Nimi: Lucifer
Kirjoittaja: Pippin
Ikäraja: K11
Genre: horror/romance
A/N: Näin alkuun sanottakoon, etten itse erityisemmin pidä "Luciferista". Julkaisen sen vain saadakseni puolueetonta palautetta teiltä finiläisiltä. Ystäväni ja äidinkielen opettajani kehuivat tätä tarinaa, mutta omasta mielestäni kaikki tapahtuu siinä liian nopeasti (mistä voin kyllä syyttää viikon deadlinea, jonka jälkeen en enää viitsinyt parannella "Luciferia") ja ulkoasu on sekava. En tiedä, onko sallittua haukkua oma tekstinsä näin lyttyyn, mutta tosiasia on se, että pystyn oikeasti parempaankin. Kuitenkin, kiitos ja nauttikaa:D
Rakkaus.
Tuo raastava tunne tuhoaa minua hitaasti sisältäpäin. Enkä varmasti ole ainoa. Kuinka monta elämää rakkaus onkaan vaatinut uhrikseen.
Olen yrittänyt päästä siitä yli, sillä tiedän millainen rakastajani oikeasti oli. Tiedän kyllä, mitä hän teki minulle, näen sen joka päivä itsessäni.
En ymmärrä, miksi lapsille valehdellaan rakkaudesta, miksi siitä tehdään jotain tavoittelemisen arvoista, jotain ihanaa. Onnellisia loppuja ei ole, ei ainakaan minulle. ***
Täysikuu tuijotti minua pimeältä taivaalta. Minä tuijotin takaisin.
Syksyn ensimmäiset pakkaset nipistelivät nenänpäätäni ja poskiani, ja hengitykseni muuttui vaaleaksi höyryksi ja katosi yöhön. Tunneilta tuntuvan odotuksen jälkeen linja-autoni valot ilmestyivät kulman takaa ja pelastivat minut kahdelta vieressäni istuvalta humalaiselta, jotka olivat alkaneet esittää jo turhankin tuttavallisia kysymyksiä.
Nousin linja-autoon ja etsin itselleni vapaan paikan, mikä ei ollut vaikeaa, sillä seuranani olivat vain kuljettaja ja takapenkille sammunut nainen. Nojasin päätäni vasten kylmää ikkunaa.
Armahdin itseäni ja suljin väsyneet silmäni. Työvuoroni oli ollut tavallistakin rankempi: pomolla oli huono päivä. Olin joutunut tarjoilemaan yksin koko kapakalle, sillä muut työntekijät olivat päättäneet olla tulematta paikalle.
Auton äänet alkoivat muuttua etäisemmiksi ja työpäivä kadota mielestäni. Annoin unelle vallan.
Uneni alkoi niin kuin unet yleensä. Kaikki oli sumeaa ja epäselvää ja poukkoilin paikasta toiseen kuin etsien jotain.
Silloin näin hänet.
Sumu piilotti hänen piirteensä, erotin vain siluetin. Mies oli minua reilusti pidempi, vaikka hänellä olikin kumara ryhti, joka - erikoista kyllä - sai hänet näyttämään arvokkaalta. Minut valtasi ihmeellinen tunne, jonkinlainen yhdistelmä kauhua ja himoa. Osa mieltäni käski minua pakenemaan, juoksemaan mahdollisimman kauas tuosta tuntemattomasta sumun ympäröimästä miehestä. Mutta toinen osa taas oli huumautunut tästä mystisestä hahmosta ja halusi lähestyä häntä.
Sumu alkoi hälvetä, ja tein ratkaisuni. Kävelin hitaasti edessäni olevaa miestä kohti. Halusin tietää, kuka hän oli. Hän oli selin minuun, mutta pystyin erottamaan hänen vaaleat, lähes valkoiset hiuksensa ja kalpean ihonsa.
Sumu hälveni entisestään. Mies kääntyi hitaasti minua kohti, ja minä hätkähdin nähdessäni hänen pikimustat silmänsä, jotka suorastaan loistivat kaiken sen valkeuden keskeltä. Ne olivat kuin tummat jalokivet valkoisella kankaalla.
Jäin ihailemaan häntä. Jokin tässä miehessä oli niin lumoavaa. Aiemmasta epäröinnistäni ei ollut enää tietoakaan, halusin vain katsella häntä, koskettaa häntä. Hänen katseensa oli tarkkaavainen, arvioiva, mutta siinä oli myös jotain muuta. Eräänlaista ymmärrystä. Nuo mustat silmät tuntuivat porautuvan suoraan sieluuni ja lukevan koko menneisyyteni. Mutta se ei tuntunut pahalta, päinvastoin, tunsin oloni turvalliseksi.
