Olipa Kerran: Kosketuksesi taika (Rumple/OC, k-11) 4/4 +epilogi VALMIS

[Siunsäe]

Nimi: Kosketuksesi taika
Author: Siunsäe
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Selvää vihjailua seksiin viitaten
Paritukset: Rumplestiltskin/OC (Vivien)
Fandom: Olipa kerran [
Disclaimer: Maailma ja henkilöt Olipa Kerran eli Once Upon A Time -maailmasta; sarja on amerikkalainen huippusuosittu fantasiaseikkailu, rakastan ja suosittelen lämpimästi! Yksi OC-hahmo mukana. Hox! Belle on out eli häntä ei ole.
Summary: ”Te tunnutte tietävän paljon monista asioista, neiti Vivien."
”Se on yleensä naisten pahe”, vastasin. Tai miten sen nyt ottaa. ”Mutta jos en ole aivan väärässä, sama pätee myös teihin, herra Rumplestiltskin."
”On suuri ero, tiedänkö asioita, vai uskottelenko vain tietäväni."
”Kumpaa te sitten teette?”
”Yritän pysytellä tiedossa.”
”Entä jos se ei riitä?”
”Silloin käytettävissäni on muitakin keinoja”, hän sanoi, ja yhtäkkiä en ollut enää varma, mistä puhuimme. Tajusin sydämeni hakkaavan vauhdilla. Henkäisin tukahtuneesti.

A/N: Olen hulluna tähän sarjaan. Spoilaan vähän, mutta OC-hahmo Vivien on aika kiinnostava. Eka minämuotoisena kirjoittamani! Ficissä on neljä osaa. Kommenttia kaipaan, ihan lyhyttäkin...


_____________________________________________________


Ensimmäinen sääntö
Kutsumaton on kohtalo.


Korkokenkäni kopisivat ärsyttävästi keväisen kosteaa katua vasten. Koroista lähtevä ääni kuulosti vaikeroinnilta niiden osuessa kirskuen vasten hiekkaa, jota sulaneet kadut olivat edelleen täynnä talven jäljiltä. Myös jalkani tuntuivat vaikeroivan epämukavissa saappaissa. Minä juoksin minkä jaloistani pääsin. Olin myöhässä töistä jo kolmatta kertaa tällä viikolla. Ja minäkin vaikeroin. Ja toivoin silti, että ehtisin ajoissa.  Kirosin parantumattomuuttani samalla, kun yritin kiristää vauhtia vielä lisää, vaikka kävin jo kuntoni äärirajoilla. Läähätin kuin hyeena ja reuhdoin epätoivoisesti mukanani mustaa käsilaukkua.

Käännyin korttelin kulmasta oikealle ja vaaleat hiukset hulmahtivat kaarroksessa. Hitto. En edes ehtinyt laittaa nutturaa… Kirosin jälleen ja olin juuri nostamassa katseeni tiestä, kun iskeydyin täydellä voimalla jotakin vasten. Kiljaisin, mutten ehtinyt tehdä mitään, vaan kaaduin suoraan vastaantulijan päälle. Kuulin hänen ähkäisevän ja jonkin kovan tippuvan katukiveykselle.

Avasin silmäni ja tajusin samassa makaavani miehen rinnan päällä. Jalkani sojottivat ties minne. Näin ensiksi vain tumman villakangastakin ja kun kohotin katsettani, näin vanhemman miehen kasvot, jotka tuijottivat minua. Kasvomme olivat senttien päässä toisistaan ja tapitimme toisiamme pöllämystyneinä. Miehen ilme oli kummallinen, enkä ollut aivan varma, oliko hän järkyttynyt vai vihainen. Sitten hätkähdin. Nousin äkkiä käsivarsieni varaan ja peruutin kömpelösti pois miehen päältä. Hiton hitto.

”Anteeksi, olen niin pahoillani” höpötin vaivaantuneena ja kömmin ylös puistellen pölyjä vaatteistani nolona. Minua hävetti ja yritin välttää katsekontaktia mieheen. ”Toivottavasti teihin ei sattunut. Tämä oli täysin minun syytäni…”

Mies ei sanonut mitään, mutta nousi istumaan. Ihmettelin, kun hän ei noussut seisomaan ja käännyin lopulta katsomaan häntä. Mies oli vanhempi herrasmies, hänellä oli puolipitkät hiukset ja yllään tyylikäs pitkä takki sekä suorat housut. Hänen kasvoissaan näkyi syviä uurteita, mikä kertoi hänen nähneen elämää. Samassa punastuin ajatuksilleni ja moitin itseäni katkerana. Et ole itsekään mikään nuori kaunotar!

Mies istui edelleen kadulla ja katsoi nyt minua merkitsevästi. ”Jos mitenkään voisit, kultaseni”, hän sanoi hiven sarkasmia äänessään ja vinkkasi sivulleen.

Silloin tajusin, että mies istui, koska hänen kävelykeppinsä oli lennähtänyt törmäyksessä parin metrin päähän. Nyt tiesin, mikä katuun oli kolahtanut. Nappasin nolona pitkän mustan kävelykepin maasta ja ojensin sen miehelle. Hän tarttui siihen napakasti ja nykäisi sen käsistäni. Sitten hän alkoi kavuta ylös keppiinsä tukeutuen. Mietin, mistä hän oli tuttu. Hänen noustessaan ylös tajusin lopulta, että edessäni seisoi Storybrooken kaupunginjohtaja Herra Gold, toiselta minältään Rumplestiltskin, itse Pimeä Olento.

Vaihdoin asentoa vaivautuneena. Kun Herra Gold katsoi minua, hänen kulmansa kurtistuivat.
”Kiire johonkin?” hän kysyi. Hänen äänensä oli kevyt ja hiljainen, ja hänen puheessaan oli outo, elegantti korostus. Hän puhui hyvin nopeasti.
”On. Kyllä, itse asiassa olen jo myöhässä töistä”, sopersin ja tunsin käsieni hikoavan. Ahdistavaa.
”Sitten teidän varmaan kannattaa kiirehtiä”, Herra Gold sanoi puhutellen edelleen kepeään sävyyn. Sitten hän vilkaisi silmäkulmastaan maata, ”ja kerätä tavarasi kadulta”, hän jatkoi huvittuneena.

Tuijotin häntä pöllämystyneenä ja katsoin sitten jalkakäytävää, jossa käsilaukkuni retkotti pitkin pituuttaan ja, pahinta kaikista, koko sen sisältö oli valunut ulos. Maassa oli meikkieni, lompakkoni, avainteni ja kalenterini lisäksi erinäisiä muita tavaroita. Samassa tajusin kauhukseni, että varalta mukaani ottamat räikeän turkoosit pitsiset stringit loistivat koko komeuden päällimmäisenä. Ei voi olla totta! Miksi, oi miksi, minun piti ottaa nuokin mukaan? Herahdin räikeän punaiseksi. 

Hyökkäsin nolona laukkuani kohti ja saalistin kirkuvat stringit äkkiä piiloon sen syövereihin. Minulle oli tullut äkkiä yllättävän kuuma. Ladoin nopeasti loputkin tavarat laukkuun ja lopulta nousin ylös häveliäästi. Herra Goldin kasvoille oli noussut vino hymy ja hän kohotti kulmiaan kohdatessaan katseeni.
”Kiinnostavaa”, hän sanoi ja tuijotti minua intensiivisesti.

Hetkeen en tiennyt mitä vastata. Tuijotin vain häntä hämmentyneenä. Onko hän pervo? mietin, mutta lähinnä tunsin itseni pervoksi. Kuka kantelee stringejä laukussaan työmatkalla? Ja törmää fiiniin herrasmieheen sanan varsinaisessa merkityksessä…

Tilanne oli yhtä aikaa niin huvittava ja ahdistava, että halusin nopeasti pois. Lisäksi tajusin olevani tosi myöhässä.
”Jos suotte anteeksi, niin minun on pakko lähteä nyt”, sanoin, enkä katsonut suoraan miehen kasvoihin. Minua hävetti niin paljon, etten olisi kyennyt siihen.
”Menkää siis”, Herra Gold sanoi ja näin hänen kohottavan keppiään hiukan.

Vilkaisin häntä nopeasti ja näin hänen katsovan minua tutkimattomasti. Sitten käännyin ja lähdin kävelemään rivakoin askelin vastakkaiseen suuntaan. Kumma tunne velloi sisälläni. Vaikka olin jo karmivan myöhässä työpaikastani ravintola Winteristä, en silti kehdannut juosta enää. Minun tuurillani olisin kaatunut uudelleen. Lisäksi jostain syystä minulla oli sellainen tunne, että Herra Gold katseli paraikaa perääni. En kääntynyt katsomaan. Hänen ulkokuorensa oli pelottavan oloinen. Muuten hän vaikutti hyvin oudolta ja salaperäiseltä mieheltä. Jollain tapaa lyhyt kiusallinen tapaamisemme oli pureutunut ihoni alle ja koskettanut kiinnostustani.

En ehtinyt töihin ajoissa. Pomoni ei ollut iloinen asiasta, eikä tyytynyt selitykseeni. Eipä tietenkään. Minun olisi jo korkea aika oppia jotain. ”Sinä olet sellainen haahuilija, Vivien. Jos et olisi ykköstarjoilijamme, saisit potkut.” Sama laulu joka kerta. Pah. Itse sanoisin, että olen vain oman tieni kulkija.

Työskentelin ravintolan tarjoilijana ja tänään työpäiväni oli erittäin kiireinen. En ehtinyt ajatella aamun kummallista välikohtausta koko päivänä ja kun lopulta tulin illalla kotiin, olin aivan poikki rankan työpäivän jälkeen. Levittäydyin raukeasti sohvalle pitkin pituuttani. Oloni oli kuitenkin syystä tai toisesta yllättävän kankea. Ehkä kirotuilla korkosaappailla oli osansa asiassa. Hetken levättyäni päätin lähteä lenkille ajatellen sen piristävän.

Pidin urheilusta, oikeastaan juokseminen oli intohimoni. Minulla oli hyvä kunto ja juoksin äärettömän pitkiä matkoja erilaisissa maastoissa. Storybrooken jokavuotisessa maratonissa pingoin usein kärkijoukoissa. Liikunta oli minulle myös omanlaista terapiaa; se hoiti sekä henkisesti että fyysisesti. Tänään päätin hölkätä metsään. Oloni rentoutui jo ensimmäisen kilometrin aikana ja ajatukseni alkoivat lentää. Jostain syystä Herra Gold pyöri mielessäni. Miehen kasvot olivat iskostuneet päähäni ja askartelin tuntemattomien kysymysten äärellä. Sanottiin, että Herra Gold –siis Rumplestiltskin oli paha, ”Pimeä Olento”, että hänellä oli mahtavia taikavoimia ja että viimeisenä kaikista juuri häneen ei saanut luottaa. Muistan, kuinka äitini varoitteli minua aikoinaan. Älä ikinä keskustele Pimeän Olennon kanssa. Älä ikinä solmi sopimusta Pimeän Olennon kanssa. Ja viimeisenä kaikista. Älä missään tapauksessa ikinä anna sydäntäsi Pimeälle Olennolle. Varoitukset olivat peräisin nuoruusajoiltani, jolloin olimme asuneet vielä Lumotussa Metsässä. Mutta syystä tai toisesta minua oli aina kiinnostanut kaikki kielletty. Monia siihen kiusalliseen piirteeseen liittyviä tekoja kadun edelleen.

