Kirjoittaja: Sudenmorsian
Ikäraja: S
Genre: fantasia
Yhteenveto: Joka päivä Metsänhenki odotti Postinjakajaa kiven päällä istuen, vierellään koira ja kasvoillaan leveä hymy, ja aina kun Postinjakaja saapui, Metsänhenki hyppäsi kiveltä alas ja juoksi hakemaan kirjeitään.
A/N: Ensimmäinen tekstini tänne, olen pitänyt jokseenkin pitkän tauon kirjoittamisesta yli parin vuoden writer's blockin takia. Idea on ollut päässäni jo pitkään ja nyt sain sen vihdoin paperille asti. Pitkästä aikaa voin olla ylpeä itsestäni edes jossain määrin.
Kirjeitä Metsänhengelle
Oli tie, ja tien lopussa talo. Tämä talo oli pieni, siinä oli sammalkatto ja lankuista tehdyt seinät, joiden väliin jääneet raot oli tilkitty sammaleella. Talo näytti jopa hieman huteralta, mutta siinä oli vakaat perustukset ja se tulisi kestämään vielä montakymmentä talvea. Talon perustusten vieressä kipitti eläimiä, ja voi kuinka monenlaisia niitä olikin. Hiiret juoksivat sinne tänne ja yrittivät päästä ovenraosta sisään, välillä jopa siinä onnistuen. Jos katsoi tarkasti, saattoi nähdä jopa siilin juoksevan talon ohi läheiselle järvelle, kiireisenä mutta kuitenkin jo kohta sieltä palaavana. Ja ne kaikki monet ötökät ja perhoset joita saattoikaan nähdä aina syksyyn asti, kunnes ne taas keväällä palasivat. Tässä kohtaa herää varmasti kysymys, kuka tässä pienessä ja herttaisessa talossa asui? Läheisessä kylässä tätä talon asukkia kutsuttiin Metsänhengeksi, mutta se tuskin oli hänen oikea nimensä. Nimi johtui siitä, että hän ei juuri koskaan lähtenyt talonsa läheltä, ja jos lähti, hän palasi takaisin jo samana iltana. Metsänhenki kävi välillä kylässä hakemassa sokeria tai muuta vastaavaa, mutta nämäkin harvat kerrat muuttuivat entistä harvemmiksi kun kylään saapui Postinjakaja, joka toimitti ihmisille paitsi kirjeet, myös tarvittavat ruuat mikäli he näin halusivat.
Postinjakaja piti Metsänhengestä, koska hänelle oli aina kirjeitä. Kaiken värisiä ja kokoisia, aina kaukaisista maista asti. Silti hän mietti mielessään joka päivä, mitä noissa kirjeissä oli, sillä aina, kun Metsänhenki sai kirjeen, hän vaikutti todella iloiselta ja innostuneelta. Joka päivä Metsänhenki odotti Postinjakajaa kiven päällä istuen, vierellään koira ja kasvoillaan leveä hymy, ja aina kun Postinjakaja saapui, Metsänhenki hyppäsi kiveltä alas ja juoksi hakemaan kirjeitään. Postinjakaja rapsutti Metsänhengen koiraa, joka olikin varsin ystävällinen koira, kunnes Metsänhenki huusi:
”Senkin koiruus, tulehan jo että Postinjakaja saa jatkaa matkaansa.”
Ja niin koira lähti juosten Metsänhengen perään, kunnes he katosivat tien päähän, eikä Metsänhenki huomannut kuinka Postinjakaja jäi katsomaan kuinka hänen selkänsä hävisi horisonttiin ja jatkoi vasta sitten matkaansa.
