Nimi: Lähti kaunis päivänsäde
Kirjoittaja: Hithackhunni
Ikäraja: K-11
Genre: angst (dementia)
---
Riisuttujen kuvitelmien talo. Niin minä ajattelin dementiaosastosta ontuessani lumisia katuja. "Mennään tuon alttarin luo", äiti oli vaatinut osoittaen kirjahyllyä. Muttei hän mitään alttaria ollut nähnyt. Hänhän oli sokea. Olin katsellut hänen ponnisteluaan ylös pyörätuolista. Turvavyö oli estänyt nousemasta. Tohveli oli pudonnut lattialle. Jalka oli sojottanut eteenpäin. Olin rauhoitellakseni työntänyt pyörätuolia ympäri osastoa. Äidin vaatimaa taksia ei tullut. Kotia, johon hän sinnikkäästi pyrki, ei enää ollut.
"Kuka sinä olet?"
"Minä oon Martti. Sinun poikasi."
"Etkä ole. Missä Maria on?"
"Kuka Maria?"
"Hoitaja."
"Jaa. Odota, menen etsimään."
Talven paljaat puunrungot kumartuivat puoleeni tien vieressä. Ne ojentelivat anovina oksiaan. Toisinaan ei ollut yhteisiä sanoja, tuttuja muistoja. Toisinaan taas tunnistaminen kirkasti kasvot. Sellaista se oli. Muistot ja vaikutelmat ajelehtivat äitini mielen karikossa, enkä halunnut nähdä, millaiseen putoukseen ne päätyisivät. Väistelin jaloissani pyöriviä tummanharmaita lumikokkareita. Suljettujen toimistojen ikkunoissa kajasti illan viimeinen hohde. Niin kuin äidin kasvoilla heijastui epävarma kysymys nykyisen elämän ehdoista. Menneet tapahtumat ja nykyinen turvasäilöelämä liiskautuivat yhteen äidin muistissa Tunnistettavat kuvat haalistuivat. Olin ohittamassa satama-aluetta. Nostokurjet olivat pysähtyneet liikkumattomiksi. Kuvittelin tehdashallien kaikuvan öisin menneiden päivien elämää.
"Kukaan ei ole kertonut minulle, että mieheni on kuollut. Minä olen järkyttynyt."
"Mutta äiti. Se tapahtui kaksikymmentäkaksi vuotta sitten. Olit itse hautajaisissa. Sinä se kukatkin meidän puolesta toit."
"Mutta kukaan ei ole kertonut. Vai on Taneli kuollut. Onko hänet jo haudattu?"
Yleensä äidille ei saanut sanoa mitään poikkipuolista. Jo vuosia ennen sairauden toteamista hänen sanavarastonsa oli alkanut köyhtyä. Nyttemmin hänen entisen kielensä osaset karisivat, niin ettei hän löytänyt keinoa kertoa, mitä oli mielessä. Kun hän kadotti ajatuksistaan langanpätkän, hän alkoi pitää valittavaa jollotusta. En halunnut hänen hätääntyvän. Halusin yhteyttä vielä niin kauan kuin se olisi mahdollista. "En minä voi", oli äiti usein vuosien varrella sanonut. Kun piti muuttaa, hän ei voinut selvitä niiden kaikkien tavaroiden kanssa. Jos hän tunsi itsensä yksinäiseksi, hän ei yksinkertaisesti voinut noin vain kävellä ja mennä tutustumaan. Nyt minä halusin epätoivoisesti voida tehdä jotain avuttomuuteen vetäytymisen sijaan.
Äiti oli jatkuvasti lähdössä johonkin pois, pois nykyisestä paikasta. Vähän matkan päässä minusta auto lähti ajamaan. Ajoneuvo luiskahteli tien jäisillä urille. Oman sydämeni jäisiä uria en osannut ajaa. Näin vierelläni kaupan peilipintaisessa ikkunalasissa itseni kävelemässä pitkin katua. Katulampun valossa kuvajaiseni näytti vieraalta. Olin markkinointitehtävissä tuhansia kertoja esitellyt itsenii ihmisille, jopa ollut ylpeä luomastani profiilista. Nyt mietin esittikö antamani kuva todellista minääni, vai olinko vain monistanut itseni muotoisia aukkoja tyhjillä fraaseilla.
Painelin kotioven koodia, eikä ovi avautunut. Ihmettelin, kuinka koodi voitiin muuttaa tietämättäni. Painelin numerosarjan uudelleen. Tällä kertaa se toimi. Naurahdin omallle typeryydelleni ja astuin sisään.
Ajattelin puolitoistametristä äitiä pyörätuolissa. Survaisin tiskiharjan kattilaan keittokomeroni välikössä. Näin äidin silmissäni. Kavahdin puuttuvaa katsetta, vaikeaa puhetta, hiuspehkon sotkua. Riuhdoin kättäni vasten kattilan metallia pitkään. Mielessäni etsin katseellani hoitajia. Missä he olivat aina silloin, kun heitä tarvittiin? Jännitin kyynärvarteni lihaksia tiskiharja kouristuneessa nyrkissäni yhä uudelleen ja uudelleen. Paine kasvoi rinnassani. Aukaisin vesihanan ryöppyämään.