Hölkkäsin ajatuksissani seuraillen kuivunutta ojantörmää yhä syvemmälle metsään. Puusto tiheni ja luonnonvalo väheni mitä edemmäs jatkoin. En silti huolestunut. Tunsin metsän kuin oman kotini; olin lenkkeillyt siellä niin kauan kuin jaksoin muistaa. Kun ensimmäinen kirous murtui, ja kykenimme jälleen muistamaan keitä todellisuudessa olimme, emme kuitenkaan päässeet enää takaisin Lumottuun Metsään, vaan jäimme loukkuun Storybrookeen. Ratkaisua etsiessä kaupunkilaisten elämä oli pikku hiljaa palannut takaisin entisiin uomiinsa, ja niinpä minäkin löysin itseni jälleen tutuilta lenkkipoluiltani. Kummallista kyllä, uutta kirousta ei vieläkään ollut saatu murrettua, ja ratkaisu antoi edelleen odottaa itseään. Jostain syystä olin varma, että mystinen maagikko Rumplestiltskin tiesi siitäkin asiasta jotakin.

Suunnistin kahden paksurunkoisen kuusen väliin ja tajusin samassa juoksevani suoraan kohti toista ihmistä. Säikähdin sydänjuuriani myöten. Tein äkkipysäyksen ja olin vähällä kaatua nenälleni kosteaan maahan väistäessäni edessäni seisovaa henkilöä. Seisahduin ja otin tukea toisesta suuresta kuusesta vieressäni. Loin ensimmäisen pöllämystyneen katseeni mieheen ja tajusin samassa seisovani jälleen vastakkain Herra Goldin kanssa. Mies näytti tyylilleen uskollisesti hiukan kauhtuneelta, mutta silti oman arvonsa tuntevalta. Minun tuuriani. Irvistin.

Nyt hän seisoi erittäin kaupunginjohtajamaisesti jalat hienoisessa haara-asennossa ja niiden välissä olevaan kävelykeppiinsä kevyesti nojaten. Ja hän tuijotti minua vastaan yhtä tutkimattomasti kuin aiemmin päivällä.
”Aiotteko jälleen törmätä minuun?” hän kysyi samalla, kun hänen kasvoilleen nousi pieni hymy.
Olin niin häkeltynyt, etten saanut heti sanaa suustani. Päässäni pyöri tuhat ajatusta. Mitä ihmettä hän tekee keskellä metsää tähän aikaan illasta? Tuskin hän kuitenkaan lenkillä on. Vilkaisin hänen vaatteitaan: edelleen huopatakki kera suorien housujen sekä kiiltävien mustien kenkien –ja hautasin kaikki ulkoiluun liittyvät mielikuvat. Tämäpä outoa.

Katsoin häntä arvioivasti ja kun puhekykyni palasi, päätin koittaa erilaista taktiikkaa.
”Ettekö te puolestanne kykene olemaan erossa minusta?” kysyin seesteisesti ja näin hänen kulmiensa kohoavan. Jes. Osui nappiin.
”Se riippuu täysin siitä, miten te asian ajattelette”, hän vastasi erittäin monimutkaisesti. Otin hänen sanansa haasteena.
”Jos te saisitte päättää, kuinka te asian ajattelisitte?” heitin pallon takaisin hänelle.
Hän hymähti, muttei sanoilleni vaan omille salaisille ajatuksilleen. ”Minä en ole mies, jonka tekemisistä kannattaa ottaa selvää.” hän vastasi lopulta ja katsoi minua merkillisesti. Pelottavaa.
”Seuraatteko te minua, Herra Gold?” kysyin ja hänen ilmeensä muuttui, kun kuuli minun käyttävän nimeään.
”Jos välttämättä haluatte tietää… Tosiasiassa, hyvä neiti, olin ainoastaan etsiskelemässä korvasieniä. Ne kasvavat täällä keväisin”, hän vastasi puristaen suunsa tiukaksi viivaksi. Ja paskat.
”En näe missään sienestyksenne tuotosta”, huomautin oitis.
”En ole vielä löytänyt yhtäkään”, edessäni seisova herrasmies vastasi ja väläytti minulle pisteliään hymyn.

Katsoin häntä hetken varautuneesti. ”Sitten teidän on varmaan paras jatkaa etsintöjänne”, sanoin lainaten ontuvasti hänen aamuista repliikkiään.
”Tosiaankin”, Herra Gold vastasi ja tumma varjo käväisi hänen kasvoillaan. Silti hän hymyili edelleen, mahdollisesti entistä viekkaammin.
Katsoessani hänen ruskeisiin silmiinsä tunsin oloni hassuksi. Jos olisin uskonut johonkin niin utopistiseen käsitteeseen kuin kohtaloon, olisin juuri silloin luullut sen kosketuksen pyyhkäisseen ylitseni. Tajusin samassa, että olin juuri rikkonut äitini ensimmäistä kieltoa. Älä koskaan keskustele Pimeän Olennon kanssa. Mieleeni nousi vanha sanonta. Ensimmäistä seuraa aina toinen. Ja ei toista ilman kolmatta. Karistin äkkiä oudot ajatukseni romukoppaan. Käänsin katseeni pois hänestä ja yritin näyttää itsevarmalta.

Sitten syöksähdin sanaakaan sanomatta hänen ohitseen niin, että kylkeni melkein kosketti hänen olkapäätään. Mutta vain melkein. En aikonut huutaa hänelle enää mitään ja yritin tavoitella jälleen rytmikästä lenkkeilytahtiani. Sekosin kuitenkin jälleen totaalisesti askelissani, kun kuulin yllättäen hänen äänensä takaani.
”Nauti lenkistäsi, kultaseni”, hän huikkasi perääni ja hänen äänensä kuulosti luonnottoman kimeältä.
En kuitenkaan kääntynyt katsomaan taakseni, vaan kiristin ainoastaan vauhtiani ahdistuneena. Hikivana norui otsaltani.
Ei ole totta. Hän tiesi, että olin täällä. Hän tiesi tarkalleen, mistä löytäisi minut.

[Siunsäe]

ranpururin: Kiitos kommentistasi!! Ihan huippua kun jaksoit väsätä noooin pitkän ja rakentavan kommentin. Ja parasta oli, että Rumple on mielestäsi itsensä.

A/N: Olen tosi pahoillani, että kakkosluvussa on kestänyt. Ette varmaankaan usko, mutta koneeni oikeasti hajosi alkuviikosta ja jouduin kiikuttamaan sen oikealle tietokonenörtille, joka kaivoi kuolleen läppärini sisuksista kaikki kuvani ja tiedostoni, siis myös tämän ficin! Pelkäsin todella, että tämä oli hävinnyt kokonaan bittiavaruuden syövereihin. Onneksi ei!!
Nyt kuitenkin: loput luvut ilmestyvät muutaman päivän sisällä. Lupaan.


_______________________________________________


Toinen sääntö
Menneisyys on taakka.


Aamulla nousin ylös yhdeksän aikoihin. Päätin lähteä aamukahville vakiopaikkaani, majatalo-ravintolaan nimeltä Granny’s. Sitä pyörittivät Ruby eli Punahilkka yhdessä mummonsa kanssa. Uskaltaisin väittää, että heidän paikkansa oli Storybrooken tunnetuin, ja ruuhkaa varmasti riittäisi erityisesti lounasaikaan. Halusin silti ehtiä kahville ennen yhtätoista, jolloin työvuoroni alkaisi. Tänään en aikonut myöhästyä. Kuten en koskaan… Silti, tämä vakaa päätös mielessäni puin asiallisen suoran hameen ja harmaan paidan ylleni, sitaisin hiukseni nutturalle (Vautsi!) ja olin kerrankin ajoissa valmiina lähtöön. Vedin jalkaani korolliset saappaat, vaikka jalkapohjat tuntuivatkin huutavan minulle toinen toistaan hävyttömämpiä solvauksia. Yritin olla ajattelematta tykyttävää kipua päkiöissäni ottaessani ensimmäisiä varovaisia askelia kirotulla katukiveyksellä. Oli vain niin ihanaa, kun kevät viimein tuli ja korkokengät sai jälleen kaivaa ulos kaapin pohjilta pölyttymästä. Tästä ilosta olin valmis hiukan kärsimäänkin.

Jalkojen kipu sai minut kuitenkin ajattelemaan kivun syytä eli eilistä työmatkaani ja sitä kautta Herra Goldia. Mielessäni vilahti tahattomasti ajatus, tulisinko tapaamaan hänet tänäänkin jossain. Vilkaisin äkkiä ympärilleni ja varmistin, ettei hän vain ”sattumalta” näkyisi kuljeksimassa lähettyvilläni. Sitten pudistin huvittuneena päätäni vainoharhaisuudelleni. Herra Gold oli kyllä outo, muttei sentään niin outo.

Tullessani Granny’s-majatalon pihaan, sisältä kuuluva mekkala kantautui ulos asti. Astuin sisään kahvilan ovesta, ovikello helähti iloisesti saapumiseni merkiksi. Samassa tajusin, että ruuhkaa todellakin oli. Koko Storybrooke oli ilmeisesti päättänyt tulla lounastamaan ja kahvittelemaan juuri samaan aikaan ja samaan paikkaan. Huokaisin syvään. Annoin katseeni kiertää kahvilassa ja mietin, mahtuisinko mihinkään istumaan. Ruby näkyi puikkelehtivan pöytien välissä vastaanottamassa tilauksia toisessa päässä kahvilaa. Itse Granny seisoi tiskin takana ja jutteli vilkkaasti puuseppä Herra Marcon kanssa. Kahvilassa oli valoisaa ja ilmassa leijui tuoreen rasvan haju. Otin ensimmäisen epäröivän askeleen kohti tiskiä. Juuri silloin näin, kuinka ikkunan viereisestä loosista nousi ylös neljä työmiestä ja koko pöytä vapautui kerralla tyhjäksi. Hengähdin toiveikkaasti ja hyppelehdin toisia asiakkaita kömpelösti väistellen istumaan tyhjille paikoille. Kävipä tuuri. Samassa Ruby ilmestyi eteeni.

”Vivien! Mitä saisi olla?” hän kysyi silmät sädehtien. Ruby oli parhaimmillaan kiireessä, mikä taas oli minun heikkouteni. Ruby myös omasi suuret silmät sekä kaikkien naisten unelmavartalon, eikä hän todellakaan pelännyt esitellä sitä. Hän oli pitkäsäärinen, hoikka ja tummatukkainen nainen, jolla oli pokkaa vaikka muille jakaa, usein jopa liiaksikin. Hän oli mahtava persoona, ja pidin hänestä erityisellä tavalla, vaikka olimmekin tutustuneet vasta ensimmäisen kirouksen murruttua, emmekä tienneet toistemme menneisyydestä paljoakaan. Siitä olin ainoastaan hyvilläni. Menneisyys on taakka.

”Huomenta, Ruby. Iso suklaalatte”, vastasin hymyillen.
”Tietenkin”, Ruby sanoi ja iski silmää. Olin ilmeisesti ennenkin vieraillut täällä.
”Miten on mennyt?” kysyin.
”Kiireisesti, kuten näet. Mutta olen tavannut taas miehen…” Ruby vastasi innoissaan ja hyppäsi istumaan pöydän päälle.
Mikä yllätys.

