Kirjoittaja: Riekun
Ikäraja: S, korjatkaa ihmeessä jos erehdyin!
Genre: En kyllä yhtään osaa sanoa...
Yhteenveto: Polvipituinen ja leveähelmainen hame. Lapsi tietää, että jos sen kanssa pyörisi, muuttuisi itsekin osaksi tähtitaivasta, kieppuisi pyrstötähden lailla.A/N: Osallistuu
Vaatehaasteeseen, vaatekappaleella hame. Olen hautonut tätä ideaa päässäni siitä asti kun haasteeseen ilmoittauduin, eli... Mitä, päälle kaksi kuukautta? Mutta vasta nyt rupesin kirjoittamaan, ja tästä tulikin ihan erilainen. Mutta oikeastaan parempi niin! Risut ja ruusut ja mitkä tahansa on aina tervetulleita:3
Siinä se roikkuu, ovenkahvassa henkarissa. Sopivasti sänkyä vastapäätä, ensimmäinen asia jonka kuusivuotias aamulla herätessään näkee on tummansininen vaatekappale.
Kangas on kuin tähtitaivas, sellainen jota hän syysöinä ikkunastaan tuijottaa haltioitunein silmin. Pitäisi olla jo unten mailla, mutta minkä sille voi jos myöhästyy Nukkumatin suru-surrur-surraavasta autosta?
Ja lapsi todella myöhästyy, joka ikinen yö. Ja joka ikinen arkiaamu äiti kiskoo häntä epätoivoisena ylös, yrittää saada vastahakoisen pikkuisensa pestyä, puettua, syötettyä ja vietyä esikouluun. Tämä lapsi ei ole yksi niistä aamukänkkäränkistä, uninen vain, eikä unisena jaksa keskittyä puurokulholliseen.
Mutta niin, siitä kankaasta. Tähtitaivas tosiaan, tummansinistä samettia ja pieniä hopeisia kirjailuja siellä täällä. Se on hänen mielestään maailman kaunein kangas.
Ja niin on siitä ommeltu vaatekin, polvipituinen ja leveähelmainen hame. Lapsi tietää, että jos sen kanssa pyörisi muuttuisi itsekin osaksi taivasta, kieppuisi pyrstötähden lailla. Aivan kuten isosisko tanssinäytöksissään. Siskon hameet vain ovat lyhyempiä, valkoisia ja vaaleanpunaisia. Jalassa hassut kengät, sisko solmii nauhat kauniisti jalkojensa ympärille ja sipsuttaa varpaillaan kuin prinsessa.
Lapsi miettii, saako joskus itsekin prinsessakengät. Ei vaaleanpunaisia, vaan hopeiset. Että ne sopisivat yhteen hameen kanssa. Tähtikengät, voi miten kauniilta se kuulostaakaan.
Nyt on taas yksi niistä aamuista, joina lapsi nuokkuu sängyllään, miettien mitä ihmeellisimpiä asioita. Muistelee uniaan, ne olivat kauniita nekin. Hän ei muista koskaan nähneensä painajaista. Miksi näkisi, unet ovat tarkoitettu kauneudelle, eikä painajaisissa hänen tietääkseen ole sitten mitään kaunista.
Unenpöpperöinen lapsi revitään takaisin todellisuuteen, ei syntyjä syviä sovi ajatella kun pitäisi valmistautua lähtemään paikkaan jossa valmistaudutaan siihen tärkeimpään, elämään. Tai niin ne ainakin väittävät.
Kun mysli on lusikoitu mahaan, äidin mielestä liian hitaasti, naama pesty, hiukset harjattu ja reppu pakattu, on vuorossa taas hiukan lisää pohdintaa.
Äiti on viikannut sängylle valmiiksi vaatekerran, lapsi tutkii ne läpi. Alushousut ja sukat hän pukee yöpuvun tilalle sen kummempia ajattelematta, valkoisen paidan samoin. Se on hänen lempipaitansa, siinä on hymyilevän kuu-ukon kuva.
Seuraavaksi vuorossa olisivat farkut. Rumat, lököttävät ja epämukavat kaksilahkeiset. Ne, jotka lapsi kiskoo jalkaansa joka aamu, inhosi niitä kuinka paljon tahansa.
Tottakai hän kysyy äidiltään vähintään kerran viikossa, miksi hänen on käytettävä niitä. Eihän siskokaan käytä! Eikä lapsi ymmärrä, miksei muka voisi olla samanlainen kuin sisko.
