Kirjoittaja: Hallahäive
Fandom: BBC!Sherlock
Ikäraja: K-11, ihan varmuuden vuoksi
Paritus: Sherlock/Jim
Disclaimer: En omista kumpaakaan pojista, he kuuluvat BBC:lle, ACD:lle, Moffatille ja Gatissille. En myöskään saa rahaa kirjoittamisestani, kunhan huvikseni raapustelen.
Genre: Draama aavistuksella savua ja angstia
A/N: Paljon onnea sensaatio! <33 Sheriartya siitä pitävälle. Tähän tekstiin olen iloksesi tunkenut sillan, kun niistä tykkäät ja pimeää (koska en ilmeisesti osaa kirjoittaa Jimlockia päiväsaikaan...) ja omituisia keskusteluja. Oli vähän ongelmia useammankin kohdan kanssa, joskin hieman inspistä myös. Vitsi kun tää paritus on vaikea, tän jälkeen taas kyllä johnlockin pariin... Toivottavasti ne ongelmat eivät kuitenkaan liikaa paista läpi, ja tämä teksti ilahduttaa. Kommentit olisivat kivoja.
Summary: Vesi on mustaa ja savu makeaa, eikä aamua kenties koskaan saavukaan.
Illan verran äärettömiä, savua ja usvaa
Jim istuu sillankaiteella, katselee edessään avautuvaa näkymää. Mustaa vettä sillan alla, joen rannoille ripoteltuja valopisteitä. Syystuuli sivelee kalpeisiin poskiin hieman väriä ja koettaa tunkea sisään takin kauluksesta. Takaa kuuluu askeleita. Jim kääntyy katsomaan ja tarjoaa tulijalle hymyn.
Sherlock astelee hiljaa Jimin viereen, nojaa kaiteeseen.
”Sumuinen yö ja tapaaminen sillalla. Joko yrität olla romanttinen tai sitten aiot kopioida 1800-luvun sarjamurhaajaa tunnelman suhteen ja työntää minut lopulta Thamesiin. Huolestuttavia ajatuksia molemmat”, Sherlock virkkoo kuivasti.
Jim purskahtaa nauruun ja huolimatta siitä, että Sherlock oli deletoinut tähtitaivaan jo vuosia sitten, Jimin nauraessa hän tietää joutuneensa mustaan aukkoon. Sieltä ei ole pois kiipeämistä, voi vain leijua painottomana pimeydessä. Ikuisesti tai kenties kuusi pilkku kahdeksan sekuntia, Sherlock ei ole vielä varma. Hän tietää vain vierellään tyytyväisyydestä tärisevän rintakehän, syvät, syvät silmät. Syvät niin kuin joenpohja.
”No tiedäthän, kultaseni... usvaisella säällä tehdään kuulemma normaalia enemmän murhia”, Jim mumisee Sherlockin korvaan rauhoituttuaan. ”Siinä on oikeaa tunnelmaa, eikö sinustakin? Savuverho näyttämön eteen.”
”Ei lavastuksella ole väliä, tärkeintä ovat näyttelijät”, Sherlock tokaisee, katselee alas tummaan veteen ja miettii kaikkia sen kylmään syleilyyn hukkuneita. Niitä, jotka kelpasivat vain assistenteiksi, eivätkä pääosiin. Jokikin on vain yksi musta aukko, josta roju aikanaan rantautuu luiksi ja turvonneeksi lihaksi muuttuneena todelliseen maailmaan, tylsien ihmisten löydettäväksi.
”Kenties totta. Mutta jostainhan sitä pitää saada inspiraatio tekemiseen, eikö vain? Hamletkin tarvitsee kallonsa ja Julia parvekkeensa.”
”Hmm...”
Jimin sormet ovat valkeat niiden kaivaessa esiin tupakka-askin. Valkeat ja kohmeiset, kuten niillä edesmenneillä, jotka ilmestyvät rannalle Thamesin virtauksen kuljettamina. Mutta Jim ei koskaan joutuisi itse veden varaan, hänen osansa näyttämöllä tulee olemaan paljon suurempi. Sen Sherlock oli päätellyt jo aikoja sitten, silloin kun hän viimein sai vastauksensa uimaripojan hukkumiseen. Jim on hukuttaja, ei koskaan se, joka hukkuu. Sherlock pohtii, mitä se kertoo hänestä itsestään. Voisiko olla, että illan päätteeksi hän on se, joka vajoaa tummiin aaltoihin? Olen sinulle velkaa pudotuksen...
Jim vetää esiin yhden savukkeen ja vilkaisee Sherlockia härnäävästi sen sytyttäessään.
”Toivottavasti et pahastu, vaikka poltan.” Jimin ääni on kohtelias, mutta hänen lievästi huvittunut ilmeensä kertoo, että hän tietää täsmälleen kuinka paljon Sherlock pahastuu.
”Siitä vain.”