Kohotin kysyvänä kulmiani ja yritin näyttää erityisen pirteältä. Minua kiinnostaa. Minua kiinnostaa. Kiinnostaisihan minua, mutta tämä uusi mies on ainakin viideskymmenes tässä kuussa, ja todennäköisesti jo huomenna Ruby juoksisi häntä karkuun. Hänellä oli paha tapa hurahtaa retkuihin.
Ruby kuitenkin selosti jo posket punoittaen kuin viimeistä päivää, ”…hän on tosi komea ja kiva, ja minusta tuntuu, että hän on erilainen –”
”Ruby!” takaamme kuului äkkiä huuto, joka huojennukseni keskeytti Rubyn orastavan rakkauskertomuksen. Käännyimme katsomaan tiskille, jossa Granny oli havahtunut tiiviistä keskustelustaan Marcon kanssa ja viittilöi nyt kiivaasti kohti läheistä pöytää, johon oli juuri saapunut ryhmä uusia, nälkäisiä työmiehiä.
Ruby kääntyi nopeasti takaisin minun puoleeni hymyillen leveästi. ”Ah. Pitääkin mennä!” hän huikkasi ja pomppasi alas pöydältä ketterästi kuin kissa. Sitten hän oli jo tiessään.

Komeiden rakennusmiesten tulo sai Rubyn unohtamaan minut, ja jonkin ajan kuluttua Granny tarjoili minulle suuren höyryävän latteni pahoittelevan hymyn kera. Vastasin hänen hymyynsä hyväntahtoisesti. Onneksi minulla ei ollut kiire. Tällainen oli niin Rubya, etten osannut kuin nauraa sisäänpäin. Ehkä vielä jonakin päivänä hän löytäisi sen unelmien prinssinsä.

Ovi kävi jälleen, ja vilkaisin tulijaa puolihuolimattomasti. Samassa silmäni nauliutuivat takaisin oviaukkoon ja meinasin tiputtaa suklaalatten käsistäni. Kasvoilleni juuttunut hymy hävisi pois, kun tunnistin tulijan. Kaupunginjohtaja Herra Gold oli saapunut kahvilaan yhtä tutkimattoman näköisenä kuin aina, enkä todellakaan ollut ainoa, joka jähmettyi hänet nähdessään. Mietin salaa, kuinka hän oli onnistunut saavuttamaan niin huono maineen kaupunkilaisten suosiossa. Herra Gold ei näyttänyt välittävän muiden reaktiosta, vaan pyyhki tyynenä ravat kengistään ja riisui takkinsa oven vieressä olevaan naulakkoon. Sitten hän katsahti ympärilleen, ja sydämeni tuntui pysähtyvän, kun hänen katseensa pysähtyi minuun. Ja olisin voinut pyörtyä, kun tajusin, että ainoa jäljellä oleva tyhjä paikka oli minun loosissani ja että samalla hetkellä hän lähti tulemaan minua kohti. Hän käveli ontuen, kävelykeppiinsä tukeutuen, mutta silti hänen askeleissaan oli pelottavaa päättäväisyyttä. Minua värisytti ja käänsin katseeni mahdollisimman viileästi pois ja tuijotin ikkunasta ulos yrittäen etsiä ulkoa jotain kiinnostavaa seurattavaa.

Hän pysähtyi vierelleni. Kohensin ryhtiäni hermostuneena. Siitä huolimatta en antanut ilmeeni värähtääkään.
”Onko tässä vapaata? Voinko liittyä seuraanne?” kuulin hänen tumman äänensä kysyvän muodollisesti. Voi luoja.
Kohotin leukaani ja vilkaisin häntä. Sitten nyökkäsin lyhyesti ja yritin keskittyä jälleen ikkunasta avautuvaan aamuiseen ruuhkaliikenteeseen. Suljin silmäni ohimeneväksi hetkeksi, kun kuulin hänen istuutuvan alas vastapäähäni. Istuimme hetken hiljaa ja tunsin hänen silmiensä tarkkailevan itseäni. Siemaisin kahvikupistani peittääkseni hermostukseni. Samassa vedin kahvia henkeeni ja sain järjettömän yskänkohtauksen. Pärskin hulluna ja tunsin kyynelten kihoavan silmiini. Luulin tukehtuvani.

Herra Gold katsoi minua hetken huolestuneen oloisena ja ojensi sitten povitaskustaan valkoisen nenäliinan. Kurotin pöydän yli rajusti köhien ja sieppasin liinan kiitollisena. Henki alkoi jo hiukan kulkea ja yskin nenäliinaa vasten. Se oli pehmeä ja tuoksui laventelille. Räpyttelin vettä ripsistäni. Lopulta hengitykseni tasoittui rauhalliseksi ja kykenin puhumaan jälleen. Rykäisin vielä kerran ja yritin kerätä henkistä voimaa kyetäkseni kohottamaan katseeni vastapäätä istuvaan mieheen. Todella. Täydellistä. Räit hänen nenäliinansa. Syvä puna nousi kasvoilleni.

”Olen pahoillani”, sanoin ja katsoin Herra Goldia, joka katseli minua seesteisesti pöydän toiselta puolelta pieni hymynkare huulillaan. Tajusin äkkiä, mikä minua hänessä niin kovin ärsytti. En millään saanut otetta hänestä tai selvää hänen ajatuksistaan.
”Ostan teille uuden”, jatkoin vaivautuneena ja heilautin ilmeisesti silkistä valmistettua nenäliinaa ilmassa. Setelien kuvat vilkkuivat silmieni verkkokalvoilla huolestuttavasti.
”Ei tarvitse, kultaseni”, hän sanoi, ja vino hymy säilyi edelleen hänen uurteisilla kasvoillaan. Kiivastuin, sillä hän sai minusta aina ärsyttävästi yliotteen tuolla typerällä nimittelyllään. Sellainen vain kuulosti niin hullunkuriselta hänenlaisensa herrasmiehen suusta. Muistutin äkkiä itseäni, että kaikesta huolimatta hän oli oikeasti Rumplestiltskin, joka oli kaikkea muuta kuin herrasmies. Tai mitäpä minä asiasta tiesin; en ollut kertaakaan tavannut häntä Lumotun Metsän aikana, ennen kirousta.

”Ette varmaankaan usko, mutta minulla on noita useita”, hän jatkoi, kun en sanonut mitään.
Työnsin nenäliinan nolona laukkuuni. Ette varmaankaan usko, mutta uskon. Vastasin mielessäni.
”Kiitos”, sanoin ainoastaan ääneen.
Herra Gold tuijotti minua ja hänen ruskeiden silmiensä katse syveni, kun hän kysyi: ”Kuka te olette?”

Yllätyin kysymyksestä. Olisin odottanut aivan jotain muuta. Minua ärsytti hänen mitäänsanomaton tuijotuksensa, joten vastasin arvoituksellisesti: ”Olen tänään mahdollisesti jotain muuta, kuin huomenna tulen olemaan.”
Nyt näin hänen ilmeensä muuttuvan, kun hänen katseeseensa ilmaantui häivä turhautumista. Vau. Hän todellakin haluaa tietää, kuka olen.
”En myöskään ole mies, jota kannattaa pitää jännityksessä”, hän vastasi viitaten eiliseen keskusteluumme metsässä.

Hetken nautin ajatuksesta, että oli olemassa jotain, mitä hän ei tiennyt ja jonka hän jostain syystä halusi kovasti saada tietää. Sitten päätin jälleen vaihtaa taktiikkaa. Ehkä hän lakkaisi olemasta ärsyttävä, jos minäkin lakkaisin.
”Nimeni on Vivien”, sanoin, mutten vaivautunut kättelemään. Seurasin vain hänen reaktioitaan kulmieni alta.
Yllätyksekseni hän kurtisti kulmiaan. ”Vivien..” hän maisteli nimeäni suussaan, mutta näytti siitä huolimatta tyytymättömältä.
”Mutta kuka te oikeasti olette?” hän kysyi ja kiinnostus aivan huokui hänestä ylleni.

Tiesin tarkalleen, mitä hän halusi tietää. Hän janosi tietää, kuka olin ollut Lumotussa Metsässä, ketkä olivat vanhempiani, ja mitä olin tehnyt. Olin suoraan sanoen ihmeissäni, ettei hän tiennyt jo. Mutten kuitenkaan aikonut antaa hänelle tietoja. Menneisyydessäni ei ollut mitään tiedettävää. Sillä minäkään en tiedä.
”Vain Vivien. Se on oikeasti nimeni”, vastasin ja uskalsin jo hymyillä hivenen vahingoniloisesti. Kerrankin minulla oli kaikki kortit käsissäni. Kun hän katsoi minua turhautuneena, jatkoin: ”Se on totuus! Kertoisin, jos voisin, mutten muista mitään muuta.”

Herra Goldin otsassa olevat rypyt syvenivät entisestään, mutta hän ei onneksi sanonut enää mitään.
Avasin suuni uudelleen. En halunnut, että hän alkaisi udella. Oli aika puhua hänestä. ”Ja te olette kaupunginomistaja Herra Gold.”
Se ei oikeasti ollut toteamus, vaan kysymys. Hän tuijotti minua ja tutkimaton ilme oli jälleen palannut hänen kasvoilleen. Huomasin hänen naputtelevan sormellaan pöytää äänettömästi. Sitten hän virnisti.
”Saanen esittäytyä”, hän aloitti ja nosti oikean kyynärvartensa ilmaan ja kosketti sitä kevyesti toisella kädellään, aivan kuin kehystäen itseään. ”Nimeni on Rumplestiltskin”, hän sanoi painottaen selvästi nimen alkua, pitkittäen ensimmäistä tavua. Hänen äänensä pysyi silti rauhallisena ja hallittuna, ääniala vain ehkä nousi hivenen

Katsoin häntä avoimesti kiinnostuneena. Hänen kasvoilleen hiipinyt virne syveni ja hän katsoi minua takaisin intensiivisesti. Enkä yhtäkkiä saanut enää silmiäni irti hänestä. Tolkutin mielessäni itselleni, että hän oli vaarallinen ja osasi käyttää taikaa, mutta samalla tajusin, ettei hänen puoleensavetävyys johtunut taikavoimista. Hän oli liian karismaattinen. Hälytyskellot soivat jossain syvällä mielessäni. Ruskeat silmät tummenivat hetki hetkeltä. Olin hänen vankinsa. Tuijotimme toisiamme herkeämättä.

Samassa outo lumous väliltämme särkyi, kun Rubyn kirkas ääni katkaisi sen:
”Entä mitä teille saisi olla, Herra Gold?”
Rumplestiltskin havahtui ja kääntyi väkinäisesti katsomaan Rubya. Minä kuitenkin tuijotin edelleen vastapäässäni istuvaa miestä ja silloin ymmärsin, kuka hän todella oli. Itse Pimeys istui samassa pöydässä kanssani ja katsoi nyt kärsimättömän näköisenä Rubya, joka odotti kasvoillaan hiukan tuima ilme. En voinut välttää ajatusta, että Ruby oli tullut keskeyttämään keskustelumme tahallaan.