”Lucy.”
Yhtäkkiä kaikki ympärilläni pimeni. Hänen äänensä muuttui kaukaiseksi, ja sen tilalle tuli uusi, epämiellyttävämpi ääni:
“Päätepysäkki!”
Tunsin kuinka minut ravisteltiin väkivaltaisesti hereille ja avattuani silmäni näin uneni prinssin muuttuneen viiksekkääksi bussinkuljettajaksi, joka jätti minut siihen ihmettelemään ja meni herättämään takapenkille juopunutta naista.
Mumisin anteeksipyynnön ja poistuin nopeasti linja-autosta. Olin edelleen pökerryksissä, en ollut koskaan nähnyt tuollaista unta. Kaikki oli tuntunut niin aidolta, enkä saanut sitä mustasilmäistä miestä pois mielestäni.
Kotimatkani kului rauhallisissa merkeissä. Taivaalta oli uneni aikana alkanut hiljalleen sataa lunta. Talvi teki selvästi tuloaan. Katulamput loivat reitilleni valoa, ja ainoan äänen aiheuttivat kenkieni korkojen tasainen kopina asfalttia vasten. Kun viimein saavuin kotiini, olin aivan poikki. Kello lähenteli aamukolmea, työvuoroni oli loppunut jo tunteja sitten. Raahauduin makuuhuoneeseen, heittäydyin sängylleni ja nukahdin saman tien.
***
“Hyvää huomenta, rouva Johnson!” nuori naishoitaja tervehtii minua tekopirteästi astuttuaan huoneeseeni.
En jaksa vastata hänelle. Täällä töykeisiin asiakkaisiin on totuttu.
“Onpa ulkona kaunis ilma!”
Noin ne aina sanovat, yrittävät keksiä jotain harmitonta puhuttavaa. Nousen istumaan sängylläni, tiedän mitä on tulossa.
“Pysykää nyt vähän aikaa aloillanne, rouva Johnson. Tämä sattuu vain hetken”, hoitaja kertoo - turhaan - ja pistää kanyylin vasempaan kämmenselkääni.
En ymmärrä, miksi ne eivät voi koskaan olla hiljaa. Tiedän kyllä, milloin minuun tungetaan niiden lääkkeitä.
“Sehän meni hienosti”, nainen sanoo ottaessaan piikin pois suonestani. “Tässä on aamiaisesi.”
Hoitaja laskee täyden puurolautasen viereiselle pöydälle ja hymyilee minulle vielä kerran, ennen kuin lähtee huoneestani.***
Tällä kertaa näin hänet heti nukahdettuani.
Hän katsoi minua upeilla, mustilla silmillään ja hymyili ystävällisesti. Tuijotin häntä ensin jonkin aikaa hämmentyneenä, kunnes sain kysyttyä mieltäni vaivanneen kysymyksen:
”Kuka sinä olet?”
“Lucifer”, mies sanoi yksinkertaisesti. “Ja sinä olet Lucy, Lucy Johnson.”
“Mistä sinä tiedät minun nimeni?”
Mies, Lucifer, vain naurahti vastaukseksi, jolloin näin hänen kauniit valkoiset hampaansa. Miten joku pystyikään olemaan noin täydellinen?
Siinä me olimme, kaksin maailmassa, josta vain me tiesimme. Keskustelimme kaikesta; kerroin hänelle itsestäni, vaikka hän tuntuikin jo tietävän koko menneisyyteni, ja hän oli hyvä kuuntelija. Sydämeni lepatti joka kerta, kun hän hymyili tai nauroi.
Yhtäkkiä hän vaikeni ja vain tuijotti minua.
“Sinun on aika herätä”, hän sanoi hiljaa.
“Miksi? Haluan jäädä tänne!” En ollut edes muistanut kaiken tämän olevan vain unta. Enemmän kuin mitään halusin pysyä siinä, Luciferin luona. Hän oli ensimmäinen henkilö, johon pystyin luottamaan, josta todella pidin, jokin pelkässä hänen läsnäolossaankin rauhoitti minua ja sai minut tuntemaan oloni turvalliseksi ja merkitykselliseksi.
“Näemme taas pian”, Lucifer sanoi ja hymyili minulle ilkikurisesti. Sitten hän otti kädestäni kiinni ja suuteli sitä.
Tunsin perhosten lentelevän vatsassani, mutta aivan liian pian kaikki se ihanuus oli poissa, ja huomasin makaavani taas sängylläni. Avasin silmäni ja tuijotin aukinaisesta ovesta käytävään, jossa lankapuhelin pirisi armottomasti.
