Nimi: Sofia
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Täällä Pohjantähden alla
Genre: Synkkää draamaa, hahmotutkielmaa ja vaikeaa pientä romanssinpoikasta
Ikäraja: k11
Päähenkilöt/paritus: Laurilan Aliina & Laurilan Elma; Koskelan Akusti/Laurilan Elma
Yhteenveto: Aliina ei ole luonteeltaan erityisen lempeä tai lämmin, mutta ainoaa tytärtään hän tahtoo varjella siltä kohtalolta jonka itse sai. Hän ei tiedä miten, ja se pelottaa häntä.Varoitukset: Ajalle tyypillisiä ableistisia, seksistisiä ja seksuaalisen väkivallan uhreja syyllistäviä asenteita. Seksuaaliseen väkivaltaan liittyviä traumoja. Sisällissodan ja siihen ja sen jälkimaininkeihin liittyvän väkivallan kuvausta. Ikäraja on toki k11, eli mikään tästä ei ole kovin graafista, mutta lukekaa kuitenkin varovasti.
Vastuunvapaus: Täällä Pohjantähden alla on Väinö Linnan luomus. Minä en hyödy tästä mitään.
A/N: Iltaa. Meillä on tässä sellainen AU:n tynkä, jossa Laurilan Elma ja Koskelan nuoremmat pojat säästyvät hengissä ja Elma ja Akusti saavat toisensa, hups spoilereita heti kärkeen soriiii. Tästä tuli kuitenkin melkein enemmän tarina Laurilan Aliinasta ja siitä, miten Elmasta tuli Elma. Oon pyöritellyt ja venytellyt ja muovaillut tätä moneen suuntaan ainakin kaksi (ehkä kolmekin? perkeleen pandemia sekoittanut ajantajun) vuotta, ja tämän nimenomaisen tekstin ulkopuolelle jäi asiaa sen verran paljon, että melkein voisin luvata jonkinlaista jatkoa. Ehkä ficletsarjan. En oo päättänyt vielä. Sen näkee sitten.
FF100 sanalla 018 (
musta). Albumihaaste Juice Leskinen & Coitus Intin kappaleella Nuku, jonka voi kuunnella
YouTubessa ja
Spotifyssa.
SOFIAAliina toivoo jokaisesta lapsestaan tyttöä, vaikka tietää, ettei tässä elämässä auta kuin ottaa mitä ylhäältä annetaan.
Antin synnyttyä on pitkään hiljaista. Sitten tulee Arvi, ja Arvin jälkeen Uuno. Kumpikaan ei ole kuin isoveljensä, ja sen pitäisi riittää.
Se riittää.
Se
riittää.
Uunon jälkeen ei pitäisi syntyä enää ketään, mutta Aliina on vielä nuori nainen ja Anttookin täysin kykenevä mies, ja kun he elävät niin kuin aviopuolisot ovat kautta aikojen eläneet, huomaa Aliina ennen pitkää odottavansa neljättä lastaan.
Taas hän toivoo, vaikkei koskaan kannattaisi.
*
Anttoo ei ole riemuissaan. Raha on tiukassa, ja kolmessakin pojassa on ruokkimista kerrakseen.
Töyryläiset eivät katso suopeasti väkensä raskauksia. Ämmä on aina nipistänyt Aliinan palkasta osan hänen edettyään tilassaan siihen pisteeseen, ettei kykene samantasoiseen työhön kuin normaalisti. Häädöllä uhkaillaan vähän väliä, ja sitä on juuri kuultu tavallista enemmän.
Kuka tässä riemuissaan olisi. Mutta milloin torpparilla on elämässä valinnanvaraa.
Anttoo murisee ja puhahtelee pitkään. Ääni on Aliinalle yhtä tuttu kuin vesisade, jonka humina kantautuu avoimesta ikkunasta.
Aliina ristii käsivartensa rinnoilleen ja odottaa.
”Haluuks sinä että ma koitan jotain?” hän kysyy ilmeettömällä äänellä, Anttoosta ohi katsoen, kun tämä ei sano mitään.
”Anna olla vaan”, Anttoo ärähtää. ”Pahempi se on jos se siittä tulee hulluks josset onnistuskan.”
Aliina nyökkää.
Muuta asiasta ei keskustella.
*
Lapsi syntyy harmaana talvipäivänä. Se on terveen punakka, painaa sen kuin veljensäkin aikanaan, ja sillä on kaikki sormet ja varpaat. Sen ensihuudot repivät korvia ja melkein hukuttavat parmuskan ilmoituksen, että se on tyttö.
Aliina nojaa päänsä pielukselle ja itkee kauan.
*
Hän tahtoo antaa sen nimeksi Sofia.
Se on kaistale unelmaa paremmasta elämästä. Aliina on päättänyt nimen kauan sitten, jo ennen kuin hänestä tehtiin Laurila, ja hän on pitänyt sen visusti sydämessään Jumalan antaessa hänelle pojan toisensa jälkeen.
Anttoo kyräilee kapaloitua lasta. Sillä on jo nyt isältä perityn mustia hiuskiehkuroita päässään, niin kuin Uunolla muutama vuosi takaperin. Anttoon tummat silmätkin se on perinyt.
”Annat mitä annat.”
Sofia maiskauttaa Aliinan rinnan suustaan syötyään tarpeekseen. Aliina kohentaa otettaan ja työntää rinnan takaisin paitaansa, napittaa yhdellä kädellä.
”Sofia Anttoontytär sitten. Kai siittä Fiia täälä sitten tulee.”
Anttoo mulkaisee häntä kuin arvioisi, pilkkaako Aliina häntä. Hän itse päätti antaa esikoisensa nimeksi Antti Antoninpoika Laurila. Aliinaa hän ei olisi kuunnellut, vaikka tällä olisikin ollut asiasta sanottavaa. Aliina ei siinä vaiheessa ollut välittänyt mistään mitään, ei nimestä sen enempää kuin siitä, jos vauva olisi tukehtunut kehtoonsa. Anttoo on pitänyt nimeä nöyryyttävänä siitä asti, kun Antin luonto hiljalleen alkoi näyttää todellista karvaansa.
Jollain tavalla se on Aliinan syy. Toisaalta se, että Antti yleensä on olemassa, on Anttoon syy.
Siitä on tapeltu monta kertaa.
Kaikesta on tapeltu. Kaikesta tapel
laan.
Välinpitämättömyys voittaa kuitenkin pian epäluulon, ja Anttoo kohauttaa olkiaan kärsimättömästi murahtaen.
”Annat mitä annat.”
”Sitte kanssa kattoo. Ettei enää”, Aliina sanoo. Sofia vänisee, ja hän nostaa sen röyhtäytettäväksi ja panee kehtoon. ”Yhtä lailla se on sun jälkiäs kun minunkin.”
Anttoo möhähtää jotakin epäselvää ja menee ulos.
Hän ei paiskaa ovea.
*
”Onko pienokaiselle nimeä valmiina?” kirkkoherra kysyy.
Aliina heijaa vauvaa käsivarsillaan. Hän vihaa pappilaa. Hän ei halua olla täällä hetkeäkään kauemmin kuin täytyy. Anttoo ei myöskään, mutta Aliinalle siitä ei ole lohtua.
”Sofia”, hän mutisee, osoittaa sanansa vauvan otsalle. ”Antonintytär.”
Silloin se iskee, kirkkoherran rouvan juonitteleva herrasväen hymy ja makeileva ”anteeksi”.
”Onhan se sievä nimi”, rouva sanoo, ”mutta.”
Mutta.
Mutta. Tietävä kauhu haukkaa Aliinan keuhkosta.
”Kulkeeko nimi suvussa?”
”Ei”, Anttoo murahtaa. Aliina pitelee Sofiaa kuin se oltaisiin viemässä häneltä pois.
”Ettekö siis harkitsisi suomalaisperäistä nimeä”, rouva kysyy kuin tekisi suurtakin palvelusta.
Aliina menee pettymyksestä mykäksi.
Rouva puhuu jostakin Aleksis Kivestä ja karkureista ja äidistä. Lopulta Anttoo suostuu, jotta se tukkisi suunsa. Jotta ei tarvitsisi olla pappilassa silmänräpäystäkään kauemmin kuin täytyy.
Niin kastetaan Elma Alina Laurila nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen.
*
Kevyt talvituuli kuljettelee pintalumia kirpeässä pakkasilmassa, kun Aliina kantaa Sofia Anttoontytärtä pitäen selkänsä suorana ja kyyneleet silmissään.