”Vihreää teetä, kiitos”, hän vastasi Rubylle välinpitämättömästi, äänessään hiukan kärkevyyttä. Hänen katseensa viesti selvää poistumiskäskyä, jota Ruby ei tietenkään noudattanut, ei heti. Ei hänen mielikseen.
”Tulossa”, hän sanoi kuivakasti ja kääntyi katsomaan minua, ”Ja Vivien, jos hänen seuransa ei miellytä, tule sanomaan minulle heti.”
Häkellyin hieman Rubyn reaktiosta, mutta onnistuin säilyttämään kasvoillani neutraalin ilmeen. ”Ok, Ruby”, vastasin hymyillen rauhoittavasti ja nyökkäsin antaen hänelle luvan poistua. Ennen lähtöään Ruby mulkaisi vielä pahaenteisesti pöytäseuralaistani ja kääntyi sitten marssien matkoihinsa.

”Täällä on aina niin hilpeä tunnelma”, samainen pöytäseuralaiseni totesi heti Rubyn ehdittyä kuuloetäisyydelle.
Katsoin häntä arvioivasti. ”Kuulkaa, te olette Rumplestiltskin, kuten äsken kerroitte. Oli tilanne mikä hyvänsä niin en ihmettele, ettei teitä kohdella kovin lämpimästi. Uskokaa pois, mutta tiedän täysin, mistä puhun.”
Rumplestiltskin kohotti kulmiaan hiukan surumielisesti –tai ehkä vain kuvittelin jälkimmäisen. ”Taialla on aina hintansa. Menneisyyteni merkitsee paljon”, hän sanoi hiljaa, pohtivasti.
”Sanoitte mitä sanoitte, niin menneisyys on taakka”, totesin ja hörppäsin kahviani kuin sanojeni vakuudeksi. Minulla oli kokemusta enemmän kuin hän uskoikaan, mutta siitä en halunnut puhua hänen kanssaan.

Granny pelasti minut tukalaksi muuttuvasta tilanteesta saapumalla pöytämme viereen ja tarjoilemalla vihreän teen. Rumplestiltskin kiitti lyhyesti, mutta hänen huomionsa oli arvatenkin aivan jossain muualla. Hän katsoi suoraan minuun järkähtämättömän tiiviisti kuin pohtien sanojani.
”Te tunnutte tietävän paljon monista asioista, neiti Vivien”, hän sanoi Grannyn poistuttua.
”Se on yleensä naisten pahe”, vastasin. Tai miten sen nyt ottaa. ”Mutta jos en ole aivan väärässä, sama pätee myös teihin, herra Rumplestiltskin”, jatkoin. Vastapäätä pöytää hän siemaisi teetään liian tyynen oloisena.
”On suuri ero, tiedänkö asioita, vai uskottelenko vain tietäväni”, hän sanoi ja asetti kyynärpäänsä pöydälle, risti sormensa ja laski leukansa kämmentensä varaan.

Kiinnostuin hänen sanoistaan. ”Kumpaa te sitten teette?”
”Yritän pysytellä tiedossa.”
”Entä jos se ei riitä?”
Hän piti lyhyen tauon ja vilkaisi pöytää. ”Silloin käytettävissäni on muitakin keinoja”, hän sanoi, ja yhtäkkiä en ollut enää varma, mistä puhuimme. Tajusin sydämeni hakkaavan vauhdilla. Henkäisin tukahtuneesti.

”Luuletteko joutuvanne turvautumaan niihin keinoihin minun kanssani?” sanat lipsahtivat suustani ennen kuin ehdin estää niitä. Punastuin hetkessä, ja katsekontaktimme särkyi minun vilkaistessani nolona ikkunaa. Purin huultani. Olenko seonnut? En todellakaan halunnut kuulla hänen vastaustaan.
Hetkeksi aika tuntui pysähtyvän. Korvissani kaikuvat äänet sumenivat puuroksi. En uskaltanut hengittää tuntemattoman sisälläni vellovan tunteen vuoksi. Pelkäsin sanovani taas jotain suunnittelematonta. Tunsin hänen läpitunkevan katseensa minussa. Eikä hän vastannut vieläkään.

Lopulta hän karaisi kurkkuaan ja kuulin jälleen kaikki ravintolan äänet ja seinällä olevan kellon tikityksen. Pystyin jälleen hengittämään. Mitä juuri tapahtui? Uskalsin vilkaista häntä ja näin hänen tuijottavan minua edelleen. Hän oli peittänyt suunsa kädellään.
Sitten hän kysyi jotain, minkä jälkeen olisin voinut pyörtyä:
”Neiti Vivien, oletteko te käyttäneet taikaa?”

Hänen äänensä humisi korvissani ja kysymys kaikui pääni sisällä kerta toisensa jälkeen. Oletteko te käyttäneet taikaa? Siis sama asia kuin ’Osaatteko te käyttää taikaa?’ Jälkimmäiseen vastaus oli en, ja ensimmäiseen en edes halunnut vastata.
Kykenin vain sopertamaan: ”Mikä saa teidät ajattelemaan jotain sellaista?”
”Se on toissijaista. Vastatkaa vain”, hän kehotti.
”En. Se on vastaus. En vastaa kysymykseenne”, tokaisin ja tunsin äkkiä itseni suojattomaksi.
Rumplestiltskin hengitti syvään ja hitaasti. Hänen olemuksensa vaikutti kärsivälliseltä, mutta näin hänen silmiensä kiiluvan. Suljin silti suuni päättäväisenä.

”Hyvä on. Tehdään sopimus”, hän sanoi jonkin ajan kuluttua, kun en edelleenkään suostunut puhumaan.
Hänen sanat kuullessani sisälläni nytkähti jotain epämukavaa. Äitini kaukaiset varoitukset kaikuivat mielessäni. Älä ikinä solmi sopimusta Pimeän Olennon kanssa. Kielto numero kaksi. Minua puistatti ajatus, että tähän liittyi jotakin kohtalokasta.

Lopulta kiinnostukseni kuitenkin voitti. ”Millainen sopimus?” kysyin ääni hiukan väristen.
Rumplestiltskinin olemus terästäytyi ja hän tuijotti minua keskittyneesti, nälkäisenä. Hän tuntui tietävän täysin, mitä teki. Toisin kuin minä. Liikuin pelottavan vierailla vesillä.
”Ei mitään vaikeaa. Vastaus vastauksesta. Jos vastaatte kysymykseeni, minä lupaan vastata aiemmin esittämäänne kysymykseen”, hän sanoi.
Punastuin, kun muistin hetki sitten suuni möläyttämän kysymyksen. Se oli todellakin naurettava kysymys. Mutta toisaalta ajateltuna kysymys oli herkullinen. Varsinkin, kun vastaus olisi täysin rehellinen… Kuten myös minun vastaukseni. Purin huultani hermostuneena.

Kiusaus sopimuksesta kasvoi hetki hetkeltä suuremmaksi. Ja olin ollut aina huono vastustamaan kiusausta. Katsoin jälleen hänen suuria ruskeita silmiään, enkä ajatellut enää selkeästi. Hän odotti hiljaa ja tiesi minun punnitsevan päätöstäni. Lopulta huokaisin ja suljin silmäni.
”Hyvä on”, sanoin ja kirosin omaa heikkouttani. Annoin jälleen periksi.

Rumplestiltskinin kasvoille levisi innostunut hymy ja hän kohensi asentoaan. ”Hienoa, kultaseni.”
”Yksi asia. Lopeta tuo”, sanoin napakasti.
Hän räpäytti silmiään yllättyneenä. ”Olen pahoillani. Se vain on… vanha tapa… Ymmärrättehän?”
”Kuten jo sanoin, menneisyys on taakka”, toistin kuivakasti.
”Ilmeisestikin…” hän sanoi ja risti kätensä jälleen. ”Meillä on siis sopimus?” hän varmisti.
Sisintäni kouraisi sana ’sopimus’, mutta nyökkäsin silti vakaana vastaukseksi.
”Ja vastauksesi on?” hän kysyi ahneesti.
Tuijotin häntä tiiviisti ja arvioin mahdollisuuksiani. Lopulta henkäisin. ”Vastaukseni siihen, olenko käyttänyt taikaa aiemmassa elämässäni on…” nielaisin ja madalsin ääntäni. Vastasin hiljaa ja niin nopeasti kuin mahdollista:
”Kyllä.”

Vastaukseni kuultuaan hän kohotti kulmiaan hiukan, muttei näyttänyt kovin yllättyneeltä. Ymmärsin, että hän oli tarvinnut ainoastaan varmistukseni. Hän hymyili tyytyväisen oloisena. ”Kiintoisaa…”
”Ja te?” kysyin, sillä halusin äkkiä pois vastaukseni kimpusta. Lisäksi halusin kiihkeästi kuulla vastauksen omaan kysymykseeni.

Nyt hän katsoi minua vakavana, ja näin jälleen hänen salaavan minulta jotain. Ärsyttävää.
Hän henkäisi terävästi ennen sanojaan. ”Vastaukseni on kyllä. Näitte jo osan, neiti Vivien, mutta lupaan, ettette ole nähneet vielä kaikkea”, hän sanoi ja katsoi minua intensiivisesti. Kiemurtelin tuolissani. Tunsin itseni onkimadoksi hänen koukussaan. Ehkä aloin pikku hiljaa ymmärtää, miksi kaikki karttoivat häntä.
Sitten, ennalta arvaamatta hän nousi ylös ja tarttui kävelykeppiinsä. Hän katsoi minua ja sanoi: ”Keskustelumme oli erittäin mielenkiintoinen. Uskokaa pois, monikaan ei herätä kiinnostustani tällä tavalla.”

En ollut varma, tuliko minun olla imarreltu vai kauhuissani hänen sanoistaan. Ne selvästi lupasivat jotain syvempää. Kehoni tuntui oudon lamaantuneelta ja kykenin hädin tuskin nyökkäämään hänelle. Rumplestiltskin heitti minuun vielä viimeisen katseen ennen kuin kääntyi ja ontui pois. Hän jätti jälkeensä vain puoliksi juodun teensä. Hänen mentyään yritin kokoilla hajalleen levinneitä ajatuksiani yhteen jonkinlaiseksi järkeväksi nipuksi, mutta tehtävä tuntui mahdottomalta. Lopulta huokaisin syvään, pörrötin lumenvaaleaa hiuspehkoani ja nousin ylös pöydästä.

Vilkaisin baaritiskille ja näin Rubyn nojailevan siihen keskustellen kepeästi jonkin puoliverisen miehen kanssa. Harpoin tiskille vähän matkan päähän tummahiuksisesta gasellista ja pyydystin hänen katsekontaktinsa. Vinkkasin hänet luokseni. Nähdessään ilmeeni Ruby kurtisti kulmiaan ja sanoi nopeasti jotain seuralaiselleen. Sitten hän jätti miehen oman onnensa nojaan ja oli hetkessä vierelläni. Hän istui hajareisin baarijakkaralle ja kysyi: ”Mitä se saasta sanoi?”
Pudistin päätäni. ”Ei mitään huolestuttavaa”, tyynnyttelin häntä. Jos olisit Pinocchio, nenäsi olisi metrin mittainen!
”Varmasti? No miksi sitten kysyit minua?” Ruby uteli.
”Haluaisin vain saada tietoja. Ensinnäkin, miksi hän on ’saasta’? Miksei kukaan pidä hänestä? Mitä niin pahaa hän on tehnyt?” tiukkasin ja kummastelin itsekin omaa kiinnostustani.

Ruby katsoi minua oudosti mutta vastasi kuitenkin. ”Hän on paha, tai paremminkin kaiken pahan alku ja juuri. Hän on tehnyt hirveitä asioita kautta aikojen. Hänelle sielu ei merkitse yhtään mitään. Hän tappaa ihmisiä harrastuksekseen. Vivien, sanon tämän nyt ystävänä, sillä en halua, että sinulle tapahtuu jotain yhtä kamalaa: Älä sekaannu häneen.”