Äiti kiertelee ja kaartelee kumman vaivaantuneena, että farkut ovat kuitenkin lämpimämmät, sopivat paremmin pihaleikkeihin. Lapsi tuijottaa takaisin tummanharmailla silmillään, kyllähän äidin pitäisi tietää. Ei hän pihalla leiki, muut vain tulevat ja aloittavat riidan siitä kenen vuoro on keinua tai tönivät toisiaan kuraan.
Ei, hän istuu paljon mielummin portailla juttelemassa kerhotädin kanssa milloin mistäkin, viimeksi kissoita. Hän pitää kissoista, eskaritädillä on niitä viisi. Niiden nimet ovat Pekka, Monni, Pilli, Pulla ja Viiru. Täti on maailman paras satutäti, lapsi rakastaa satuja melkein yhtä paljon kuin tähtiä. Saduissa on paljon tähtiä, ja prinsessoja, sellaisia kuin sisko.
Hän on kuitenkin alistunut kohtaloonsa, pukenut rumat housut jalkaansa päivä toisensa jälkeen, kiltti ja kuulianenhan hän kuitenkin on. Mutta tänään, tänään hänellä on vaihtoehto.
Viikonloppuna hän täytti kuusi vuotta. Juhlat eivät olleet isot, suku on pieni, vain äiti ja sisko ja mummi ja vaari ja Ville-setä. Mutta sitä kallisarvoisemmat ne lapselle olivat, vaikkei hän nauttinutkaan huomion keskipisteenä olemisesta samalla tavalla kuin useimmat ikäisensä.
Kallisarvoista siitä teki mummin vaaleanviolettiin paperiin käärimä lahja. Pehmeä paketti, jonka avattuaan lapsin silmiinkin syttyi tähtiä.
Se se oli, maailman kaunein hame. Ei edes siskolla ollut sellaista, mummi oli tehnyt sen varta vasten hänelle.
Ja siinä henkarilla se roikkui, lauantaista sunnuntaihin ja sunnuntaista nyt maanantai-aamuun. Lapsi ei uskaltanut koskea siihen, pelkäsi kai sen rikkoutuvan tai likaantuvan tai haihtuvan.
Nyt hän katselee sitä empien. Vilkaisee ulos, päivä näyttää viileältä. Mutta pian hän keksii ratkaisun, kipittää viereiseen huoneeseen josta sisko lähti kouluun jo tunti sitten - hui kuinka kamalan aikaisin se alkaakaan. Lapsi suuntaa vaatekaapille, ja näkee melkein heti etsimänsä.
Hän palaa huoneeseensa, ja rupeaa taiteilemaan harmaita sukkahousuja jalkaansa, tyytyväisenä oivalluksestaan.
Hetken lapsi joutuu niiden pukemiseen kuluttamaan, sukkahousut menevät ensin väärin päin, sitten kiertyvät itsepäisesti kiemuralle. Hän ei kuitenkaan menetä malttiaan, ja on kuin onkin lopulta valmis. Sukkahousut ovat liian isot, jäävät makkaralle sääriin, mutta pääasia että lämmittävät.
Tai ainakin melkein valmis. Silmät tuikkien hän ottaa henkarin, varovasti, varovasti, ettei mitään mene rikki. Koskettaa samettia, niin pehmeää! Kaukaa hän ei kuitenkaan ehdi vain olla siinä ja ihastella, äiti alkaa käydä levottomaksi. Joten nopeasti lapsi pujottaa hameen päälleen. Vaikkei hänellä peiliä olekaan, tietää, että se sopii juuri kuten pitääkin. Hän pyörähtää ympäri, hame pyörii mukana ja tähdenlento on syntynyt. Lapsi hymyilee onnesta.
Hän kiiruhtaa eteiseen äidin luo, eikä huomaa naisen ilmettä joka miettii pitäisikö sanoa jotain. Ei sano, antaa olla. Lapsi vetää vielä kengät jalkaansa, eivät ne hopeiset ole, vaan valkoiset, mutta kelpavat hyvin.
Ovi kolahtaa kaksikon perässä, äiti ja Mikko lähtevät kohti esikoulua eikä poika ole kävellä normaalisti hetkeäkään matkasta. Miksi kävellä, kun voi tanssia?