Hän
tietää, miten vähän herrasväki välittää mistään, mitä hänenlaisillaan on sanottavanaan. Silti hän on katkera. Millä oikeudella tuollaiset eivät anna toisten edes antaa nimiä omille lapsilleen ilman, että pitää tökkiä omaa kauhaa soppaan.
Itsepä erehtyi toivomaan. Suotta ruikuttaa jälkeenpäin.
Hän kohentaa otettaan Elma Aliinasta ja astuu Anttoon jäljessä jatkamaan sitä elämää, joka hänelle on jo kauan sitten osoitettu.
Elman jälkeen heille ei synny enää ketään.
*
Anttoo alkaa pitää lapsiaan minään vasta parin vuoden iässä. Pienemmästä rääpäleestä ei vielä voi nähdä päältä, onko se normaali vai ei.
Elma istuu kopassaan ja katsoa tuijottaa häntä tuikeasti silmiin. Tulee päivä päivältä enemmän Lauriloiden näköön. Musta tukka kasvaa vahvoina töyhtöinä. Elma juttelee heille kovaa ja tomerasti, muttei vielä millään ihmisten kielellä.
”Mitä se tollai lätisee”, Arvi kysyy. Anttoo vilkaisee häntä sivusilmällä, kohottaa tuuheaa kulmaa.
”Plikalla on paljon asiaa.”
Plikalla. Ei enää
tolla.
Aliina on helpottunut.
*
Elmasta kasvaa hiljainen ja totinen lapsi. Hän tulee isänsä näköön ja hänen ensimmäisiä sanojaan ovat
äite sekä Uunolta tarttuneet
vittu ja
perse.
Joskus hän on niin äänetön, että Anttoo tulee taas epäluuloiseksi. Elma on kuitenkin salaa viisas ja nopea. Siitä Anttoo pitää. Hymyileekin siksi joskus, sikäli kun Anttoo koskaan hymyilee.
Uuno ottaa pikkusiskon kiusankohteekseen kun hän kasvaa, ja Arvi tekee mitä Uuno tekee. Siksi Elma oppii pian vastaamaan heille samalla mitalla. Sähisee kuin kissa ja kiroaa kuin noita. Uuno väistää syljeskelyt ja kynnet helposti, mutta Arvi on hitaampi. Tarpeeksi monta naarmua ja mustelmaa kärsittyään Arvi tietää olla yrittämättä liikoja.
Usein Elma vain katsoo heitä kaikkia tarkasti nurkastaan tummien kulmiensa alta.
Aliina on hänen tähtensä levoton jo nyt.
*
Aliina ei ole luonteeltaan erityisen lempeä tai lämmin, mutta ainoaa tytärtään hän tahtoo varjella siltä kohtalolta jonka itse sai.
Hän ei tiedä miten, ja se pelottaa häntä.
Sitä vihaisemmin hän koettaa pitää poikia kiusaamatta Elmaa. Vaikkei hänestä niitäkään ole kunnolla komentamaan, kun Anttoo joutuu linnaan. Juoksevat menemään. Haistattelevat päin näköä heti, kun ovat yhtään asettuneet Kylä-Pentiltä saatuihin huoneisiin.
Millainen äiti ei sen vertaa pysty. Millainen äiti antaa esikoisensa pois. Ja ihmisten edessä toisille huutaa ja näyttää…
Samoja ne ovat kaksikymmentä vuotta puhuneet. Eivät vain Töyryllä, vaan Kivivuoresta ja Koskelasta lähtien kaikkialla. Missä ollaan kuin parempiakin ihmisiä, niin kuin eivät nekin olisi samalla lailla torppareita kuin hekin. Puhutaan Koskelassa olevan lattian alla Jussin rahoja piilossa niinkin paljon, että sinne voisi rakentaa uuden rakennuksen ja hankkia elukat päälle. Sillä sitten katsotaan toisia alaspäin.
Mitä sellaiset heistä mitään tietävät.
*
”Sofia”, Aliina vannottaa löydettyään ensimmäiset rätit Elman ollessa neljännellätoista. Se on salainen nimi, vain heidän kahden, ja Aliinan käyttäessä sitä Elma tietää kuunnella tarkkaan. ”Josset äites neuvoja koskaan kuuntele niin tämän kerran edes, ettes puol lapsena saa jotain äijää riesoikses niinkuma sain.”
Elma kuuntelee rävähtämättä, äänettömänä ja kalpeana. Aliina pyyhkii otsatukkaa hänen silmiltään, eikä hän koskaan ole osannut olla äiti, mutta jotain hän sentään tietää, ja se jokin hänen on koetettava kertoa Elmalle.
Arvi ja Uuno ovat jo miehen kirjoissa, ja sitä mukaa on alkanut tulla puheita. Leppäsen plikasta on kuultu heilläkin. Kiertää kylän poikia vuoron perään niin kuin siitä ei sattuisi mitään. Niin kuin niille tulisi siitä mitään, jos jotakin sattuisi.
Mutta se on Leppäsen plikan asia, jos tahtoo olla typerä. Elma ei ole typerä.
Kun miehet kaikkialla tahtovat vain yhtä asiaa, ja kun ne ovat päättäneet saada sitä, eivät ne tahdo kuunnella vaikka niille mitä sanoisi. Niitä pitää kieltää joka mutkassa, jotta myöhemmin kukaan uskoisi mitään.
Eikä yleensä uskota silloinkaan. Ei varsinkaan, jos mies on paremmasta perheestä. Sitten ei auta mikään. Päätyy vain Laurilan uunin taa vanhempana kuin onkaan, yksin ja kaikkien kiusattavaksi. Toivoo kerta toisensa jälkeen olevansa vain myöhässä. Kerää pujoa ja pietaryrttiä ja nokkosia ja vadelmanlehtiä ja toivoo, vaikkei tässä maailmassa auta kuin ottaa mitä ylhäältä annetaan.
Elma kuuntelee. Elma ymmärtää. Aliina pelkää, hän huolii, mutta häntä lohduttaa se, että Elma ottaa hänen sanansa sydämeen.
Elma ei ole typerä. Aliinasta tuntuu, että hän on monella tavalla heistä kaikista terävin.
*
Arvi möläyttää kerran erityisen rumasti Elman uusista muodoista, ja Elma lyö häneltä nenän verille, potkaisee häntä polveen niin ettei se pidä hänen allaan. Potkaisisi jalkojen väliin, ellei Arvi kompuroisi pakoon samalla, kun Anttoo käy heidän väliinsä.
Elma tuijottaa Anttoota raivokkaasti ja katumatta. Anttoo ei sano hänelle mitään tuijottaessaan takaisin kulmat kurtussa. Aliinasta tuntuu, että hän melkein hymyilee kitkerällä, hymyttömällä tavallaan.
Elma on aina ollut isänsä tyttö.
*
Jos Arvi on törkeä, on Uunossa jotakin kaksin verroin synkempää, julmaa ja viileää. Elma ei pelkää häntä, mutta katsoo tarkasti paikat, joissa ottaa hänen kanssaan yhteen.
Uuno tappelee Anttoon mustelmille eikä kuuntele ketään, särkee kauppiaan ikkunat ja melkein saa luodista takaraivoonsa. Uunolle ei saa jauhoja suuhun niin kuin Arville.
Uunolle Elma sihisee tulikivenkatkuista vihaa samaan tahtiin kuin Uuno hänelle, vikkelästi ja epäröimättä ja kieltäytymättä jäämästä toiseksi, lyö hartiavoimin leipälapiolla ja tulee käsivarrenmitan päähän vasta kun Uuno on sidottu paikalleen.
Köydestä huolimatta Aliina ei uskalla jättää Anttoota tupaan yksin Uunon kanssa ennen kuin Uuno on sammunut. Anttoo ei nuku, hän kihisee raivosta ja kiihtymyksestä ja möhisee itsekseen, räkii välistä verta, joka on valunut hänen nieluunsa murtuneesta nenästä. Hän ei katso Aliinaan. Ei sano Aliinalle mitään. Ei lohduttaakseen. Ei sentään solvatakseenkaan, koska Aliina tietää paremmin kuin kysyä, miten hän voi.
Elma makaa kamarin sängyssä kyljellään ja silmät kiinni, kun Aliina lopulta käy makuulle hänen viereensä. Hän ei nuku, mutta Aliinan saapuessa hänen hengityksensä käy syvemmäksi.