Katsoin häntä jähmettyneenä. Tämä ei tosiaankaan ollut sitä, minkä olin halunnut kuulla. Äidin vanhat varoitukset jyskyttivät mielessäni Rubyn sanojen rinnalla.
”Yhden asian haluan vielä tietää. Tekikö hän nuo kaikki pahat asiat ollessaan vielä voimissaan, siis ollessaan vielä Lumotussa Metsässä?” kysyin, vaikka sanat tuntuivat lyijyltä.
”Ainakin silloin. Ties mitä hän on tehnyt Storybrookessa ollessaan. Se ei vain ole välttämättä ollut niin näkyvää. Täällä hän pyörittää pientä antiikkiliikettä kellotornin mutkassa, muttei kukaan käy siellä vapaaehtoisesti”, Ruby tuhahti.

Paino keveni hiukan sisälläni. Menneisyys oli tosiaan taakka. Huokaisin syvään. ”Kiitos, Ruby.”
”Eipä kestä”, Ruby vastasi ja pyyhkäisi baaritiskiä kädellään. Nousin lähteäkseni.
”Ja Viv,” hän sanoi yllättäen, ”ole varovainen.”
Pakotin kasvoilleni huolettoman hymyn. ”Tietysti, mutta minun on nyt ihan pakko lähteä töihin”, huikkasin ennen kuin kiepautin huivin kaulaani ja kipaisin ulos ravintolan ovesta. Kello kilahti jäljessäni jollain tapaa soinnittomammin kuin aiemmin. Matkalla töihin yritin keskittyä ainoaan erittäin positiiviseen asiaan koko aamussa: en ollut myöhässä töistä.

[Siunsäe]

A/N: Kuten luvattiin, kolmas luku tulee tässä. Lyhytkin kommentti piristää!

________________________________________________________


Kolmas sääntö
Tee valintasi.


Tänään ehdin kuin ehdinkin töihin ajoissa. Ravintola Winterin päivä oli vähän hiljaisempi kuin edellinen, ja minulla oli jopa aikaa pitää pitkä ruokatunti, mikä oli tosiaan juhlallista. Lepohetkinä ajatukseni karkailivat aamuiseen tapahtumaketjuun Granny’s:ssä. En saanut hänen sanojaan mielestäni. Oli kuin hän olisi onnistunut tartuttamaan itsensä mieleeni lumouksen lailla.

Olin koko päivän hermostunut, poskeni punoittivat ja käteni hikoilivat aivan turhaan. Kuljin pöydästä toiseen kuin transsitilassa. Toistelin mielessäni takaraivooni iskostunutta käytösmallia. Tervehdi kohteliaasti. Esittele itsesi. Ota tilaukset vastaan. Lupaa, että ruoka tarjoillaan pian. Muista hymyillä. Suoritin mantraa kuin rituaalia, muuttumattomana aina uudelleen. Oloni oli oudon vetämätön ja päivän madellessa eteenpäin kiinnostukseni työntekoon laski nollaan. Lopulta toimin kuin kone, enkä ihmetellyt ollenkaan, ettei tippiä juuri herunut. Jos olisin tänään ollut itseni asiakas, en olisi maksanut penniäkään ylimääräistä.

Viiden aikaan työvuoroni viimein päättyi ja pääsin pois salista. Lysähdin pukukopin penkille istumaan ja kaivoin kännykkäni esiin. Ei viestejä tai puheluita. Harvemmin niitä tulikaan. Minulla ei ollut montaakaan ystävää. Huokaisin tympääntyneenä ja nousin vaihtamaan vaatteita. Avasin päänahkaani kiristävän nutturan ja hiukseni hulmahtivat vapaiksi. Sen jälkeen suljin pukukaappini oven ja tiputin avaimet käsilaukkuun. Olin juuri sulkemassa laukkua, kun näin Rumplestiltskinin valkoisen silkkinenäliinan pilkistävän laukun pohjalta. Tartuin siihen varovasti ja nostin sen ylös silmieni eteen. Aamuiset tapahtumat palasivat jälleen mieleeni ja punastuin muistellessani tilannetta, jossa hän luovutti nenäliinansa minulle.

Hypistelin valkoista kangasta ajatuksissani. Päivänselvää oli, että Rumplestiltskin salasi minulta jotain. Ja se jotain ei todennäköisesti ollut yhdentekevää. Minua puistatti eniten ajatus siitä, että hän tiesi minusta jotain, mitä minä en jostain syystä tiennyt itsestäni. Asia vaivasi minua aivan liikaa ja melkein sekoitti pääni. Niin tein päätökseni. Halusin ottaa todella selvää hänestä. Halusin enemmän kuin mitään muuta tietää, mitä Rumplestiltskinin päässä liikkui. Tehtävä ei todellakaan ollut helppo, mutta uskoin päässeeni jo jonkin verran lähemmäs häntä ja ennen kaikkea minulla oli tunne, että osasin käsitellä häntä. Se oli kuitenkin vain tunne, ei tieto. Mutta, kuten hän oli itse sanonut, tiedon loppuessa oli käytettävä muita keinoja.  Yritin kiivaasti valaa itseeni varmuutta, joka rohkaisisi eteenpäin. Yleensä osaan hoitaa nämä jutut! Hänellä on tosiaan omituinen vaikutus minuun...

Lopulta vedin syvään henkeä ja suljin laukkuni. Puristin silkkinenäliinan nyrkkiini määrätietoisena. Olin päättänyt lähteä vierailemaan hänen antiikkiliikkeessään. En ollut koskaan käynyt siellä ja kuulemani mukaan se oli aika ankea paikka. Yritin silti ajatella asian valoisia puolia. Rubyn mukaan kukaan ei käynyt siellä vapaaehtoisesti ja jos se oli totta, niin saisimmepahan ainakin puhua kahdestaan, ilman keskeytyksiä. Suunnistin päättäväisesti kulkuni kohti Storybrooken kellotornin mutkaa. Sisälläni kutkutti ja tunsin oloni jännittyneeksi. Jo tutuksi käynyt punoitus ja hikoilu valtasivat minut jälleen. Matkan aikana mietin, miten asettelisin sanani. Varsinaista suunnitelmaa ei ollut, mutta yritin kovasti kehitellä jotakin hataraa. Jokin hyvä tekosyy olisi nyt käyttökelpoinen.

Aivan liian pian saavuin Herra Goldin antiikkiliikkeen eteen. Alkoi jo hämärtää ja kevyt tuulenvire hyväili kasvojani. Nähdessäni liikkeen ehdin jo melkein vaihtaa suunnitelmaa ja tehdä täyskäännöksen. Jonkinlainen vetovoima sai minut kuitenkin ryhdistäytymään ja kohottamaan käteni tarttuakseni ovenkahvaan. Ovi oli peitetty verhoin ja lasin takana roikkui kyltti ”Avoinna”. Vedin henkeä päättäväisenä, tartuin kahvaan ja avasin oven.

Kurkistin sisään. Liikkeessä oli hämärää ja koko tila oli täynnä vanhoja esineitä. Ketään ei näkynyt. Astuin sisään liikkeeseen ja suljin oven hiljaa perässäni. Ehtisin vielä paeta. Ajatus käväisi mielessäni. Rohkaisin itseäni ryhdistäytymään ja aloin tarkastella paikkoja tarkemmin. Huone, johon olin saapunut, oli symmetrinen ja suurimman huomioni kiinnitti pitkä avonaisen suorakulmion muotoinen lasitiski, samanlainen kuin koruliikkeissä. Vaikka antiikkiesineet olivatkin myynnissä, näytti siltä, että jokaisella oli tietty oma paikkansa. Kummallista…

Kumarruin katsomaan lähemmin vanhaa hopeista ja korean näköistä kruunua. Se näytti jollain tapaa tutulta. Ikkunasta tuleva auringonsäde heijastui sen kiiltävästä pinnasta. Kurtistin kulmiani ja ojensin kättäni. Olin juuri ottamassa kruunua käteeni, sormeni olivat vain muutaman sentin päässä siitä, kun takaani kuului ääni.
”Se on tyylikäs kruunu, mutta harmikseni sen alkuperä on vielä selvittämättä.”

Hätkähdin ja kavahdin äkkiä kauemmas kruunusta. Pyörähdin ympäri ja näin Rumplestiltskinin seisomassa tiskin takana katsellen rauhallisesti minua kohti. Huomasin, että hän oli tavallista rennomman oloinen täällä: tämä oli hänen aluettaan. Minä taas olin tavallista kankeampi. Tunsin itseni äkkiä erittäin hermostuneeksi ja lehahdin jälleen punaiseksi.

”Olen pahoillani… En todellakaan aikonut varastaa sitä”, änkytin ja puna tuntui syvenevän kasvoillani. Hienoa, Viv. Todella viattoman oloista. Onnittelin itseäni. 
Rumplestiltskinin katse ja olemus pysyivät edelleen yhtä rauhallisina, kun hän vastasi: ”Tiedän. Kaikki liikkeeni esineet on varkaiden varalta suojattu…”
”…Taioin.” Lopetin ajatuksen, jota hän ei sanonut ääneen.
Silloin hän katsoi minua tutkiskelevammin kuin aiemmin. Minusta tuntui, kuin olisin ollut suurennuslasin alla ja aloin kiemurrella hänen katseensa vaikutuksesta. Hän sai minusta esiin aivan uusia, heikompia puolia, ja se pelotti minua… mutta valitettavasti se myös kiehtoi. Harva mies onnistui siinä.

”Te olette ainoa Storybrookessa, joka pystyy käyttämään taikavoimia”, jatkoin, kun hän ei sanonut mitään.
”Näin uskon… mutta en voi olla aivan varma… lähiaikoina olen alkanut epäilemään sitä”, hän sanoi ja katsoi minua merkitsevästi.
Tunsin vatsani pohjukassa kipristelevän tunteen ja rikoin katsekontaktimme. Keskustelu ei ollut luisumassa ollenkaan mukaville urille ja halusin kiireesti vaihtaa puheenaihetta. Vilkaisin hopeista kruunua takanani. Sitten katsoin jälleen häntä. ”Mitä tarkoititte, kun sanoitte, ettette vielä tiedä kruunun alkuperää?”

Hän näytti punnitsevan sanojaan ennen kuin vastasi. ”Liikkeeni tavarat ovat suurimmaksi osaksi peräisin ajalta, jolloin elimme vielä entisessä maailmassamme. Kirouksen murruttua monet asiakkaat ovat tulleet hakemaan omiaan pois… Joskus sattuu niin, etten tiedä, mitä tarjota heille. En jostain syystä tunne henkilöä, enkä osaa auttaa. Tällöin he saattavat itse tunnistaa entiset tavaransa muiden joukosta, jolloin niiden alkuperä selviää myös minulle. On asioita, joita minäkään en tiedä, neiti Vivien.”