Nousin kiroillen ylös ja tartuin vihaisena puhelimeen.
“Lucy Johnson. Mitä asiaa?”
“Ami täällä. Kuulostitpa ärtyneeltä, herätinkö sinut?”
“Herätit. Keskeytit juuri elämäni ihanimman unen.”
“Ai, sori. Kuule, sisko, isä ei ole ihan kunnossa. Ajattelin, että voitaisiin käydä yhdessä moikkaamassa sitä. Mitä luulet, onnistuisiko?”
“Onko joku isän naisystävistä taas jättänyt hänet?” En olisi todellakaan jaksanut lähteä nyt minnekään. Halusin vain palata takaisin peiton alle ja nähdä Luciferin.
“Lu”, Ami oli kutsunut minua aina sillä nimellä, “hän on isäsi.”
“Tiedän, anteeksi. Nähdään kohta siellä.”
Pukeuduin nopeasti, keitin itselleni kupillisen kahvia ja lähdin kävelemään kohti isän taloa.
Olin käynyt katsomassa isää vain muutaman kerran sen jälkeen, kun muutin pois. Isästä oli tullut äidin kuoleman jälkeen työtön alkoholisti, joten veljeni, Ami, oli pääasiassa kasvattanut minut, vaikka hän olikin ollut syntyessäni vasta seitsemänvuotias. Olin edelleen kiitollisuudenvelassa Amille monista asioista: hän oli opettanut minut lukemaan ja kirjoittamaan, kannustanut aina eteenpäin elämässä ja ollut ainoa ystäväni. Amin oikea nimi oli Sam, mutta koska en ollut osannut pienenä lausua sitä, aloin kutsua häntä Amiksi ja se nimi oli jäänyt käyttöön.
Kävelin nyt pitkin lumista katua. Kello oli yli puolen päivän, ja kaupunki vilisi ihmisiä. Silloin näin tutun hahmon, olin aivan varma erottaneeni hänen vaaleat hiuksensa ja kumaran olemuksensa kaikkien niiden ihmisten keskeltä. Lähdin kulkemaan nopeammin häntä kohti.
Mutta juuri kun luulin saavuttaneeni Luciferin, hän katosi. Tuijotin epätoivoisena sitä paikkaa, jossa hän oli vielä äsken seissyt. En suostunut uskomaan kuvitelleeni häntä, halusin nähdä hänet taas. En voinut odottaa iltaan asti.
Lähdin juoksemaan. En edes ajatellut mitä tein, minä vain juoksin. Vasta nyt ymmärsin, kuinka paljon olin kaivannut Luciferia.
“Lucy.” Ääni oli pelkkä kuiskaus, tuskin kuuluva, mutta sekin riitti. Käännyin ympäri ja lähdin juoksemaan hänen ääntään kohti. Ympärilläni olevat ihmiset tuijottivat minua, osa kysyi jotain, mutta minä en välittänyt. Millään ei ollut nyt väliä, paitsi Luciferilla. Jos hän oli jossain täällä, aioin löytää hänet.
“Seuraavan kulman takana. Siellä hän on. Näen hänet varmasti aivan pian.” Toistelin mantraa kerran toisensa perään ja juoksin päämäärättömästi eteenpäin.
Lucifer. Näin hänen varjonsa kaikkialla.
Lucifer. Hänen äänensä kaikui joka suunnalta.
Lucifer. En ajatellut enää mitään muuta.
Juoksin sokeasti. En tiennyt miksi. Minä vain juoksin.
***
Minut on eristetty muista potilaista. Ne sanovat minun voivan olla vaarallinen, pelkäävät minun tappavan jonkun, ja minä leikin mukana. Todellisuudessa en suostuisi edes satuttamaan ketään, yksi murha on tarpeeksi.
Tiedän olevani tervejärkisempi kuin kukaan muu täällä. No, uskottelen niin itselleni, ehkä se johtuu lääkkeistä, mutta minä sentään tavallisesti ymmärrän mitä ympärilläni tapahtuu.
Olen jaksanut tässä kurjassa paikassa 26 vuotta. 26 samanlaista vuotta.
En ole nähnyt häntä koko tänä aikana.
Mutta silti jaksan edelleen toivoa.***
Istuin veljeni keittiössä lukemassa löytämääni kirjaa.
En ollut koskaan päässyt isäni kotiin asti, ja kun minua ei ollut näkynyt pitkään aikaan, oli Ami lähtenyt etsimään minua ja lopulta löytänyt minut itkemästä läheisestä ojasta. En tiennyt, miten olin päätynyt sinne, muistin vain etsineeni Luciferia.