Aliina makaa selällään, tuijottaa kattoa ja puree huultaan. Hänen nenänsä on tukossa ja hänen kurkkuaan kuristaa kyynelten vieriessä silmistä poskille ja korviin ja pielukselle, ja hän
vihaa, ja hän
pelkää, hän pelkää.
”Älä Sofia koskaan ota viinaa”, hän kuiskaa. Se tulee niin kakistaen, että kuulostaa samanlaiselta sähähdykseltä kuin ne, joita hän päivittäin kuulee Elman vaihtavan veljiensä kanssa. ”Älä ota ketään joka ottaa.”
*
Kun Elma alkaa näyttää enemmän ja enemmän naiselta, pojat alkavat tulla niin kuin ne aina naisia kohti tulevat.
Ripille päästyä on kuin portista niiden edessä avattaisiin haka. Elma sylkee niiden kengille, torjuu ja kiroaa ne kaikki epäröimättä, niin kuin on oppinut kotona tapellessaan Arvin ja Uunon kanssa. Pukeutuu niin, etteivät ne voi väittää hänen yrittävän kertoa vaatteillansa jotain. Ei näytä kenellekään yhtään mitään, ei taivu eikä alennu, ei hetkeäkään.
Hän alkaa kuitenkin myös käydä tansseissa, ja Aliina pelkää. Pojat ovat rahatöissä toisella paikkakunnalla, ja Elma on menoissaan yksin.
Kun he tulevat takaisin, Aliina on toisella tapaa levoton, kun tietää Elman olevan heidän
seurassaan.
Kuuluu puheita, koska Arvi möläyttelee niitä kotona pyytämättä, pyhänäkin, ja nauraa hohottaa päälle, ruokapöydässä kaikkien aikana.
Elma yrittää iskeä Arvia käteen puukolla ja onnistuisikin, ellei Uuno viime hetkellä nappaisi Elmaa ranteesta. Hän puristaa ja kalvaa luiden välejä sormillaan, kunnes Elma kirkaisee ja puukko putoaa hänen otteestaan. Uuno iskee sen pystyyn pöytään ja jatkaa syömistään kuin mitään keskeytystä ei olisi tapahtunut.
Aliina katsoo Elmaa, joka mulkoilee Uunoa ja hieroo rannettaan suu kovana viivana. Hän katsoo Arvia, joka on kavahtanut penkillä niin kauas pöydästä kuin voi, käsivarret puuskassa ja kädet kainaloissaan ja mököttävästi syrjään tuijottaen. Hän katsoo Uunoa, jonka voisi luulla olevan jossain aivan muualla, ellei hänen ylähuultaan vääntäisi kylmän huvittunut ja ylimielinen hymynhäivä.
Anttoo mulkoilee Arvista Elmaan, kädet nyrkeissä pöydällä ja kytien. Aliinan tekee mieli liikahtaa Elman ja Anttoon väliin, ja hän yrittää katsoa Anttoota ja edes pudistaa päätään, mutta Anttoo on sillä tuulellaan, ettei näe kuin aivan eteensä.
”Onko se totta ja”, Anttoo kysyy vaarallisen hiljaa.
Elman silmissä leimahtaa, mutta hän ei sano mitään.
”Kyllä vaan semmotteita puhuuvat”, Arvi sanoo. ”Ja on mekin nähty sen menevän.”
”Tommonen paskanaama kun uskoo mitä tahansa”, Elma sähähtää. ”Päässäskän mikään liiku. Saatana tarvis – ”
”Kyllä puhuu kumminkin ja nähty on kanssa – ”
”Sinä et erottas Penttilän emakkoa Leppäsen Aunesta jos molemmat olis pua pystyssä edessäs”, Elma sylkäisee. ”Kävisit pianaikaa Aunen päälle kunnet tyhmyyttäs niitä erota.”
Uuno tuhahtaa vaimean naurun. Anttoo mulkaisee häneen, ja Uuno katsoo välinpitämättömän näköisenä takaisin.
”Tossahan kuulet miten toi puhuu. Luuleks sinä että ne sille mitään pärjää”, hän sanoo.
Anttoo mulkoilee Uunoa, ja taas Elmaa, joka katsoo samalla mitalla takaisin, leuka Uunon sanojen jäljiltä varmemmassa tanassa. Aliina katsoo heitä vuoron perään, valmiina hyökkäämään väliin tai pois tieltä.
Lopulta Anttoo läimäyttää Arvia takaraivoon niin, että tämän hampaat loksahtavat.
*
Vallitöiden aikana Aliinan pelko vain kasvaa.
Elma osallistuu töihin Arvin ja Uunon ja melkein koko kylän rinnalla. Taas kuuluu puheita. Elman puhutaan haukkuneen milloin minkäkin pojan sanattomaksi ja häpeään. Puhutaan hänen tekevän parempaa työtä kuin monet naisista ja jotkut pojistakaan.
Puhutaan hänen silmiensä joskus harhailevan, kun hän pitää työstään taukoa. Kotiin tullessaan hänellä on toisinaan kaukainen katse silmissään ja huulillaan hymy, jota Aliina ei tunnista.
Elma on vasta kahdeksannellatoista.
Hän osaa pitää yrittelijät loitolla kun ne tulevat niin kuin sellaiset aina, ja hän tietää, mitä sellaiset haluavat häneltä niin kuin muiltakin. Hänellä on terävät kynnet ja ruokoton kieli ja sellaiset vaatteet, joilla hän ei vahingossakaan esittele itseään.
Mutta jos yrittelijä onkin joku, joka saa Elman katsomaan kaukaisuuteen vielä kotonakin.
Ja vielä semmoinen, jonka kotona on aina oikein katsomalla katsottu muita tavalla tai toisella.
Kun Aliina kerran kysyy maate käydessä, Elma näyttää hetken siltä, kuin hänet olisi napattu kiinni pahanteosta. Tukka hajallaan, valkoinen yöpaita yllään hän on vielä aivan lapsi.
Ilme kuitenkin katoaa silmänräpäyksessä, ja uunomaisen ylimielinen välinpitämättömyys kohoaa tilalle. Aidat ympärille, lukot portteihin.
”Kai semmotteessa sakissa aina puhutaan.”
”Sofia”, Aliina kuiskaa terävästi. Elman olat kohoavat. Silmät liikkuvat levottomasti.
”Ei se mitään ole. Semmotteesta minkään olis kumminkan.”
Ääni tavoittelee kyllästynyttä, vakuuttavaa, mutta heti pinnan alla aaltoilee ajatuksia, jotka nostavat Aliinan ihon kananlihalle.
Pettymystä. Toiveikkuutta.
Halua.
Elma huokaa ja kääntyy kyljelleen, Aliinasta poispäin.
Aliina valvoo.
*
Puheita tulee, mutta puheita tulee aina, ja vaikka Aliinan levottomuus ei katoa, tulee puheista sellaisia, että niihin tottuu.
Koskelan pullasuttupoika katsoo niin kuin muutkin, puhuu joskus niin kuin muutkin, tulee Ketunmäen piirileikeissä vastaan niin kuin muutkin. Elma ei kiellä sitä tanssimasta, koska hän tanssii aivan yhtä lailla. Niin tanssivat kaikki siellä, ainakin ne, jotka eivät lyö korttia.
Kerta toisensa jälkeen Elma lyö Koskelan pojalle jauhot suuhun. Kynsiä tai nyrkkejä ei tarvita, vaikka Elmankin sanailun puhutaan joskus olevan vaarallisen sävyistä. Kotosalla teroitettu kieli riittää.
*
Kun Uuno tappaa Ketunmäellä miehen, katsotaan heitä kaikkia taas nenänvartta pitkin ja pahalla silmällä, niin kuin he olisivat kaikki antaneet vauhtia Uunon puukkoon. Niin kuin tappelulla ei olisi ollut montaa kymmentä todistajaa. Niin kuin niistä ei kukaan olisi yltänyt mennä väliin. Niin kuin herrat eivät olisi ajaneet koko sakkia Ketunmäelle alun alkaen, pois silmistä hyviä ihmisiä häiritsemästä. Tottahan sellaisissa paikoissa tapahtuu.
Elma nyyhkyttää vihaisena ja hädissään, kun Uuno viedään pois. Aliinan silmät ovat rutikuivat, niin kuin kyyneleet olisivat imeytyneet takaisin sinne mistä tulivat heti, kun Uuno torjui heidän saattonsa.
Neljä lasta hän on synnyttänyt tähän maailmaan. Yksi on lukittu vaivaistaloon. Nyt toinen on murhaaja.
