todennäköisesti hankkineet kotiinsa lieden sen sijaan, että olisivat tyytyneet lähimpään ja halvimpaan pikaravintolaan. Tavalliseen elämään pilkallisesta suhtautumisesta huolimatta punapää ja vaaleaverikkö eivät voineet kieltää sitä, etteivätkö he olisi kokeneet sinä päivänä jotain sellaista, mitä nuoret pariskunnatkin kokivat aina jossain vaiheessa: heillä oli virallisesti yhteinen asunto, ja jos patja laskettiin huonekaluksi, oli heillä jopa yhteistä irtaimistoa.
”Huomenna tänne ostetaan jokin verhontapainen. Nukahtaisin tähän, jos nuo kirotut kaupungin valot eivät loistaisi niin kirkkaasti”, Mello mutisi unisesti vasten punapään rintakehää.
”Sinä tarvitset sellaisen kangaskaistaleen, jollainen pannaan yöksi silmille. Tiedätkö niitä sellaisia silmikontapaisia juttuja, joita hienostuneet naiset käyttävät aina nukkuessaan niissä muka-aistikkaissa Hollywood-elokuvissa?” Matt kiusoitteli.
”Ai niitä, joissa on yleensä paljon vaaleanpunaista pitsiä ja suloisia eläinhahmoja?”
”Juuri niitä.”
”Älä ehdottele tuollaisia, kun et kuitenkaan tahdo nähdä minua pitämässä sellaista”, vaaleaverikkö varoitti.
”En muuten tahdokaan.”
”Tiedät siis, mistä näet ensi yönä painajaisia”, Mello virkkoi.
”Kaikki sinuun liittyvät unet ovat painajaisia muutenkin”, punapää heitti takaisin.
”Kiitos samoin.”
”Apina.”
”Hyvää yötä, gorillaiseni.”
Hiljaisuus laskeutui huoneistoon. Matt kuuli vaaleaverikön hengityksen muuttuvan rauhalliseksi. Ilmeisesti toinen sai kuin saikin nukutuksi kaupungin kirkkaista valoista huolimatta. Hetken mielijohteesta punapää painoi pienen suudelman Mellon hiuksille. Matt oli tuntevinaan toisen sormienpäiden painautuvan hiukan tiiviimmin kiinni ihoonsa. Siitä huolimatta mikään ei vihjannut siihen, että Mello olisi häiriintynyt varsinaisesti pienestä lempeästä eleestä.
”Öitä, naukiainen.”