Kuunnellessani häntä mielessäni vilahti kuva hopeisesta kruunusta. Olenko nähnyt sen jossain? Puistin ajatuksen nopeasti pois ja keskityin jälleen Rumplestiltskiniin. Hän oli puhuessaan tullut pois tiskin takaa ja seisoi nyt muutaman askeleen päässä minusta kävelykeppiinsä nojaten.
”Yksi sellaisista asioista on kuitenkin ilokseni selvitettävissä ja haluaisin kernaasti kuulla vastauksen. Mikä sai teidät vierailemaan luonani? Otaksun, ettette tulleet ostamaan mitään”, hän kysyi ja kohotti kulmiaan. Rauhallisuus oli palannut täydellisenä tyyneytenä hänen kasvoilleen. Siitä huolimatta hän näytti vaativalta. Mietin, kuinka monta tunnetilaa tuon miehen kasvoille kykeni mahtumaan yhtä aikaa.

”En ostamaan, vaan myymään”, sanoin. Nyt oli minun vuoroni olla arvoituksellinen. ”Uskon, että minulla on jotain, joka voisi kiinnostaa teitä.”
”Siinä olette täysin oikeassa”, Rumplestiltskin vastasi ja löi minut laudalta arvoituksellisuudessa. Hänen sanansa saivat minut sanattomaksi jälleen. Kaiken päälle hän vielä virnisti kuin nauraen jollekin hyvälle vitsille.

”Mutta palataksemme asiaan. Millaisesta tuotteesta on kyse, neiti Vivien?” hän kysyi liikemiesmäisesti.
Sain vihdoin puhekykyni takaisin. ”Omistan erään esineen, joka varmasti sopisi täydellisesti antiikkiliikkeeseenne”, sanoin.
”Herätitte jälleen kiinnostukseni”, hän sanoi, ja punastuin jälleen. Voi elämän kevät! Miksi hän kiusaa minua?
”Kyse on jo edesmenneen äitini vanhasta peilistä. Rahallisen arvon lisäksi sillä on myös paljon tunnearvoa, mutta juuri hinnasta haluaisin neuvotella”, sanoin yrittäen jatkaa kuin hän ei olisi saanut aikaan minkäänlaista reaktiota minussa.
”Hyvä on. Mutta en voi neuvotella hinnasta ennen kuin olen nähnyt tuotteen”, hän sanoi ja näin pilkkeen hänen silmäkulmassaan.
Sitä en tullutkaan ajatelleeksi.

Yhtäkkiä odottamaton ongelma tuli vastaan. Harkitsin asiaa sekunnin sadasosan ajan ja päätin sitten kerrankin heittäytyä tilanteen vietäväksi.
”Sitten meidän on tavattava uudelleen”, sanoin ja katsoin edessäni seisovaa miestä haastavasti.
Rumplestiltskinin huulet puristuivat tiukaksi viivaksi ja tutkimaton ilme oli jälleen palannut.
”Jos olette aivan varma, että haluatte myydä peilin, niin meidän on tosiaan tavattava myöhemmin. Millainen aika teille kävisi?” hän kysyi ja ensimmäistä kertaa hän näytti siltä, ettei ollut aivan varma mitä teki. Olin onnistunut horjuttamaan hänen täydellistä tasapainoaan.
”Kävisikö huominen?” kysyin ja yritin hymyillä viattomasti.
”Huominen käy hyvin. Mihin aikaan?”
”Minulta loppuu työt neljältä ravintola Winterissä. Sen jälkeen olisin vapaa.”
”Sopiiko, jos tulen hakemaan sinua asunnoltasi viideltä?” Rumplestiltskin kysyi, ja pistin yllätyksekseni merkille sinuttelun.
”Se kuulostaa erittäin hyvältä”, vastasin ja hymyilin lämpimästi. Jostain syystä sisälläni kupli ihanasti.

”Nähdään huomenna” sanoin vielä ennen kuin käännyin ja astelin hitaasti kohti ovea.
”Huomiseen”, hän vastasi selkäni takaa ja ilokseni hänen äänensä kuulosti toiveikkaalta. Hymyilin salaa.
Olin juuri tarttumassa kahvaan, kun kuulin vielä hänen hiljaisen äänensä takaani.
”Ja neiti Vivien… Odotan kovasti tapaamistamme.”
”Niin minäkin”, henkäisin ja vilkaisin häntä olkani yli. Hänen ruskeat silmänsä loistivat ja olisin voinut hukkua niihin. Lopulta käännyin ja avasin oven. Kello kilahti hiljaa ja pujahdin nopeasti ulos ovesta.

Ulkona oli jo pimeää ja ilta oli viilentynyt. Minulla ei kuitenkaan ollut kylmä, vaan tunsin hehkuvani lämpöä sisältä päin.  Lähdin hyppelemään kohti kotiani kevein askelin. En oikein pystynyt vieläkään käsittämään, mitä hetki sitten oli tapahtunut. Ilmeisesti olin menossa treffeille. Ja vielä Rumplestiltskinin kanssa. Eikä! Enpä olisi ikinä uskonut. Jostain syystä himoitsin hänen kosketustaan. Jännitys ja ilo kuplivat sisälläni kuin kirpeä, hapokas juoma. Hulluinta kaikessa oli, etten todellakaan ollut suunnitellut mitään tällaista. Hatara suunnitelmani oli loppunut siihen, kun tarjosin tekosyynä äitini iänikuista peiliä myyntiin. Loppu oli ollut täysin improvisaatiota.

[Alice Katarina]

Kommenttikampanjasta hyvää iltaa!

Tämä teksti kiinnitti heti mielenkiinnon, koska fandomina on iki-ihana Olipa kerran. Lisäksi vielä Tittelintuure, joka on ehdoton lempihahmoni koko sarjasta. Oli myös hauska lukea hieman pidenpää tekstiä, koska tästä fandomista ei voi sanoa löytävänsä liikaa luettavaa. Otsikko on mielestäni hyvä, ei kerro liikaa, muttei liian vähääkään.

Hamot ovat hienoja. Oma hahmosi on mielnkiintoinen persoona ja olit luonut hyvin hahmon luonteen, koska se ei jäänyt yksiulotteiseksi ja tylsäksi vaan Vivien on loistava hauska hahmo. Hän osaa myös pitä oman pääsä ja se on hyvä, koska taitoa todella tarvitaan herra Goldin kanssa asioidessa. Tittelintuure taas on oma ihana itsensä. Olet onnistunut hienosti pitämään hahmon itsenään.

Pidän juonesta kovasti ja odotan innolla, että saan lukea viimeisenkin luvun. Rakkaustarinat ovat aina ihania ja tälläiset viipyilevät, pitkät ja mielenkiintoiset ovat niitä parhaimmillaan.

Kaikenkaikkiaan hyvä, mielenkiintoinen ja mukavasti kirjoitettu tarina! Häviän tästä katsomaan seuraavan jakson OUTtia.

Innolla viimeistä osaa odottaen, AK

[Siunsäe]

Alice Katarina: Kiitos kovin suuresti kommentoinnistasi, vielä niin pitkästä! Tästä fandomista on vielä vähän kirjoituksia, siksi tartuinkin aiheeseen. Ihanaa, että pidät tähänastisesta. Toivottavasti myös loppu miellyttää tai jos ei miellytä niin saa edes jonkinmoisia tunteita pintaan.

A/N: Viimeinen luku antoi hieman odottaa itseään, mutta tässä se nyt on. Niille, jotka eivät tiedä, mitä luvun nimi tarkoittaa; suomennos on "Tartu hetkeen." Jos kuvailisin päätösosaa parilla sanalla, sanoisin sen olevan salaperäinen ja hienoisen rietas... aivan kuten Rumple. 
Kommenttia ficistä olisi makeaa saada!!


___________________________________


Neljäs sääntö
Carpe diem.


Seuraavana päivänä menin aamuvuoroon. Ravintola Winterin aamuvuorot tosin alkavat kymmenen aikaan, joten en joutunut heräämään kovinkaan aikaisin. Päivä oli jälleen helvetillinen. Asiakkaita tulvi sisään ja pöydät täyttyivät heti tyhjennyttyään. Jo puolen tunnin päästä olin aivan hikinen, vaatteeni olivat sotkeutuneet ja nutturastani hapsotti karanneita hiussuortuvia. Kiidin keittiön ja ruokasalin väliä kuin hurrikaani ja harkitsin jo taittelevani ruokatilauslappusista lennokkeja, jotka voisin heittää keittiöön. Se säästäisi aikaa!

”Vivien! Kutospöytään tuli taas asiakas, ja minulla on kädet täynnä. Voitko ottaa sen?” työkaverini Fiona kiljui toiselta puolelta keittiötä. Aivan oikein; hän oli oikea prinsessa, eikä hänen kanssaan työskenteleminen ollut aina herkkua. Siitä huolimatta löysin meistä välillä samankaltaisia piirteitä ja viihdyin yleensä hyvin hänen kanssaan. Tänään kuitenkin hillitön kiire sai hänet ylistressaantuneeksi ja hän kävi todella hermoilleni.
”Joo!” Löin turhautuneena rätin, jolla olin yrittänyt pyyhkiä tiskiä, lavuaariin ja suuntasin kulkuni salin puolelle. Mennessä pyyhkäisin käteni uunin suulla roikkuvaan liinaan. Ihan kuin minä tässä pyörittelisin peukaloitani!

Tullessani saliin loihdin kasvoilleni kaikkein ammattimaisimman ja tekopirteimmän hymyni, jonka omistin. Tänään tekopirteyttä todellakin tarvittiin. Sali oli tupaten täynnä, lounasaika oli parhaimmillaan. Nopealla vilkaisulla näin, että kello näytti kahtatoista. Sitten käännyin kohti kutospöytää, joka oli pieni kolmen istuttava pöytä ja ensi vilkaisulla se näytti tyhjältä. Ehdin jo ärsyyntyä, että Fiona oli juoksuttanut minua turhaan, mutta sitten huomasin, että kolmas tuoli oli vedetty ikkunan viereen, piiloon katseilta suuren viherkasvin taakse. Asiakas oli yksin ja istui selin minuun.

Kävelin pöytää kohden. Tuttu kihelmöivä tunne voimistui vatsanpohjukassani, mitä lähemmäs pöytää tulin. Minun ei tarvinnut tunnistaa asiakasta, sillä kroppani tunnisti sen puolestani ja hyrähti käyntiin kissamaisen kehräävästi. Tunsin hymyn kasvoillani vain syvenevän.
”Päivää, Herra Gold. Mitä saisi olla?” heläytin saapuessani pöydän luo ja Rumplestiltskin hätkähti kuullessaan ääneni. Samassa tajusin ulkonäköni. Voi ei. Näytän aivan karmealta! Kiemurtelin paikallani ja yritin epätoivoisesti sukia tukkaani salaa.

Rumplestiltskin laski kädessään olevan lehden pöydälle ja kääntyi hitaasti katsomaan minua. Hänen kasvoillaan karehti tietäväinen hymy.
”Päivää, neiti Vivien. Onpa miellyttävää nähdä teidät näin sattumalta.”
Sattumalta! Pitäisikö minun muka uskoa, että hän tuli tänne sattumalta? Hmm… ei yhtään hullumpi ajatus.

”Ilo on kokonaan minun puolellani. Mikä sai teidät tulemaan tänne tänään, jos saan tiedustella?”
Hän katsoi minua virnistäen. ”Teillä on tarjolla kiintoisa menu, ja paikka on sekä ulkoa että sisältä päin erittäin puoleensa vetävä.”
Olisin toivonut hänen vastaavan ihan jotain muuta, mutta mieleeni juolahti ajatus, että ehkä hän puhui jostain aivan muusta kuin ravintolasta. Tätä peliä voi näemmä pelata kaksikin.
”Kiitoksia”, sanoin kevyesti punastuen. ”Uteluni liittyi parhaillaan meneillä olevaan asiakastyytyväisyyskyselyymme, joita toteutamme tasaisin väliajoin. Meille asiakkaan mielipide on tärkeä.”
”Ymmärrämme toisiamme varsin hyvin, neiti Vivien.”