Kaksi on jäljellä. Toista pitää koko pitäjä pilkkanaan, eivätkä sitä ihmettele edes Aliina ja Anttoo. Arvi rupeaa minkälaiseen törkeyteen hyvänsä, jos saa sillä minkäänlaista huomiota minkäänlaiseksi hetkeksi.
Elma tiesi jo rippikoululaisena enemmän ja paremmin kuin Aliina samassa iässä.
Ketunmäen jälkeen hän on yksinäisempi kuin koskaan, eikä Aliina osaa auttaa.
*
Elmasta puhutaan Ketunmäen jälkeen entistäkin rumemmin ja ilkeämmin, ja osa niistä puheista kulkeutuu yhä Arvin mukana Laurilaan huolimatta siitä, että hän saa palkakseen vain vihaisia mulkaisuja Anttoolta, teräviä potkuja polviin Elmalta ja kerran raikuvan korvatillikan Aliinaltakin.
Aliina pelkää, mutta puhutaan sentään myös, että Elma panee niille kaikille vastaan kaksin verroin kovemmin joka kerta. Kun lakko alkaa ja Anttoo vahvistaa puheet, tuntuu hänestä hieman paremmalta.
Eniten häntä helpottaa se, että Anttoo on siellä missä Elmakin. Elma voi kuitenkin lopulta tehdä vain sen mitä voi. Anttoo panisi yrittelijän äkkiä katumapäälle, jos se ei riittäisi.
Anttoon ei kuitenkaan tarvitse.
”Ei plikalle o semmotteista vellipolvista mitään”, hän sanoo vahingoniloista ylpeyttä äänessään.
*
Aliina ei uskalla kysyä Koskelan Akusta. Elma puolestaan ei kerro.
Koskelalaiset ovat vältelleet heitä maailman sivu niin kuin olisivat parempiakin ihmisiä. Pojat eivät ehkä ole yhtä pahoja kuin vanhempansa, mutta Uunon mentyä vankilaan nekin ovat kuin heissä olisi kaikissa rutto tai pitaali.
Silti Akun puhutaan katselevan Elmaa niin kuin miehet kaikkialla maailmassa katsovat naisia, puhuvan poikaporukassa hänestä niin kuin miehet kaikkialla maailmassa puhuvat naisista.
Elman puhutaan olevan Akulle vielä ilkeämpi kuin muille. Kuin hän ei vain torjuisi vaan hyökkäisi myös.
Hänen kuitenkin nähdään syöksyvän tappelevaan joukkoon heti sen jälkeen, kun joku rikkureista lyö Akustia seipäällä selkään.
Anttoo murahtaa ärtyneesti, kun Aliina vetäytyy uunin nurkkaan piilottelemaan kyyneleitään.
*
Aliina toivoo taas, vaikkei enää oikein edes tiedä mitä toivoo.
Joka ilta hän rukoilee ennen nukahtamistaan, mutta hänen on paha sanoa, ymmärtääkö Jumala hänen rukouksistaan puolta sanaa, kun hän juuri ja juuri saa edes ajatuksissaan kahta sanaa peräkkäin.
Anna että.
Jos niin.
Jos edes. *
Elma viipyy myöhään, myöhään.
Sen ei pitäisi huolestuttaa niin. Aliina tietää sen. Anttookin äsähtää siitä, vaikka Aliina luulee pitävänsä kaiken sellaisen itsellään, kaikilta toisilta piilossa.
Plikka pärjää.
Sen pitäisi helpottaa. Kapinassa ja kireydessä, pimeässä talvessa yksin kulkiessaankin Elma pärjää. Kenestäkään ei ole hänelle mitään, vaikka nyt kuljetaan pyssyjenkin kanssa.
Mutta jos sellainen – ja
pyssyn kanssa –
Ajatus keskeytyy, kun Elma avaa varovasti ulko-oven. Anttoon römeä kuorsaus ei keskeydy, kun hän tassuttelee tupaan, riisuu Anttoon vanhan päällystakin, riisuu tallukkaat. Hiipii kamariin, riisuu, pukee yöpaidan päälleen, käy Aliinan viereen sänkyyn. Käpertyy kyljelleen, selin Aliinaan, ja hengittää hiljaa.
Hengittää tukkoisesti.
Aliina haluaa kysyä, mutta Elma on isänsä tyttö, juro ja kova ja sulkeutunut yhtä tiukasti kuin kosteudesta turvonnut ovi, ja hän on yhdeksäntoistavuotias, mutta jos Aliina nyt tekee väärin ja menettää hänetkin –
Hän hengittää syvään, teeskentelee nukkuvaa.
Elma päästää itkunsa purkautumaan vasta, kun ei usko hänen kuulevan.
*
Kun kaartin miehet käsketään rintamalle, Elma viipyy jälleen myöhään, niin myöhään, että Aliina nukahtaa pelostaan huolimatta.
Kun hän herää, karkeaan paperiin kääritty talipaketti on pöydällä kuin anteeksipyyntö tai vakuutus. Elman levottomat askeleet naputtavat tuvassa, jossa Arvi uhoaa tulevasta. Aliina ei ole nukkunut myöhään, ulkona on vielä harmahtavaa, mutta koko mökki tuntuu valvoneen aamun pikkutunneista asti.
Anttoo menee asemalle katsomaan kaartin lähtöä. Arvin lähtöä. Yksi on vaivaistalossa, toinen vankilassa ja kolmas menossa nauraa käkättäen surman suuhun. Aliinan pitäisi mennä katsomaan, mennä hyvästelemään. Hän ei pysty siihen.
Elma menee niin kuin menisi hänen sijastaan, mutta sydämessään Aliina tietää, että hänellä on omat syynsä.
Arvin vuoksi hänen silmänsä eivät olisi kotiin palatessa punareunaiset ja peloissaan.
*
”Hyvät ystävät”, Halme aloittaa ovensuussa, ja se on vale, Halme ei koskaan ole ollut heidän ystävänsä, Halme on aina pitänyt itseään liian hienona sellaisille kuin he.
”Olen aina mielelläni poikennut luonanne”, ja sekin on vale, Halme ei ole koskaan käynyt heidän luonaan kuin pakon edessä, paitsi nyt, ja vastahan Anttoo tuli esikunnasta kotiin –
”Mutta tällä kerralla olisin mieluummin jäänyt tulematta. Minulla on raskas uutinen.”
Yhden ne ovat lukinneet vaivaistaloon, toisen linnaan.
Kolmanteen eivät vaivautuneet kuin iskemään luodin.
Halme puhuu pitkään, niin kuin millään muilla sanomisilla olisi heille mitään väliä.
Elma ei pysty kuuntelemaan. Hän menee kamariin, vetää sen oven perässään kiinni ja lyyhistyy ovea vasten.
*
”Äite”, Elma kuiskaa –
Sofia kuiskaa – heidän käydessään maate Halmeen mentyä. Aliina kääntää päätään, silmäluomet yhä turvoksissa ja ripset toisiinsa takertuneina, hengitys vavisten.
”Äite.”
Aliinan ilme vääristyy. Hän puristaa silmänsä kiinni, ja kun hän aukaisee ne, Elma tietää –
Sofia, Sofia tietää – että Aliina näkee, mitä hän aikoo kertoa. Aliina pyyhkäisee nenäänsä yöpaidan hihaan ja puhaltelee hetken.
”Se on se Koskelan Aku”, hän kuiskaa. Ei kysy, ei arvaa. Hänen äänensä on käheä ja ilmeensä murtunut, vuotaa samaa surua kuin Uuno ja Arvi ja Antti ovat vuodattaneet. Uusia kyyneliä valahtaa hänen ohimoilleen.
Elma nyökkää. Hän ottaa Aliinaa kädestä kiinni molemmin käsin. Häntäkin itkettää, mutta – mutta –
”Ei kai se”, Aliinan sanat pettävät alta, ja hän puristaa Elman käsiä tiukasti, ”Sofia, ei kai – ”
”Ei, ei”, Elma yrittää rauhoitella. ”Me… minä panin sen vannoon.”
”Sofia,
kaikki ne vannoo kun – ”
”Että kun se tulee rintamalta niin me ollaan sulhanen ja morsian – ”
” – semmotteita voi uskoo – ”
”Se tykkää minusta”, Elma sanoo. Sofia sanoo. ”Se
tykkää minusta.
Minusta.”
”Sofia”, Aliina sanoo suunnaton epätoivo ja lohduttomuus kasvoillaan.
