Nimi: Aarrekartatta
Kirjoittaja: nnora
Ikäraja: S
Pituus: 632 sanaa, oneshot
Genre: angst, drama, lievä romance/fluff (menneiden haaveilua)
Hahmot/paritus: Remus, paritus Sirius/Remus
Summary: (tuntui ironiselta ajatella, että hän oli hukassa itsensä kanssa, hänhän oli susi, kirjaimellisesti siis hukassa - tai sitten hukka oli hänessä, hänen sisällään, kuka tiesi)
Vastuunvapaus: Kaikki Pottermaailman tunnistettava kuuluu J.K. Rowlingille, tämän ficin juoni/teksti on minun enkä saa rahaa tästä. Biisit eivät ole minun.
Haasteet: 12+ virkettä VIII(sanalista ficin lopussa), Neljän tuvan haaste tuvalla rohkelikko, One True Something 20 fandomilla Potter
A/N: Osallistuin 12+ virkettä(versio kahdeksan)-haasteeseen ja lähdin sen pohjalta sanalistan ja tajunnavirran kera kirjoittamaan tätä, enkä tiedä tuliko tästä mitään järkevää, mutta ainakin tämän kirjoittamisesta jäi itselleni hyvä fiilis hieman surullisesta tunnelmasta huolimatta ja pidän itse tästä ihan älyttömästi, oli tämä järkevä vai ei . Ja haaste oli erittäin ihana. ♥ Ja Remus myös ja kai se on jonkinlaista fanonia(sekä omaa että yleistä), että Remus on angstinen ja pitää kahvista. ♥ :')
Otsikosta tykkään hurjasti ja se liittyykin mielestäni jollain tapaa jopa läheiselläkin tavalla itse ficciin ja mä itse ajattelen sitä merkittävämpänä seikkana kuin pelkkänä pienenä yksityiskohtana.
Tämä on vain yksi pikkuruinen oneshot, mutta itse olen tähän todella ihastunut, joten sanon tämän: odotan todella kommentteja, joten kirjoittakaa niitä, jooko? Yksikin sana riittää ja se on tärkeä mulle. En oikeastaan vielä kirjoittaessanikaan tajunnut, miten merkittävältä ja tärkeältä tämä mulle tuntuu, vaikka tämä on kuin palapeli jonka palat ei loksahda ihan paikoilleen.
Remus käveli tyhjä katua pitkin, kädet painettuina syvälle takintaskuihin ja hiukset sekaisin pohjoisesta tulevan kylmän vastatuulen vuoksi - enää ei ollut lämmintä, lokakuu oli vaihtunut marraskuuksi ja Remus paleli alituiseen, hän kun ei ollut saanut ihmissudeltaan lämpimänä juoksevaa verta.
Taivas oli harmaa ja oli vain ajan kysymys, milloin alkaisi tihkuttaa ja Remus arveli, ettei päivä muuttuisi miksikään iltapäivälläkään, kellohan ei ollut kuin kymmenen. Remus painui sisälle kuppilaan ja huokaisi hiljaa saadessaan eteensä kupillisen kuumaa, ihanasti lämmittävää kahvia ja epäilemättä liasta tummuneen vanhan lusikan ja palan sokeria. Kuppila oli äärimmäisen kuppainen ja Remus näki nurkkapöydästä loistavasti, miten pieni hämähäkki vipelsi kolhuista seinää pitkin. Se kuitenkin unohtui pian ajatusten siirtyessä Siriukseen - ikuiseen lapseen, joka oli viidennellä luokalla kekkuloinut rohkelikkopoikien makuusalissa kotoa varastetun häähunnun kanssa ollen rohkea kuten rohkelikon pitikin olla, eikä samanlainen kuin elämää pelkäävä Remus, joka ei löytänyt itsestään rohkeutta sitten piirun vertaa vaikka kuinka haututui päiviksi itsetutkiskeluun.
Remus ei voinut edes kuvitella, kuinka paljon hän kaipasi Siriusta, hänen karuja kasvonpiirteitään ja haukkuvaa naurua. Hänen tummanruskeita, miltei mustia silmiä ja rohtuneita huulia ja sitä hetkeä, kun Sirius oli nauranut katketakseen hänelle hänen tarjotessaan huulirasvaa Siriuksen rohtuneille huulille. Sirius ei ikinä ollut hetkeäkään paikallaan, hän oli rauhattomampi kuin kolmivuotias juuri ensimmäisen leluluutansa saanut lapsi ja aina menossa jonnekin eikä puhettakaan, että hänen kanssaan olisi ollut tylsiä hetkiä. Nykyään Remus tunsi olevansa umpikujassa itsensä kanssa, hänellä ei ollut töitä, ei rahaa, ei ystäviä heidän ollessa joko kuolleita tai Azkabanissa, hän oli hiljainen ja yksinäinen. Hän toivoi helppoa tietä takaisin menneisyyteen, takaisin Siriuksen kainaloon, suutelemaan tämän leukapieltä ja korvalehtiä, mutta mikään silta ei tainnut viedä takaisin menneisyyteen, takaisin hyvään, kuten Remus olisi tahtonut. Toistaiseksi mikään ei ollut vielä siivittänyt Remusta takaisin.