Punastuin korviani myöten muistaessani eilisen treffipyyntöni. Karaisin kurkkuani ja yritin pitää värinän poissa äänestäni, kun jatkoin: ”Päivän lounasmenu on ensimmäisellä sivulla. Olisiko teillä jotain erikoista toivetta mielessänne?” Ojensin hänelle kovakantisen ruokalistan.
”Olen tällä viikolla aterioinut erittäin eksoottisesti ja raikkaasti, ja nälkäni on itse asiassa vain yltynyt. Mitä te suosittelisitte minulle?” hän kysyi ja hymyili nyt vapautuneemmin ojentaessaan listan takaisin minulle. Ja minä jäin jälleen sanattomaksi.

Vai eksoottinen ja raikas… Tuijotin häntä silmät suurina kykenemättä sanomaan mitään. Yritin jankuttaa itselleni, että nyt ei ollut oikea aika hajota palasiksi. Näin hänen selvästi nauttivan tilanteesta. Paskiainen! Kurittomat ajatukseni herättivät minut syväjäästäni, ja sain kuin sainkin lopulta soperrettua vastauksen, joka oli jo hetken aikaa pyörinyt mielessäni:
”Vuohenjuustobroileria paholaisenviillokilla.”
”Kuulostaa hyvältä. Entä viini?” Huh, hän pistää minut koville!
”Talon oma punaviini, italialainen Apollonia Pinot Noir, vuosimallia 2009, on erittäin hyvä ja raikas valinta.”
”Käy hyvin”, hän sanoi hyväksyvästi.

Huokaisin. Olin läpäissyt pikkutestin. Huomasin hänen hivuttavan kättään pöydänpintaa pitkin eleettömästi. Katseeni seurasi kuin itsestään hänen kättään sen liikkuessa vaivihkaa eteenpäin, minua kohti. Henkäisin terävästi ja nostin katseeni ylös tuijottaen tyhjyyteen. Puristin ylimääräistä ruokalistaa tiukasti rintaani vasten. Odotin sekunnin sadasosan, mutten tuntenut kosketusta. Poskiani poltteli. Selvitin kurkkuani vaivautuneena ja katsoin häntä yrittäen peittää äkillisen kiihtymykseni. Kaikki aistini olivat heränneet eloon kuin salaman iskusta. Rumplestiltskin silmäili minua kiinnostuneena, tunsin hänen katseensa ihollani.
”Menee pieni hetki”, henkäisin ja ääneni kuulosti ohuelta. Sitten peruutin takavasemmalle.

Tasan viidentoista minuutin kuluttua tarjoilin hänen ruokansa. Ohjekirjojen mukaan palveluni luettiin nopeaksi, mistä olinkin hänen kohdallaan päättänyt pitää huolen. Hän ruokaili, enkä häirinnyt häntä koko aikana. Vaikka tunsin janoavani hänen läheisyyttään, toisaalta myös jännitin sitä. En tosin olisi ehtinytkään jutella hänen kanssaan, sillä salissa ruuhka vain paheni, ja sain jo Fionalta valituksia, kun kutospöydässä oli mennyt niin kauan. Selitin hänelle, että asiakas oli ollut haastava. En ollut varma, uskoiko hän, mutta ainakin hän sulki suunsa.

Jonkin ajan kuluttua huomasin Rumplestiltskinin lopettaneen ateriansa. Oikeastaan olin kytännyt häntä joka hetki. Nyt kiirehdin jo hyvin helpottuneena hänen luokseen. Sillä hetkellä en todellakaan tajunnut tunteitani. Ne tuntuivat täysin vierailta sisälläni. Pysähdyin pöydän viereen, ja ennen kuin hän käänsi katseensa minuun, sitaisin nopeasti pahimmin karkailevat hiussuortuvat korvani taakse. Tällä kertaa tiedostin täysin, kuinka rähjäiseltä näytin. Naamani oli punainen ja hikinen, enkä todellakaan tuoksunut suihkunraikkaalta. Vielä aamulla tiukka nutturani oli nyt hajoamassa täysin käsiin.

Silti, sillä hetkellä, kun katseemme kohtasivat näin hänen tummanruskeissa silmissään lämpöä ja jonkinlaisia nimeämättömiä tunteita. Tunsin toiveikkaan kipinän syttyvän sisälläni.
”Maistuiko ruoka?” kysyin kevyesti flirttaillen.
”Kiitos, se oli herkullista”, hän vastasi ja hänen silmäkulmassaan näkyi tuttu kiilto.
”Hienoa. Olisitteko halunneet vielä jotain muuta?” kysyin toiveikkaana kerätessäni lautasia pois.
”Itse asiassa kyllä”, hän sanoi ja hänen äänensä kuulosti täysin liikemiesmäiseltä, kun hän jatkoi, ”Mikä on teidän osoitteenne?”
Ammuin katseeni häneen ja astiat olivat aivan hilkulla tippua käsistäni. ”Anteeksi kuinka?”
”Muistelen, että meillä oli varattuna tapaaminen tänään illemmalla?” hän kysäisi kuin varmistaen, että olin edelleen kartalla. Nyökkäsin häkeltyneenä. Kuinka voisin unohtaa!
”Ja tajusin, että tarvitsen osoitteenne, jotta voin tulla hakemaan teitä sovittuun aikaan.”

Tuijotin häntä ja ymmärrys huuhtoi ylitseni. Ai. Ei mitään sen mullistavampaa. Hymyilin kuitenkin suloisesti ja repäisin paperinpalan vyölläni roikkuvasta tilauslehtiöstä. Sitten raapustin siihen osoitteeni hankalasti tarjotinta vasten. Käsialastani sai tuskin selvää, mutta ojensin lapun silti hänelle.
”Siinä se on”, sanoin, kun hän nappasi lapun kädestäni.
Hän vilkaisi sitä ja sujautti sen sitten puvun takkinsa povitaskuun. ”Kiitos. Muuta en tarvitse tällä erää.”
”Tuon teille laskun.”

Kipitin nopeasti keittiöön ja melkein viskasin astiat tiskikoneeseen. En olisi ihmetellyt, vaikka olisivat särkyneet. Riensin kassakoneelle ja näppäilin aterian hinnan näytölle. Kone tulosti laskun, jonka repäisin irti. Sitten kiirehdin takaisin saliin. Rumplestiltskinin pöytään saapuessani hän oli jo ehtinyt vetää villakangastakkinsa ylleen. Asetin laskun huolellisesti hänen eteensä pöydälle.
”Käteinen vai kortti?”

Hän selasi lompakkoaan ja kaivoi sieltä aivan liian monta seteliä. Nopeasti vilkaistuna näin, että siinä oli aterian hinta ainakin kolmesti.
”Tässä, ole hyvä. Ota loput tippinä.” Hän laski setelit kädelleni ja iski silmää rikollismaisesti.
Kykenin ainoastaan hymyilemään vastaukseksi. Kaupunginomistajalla ei varmaan ole puutetta rahasta.
”Nähdään illalla, Vivien. Ole valmiina viideltä.”
”Kyllä. Olen. Kiitos”, änkytin ja huomasin kauhukseni ääneni tärisevän. Hän katsoi minua hymyillen.
”Hyvää päivänjatkoa”, toivotin lopulta nolona, asiallista sävyä ääneeni tavoitellen. Olin varmasti punaisempi kuin tomaatti.
”Kiitos samoin”, hän sanoi ja nousi ylös pöydästä. Sitten hän oli poissa. Hän ehti ovelle nopeammin kuin tajusinkaan. Eikä hän vieläkään koskettanut minua. Tunsin epätoivoisten ajatusten risteilevän mielessäni.
Mikä minuun on mennyt?

Kun viimein kello tuli neljään ja työvuoroni loppui, vaihdoin kiireesti vaatteeni ja säntäsin kotiin. Vatsassani kihelmöi koko viidentoista minuutin kotimatkan ajan, eikä tunne hävinnyt edes kotona, vaan Rumplestiltskinin kuva pyöri ajatuksissani entistä tiiviimmin. Enkä enää edes halunnut karistaa sitä mielestäni.

Tunti hurahti paljon nopeammin kuin olin suunnitellut ja minulle tuli tapani mukaan kiire, kun kello alkoi näyttää vaille viittä. Olin vielä suihkun jäljiltä pyyhe päällä ja kiskoin vaatekaapista kauhealla vauhdilla jotain mehevää päälle pantavaa. Kyllä, halusin olla mehevä! Niin epätodelliselta kuin se tuntuikin, halusin kuumeisesti tehdä tuohon mieheen juuri sellaisen vaikutuksen. Virnistelin yksinäni suihkutellessani herkullisentuoksuista hajuvettä suihkunraikkaalle iholleni. Sitten huomasin käsilaukkuni, joka oli levinnyt lattialle keittiön oven juureen. Ja kuinka ollakaan, turkoosit stringit pilkottivat jälleen sen suusta irvokkaasti, ihan kuin kassini olisi näyttänyt minulle kieltä. Katsoin sitä hetken arvioivasti. Sitten nappasin stringit maasta ja vetäisin ne jalkaani. Suoristauduin ja kasvoilleni levisi viekas hymy. Taisin sittenkin itse olla tässä se pervo. Nyt pitäisi vain pitää huolta, että hän näkisi ne!

Katsoin kelloa. Sydämeni sykähti kun tajusin, että oli aika lähteä. Vilkaisin peiliin ja parantelin nopeasti huulipunan jälkeä. Sitten nappasin laukkuni maasta ja kiepsahdin ulos ulko-ovesta. Ulkona oli pimeää ja ilma oli kostea, oli juuri satanut. Minulla oli kumman rikollinen olo. Astellessani eteenpäin mustat piikkikorkoni kopisten märkää asfalttia vasten, mietin rikkomuksiani. Olin rikkonut äitini sääntöjä jo aika tavalla… ja lisää oli vain tulossa. En voinut estää pientä tirskahdusta karkaamasta huuliltani. Äiti tappaisi minut, jos olisi täällä. Onneksi ei ole. Silti… Kunpa muistaisin, mitä hänelle tapahtui.

Huomasin hänen autonsa, punaisen vanhemman mallisen Audin heti nurkan takana. Hän istui kuskin penkillä ja varjot tulivat hänen kasvoilleen juuri niin, etten nähnyt hänen ilmettään. Vedin syvään henkeä ja kohensin ryhtiäni. Auton luo tullessani nykäisin pelkääjän puolen oven auki, kumarruin ja istahdin paikalleni. Yhtäkkiä olin hyvin matalalla.
”Iltaa, neiti Vivien”, hän sanoi kohteliaasti, ja kun katsoin häntä, näin hänen kasvoillaan hymyn, josta kykenin erottamaan ujon pilkkeen. Sisälläni läikähti jotain kuumaa.
”Iltaa, herra Gold.”