Jim kohottaa savukkeen huulilleen, vetää syvään henkeä. Hänen silmänsä sulkeutuvat nautinnosta ja niska taipuu taakse kauniissa kaaressa. Sherlock ei pysty kääntämään katsettaan. Kirpeä syysilma täyttyy makeasta savusta, joka on yhtä vaaleaa kuin usva heidän ympärillään. Sherlock kaipaa kipeästi uutta nikotiinilaastaria vastustaakseen kiusausta kallistaa päätään Jimin huulia kohti. Onhan Jim, kuten aina, kolmen laastarin ongelma.
Jim raottaa silmäluomiaan, tarkkailee Sherlockia ripsiensä takaa. Lankea, katse kuiskii. Tiedät että haluat. Sherlock pysyy paikoillaan ja huokaa savuhaituvan haihtuessa hänen kasvojensa edessä. Hän on Odysseus, mastoon sidottu kapteeni. Hän kuulee seireenin laulun, viettelevät lupaukset, muttei liikahda kaaosta kohti. Ei vaikka kenties haluaisikin. Niinpä Jim nojaa lähemmäs. Sivelee Sherlockin amorinkaarta etusormellaan, saa huulet raolleen ja ottaa ohjat omiin käsiinsä.
Jim puhaltaa seuraavan uloshengityksensä härnäävästi Sherlockin suuhun, savu matkaa keuhkoihin happea kalliimpana. Ulos se kulkee keuhkoja raapivana, värisevänä henkäyksenä. Jim hymyilee haastavasti ja Sherlock antaa tämän nojata lähemmäs, antaa maston siteiden löystyä. Heidän kylmät sormensa kohtaavat sillan kaiteella.
Jim imee suuhunsa lisää kitkerää savua, nostaa vapaan kätensä Sherlockin hiuksiin. Sitten, heidän huulensa koskettavat, ja Sherlock raottaa omiaan juuri samalla hetkellä kun Jim hengittää ulos. He suutelevat, suutelevat, ja savu polttaa Sherlockin keuhkoja. Jim ei vetäydy pois, ei anna tilaa hengittää. Hampaat pureutuvat pehmeään alahuuleen. Sherlock raottaa silmiään, kaikki on sumeaa kuin veden alla. Edessä vain Jimin silmäripset, valkeaa ihoa ja katulampun piirtämiä varjoja. Kumpikin on liian ylpeä vetäytyäkseen pois ensin. Lopulta, ikuisuuksien päästä Sherlock kääntää päätään aavistuksen, puhaltaa ilmaan tärisevän savurenkaan.
Jimin hymy hänen heittäessään tupakan alas aaltoihin on tumman kiusoitteleva. Voittajan hymy. Sherlock rypistää otsaansa ja kääntää katseensa Jimin kasvoista. Ei aio myöntää tappiotaan. Hän kaivaa taskustaan kännykkänsä saadakseen muuta ajateltavaa. Ei saapuneita viestejä tai puheluita.
”Todellako, Sherlock? Ei ole kohteliasta näpertää puhelintaan seurassa”, Jim sanoo ja laajentaa silmiään dramaattisesti. ”Luulin, että sylikoirasi on opettanut sinulle käytöstapoja.”
Sherlock mulkaisee häntä.
”Kenties olen tylsistynyt seurassasi”, tämä näpäyttää.
”Hm, vai niin... Minä voisin järjestää sinulle tapauksen vaikka heti. Lukitun huoneen, myrkytyksen, jotain seremoniallista. Kerro mitä haluat.”
”En halua sinulta mitään. Se olisi kamalan tylsää, eikö vain”, Sherlock toteaa, ”tietää motiivi jo etukäteen.”
”Kysymys kuuluukin, kultaseni, oletko varma, että tiedät sen?”
”Tietenkin”, kuuluu vastaus, eikä kumpikaan kommentoi sitä edeltävää painavaa hiljaisuutta. Niin ilta jatkuu jatkumistaan, keskustelut sulautuvat osaksi sumua. Aamulla kukaan ei enää tiedä mistä niissä puhuttiin. (valheista, kosketuksista. unista ja elämää suuremmista peleistä)
Sinä yönä he ovat äärettömiä. Usvaa ja savua. Ovat jokainen synkeä umpikuja, kaikki hämärässä hohtavat neonvalokyltit ja Thamesin sameat aallot. Lontoo kalpenee heidän rinnallaan, vanha nainen suruhunnussa ja koruttoman mustissa vaatteissa. Ja hetken Sherlockista tuntuu siltä, ettei mitään aamua koskaan saavukaan, vaan he jäävät ikuisesti pyörimään omaan pysähtyneeseen, usvaiseen ulottuvuuteensa.
Jim heiluttaa jalkojaan joen yllä ja hymisee Bachia. On lähes hiljaista, vain muutamia autoja suhahtelee heidän selkiensä takana. Kahden tai kolmen tunnin päästä esiin tunkevat postimiehet ja koiranulkoiluttajat. Mutta siihen asti kaupunki kuuluu vain kahdelle miehelle. Siihen asti Jimin hyräilevät huulet maistuvat usvalta, epätodelliselta.