”Ja minä käskin sitä pysyyn takana kun hyökkäävät. Ettei sille kävis mitään. Kyllä minä tien että Akseli koittaa panna sen eteen, mutta minä en anna.” Elma tietää, ettei se tarkoita mitään, mutta sitä hän on toistellut itselleen siitä asti, kun sujautti kirjeensä Akun käteen viimeisenä aamuna asemalla.
”Pitääkö se sinusta huolta”, Aliina kysyy, melkein vaatii. ”Onko se – pitää – oleks sinä
varma että se
pitää sun.”
Elman silmiä polttelee. Hän silittää äitinsä käsiä peukaloillaan. Hetken hän kuulee Aliinan äänessä nuoren tytön, juuri ripiltä päässeen, yksin ja hädissään ja mielipuoli sikiö vatsassaan potkien.
Hän ei – hän ei tiedä. Mutta hän ajattelee sitä, kuinka antoi Akulle luvan tehdä mitä tahtoi, ja kuinka Aku silloin katsoi häntä kuin ensi kertaa, ennen kuin painoi rosoiset huulensa hänen poskelleen, otsalleen, suunsa pieleen. Kysyi sitten
lupaa aina uuteen paikkaan mennessään, niin kuin olisi aivan yhtäkkiä oivaltanut jotakin, tajunnut,
nähnyt.
”Sofia”, Aliina kuiskaa. Sofia pyyhkii kyyneleitä hänen kasvoiltaan niin lempeästi kuin suinkin osaa.
”Se tulee sieltä kotio”, hän kuiskaa, lupaa, tahtoo tehdä siitä totta puhumalla sen ääneen. ”Ja kun se tulee kotio niin me ollaan morsian ja sulhanen. Eikä se sitäkän välitä mitä sen kotona puhutaan. Kun maat jaetaan niin se varmaan saa pappilasta. Ja me laitetaan ittellemme mökki siihen ja asutaan siinä.”
Aliina itkee pitkään ja katkerasti, ja hän puristaa Sofian kättä omassaan senkin jälkeen, kun uupumus vetää hänet uneen.
*
Arvin kuoltua Aliina siirtää petinsä tuvan puolelle, Anttoon sänkyyn, ensi kertaa Elman syntymän jälkeen. Elma saa pitää kamarin omanaan.
Siitä ei puhuta. Sodasta ei puhuta. Elma tuo kaartin keittiöltä ylimääräistä ruokaa, eikä siitäkään puhuta, kuulostelee peloissaan kaikkia uutisia rintamalta, eikä siitäkään puhuta.
Yhtenä yönä Anttoo vetää Aliinan lähelleen, ja Aliina jähmettyy, mutta Anttoo vain pitää hänestä väsyneesti kiinni ja huokaa.
Kaikki ne on menneet.
Aliina painaa silmänsä kiinni ja kääntyy niin, että Anttoo näkee hänet kunnolla. Häntä pelottaa sanoa ääneen, mutta pakkohan hänen on.
”Kais tiet kanssa että Elma…”, hänen on pakko pysähtyä, nielaista ja hengittää. ”Ja Koskelan Akusti.”
Anttoo nyökkää. Aliina hengähtää, sulaa hieman, melkein nojaa Anttooseen.
”Vaikka perkelekkö senkän on väliä”, Anttoo murahtaa. ”Senkin sakin tapetaan tätä menoo kaikki. Juur niinkun meitinkin. Ei sunkan ne plikkaa siinä rupee säästään. Kattoo säästäväkkö hulluakan.”
Kumpikaan heistä ei nuku sinä yönä, vaikka uupumus kirveltää ja painaa heidän vanhentuneita luitaan.
*
Säästävät ne Antin sentään.
Ketään muuta eivät. Anttoo ja Uuno – varsinkin Uuno, punakaartilaisten linnasta vapaaksi päästämä kiilusilmäinen murhamies ja petoeläin – tekevät siitä selvän.
*
Uuno on tuonut mukanaan vankilasta vieraita vaatteita, joista Elma ottaa itselleen viimeisenä päivänä päällepantavaa.
He eivät hyvästele. Elma katsoo Aliinaan, katsoo Anttooseen, kohentaa pientä pussukkaansa olallaan.
”Kirkolle aamulla yhdeltätoista”, Uuno murahtaa peräsängystä. Elman ilme käy umpimieliseksi niin kuin aina ennen tapellessaan hänen kanssaan. Hän näyttää Aliinalta. Hän näyttää Anttoolta. Aliina ei uskalla sanoa enää mitään, hänen kurkussaan kihelmöi vaarallisesti. Anttoo jättää turhat sanat sikseen.
Elma sulkee ulko-oven huolellisesti perässään ja juoksee kohti Koskelaa.
*
Uuno tulee Töyryn suunnalta liittyessään punaisten letkaan.
Hän ei puhu. Elma ei kysy.
*
Koskelan Akusti ja Aleksi eivät ole pakolaisten mukana. Akseli on sanonut, ettei kieltänyt tai käskenyt heitä, että he ovat aikamiehiä ja osaavat itse tehdä sellaiset päätökset. Akseli ei usko heille käyvän mitään. Tietää lahtareiden haluavan hänet ennen heitä.
Eikä Akusti – sitä Akseli ei mainitse, eikä hänen tarvitse, eikä Elma halua ajatella, mutta hän
tietää – selviäisi tällä tiellä. Ei jalkansa kanssa.
Elma ei uskaltanut mennä Koskelaan ennen kuin punaiset olivat palanneet, mutta hän oli käynyt lähellä. Vasta viimeisenä iltana hän rohkaistui astumaan riihen pimennosta esiin kysymään portailla olleelta Aleksilta –
eikä hän hetkeen tiennyt edes, mitä kysyä. Kauhean silmänräpäyksen ajan hän oli varma, että Aku oli – oli
mennyt.
Mutta ei hän ollut, ja hän pystyi kuin pystyikin tulemaan ulos. Hän oli kalpea ja nojasi raskaasti kainalosauvaan, mutta Elman nähdessään hänen ilmeensä kirkastui, ja hän tuli Elman luo niin nopeasti kuin pystyi, vaikka Elma näki sen käyvän kipeää.
He valvoivat Koskelan riihessä läpi yön. He eivät tehneet paljon. He puhuivat vähän, pitelivät toisiaan käsistä, ja Elman puhjetessa nyyhkytyksiin Aku piteli häntä varovasti lähellä itseään puhuen hyviä sanoja, rohkaisevia mutta niin lapsellisen typeriä, ettei Elma osannut vastata niihin mitään.
Akseli vilkuilee Elmaa silloin tällöin puhumatta mitään, silmissään sama jähmeä ilme kuin hänen katsoessaan häntä Akun kanssa riihellä sinä aamuna.
Elma ei tiedä, mitä se tarkoittaa, eikä hän tiedä, välittääkö ottaa selvääkään.
*
Alvettulan sillalla Elma opettelee ampumaan kiväärillä. Syrjäntakana hän ampuu sillä kaksi lahtaria kuoliaaksi.
Hän katuu ainoastaan sitä, ettei tapa useampaa.
*
Koskelan veljesten asia käsitellään peräkkäin.
Ensimmäisenä oikeuden eteen käsketään Aleksi. Hän tuntuu viipyvän hirveän kauan, kun häntä ennen huudettu Laurilan Anttoo oli oven takana tuskin pari minuuttia. Kun Aleksi tulee salista, hän on kalpea ja huonovointisen näköinen, hypistelee takkinsa liepeitä huolta ja pelkoa ilmeessään. Hän vilkaisee Akuun, mutta Akun ilmeen nähdessään hän katsoo heti pois.
”Mitä?”
”Ei… puhutaan sitten…”
Aleksin sanat tulevat hätäisen nopeasti. Aku räpyttää silmiään, muttei ehdi pohtia enempää, kun hänet huudetaan kuulemaan tuomionsa.
*
Akun tuomio on sama kuin Aleksin. Se on äänestyksen tulos, parin ilmeen perusteella varsin kireän äänestyksen. Heidät kuljetetaan vankileirille Tampereelle niin kuin muutkin niistä, joille ei syystä tai toisesta ole isketty nappituomiota.
Aku on siihen asti onnistunut vakuuttamaan itsensä siitä, ettei pelkää. Helpotus saa hänen jalkansa notkahtamaan.
Huono jalka ei silloin pidä kepinkään kanssa, ja suureksi nöyryytyksekseen Aku romahtaa kunnallistalon salin lattialle älähtäen tuskasta, kun äidin kotona korjaamat siteet takertuvat ja räpsyvät haavaa vasten.