En ollut kertonut Amille totuutta, vaan olin väittänyt tulleeni matkalla sairaaksi. Veljelleni valehteleminen tuntui rankalta, en ollut tehnyt niin koskaan ennen, ja uskoin hänen huomanneen, etten ollut puhunut totta. Selitykseni oli ollut kaikin puolin huono, ja luultavasti juuri siksi Ami oli ottanut minut luokseen asumaan. Hän oli huomannut, ettei kaikki ollut kunnossa, ja pelkäsi minulle tapahtuvan jotain pahaa.
Siitä oli nyt kaksi viikkoa.
Olin nähnyt Luciferin joka yö. Ja päivä päivältä rakastuin häneen enemmän. Kaipasin häntä aina vain enemmän, ja yhä useammin näin hänet valveillakin. Hän ilmestyi milloin minnekin, toisinaan kuulin vain hänen äänensä, toisinaan vain näin hänet, ja joskus ehdimme puhua hetken, ennen kuin hän katosi.
Unissa pystyimme olemaan kauemmin yhdessä. Kerroin hänelle kaikki ongelmani, koko elämäntarinani, ja hän otti minut syliinsä ja lohdutti minua. Hän rakasti minua. Ja minä rakastin häntä, enemmän kuin mitään muuta.
En suostunut myöntämään sitä itselleni, mutta aloin olla riippuvainen hänestä. Sain raivokohtauksia: suutuin Amille, kun hän keskeytti vahingossa keskusteluni Luciferin kanssa. En halunnut käydä töissä, en syödä. Halusin vain olla Luciferin kanssa.
Mutta ei millään muulla ollutkaan väliä.
Lucifer oli koko elämäni.
“Lucy?”
Havahduin ajatuksistani vasta kun tunsin jonkun käden olkapäälläni. Huomasin tuijottavani edelleen samaa kirjan sivua. Nostin katseeni ja näin veljeni huolestuneet kasvot.
“Lu, oletko kunnossa? Olen huutanut tässä jo monta minuuttia.”
Suljin sylissäni olevan kirjan ja nousin seisomaan.
“Kaikki on hyvin, olen vain hieman väsynyt”, sanoin ja yritin hymyillä, mutta sain aikaiseksi vain hermostuneen irvistyksen.
“Et ole ollut oma itsesi viime päivinä. Kaikki ei todellakaan ole kunnossa”, Ami sanoi ja tarttui käteeni. “Sinut pitää viedä lääkäriin.”
“Lääkäriin?” toistin hölmistyneenä ja ravistin käteni vapaaksi.
“Niin. Olet koko ajan poissaoleva. Toivoin sen menevän ohi, luulin että olit vain sairas, mutta tässä on jotain vakavampaa.” Ami yritti ottaa minusta uudelleen kiinni, mutta minä peräännyin keittiön toiseen nurkkaan.
“Kaikki on hyvin”, sanoin robottimaisesti.
“Lu, kuuntele minua. Puhut vain silloin kun on pakko, juot ja syöt tuskin ollenkaan ja öisin pyörit sängyssäsi ja toistelet jotain outoa nimeä.”
“Lucifer.”
“Juuri se”, Ami sanoi astuen askeleen minua kohti. “Kuka se tyyppi on? Onko hän satuttanut sinua?”
“EI!” Sana tuli suustani kiljaisuna.
“Lu, mitä sitten oikein...”
En enää kuunnellut, sillä näin hänet taas.
Lucifer katsoi minua ja osoitti takanani olevaa kaappia. Tiesin mitä hän tarkoitti. Enkä voinut olla tottelematta.
Ennen kuin huomasinkaan, pitelin kädessäni suurta, terävää keittiöveistä ja sekunnin päästä olin iskenyt sen peruuttamattomasti läpi veljeni kaulasta.
Verta, niin paljon verta.
Katsoin vielä kerran ylös ja näin Luciferin, joka naurahti tyytyväisenä, ja katosi sitten. Lopullisesti.
***
En halua kuolla, en ainakaan vielä.
En usko kuolemanjälkeiseen elämään, olen varma, että kuolema on jotain kamalaa. Jos se olisi kuin nukkumista, olisin tappanut itseni jo kauan sitten. Mutta se ei ole, ei kuolema päästäisi minua niin helpolla.
En joutuisi pohtimaan näitä asioita, jos hän ei olisi koskaan tullut elämääni, ilman häntä en olisi täällä suljetulla osastolla.
Mutta silti, rakastan häntä edelleen. Rakastan häntä niin paljon, että kestän jopa kaiken tämän kärsimyksen.
Sillä uskon, että jonain päivänä hän vielä palaa luokseni.
Rakastajani, toivoni, elämäni,
Lucifer.