Muistikuvissani seisoin paikallani vaeltavien aamutakkien keskellä. Ne sopottivat, riitelivät, kaipasivat. Ne eivät tienneet, missä olivat. Heilutin kattilaa kuohussa hyräillen. Mieleni toisessa osassa seisoin paikallani ja annoin katseeni kiertää salissa. Joku itki. Joku toinen lauloi iskelmää. Radio soi taustalla. Häly piinasi kykyäni keskittyä. Sysäsin sekä harjan että kasarin käsistäni kaapin perälle. Kun juomalasi putosi kaapista tiskipöydälle ja pompahti kokonaisena ilmaan, katselin kiinnostuneena sen vierimistä tiskialtaaseen.
Myrsky oli nousemassa ulkona mennessäni nukkumaan. Mereltä tuuli puski läpi Eiran. Se pyörähti sisäpihalla, sukelsi päin ikkunaa, jonka ruudut helisivät. Kuuntelin sekä sen raivokkaita puuskia että radiota. Laivareiteillä puhalsi navakka puhuri säätiedotuksen mukaan. Radio jäi auki, kun nukahdin. Ilmavirrat nostivat unessani sateen. Kulkeuduin aalloille, vuokseen. Laineet kohosivat korkeiksi. Mainingit pyyhkivät meren pintaa. Unessani oli albatrossi, joka ei koskaan lähtenyt ajoissa matkaan. Yöllisiin kuviini sekoittui Junnu Vainion ääni. Vesiviirut juoksivat tuulessa.
Tarvoin hyökyjen päällä enkä ihmetellyt lainkaan, kuinka merellä voi kävellä. Kannoin äitiä harteillani. Vilkaisin taakseni ja näin uusien aaltojen törmäävän selustaamme. Ne jakaantuivat ja valuivat alas vellovana massana. Aloin vajota veteen. Laskin äidin alas reppuselästä. Hän jäi istumaan mainingin harjalla. Jatkoin matkaani keventyneenä. Merellä kulki muitakin ihmisiä kuka mihinkin suuntaan. Osa heistä kantoi suuria talojen tai maisemien kuvia, osa puolestaan ihmisistä. Kohdalle saapuneen laivan sumutorvi törähteli edessäni. Yövuorosta päässeet merimiehet huokasivat. Myös ulapalla hiljeni. Laivan kannella seisovan merimiehen silmissä näin suloisen tyvenen. "Kaikki joet virtaavat mereen", hän sanoi. "Vesi jatkaa virtaamistaan. Et voi sitä estää. Olet purjehtija kuten me kaikki."
Herätessäni ikkunalautaa kuorrutti ulkona paksu lumikerros. "Vaikka kaivaten muistelen", lauloi Kari Tapio radiossa. "Palaamaan sua pyydä en." Muistin unestani yhden lauseen. Koska tunnistin sen, nappasin Raamatun käteeni. En ollut koskaan ymmärtänyt äitini uskonnollisuutta, jossa jokin ylempi taho määräsi kaiken, ihmisen tyytyessä vain valitellen alistumaan. Löysin paikan Saarnaajan kirjan ensimmäisestä luvusta: "Kaikki joet laskevat mereen, mutta meri ei täyty, ja minne joet ovat laskeneet, sinne ne yhä edelleen laskevat. Kaikki sanat uupuvat kesken, kukaan ei saa sanotuksi kaikkea."
Käännyin eräänä leutona päivänä jälleen kerran kulman ympäri sairaalan pihaan. Äiti ei enää huolinut hartiahieronnasta, joka oli aikaisemmin ollut jonkinlainen tapa seurustella sanojen puutteessa. Puntarioin kuumeisesti, millaisista aiheista voisin jutella vierailun aikana.
Osastolla kysyin äidiltä, halusiko hän puhella. Hän ei halunnut. Istuimme vaieten vierekkäin, äiti pyörätuolissä ja minä jakkaralla. Ajatukseni vaeltelivat sinne tänne. Ikkunasta ei näkynyt taivasta korkeiden sairaalarakennusten välistä. Harmaavalkoinen pulu lehahti pihalla kadoten ylöspäin näkymättömiin. Hoitajien käydessä läpi raporttia kansliassa, osaston asukit istuivat päiväsalissa keskenään. Kun äiti hermostui vanhusten keskinäisestä riitelystä, myöntelin hänen olevan oikeassa ja kosketin välillä kevyesti käsivartta ilmoittaakseni olevani edelleen paikalla. Toisen dementikon jankuttava huuto pelotti häntä.
Laitoshuoltaja korjasi ruokailun jälkeen astiat pöydästä. Muistin, kuinka minua oli aikaisemmin hämmentänyt, että henkilökunnasta toiset eivät tienneet mitään siitä, mitä kulloinkin halusin kysyä. Päätin, että tänään minun ei tarvinnut tietää mitään, olla vain. Äidin tarttuessa johonkin aiheeseen virikkeellisen tunnin tietovisailussa jatkoin keskustelua siitä niin kauan kuin kiinnostusta riitti. Lähtiessäni varmistin hoitajan olevan läsnä silloin, kun äiti oli jäämässä itsekseen, jottei hätäännys valtaisi häntä eron tähden niin kuin yleensä. Kun tulin ulos vastaanottoaulan hissistä, pyyhkäisin salaa silmäkulmiani näyttääkseni tyyneltä vastaanottoluukun lähistöllä, ja astuin ulos huikaisevan kirkkaaseen iltapäivään.