*
Oikeus passittaisi Akustin veljensä kanssa Tampereelle sellaisenaan. Sitä vastaan Yllön isäntä kuitenkin ärähtää. Yllön käskystä haetaan vaivaistalosta hoitaja katsomaan Akustin jalkaa. Haava on vankeudessa mennyt huonommaksi, kun sitä ei ole voinut puhdistaa tai siteitä vaihtaa. Tarvittaisiin lääkäri.
Maksaako sellainen vaivaa. Yhden punikin tähden.
Yllö pitää pintansa. Eikö juuri sovittu, ettei Koskelan poikia tapeta. Jos Koskelan Akusti kuolee matkalla Tampereelle, ei se ole yhtään sen parempi kuin nappituomio.
Yllö saa tahtonsa läpi. Päätöksellään hän pelastaa Koskelan Akustin hengen.
*
Akua ei varsinaisesti vapauteta, mutta hänen kohtalonsa on yhtä kaikki Yllön ja kirkkoherran takuun alla.
Kirkkoherra ei lisää sillä suosiotaan sen enempää isäntien kuin oman perheensä keskuudessa, mutta hänkin pitää pintansa saatuaan tietää, millaisessa kunnossa Akustin haava on.
Aku kuljetetaan Tampereelle samassa junassa kuin tuomitut, mutta erillään vankikuljetuksesta. Kirkkoherra valvoo henkilökohtaisesti, että hän pääsee turvallisesti Tampereen yleiseen sairaalaan leikattavaksi.
*
Kun Aku pääsee kotiin, on Akseli häädetty Koskelasta. Elina ja pikkupojat ovat muuttaneet Kivivuoreen.
Kirkkoherran rouva ja Töyryn emäntä ovat äänekkäästi sitä vastaan, että Aku ja Aleksi saavat palata uudelle puolelle isänsä ja äitinsä nurkkiin, mutta jälleen kirkkoherra ja Yllö sanovat asian viimeisen sanan. Akun jalan on parannuttava, eikä hän pysty sen kanssa vielä töihinkään. Vankileiriltä palaavat ovat heikossa kunnossa. Kankaanpään Kustaa on kuollut Tampereella nälkään.
Oikeudenkäynnit alkavat samoihin aikoihin, kun Aku pääsee kotiin. Aleksi palaa vankileiriltä yhtä matkaa Kivivuoren Oton kanssa, heikkona ja harmaana mutta elossa.
Elina käy äitinsä ja pikkupoikien kanssa Koskelassa pian heidän palattuaan. Hän puhuu hiljaa ja vähän, ja vähän väliä hänen suunsa vavahtaa ja käsi pyyhkäisee väsyneitä silmiä. Vilho ja Eero ovat melkein mykkiä katsoessaan aikuisesta toiseen. Aleksi makaa sängyssä puhumattomana kyljellään ja nukkuu ainoastaan lyhyitä pätkiä päivisin.
Akustikin valvoo, eikä se johdu ainoastaan kesäkuun valoisista öistä tai kivusta jalassa.
*
Akseli on Hämeenlinnassa vangittuna ja odottaa tuomiota. Kivivuoren Oskari on kuollut taistelussa matkalla.
Laurilan Uunon ovat kotikylän miehet hakeneet vankileiriltä, ja hänen teloituksestaan kulkee kylällä monenlaisia juoruja. Kotosalla Anttoo ja Aliina ovat olleet ensimmäisten teloitettujen joukossa.
Leppäsen Aune on kirjoittanut perheelleen, että Elmakin on viety mäkeen.
*
Kiviojan Lauri on ensimmäinen Hennalasta palaava pentinkulmalainen. Hän on nälkiintynyt ja heikko niin kuin muutkin vankileireiltä palanneet, mutta yhtä äänekäs ja kova puhumaan kuin ennenkin, kun hän käy Vikin kanssa Koskelassa katsomassa Akua ja Aleksia.
”Uunon ne ottivat mukaansa saman tien kun näkivät”, Late kertoo. ”Apteekkari ja Yllön Uolevi ja Töyryn Arvo. Mutta Akselista sano lahtari ettei tätä anneta, liian arvokas kuulusteltava. Uuno sano Elmalle vaan että älä pahalla muistele ja sitten niitä vietiin.”
Elma ja Leppäsen Aune joutuivat muusta porukasta erilleen, kun leiri jaettiin miesten ja naisten puoliin. Kukaan ei ole nähnyt Elmaa sen jälkeen. Aune, joka oli pystyessään salakuljettanut naisten puolelta ylimääräistä ruokaa Valentille, ajautui toiselle puolen leiriä pian jaon jälkeen, mutta hän oli kuullut Elmaa haettavan nimeltä. Eikä siellä haettu ketään nimeltä kuin yhdestä syystä.
Pian sen jälkeen ei kukaan miesten puolella nähnyt enää Auneakaan.
Leppäsen Valenti kuoli nälkään Aunen varastamasta leivästä huolimatta, Kiviojan Laurin ja Kankaanpään Eliaksen viereen.
*
Elma Alina Laurila on kuollut.
Häntä etsitään kaksi päivää, mutta leiristä ei löydy kotipitäjältä saadun kuvauksen mukaista naista. Ne, jotka säpsähtävät kun nimeä huudetaan, säpsähtävät vain huutoa, eivät tunnistamista tai huijarin syyllisyyttä.
Toisen päivän iltapuolella reunimmaisen kasarmin alueelta alkaa kuulua repivää kirkunaa. On hämminkiä ja huutoa niin vangeilta kuin vartijoiltakin.
Yksi vangeista on alkanut synnyttää lasta, eikä kukaan, eivät vangit eivätkä vartijat, eivät edes upseerit, tunnu tietävän, mitä tehdä. Pari uhkarohkeaa naista, jotka pyrkivät auttamaan, napataan viitoskasarmin taakse menevän joukon jatkoksi.
Synnyttäjä menehtyy kentälle hame vyötäisillään. Puoliksi syntynyt lapsi ei hengitä.
Veri haravoidaan näkyvistä. Kukaan ei katso toiseen.
Kukaan ei sano mitään.
Parin tunnin kuluttua kierrostaan tekevälle vartijalle tullaan kertomaan kuiskaten, että kasarmin toisella laidalla on toinen vanki mennyt nälkään.
Yhdellä viitoskasarmin taakse kiskotuista naisista on yllään ruskehtava villahame, jollainen Laurilan Elman yllä tiedetään olleen, kun kotipitäjän edustajat hakivat hänen veljensä teloitettavaksi.
Nälkään kuolleella naisella on pitkä musta tukka, joka on sidottu punaisella villalangan pätkällä kiinni.
Kukaan ei ole varma. Ei ole tehty pidätyskorttia, josta tarkistaa. Ei ole valokuvaa.
Kun kolmannen päivän aamuna Elma Alina Laurilaa ei vieläkään ole löytynyt, ilmoitetaan tieto hänen kuolemastaan kotipitäjälle.
Sofia kiertää villatakistaan purkautuvaa lankaa sormiensa ympärille ja istuu selkä seinää vasten.
*
Ihmisjoukkoon on helppo kadota.
Kohtalaisen helppoa on vaihtaa vaatekappale toisensa jälkeen, yksi sieltä ja toinen täältä, ilman että kukaan huomaa, kunnes hän on kokonaan toisissa vaatteissa kuin leirille tullessaan.
Eräältä kylmältä ja kovalta, pakoa vieläkin suunnittelevalta tytöltä löytyy hartaasti vaalittu ja piiloteltu puukko, jolla hän leikkaa Sofian palmikon juuresta poikki. Mitään puhumatta hän keritsee Sofian tukan niin kuin monen nuoren tytön tukka on täällä häpäisty, pikkupojan tukaksi, kolipääksi melkein.
Sofian päänahkaan jää haavoja niihin kohtiin, joista hiukset eivät tahdo katketa hyvällä tylsään terään. Ei ole aikaa olla huolellinen. Ei ole varaa hienostella.
Ketä täällä ei olisi jo ehditty satuttaa.
Sofia peittää päänsä liinaan, jonka antanut akka on viety kuolemanselliin. Palmikkonsa hän hajottaa ja ripottelee ympäri kasarmia.
Hän ei puhu kenellekään.
Hän istuu lähellä milloin mitäkin joukkoa, jottei ole liian yksin, muttei niin lähellä, että kukaan tietäisi hänestä mitään.
Kun puukkotyttö jää kiinni ja lahtarit vievät hänet mennessään, Sofia katsoo eteensä eikä sano sanaakaan.