Ja joka päivä tämä sama tapaaminen toistui, vaikka kuluikin päiviä, viikkoja ja kuukausia Postinjakajan tulosta kylään. Lähes joka päivä Metsänhenki sai kirjeitä, harvassa olivat ne päivät jolloin Postinjakajalla ei ollut hänelle yhtään mitään. Pari kertaa hän toimitti Metsänhengelle sokeria, hunajaa tai muita ruokia, kerran Metsänhengelle oli jopa toimitettavaksi paistinpannu. Mutta silti, vaikka aikaa kuluikin, Metsänhenki istui joka päivä kivellä odottaen Postinjakajaa leveä hymy kasvoillaan, vaikka puiden lehdet alkoivat jo putoilla ja ilmat viilentyä niin, ettei ilman kaulaliinaa voinut mennä ulos. Joskus, vaikkakin harvoin, hän kiveltä hypätessään alkoi kyselemään:
”Kirje? Onhan sinulla kirje? Sano kiltti että sinulla on kirje.”
Postinjakaja ojensi kirjeen Metsänhengelle, rapsutti hänen koiraansa joka irvisti iloisesti takaisin ja kellahti maahan makaamaan.
”Kuulehan nyt koiruus, ala tulla jo. Tule nyt kiireesti”, Metsänhenki hoputti koiraa ja juoksi jo kaukana onnellisesti hyppien.
Koira nousi nopeasti pystyyn ja lähti seuraamaan Metsänhenkeä. Pian he molemmat olivat jo kadonneet, ja Postinjakaja jatkoi matkaansa, muttei koskaan kyllästynyt näkemään Metsänhengen iloisia kasvoja.
Eräänä päivänä, kun oranssit lehdet olivat jo täyttäneet maan ja tuoreet vesilätäköt kiilsivät maassa, Postinjakaja saapui normaaliin tapaansa metsänhengen luo. Tällä kertaa hän huomasi kuitenkin jo kaukaa, että Metsänhengellä oli päällään paksu takki, jonka hihat roikkuivat hänen polvissaan, koska ne olivat niin pitkät. Hypätessään alas kiveltä hän kompastui toiseen hihaansa ja lensi naamalleen maahan. Metsänhenki nosti hänet ylös ja puisteli suurimmat liat pois hänen takistaan.
”Kiitos”, Metsänhenki sanoi, ”On hankala hyppiä kun hihat tulevat koko ajan tielle.”
Koira pyöri Postinjakajan jaloissa rapsutuksia odotellen, mutta se tulisi joutumaan odottamaan niitä vielä hetken, sillä Postinjakaja pääsi vihdoin puhumaan Metsänhengen kanssa useammankin lauseen.
”Miksi sinulla sitten on noin valtavan iso takki?” Postinjakaja kysyi.
Metsänhenki kääri hihoja rullalle noin kymmenen kertaa jotta sai kätensä näkyviin, ja voi kuinka pieneltä hän näyttikään noin valtavassa takissa, kuin keijulta.
”Tämä on isäni vanha takki, eikä minulla ole neulaa tai lankaa ommella sitä pienemmäksi”, Metsänhenki huokaisi.
Postinjakaja oli juuri sanomassa jotain, kun Metsänhenki kuitenkin jatkoi:
”Mutta ei se haittaa, tämä on ainakin lämmin enkä palellu niin helposti. Paha tapani on sairastua aina näin syksyisin.”
Postinjakaja nyökkäsi ja ojensi kirjeet Metsänhengelle, jonka takin hiha hotkaisi ne sisäänsä mahdottoman nopeasti. Metsänhenki kiitti kirjeistä ja lähti kohti kotiaan, vaikkakin hitaammin kuin normaalisti, sillä takki tosiaan haittasi hänen hyppimisen ja juoksemisen sekoitustaan. Silti Postinjakaja vahti, että Metsänhenki pääsi turvallisesti katoamaan näköpiiristä, tämän varmistamisesta oli tullut Postinjakajalle jo tapa.
Seuraavana päivänä Metsänhenki ei hypännyt alas kiveltä vaan istui odottamassa kiven vieressä olevalla kannolla. Kun Postinjakaja saapui, Metsänhenki kyseli jo ahkerasti kirjettä, eikä eilisen kolhuista ollut enää tietoakaan. Postinjakaja kaivoi laukustaan Metsänhengelle hänen kirjeensä ja pienen laatikon, jonka nähdessään Metsänhenki vaikutti hämmästyneeltä.