Hän oli eksynyt, hukassa(tuntui ironiselta ajatella, että hän oli hukassa itsensä kanssa, hänhän oli susi, kirjaimellisesti siis hukassa - tai sitten hukka oli hänessä, hänen sisällään, kuka tiesi), avuton itsensä ja maailman kanssa eikä hän yksinkertaisesti kyennyt tekemään mitään. Tai kykenihän hän, Remus oli istuttanut naapurin jästimummon perennakukkaistutukset, kun tämän polvet eivät kestäneet kyykistymistä. Remus pyyhkäisi ylikasvaneet otsahiukset kasvoiltaan ja hörppäsi kahvia, joka sai hänen irvistämään sen vanhuuden ja maun takia, hyvä ja halpa ei kulkenut käsi kädessä, vaan halvalla ei tosiaan saanut hyvää. Remus ajatteli taas Siriusta, josta hänellä oli kotonaan varmaan satoja erilaisia kuvahahmotelmia, hän kun piirtänyt melkein kaiken sen aikansa, jota hän ei lukenut. Remus oli harkinnut muitakin vaihtoehtoja elämälleen, eli toisin sanoen itsemurhaa, mutta se ei veisi häntä Siriuksen luo, hän kuitenkin eli yhä, vaikka sitten olisikin koko elinikänsä Azkabanin suojissa. Remuksen sormet tuoksuivat yhä kirveliltä, kiitos naapurin mummon lomailun sukulaisillaan, tämä oli päättänyt tuoda sukulaisiltaan tuoreita mausteita kiitokseksi kukkien kastelusta ja kirveli oli niistä ehdottomasti Remuksen lempiyrtti, sen nimikin oli jo katkeransuloinen. Petollinen. Jollain tapaa kyseenalainen, kirveli toi mieleen puhdistettavien haavojen kirvelyn täysikuun jälkeen. Mausteen nimi hämmensi Remusta aika lailla. Mutta se - ei mausteen nimi eikä hämmennys - tuonut muiston häivähdystäkään menneisyydestä, menneistä ihanista ajoista, joita ei saanut enää takaisin.
Häntä harmitti aivan suunnattomasti, ettei hänellä ollut Siriuksen vankilaan joutumisen jälkeen piirrettyä valmista aarrekarttaa, jota seuraamalla voisi saavuttaa jotain - Sirius olisi voinut piirtää hänelle hatarilla piirtotaidoillaan oikean aarrekartan, tosin oli sitten kunkin päätettävänä, ohjeistiko kartta aarteen löytämiseen vai oliko itse kartta aarre, Remuksesta kartan piirtäjä oli arvokas ja näin ollen karttakin oli, oikea aarrekartta. Oli raskasta elää päivä kerrallaan päämäärättömästi, vain pyrkien töihin jonnekin - kukaan vain ei halunnut Remusta töihin. Hän ymmärsi sen kyllä loistavasti edelleenkin, eihän hän seitsemäntoistavuotiaana teini-ikäisenäkään ollut yhtä toiveikas työnsaantinsa ja elämänsä suhteen kuten James ja etenkin Sirius oli ollut, Remus ajatteli ja hymähti surumielisesti nähdessään Tylypahkan oppilaiden iloiset ilmeet ja kuuli harvojen ikkunoiden läpi kantautuvan vilkkaan puheensorinan - Tylypahkan vankkurit olivat ilmeisesti tulleet ja tuoneet samalla kymmeniä, ellei satoja tylypahkalaisia Tylyahoon lauantaipäivää viettämään ja tavallaan Remus oli onnellinen, että suurimmalla osalla heistä oli hyvä elämä edessään vaikkei voinutkaan olla täysin katkeroitumatta.
Sanalista:
1. vastatuuli
2. taivas
3. lusikka
4. hämähäkki
5. huntu
6. kaipaus
7. silmä
8. rauhaton
9. umpikuja
10. askel
11. silta
12. siivet
13. avuton
14. istutus
15. hius
16. piirtää
17. itsemurha
18. kirveli (mauste)
19. petollinen
20. kyseenalainen
21. hämmentää
22. häivähdys
23. kartta
24. raskas
25. vankkurit