*
Elokuussa Akseli tuomitaan kuolemaan.
Tuomio saa Elinan niin tolaltaan, etteivät Otto ja Anna uskalla jättää häntä pitkiksi ajoiksi yksin. Pikkupojat pelkäävät, eivätkä enää uskalla edes kysellä niin kuin niiden ikäisten pitäisi.
Koskelassa vaietaan.
Aleksi on mennyt rahatöihin. Hän ei nuku eikä puhu.
Akun jalka ei vieläkään pidä. Sitä kivistää yhä, mutta se tuntuu katkonaiselta.
Niin kuin mikään ei tuntuisi enää miltään.
*
Lokakuussa Akselin kuolemantuomio muutetaan elinkautiseksi vankeusrangaistukseksi. Se lohduttaa hiukan, muttei lopulta paljon. Kivivuoren Janne on varma, että tuomio alenee vielä, mutta sitä taas ei tiedetä, paljonko ja milloin.
Samoihin aikoihin tapahtuu kuitenkin yllättäen myös niin, että Akselin häätö perutaan. Elina ja lapset saavat muuttaa takaisin Koskelaan, joka on keväästä asti ollut autio ja kylmillään.
Töyryn emäntä on raivoissaan. Niin ovat myös Mellolan patu ja kirkkoherran rouva.
Jonkinlaista kaunaista myönnytystä tapahtuu, kun pian päätöksen jälkeen Koskelan Aleksi ilmestyy pappilaan maksamaan vanhemman veljensä rästiin jääneitä vuokria omasta pussistaan. Hän ei ole tullut Akselin kehotuksesta. Hän ei ole puhunut edes Elinalle. Kirkkoherran työhuoneessa hän on tapansa mukaan ujo ja vähäpuheinen.
Kun Kivivuoren Oton rattaille koottu muuttokuorma kaartaa Koskelan pihamaalle, huomaa Vilho ensimmäisenä vanhan puolen piipusta kohoavan savun.
Aku-setä on tuulettanut hormeja ja lämmittänyt tupaa aamuhämäristä asti.
*
Kun ihmiset ympärillä katoavat, ei Sofia enää pysy näkymättömänä.
Niiden ilmeissä ja sanoissa on uhkaa ja vihaa, muttei mitään sellaista, mitä hän ei olisi kuullut ennen.
Ne katsovat inhoten, mutta ne katsovat myös tunnistamatta.
*
Koskelassa ollaan käymässä yöpuulle, kun uuden puolen ovelle koputetaan.
Siellä on Vilho. Hän avaa oven itse, päällystakki yöpaitansa päällä, ja jää seisomaan oven pieleen saappaat jaloissaan. Ulkona sataa, ja Vilho tietää lyhyenkin matkan kuraavan saappaat ja sitä myöten lattiatkin.
”Mikäs kumma ny on?” Alma kysyy Vilholta ystävällisesti. ”Tämmöseen aikaan.”
”Noin. Äite käski että jos mummu ja Aku-setä tulis meitin puolelle.”
Aikuiset vaihtavat hämmentyneitä katseita.
”Mitä se minua kaipaa”, Aku kysyy.
”Sielä on joku nainen.”
*
Hän ei ole varma, mitä –
Hän tietää,
mitä odottaa. Hän ei ole varma,
miksi odottaa.
Toivoo.
*
Aku ryntää tupaan saappaat jalassa. Hän on juossut rakennusten välin sellaisella vauhdilla, ettei hengästykseltään saa aluksi sanaa suustaan.
Hän kuitenkin tunnistaa. Ilme vääristyy, silmät räpsyvät.
”Elma”, hän sanoo.
Hän ojentaa vapisevan käden, astuu sisemmäs tupaan. Hänen askeleensa ovat käyneet hoippuviksi, kun huono jalka ei tärähdeltyään tahdo pitää. Ulko-ovella on töminää, kun Vilho ja loput uuden puolen väestä tulevat sisään.
Elma kyyhöttää penkillä vieraissa, risaisissa vaatteissa, luisevana ja maidonvalkoisena. Musta tukka on sateesta märkä ja liian lyhyt. Hän on kietonut käsivartensa ympärilleen. Kun hän puhuu, kuulostaa hänen äänensä siltä, ettei sitä ole käytetty pitkään aikaan.
”Minä en tienny minne mennä.”
*
Aku ei tahdo uskoa silmiään.
Elma
tietää sen johtuvan siitä, että hänen pitäisi olla kuollut. Hän
tietää. Hän
tietää, että Uuno on tapettu, ja isä, ja äiti, ja ehkä Anttikin vaivaistalossa – siementäkään ei Laurilan suvusta pitänyt jättää jäljelle, niin oli Töyryn karjakko sanonut äijän vannottaneen poikiaan. Hänen ei pitäisi olla tässä. Hänen ei pitäisi olla
missään. Hänen pitäisi maatua Hennalan viitoskasarmin takana metsässä muiden sinne tapettavaksi vietyjen kanssa.
”Laps parka”, Koskelan Alma sanoo, kun hän ei osaa olla poraamatta, ja se saa hänet poraamaan kahta pahemmin. Joku laittaa lämpimän käden hänen hartialleen ja pitää sitä siinä, on askelia ja puhetta, ja sitten hänet autetaan kainaloista seisomaan. Hän ei näe kyyneliltä eteensä, ja hänen jalkansa laahaavat lattiaa vasten, eikä hänen pitäisi olla täällä, Elma Alina Laurila on kuollut.
*
Elmalle tehdään peti kamariin.
Alma ja Elina riisuvat hänen likomärät ja ryysyiset vaatteensa ja pukevat hänet Elinan yöpaitaan, kietovat villatakin hänen hartioilleen. Elman ruumis on käynyt itkusta ja uupumuksesta veltoksi, ja hän liikkuu aivan tahdottomasti pään valahtaessa kulun tahdissa aina jommankumman auttajansa olalle. Elina keittää hänelle velliä, johon sulatetaan suurempi voinokare kuin Koskelassa tavallisesti on varaa antaa.
Kun hän on syönyt, koettavat Aku ja Alma kysellä häneltä hänen vaiheistaan, kenenkään vaiheista, mutta Elma on mennyt mykäksi. Vauhko katse väistää heistä jokaisen.
Elinankin silmissä on kyyneleitä, kun hän vie pikkupojat nukkumaan.
*
Ensimmäisenä yönä hän ei nuku silmällistäkään.
*
Alma istuu neulomuksensa kanssa Elman vuoteen viereen. Vanginvartija tai – kuolemansellin pappi tai – joku –
”Puhuvat Anttoon ja Aliinan olleen ensimmäisten joukossa ketä vietiin.”
Elma hengittää. Se tekee kipeää. Alman neulepuikot tikittävät.
”Leppäsen Preeti ja Kivivuoren Otto sanovat että Anttoo oli samassa joukossa kun Halme ja Silanteri ja Ylöstalo keitä näitä isoissa asioissa mukana olleita sanottiin olleen. Sitä sanotaan ettäs olisivat kumpikin saaneet olla selin mutta kattovat kumminkin päin. Kaikenlaista puhutaan, nyt vallankin kun… mutta etteivät kumpikan olis kumminkan pelolla menneet.”
*
Uunosta ei tiedetä.
Kaikenlaista puhutaan.
*
Hän huomaa nukahtaneensa, kun ovenpieleen koputetaan.
”Sopiiko tulla?”
Neulepuikkojen tikitys lakkaa. Alma katsoo Elmaan silmissään kysymys. Elma katsoo häneen, katsoo Akua ovella. Hän tietää. Ja silti – silti –
Kaikki ne vannoo. Ei semmotteita voi –Mielessä on Aliinan ääni.
Pitääkö se sinusta huolta. Oleks sinä varma että –Surkea pieni olento.
Varma että se pitää sun.Hän nyökkää, ja Akun silmät ovat niin lämpimät, niin –
Hän
toivoo.
*
Sopiiko tällai, oli Aku kysynyt silloin kun vihdoin oli ymmärtänyt, ja vihdoin oli nähnyt, eikä se ollut mitään sellaista hakkailua ja pelinpitoa kuin joillakin joku.
Sopiiko, ja kun ei, niin vihdoin viimein uskoi.