”Se on minulta, lahjaksi”, Postinjakaja hymyili, ”Saat avata sen jos haluat.”
Vielä enemmän Metsänhenki hämmästyi kun hän avasi laatikon. Siellä oli kauniisti aseteltuna muutama lankakerä, sakset, neulatyyny jossa oli neuloja ja muutama mintun ja toffeen makuinen karkki, tai ainakin ne näyttivät minttu- ja toffeekarkeilta.
”Mutta, mutta, tämä on niin kaunis”, Metsänhenki sai huokaistua.
Postinjakaja hymyili Metsänhengelle, joka näytti pitävän lahjasta.
”Olet piristänyt päiviäni niin paljon, että ansaitset pienen lahjan”, Postinjakaja sanoi ja rapsutti Metsänhengen koiraa.
Metsänhenki ei saanut silmiään irti kiiltävistä neuloista ja lankakeristä, joita oli muutamakin eri värinen. Hänestä näki heti päällepäin, kuinka iloinen hän oli lahjastaan.
”En ole koskaan ennen saanut tällaista lahjaa”, Metsänhenki aloitti, ”Joten minun pitää kiittää sinua jotenkin.”
Metsänhenki tarttui Postinjakajaa kädestä ja alkoi johdattaa tätä tietä pitkin kohti taloaan.
”Ei sinun erikseen tarvitse”, Postinjakaja huudahti, mutta Metsänhenki oli eri mieltä.
Ei kulunut kuin pari minuuttia, kun he olivat Metsänhengen talolla. Ja millainen näkymä aukenikaan Postinjakajan silmien eteen. Talon koko edusta oli täynnä kukkia, pieniä ja suuria, kaiken värisiä ja tuoksu, joka niistä leijaili, oli taivaallinen.
”Anteeksi, talvi on jo hieman purrut tänne”, Metsänhenki huokaisi, ”Ne olivat kauniimpia keskikesällä.”
Postinjakaja sanoi, että ne olivat edelleen todella kauniita, ja huomasi, kuinka hiiri kiipesi Metsänhengen jalkaa pitkin olkapäälle, josta se siirrettiin varovasti suureen kukkaan. Metsänhenki kertoi hiirelle, että senkin tulisi laittaa talvipesänsä valmiiksi, ja niin hiiri laskeutui kukalta ja kipitti talon oven raosta sisälle.
”Mutta enhän minä voi sinua täällä ulkona seisottaa”, Metsänhenki huudahti ja avasi talonsa oven.
Talo oli satumainen, joka paikassa oli pieniä ja vähän suurempia kasveja kukkaruukussa, ja joka askeleella piti varoa ettei astunut minkään lehden tai muun osan päälle.
”Täällä on tosiaan vähän sotkuista, en odottanut vierasta vaikken minä heitä pahallakaan katso. Täällä vaan niin harvoin käy ketään”, Metsänhenki sanoi ja nosti kukan pois tuolilta läheiseen hyllyyn, joka oli jo ennestään täynnä kasveja.
Näin hän sai raivattua istumapaikan Postinjakajalle, joka istui nyt laukku sylissä pienen multaisen pöydän äärellä. Hän näki, kuinka Metsänhenki pyyhkäisi takkinsa ylipitkällä hihalla mullat pois pöydältä, laski rasian siihen ja laittoi takin toisen tuolin selkänojalle.