Mutta jos tällai, ja kun se oli parempi, niin –
Oleks sinä varma että se pitää sun, ja Elma saattoi vannoa nähneensä Akun ravistelevan Koskelan Jussin ja Akselin sanomisia mielestään, mutta ladossa oli niin pimeä, mutta –
”Sopiiko”, se kysyy ja nyökkää sängyn jalkopäätä, ja Koskelan Alman kädet pysähtyvät neulepuikoilla, ja Elma mykistyy, niin kuin huudettaessa kun –
”Taikka jos tähän”, se perääntyy toiseen tuoliin, ja Elma unohtaa sanansa ja ajatuksensakin, ja neulepuikot alkavat taas kohta tikittää.
*
Elma vihaa pappilaa.
Pakko sinne on mennä. Elma
tietää sen, hän
tietää ettei voi piilotella Koskelan peräkamarissa iän kaiken, mutta –
Mutta pappilan Ilmari on kaikista isoin lahtari näillä main, sen tiedetään johtaneen teloituksia ja johtavan niiden menoja nyt ja majailevan kotonaan pappilassa, mutta –
Mutta hän tietää, ettei kuolemantuomioita voi enää langettaa eikä häntä voi vangita enää, Koskelan Elina sanoo Kivivuoren Oton sanovan että Kivivuoren Janne on sanonut niin, joka parhaiten lakiasiat tietää, mutta –
Mutta mitä töyryläiset siitä välittävät, kun Uunokin – puhutaankin vielä, että – ja –
Mutta Koskelan Jussi inttää, että mentävä on nyt eikä myöhemmin, koska Akseli on vankilassa, ja sen tietää ettei suinkaan mitään erinomaista piilottelua katsota hyvällä, eikä hän katso Elmaan puhuessaan, eikä hän puhu niin kuin jotkut ovat puhuneet, hän jupisee levottomasti ja Elina pitää kättään Elman olalla, kun Aku seuraa isäänsä ulos.
Elma ei sinä yönä nuku, ei uskalla puhua mitään. Alma laittaa pikkupojat nukkumaan, kun Elina valvoo hänen kanssaan.
*
Kun Elma on toipunut sen verran, että pystyy kävelemään pappilaan saakka, on aika mennä.
Aamu on kylmä. Maassa on kuuraa, ja metallisen pureva tuuli puuskahtelee takkien läpi. Elman yllä on Koskelan Elinan vanha rippipuku, väljä ja hihoista lyhyt, ja hän puristaa Akustin käsivartta kauhun haukkoessa hänen keuhkojaan. Jussi ja Alma kulkevat edellä.
”Ei sulle enää mitään voi”, Aku koettaa rauhoitella.
”Mistäs sen tiet”, Elma sähähtää. Silmissä sumenee. Hän räpäyttää, nielaisee. Askel, toinen, eteenpäin. Pakko on mennä. ”Kais vaan puhutaan ettei mitään yksityisiä saanu keväälläkän ruveta tekeen, mutta keitäs vaan ensimmäisenä haettiin.”
”Mutta ethän sää niille mitään.”
Akun ääni on surkea, pahoillaan, kun Elma ravistaa päätään ja huohottaa pelkoaan. Askel, toinen. Sydän hakkaa ajatukset sekaisin.
”En kai vaan”, hän niiskahtaa. ”Silti vaan ettivät. Ei sielä muuton nimeltä haettu. Sinä et tie… kun sillon vihdon viimmen… loppuun asti minä aattelin että minun viedään…”
Hän puristaa Akun käsivartta, ja Aku koettaa parhaansa mukaan puristaa hänen kättään käsikynkässään. Pappilan rakennukset ovat jo edessä.
Hän ei halua olla täällä hetkeäkään kauemmin kuin täytyy.
*
Hän vihaa pappilaa. Hän vihaa kirkkoherran rouvaa, joka mulkoilee häntä ja sihisee kirkkoherran korvaan luullessaan, ettei hän huomaa.
Puhuu siitä, miten olisi pitänyt ilmoittaa heti.
Siitä, etteivät vuokralaiset saa pitää vieraita.
Sitten, hymy myrkkyä tihkuen, se lisää, että muuten voisi ehkä katsoa hetken aikaa sormien lävitse, mutta se näyttäisi huonoa esimerkkiä. Kun vuokralainen on vankilassa ilman kansalaisluottamustaan.
Puhuu siitä huolimatta, ettei Elmalla ole minne mennä. Ei kai sellainen kirkkoherran rouvaan kuulu. Olisi pitänyt mennä nimismiehen tykö.
Joka olisi vienyt Yllölle.
Joka olisi vienyt Töyrylle.
Elma kirkuisi, ellei hänen äänensä olisi hyytynyt syvälle kurkkutorveen. Kirjoituspöytä hänen edessään sumentuu ja kirkastuu, kun hän yrittää hengittää.
Akun käsi löytää hänen kätensä, ja Elma puristaa sitä kuin se oltaisiin viemässä häneltä pois.
”On ajateltu”, Aku sanoo. Alma on ollut aloittamaisillaan jotakin, mutta pysähtyy ja katsoo Akua. Lempeät rypyt silmäkulmissa syvenevät, kun hän sulkee suunsa ja antaa Akun puhua.
Akulla on äitensä silmät, Elma huomaa kuin sumun keskeltä.
”Ajateltiin… ajateltiin sillon aiemmin jo”, Aku jatkaa. Jussi mulkaisee häntä varoittavasti, mutta Aku katsoo kirkkoherraa, rykäisee ja puristaa Elman kättä ja kuulostaa lopulta siltä kuin ei olisi koskaan epäröinyt mitään tässä, hänessä. Heissä.
”Minä nain Elman.”
Kirkkoherra on lempeäsydäminen mies.
Kun koskelalaiset lähtevät pappilasta, on Elma Alina Laurila jälleen elävien kirjoissa, eikä kukaan voi enää ottaa sitä häneltä pois.
*
”Onko se nyt sitten totta ja?”
Elma on piiloutunut lakanoiden alle päällysvaatteissaan. Kädet tärisevät ja ääni, hävettää kysyäkin, hävettää miten Akusti lähestyy häntä kamarissa hymyillen kuin eksynyttä jäniksenpoikasta tai jotakin, hävettää ettei itsekään näe onko se viemässä emon luo vai ketunpesään,
kaikki ne vannoo –”Vai sanokko sinä vaan?”
Akun hymy hyytyy. Elma vetää lakanan tiukemmaksi eikä hengitä. Kyyneleet tulevat silmiin, ja se on typerää,
hän on typerä, hän
tietää, mieli puhuu niin jyrkästi että sen on oltava totta, ja Akukin näkee hänen näkevän.
”Elma. Itte sinä – ”
”Et sinä minusta välitä”, Elma kuiskaa peiton alta, pyyhkii vihaisesti silmiään. ”Et sinä minua huoli, sanot vaan niin kun kaikki vaan sanoo – ”
Kaikki ne vannoo kun –”Elma.”
Aku ottaa hänen kädestään kiinni molemmin käsin.
”Luuleks sinä että minä leikinpäiten puhun.”
”Jos vaan.” Elman käsi on veltto Akun otteessa, kun Aku puristaa sitä. Hän ei uskalla katsoa. ”Ne olis muuton tappaneet.”
”Luuleks että minä uhkaan kirkkoherran edessä naivani jokaisen joka semmosta pelkää?”
Akun äänessä on leikkiä, joka saa vihan leimahtamaan Elmassa. Hän kiskaisee kättään pois, mutta Aku ei päästä sitä.
”Luuleks sinä vakavissaan?”
Akun ääni muuttuu, leikki katoaa niin kuin kynttilä olisi sammutettu. Hän on aivan vakava, ja kun Elma viimein katsoo hänen ilmettään, on hänen kulmakarvoissaan huolestunut ryppy.
Minä en tiedä mitä minun pitäs tehdä.Elma kohauttaa olkiaan. Hän räpyttelee kyyneleitä
Oleks sinä varma että –eikä hän ole varma mistään. Aku irrottaa toisen kätensä ja pyyhkii sillä hänen poskiaan, varovasti kuin vastasyntynyttä.
Millä ihmeen konstilla minä saan sinun uskoon puhettani?”Eikös me vannottukkin sillon”, Aku kysyy.
Oleks sinä varma että se pitää sun?Millä ihmeen konstilla –”Niinkun hevoskauppiaat”, Elma sanoo. Aku puristaa hänen kättään ja säteilee.
”Niinkun hevoskauppiaat”, hän vahvistaa. ”Niin että. Kyllä sen puolesta. Kyllä minä sen puolesta olen sinun sulhases. Jos sinä vielä huolit.”
Millä ihmeen –Elma nyyhkäisee ja hymyilee.
Hän toivoo.
”Kyllä minä huolin.”