Pian pöydällä oli myös kaksi kuppia ja lusikkaa, ja Metsänhenki hääräili pienen puuhellan luona jotain. Hän haki ensin ulkoa puita ja sytytti tulen, varoen ettei mikään kasveista syttynyt tuleen. Sitten hän etsi pienen kuluneen kahvipannun ja kävi ulkona pumppaamassa sen täyteen vettä. Tätä koko prosessia Postinjakaja katseli sivusta, samalla kuunnellen Metsänhengen loppumatonta kertomusta kaikesta mahdollisesta. Metsänhengen koira makasi nyt Postinjakajan jaloissa väsyneenä kaikesta siitä huomiosta ja rapsutuksista mitä se oli saanut. Vesi alkoi kiehua kahvipannussa ja Metsänhenki suuntasi parilla askeleella hyllylle, joka oli täynnä kasveja. Hetken katselun jälkeen hän irrotti kasveista punaisia, keltaisia ja violetteje kukkia kämmenien täydeltä ja kaatoi ne kahvipannuun. Koko pienen mökin täytti uskomattoman hyvä tuoksu ja parin minuutin päästä metsänhenki kaatoi kahvipannusta oranssihtavan keltaista juomaa kuppeihin.
”Haluatko sokeria tai hunajaa?” hän kysyi Postinjakajalta.
Postinjakaja pyysi ystävällisesti sokeria ja sai sitä pian ison lusikallisen juomaansa.
”Nämä kasvit, keitätkö sinä teetä näistä kasveista?” Postinjakaja katseli ympärilleen.
Koko pieni mökki oli täynnä hyväntuoksuista höyryä, kuin suitsukkeita, kun Metsänhenki istui häntä vastapäätä.
”Kyllä, koska silloin minun ei tarvitse tappaa näitä kauniita kasveja. En halua tappaa ketään tai mitään. Siksi täällä kaikki saavat elää kaikki, niin kasvit kuin eläimetkin”, Metsänhenki vastasi ja katseli kuinka hiiriperhe teki hänen kesäisiin puukenkiinsä talvipesää.
Kun Postinjakaja katsoi tarkemmin, hän tajusi että Metsänhengen kynnenaluset olivat täynnä multaa.
”Sinä kasvatat nämä kaikki kasvit itse?” Postinjakaja kysyi.
Metsänhenki punastui ja nyökkäsi.
”Ne kaikki kirjeet joita saat, ne ovat kasvinsiemeniä? Kaikki nämä kukat on kasvatettu pienistä siemenistä lähtien”, Postinjakaja tajusi.
Metsänhenki nyökkäsi uudestaan ja katsoi kaikkia kasvejaan. Postinjakaja puhalsi teehensä ja maistoi sitä, ja voi kuinka hyvältä se maistuikaan.
”Niin, ne ovat ympäri maapalloa”, Metsänhenki sanoi, ”Kai se on minun tapani parantaa maailmaa. Jos saan kukat kaikkialta maapalloa kukkimaan samassa paikassa, mikseivät ihmiset voisi tehdä samoin? Kasvini tulevat ympäri maapalloa ja elävät sovussa, eikä kukaan sano että toinen olisi vähemmän arvokkaampi kuin toinen. Miksei tämä voisi päteä kaikkeen elolliseen.”
Postinjakaja katsoi Metsänhenkeen eikä voinut uskoa kuulemaansa. Tämä pieni Metsänhenki, jota kukaan kylässä ei ymmärtänyt, kertoi hänelle jotain tällaista.
”Tämä on mahtavaa”, Postinjakaja sai sanottua.
Metsänhenkikin otti pitkän hörppäyksen teestä.
”Onko teeni niin hyvää?” hän kysyi.
”Tarkoitin kyllä kasvejasi ja ajatuksiasi niiden takana. Mutta kyllä, teesi on myös aivan loistavaa. Voisin juoda sitä vaikka kuinka paljon.”, Postinjakaja selitti.
Metsänhenki katsoi ensin rasiaa ja sitten Postinjakajaa, sitten hän kiitti että Postinjakaja oli tälle niin kiltti. Kukaan ei kuulemma ollut pitkään aikaan ollut hänelle niin kiltti kuin Postinjakaja oli ollut tänä päivänä. Sitten hän oli hetken hiljaa kunnes sanoi:
”Hyvä, että teeni maistui hyvältä. Jokainen kupillinen on nimittäin erilaista, kuten myös jokainen kukka ja ihminen ja jokainen elävä eliö ovat jokainen erilaisia.”