Rumplestiltskin ei puhunut juuri mitään koko matkan aikana. Kun saavuimme hänen asunnolleen, hän nousi ylös ennen minua ja kiersi auton ympäri avaamaan minulle oven. Nousin ylös ja tartuin hänen käteensä kuin hienompikin rouvashenkilö. Henkäisin hiljaa kättemme koskettaessa. Hänen otteensa oli herrasmiesmäinen ja ilmeensä kohtelias. Tunsin mielessäni oudon välähdyksen, kun kätemme koskettivat. Hetkessä sydämeni jyskytti vauhdilla. Kosketus oli kuitenkin kiduttavan lyhyt, sillä hän ainoastaan auttoi minut ulos autosta ja saattoi ovelleen. Sitten hän veti kätensä pois avatakseen oven. Mutristin huuliani hänen selälleen tyytymättömänä.

Hänen talonsa oli yhtä fiini kuin hän itsekin. Kaikki oli kallista, kuten oli arvattavissa. Eteisessä hän otti takkini ja ripusti sen peilikaappiin. Sitten hän lähti johdattamaan minua. Kuljimme kiiltelevän keittiön halki ja hän saattoi minut ruokasaliin. Matkalla hän esitteli minulle kohteliaaseen sävyyn asuntonsa saloja. Henkäisin saapuessamme ruokasaliin. Se oli suuri huone, jonka keskipisteenä oli puinen, pitkä ja antiikkinen pöytä. Ilta-aurinko tulvi sisään laajoista ikkunoista, eikä muuta valaistusta ollut. Hän istutti minut pöydän reunalla olevalle tuolille ja asettui itse vastapäähän. Vasta paistettu härkä odotti lämmitetyssä tarjoiluastiassa ja punaviinipullo pöydän reunalla. Hän kaatoi viiniä laseihimme ja kehotti ottamaan ruokaa. Koko tilanne oli hyvin tunnelmallinen. Juttelimme kevyesti läpi ruokailun, emmekä tosiaankaan puhuneet mistään kaupanteosta, vaan asioista ja elämästä yleensä. Hän ei kuitenkaan paljastanut minulle mitään ylimääräistä itsestään, eikä aikeistaan.

Lopulta pyyhin suuni valkeaan serviettiin ja tajusin samalla, miten aika oli juossut. Ateria oli ollut herkullinen. Oli aika siirtyä siihen, miksi olimme alun perin tavanneet. Nostin tuolin vieressä odottavasta käsilaukustani peilin, joka oli kääritty pehmeään kankaaseen. Peili oli aika lailla samanpituinen kuin pöydän keskellä oleva puolityhjä viinipullo. Poistin kankaan varoen ja käänsin kuvastinpuolen kohti Rumplea. Hän ilmeensä pysyi tutkimattomana, kun hän katseli peiliä. Peilin kehykset olivat kirkasta metallia ja minulle se toi mieleen jään. Yläreunaan oli upotettu kolme valkoista timanttia.
”Tässä on äitini peili. Se oli hänelle tärkeä… Muistan, että tällä oli hänelle iso merkitys”, sanoin ja katsoin peiliin, joka heijasti oman kuvajaiseni. Näin vain sinisten silmieni tuikkeen. Huokaisin päättäväisenä ja käänsin peilin jälleen kohti häntä. ”…Mutta minulle se ei merkitse mitään. Siinä on pieni särö yläkulmassa, mutta muuten se on ehjä.”

Rumple ei sanonut vieläkään mitään. Päätin ojentaa peilin hänelle ja hän kurotti ottamaan sen pöydän yli. Hetken hän vain silmäili sitä hiljaa ja sitten hän alkoi käännellä peiliä hitaasti sivellen sen pintaa välillä sormillaan.
Odotin. Kuinka kauan hän oikein aikoo hipelöidä tuota? Lopulta kärsimättömyyteni voitti ja henkäisin syvään. ”Mitä mieltä olet siitä?”
”Tämä on arvokas.”
”Kuinka arvokas?”
”Erittäin”, hän vastasi ja laski peilin varovasti pöydälle.

”Ajattelin ehdottaa vaihtokauppoja”, hän sanoi ja nosti pöydälle vanhan hopeisen kruunun, jonka olin nähnyt aiemmin hänen kaupassaan. Nähdessäni sen tunsin sisälläni jälleen oudon tunteen. Se oli kuin deja vu jostakin kaukaa vuosien takaa.
Tuijotin kiinnostuneena vuoroin kruunua ja häntä. ”Millaista vaihtokauppaa?”
”Tarjoan vastineeksi jotain yhtä arvokasta. Voin lyödä vetoa, että se miellyttää sinua.” Hän osoitti kädellään kruunua.
Katsoin häntä epäluuloisesti. ”Mutta sinähän et edes tiedä, mikä se on.”
”Siksi se onkin tarpeellisempi sinulle kuin minulle… Sitä paitsi uskon… että sinä voisit selvittää sen.”

Katsoin syvälle hänen silmiinsä. Hänen katseensa oli arvoituksellinen. Päässäni kohisi, eikä se johtunut viinistä. Unohdin kruunun ja koko illallisen hetkeksi. Olin tulessa, ja hän oli sytyttänyt sen. Ja minua kutkutti saada selville hänestä kaikki. Mitä hän oikein tietää minusta? Vilkaisin taas kruunua. Samassa äitini varoitus nousi mieleeni. Älä koskaan, ikinä anna sydäntäsi Pimeälle Olennolle. Miksi se oli niin vaarallista? Katsoin edessäni istuvaa miestä. Halusin kipeästi ottaa kiellosta selvää.

Puristin huuliani yhteen ja nousin hitaasti ylös pöydästä. Sitten kävelin hänen viereensä ja käännyin kohti kruunua kuin olisin aikeissa tutkia sitä. Vihreä timantti loisti kruunun keskeltä kutsuvasti. En kuitenkaan koskenut esinettä, vaan siirsin pöydällä olevaa lautasta kauemmas. Sitten istahdin kevyesti pöydän reunalle. Katsoin Rumplea ripsieni lomasta ja hymyilin hivenen. Hän katsoi minua intensiivisesti, ja näin jännityksen hänen silmistään. Ajatus siitä, että olin onnistunut saamaan hänet hämilleen, lämmitti minua. Kumarruin lähemmäs häntä.

”Minä luulen…” kuiskasin hänen huulilleen, ”että voimme selvittää sen yhdessä.”
Tunsin hänen värähtävän. Viimeiset huuliamme erottavat sentit kuroutuivat väliltämme, kun tulin lähemmäs häntä, ja me suutelimme. Hän vastasi suudelmaani pehmeästi. Tunsin viimein hänen kosketuksensa täydellisesti, kun hänen huulensa hyväilivät suutani ja hänen kätensä etsiytyivät niskaani. Ja tunne oli polttava. Hetki oli niin sensuelli, että siihen olisi voinut hukkua. Ilmassa väreili pidätelty kiihko, ainakin minun osaltani. Päässäni pyöri hurjasti ja ajatukseni sekoittuivat suudelman huumaan. Hän siveli minua kevyesti ja niin kiihottavasti.

Lopulta irrottauduimme toisistamme huohottaen. Tunsin hänen kätensä edelleen niskassani. Suljin silmäni hetkeksi ja hengitin sisääni hänen fiiniä tuoksuaan. Oloni oli entistä sekavampi, aivan kuin jokin tuntematon ajatus olisi halunnut näyttäytyä. En tiedä, oliko kyseessä intuitio, mutta vilkaisin tahtomattani vieressämme pöydällä lepäävää kruunua. Samassa jokin kirkas välähti mielessäni ja silmäni sumenivat hetkessä. Yhtäkkiä mieleni täyttyi kauan sitten kadotetuilla muistoilla. Tuijotin kruunua kuin suurempaa voimaa. Ja mitä kauemmin katsoin, sitä varmemmin tajusin, että muistin vihdoin kaiken. Muistin, kuka todella olin. Huohotin tiedon, tunteiden ja ajatusten paljouden voimasta ja katsoin takanani olevaa peiliä. Sen nähdessäni muistin jälleen uuden ryöpyn asioita. Nyt muistin tarkalleen, kuka äitini oli ollut ja mikä merkitys peilillä oli.

Suuni oli loksahtanut auki huomaamattani. Käännyin katsomaan Rumplea hämmentyneenä. Hän katsoi minua kummissaan, huolestuneena.
”Minä muistan”, sopersin ja huokaisin syvään.
Samassa purskahdin helisevään nauruun ja silitin onnellisena hänen poskeaan. ”Minä muistan kaiken! Muistan, kuka olen.”

Hän katsoi minua räpytellen silmiään. ”Todellako, Vivien?”
Nyökytin päätäni innoissani. ”Aivan kaiken! Tuo kruunu on minun”, hihkaisin ja osoitin hopeista kruunua. ”Tai oikeastaan se oli äitini.”
Silloin asia tuntui valkenevan myös hänelle. ”Arvasin sen.”
Hänen kasvoilleen levisi tyytyväinen hymy ja hän kosketti kättäni. Oli minun vuoroni värähtää. Tunsin sormieni kihelmöivän hänen kätensä alla. Tarvitsen kosketustasi. Haluan olla kanssasi.

”No, kerrohan nyt, kuka olet”, Rumple kehotti kärsimättömänä.
Virnistelin hänen kysymykselleen. ”Olen Lumikuningattaren tytär.”
Hänen silmänsä roihahtivat. ”Tiesin alusta lähtien, että sinussa on jotain tuttua”, hän sanoi heti.
”Muistan sinut, Rumplestiltskin. Ette olleet mitään sydänystäviä äitini kanssa.”
Hän naurahti muistoilleen. ”Hän oli hyvin vahvatahtoinen nainen.”
Hymyilin. ”Hän varoitteli aina, ettei sinuun saa luottaa.”
”Yritätkö kapinoida?”
Nyrpistin nenääni. ”En ole koskaan ajatellut asioista samalla tavoin kuin hän.”
”Minkä takia?”

”Asuimme linnassa niillä mailla, jossa oli aina talvi. Hän taikoi, teki melkein kaiken taioin. Hän opetti minua ja minäkin osasin taikoa nuorempana. Sitten tajusin, kuinka huonosti hän kohteli muita ihmisiä ja lopetin kaiken magiaan liittyvän. Muutin pois linnasta ja pakenin Lumottuun Metsään. Asuin siellä. Lumikuningatar raivostui, koska ei halunnut päästää minua menemään. Hän omisti tuon peilin ja vielä silloin se oli taikapeili, joka toi epäonnea hyville ihmisille. Ilmeisesti olin hyvä ihminen, sillä karattuani hän rikkoi peilin ja ripotteli sen palaset ympäri Lumottua Metsää löytääkseen minut. Peilinpalaset joutuivat ihmisten sydämiin ja silmiin ja ne muuttivat heidät pahoiksi. Minuun osui yksi”, sanoin ja kosketin rintaani sydämeni kohdalta.

Rumple katsoi minua nyt entistä huolestuneemmin. Hän näytti myös hivenen syylliseltä.
”Minä annoin äidillesi tuon peilin”, hän sanoi lopulta. ”Hän pyysi sitä, koska halusi valtaa. Halusin silloin sitä itsekin ja tein mielestäni hyvät vaihtokaupat. Jos olisin tiennyt…”
”Hys. Ei se ole sinun syysi”, sanoin ja mutristin suutani.
”Mitä tapahtui?”
”Minä muutuin. Minusta tuli ilkeä ja erilainen. En enää tuntenut itseäni. Halusin kokeilla kaikkea vaarallista ja tehdä kiellettyjä asioita. Äitini ei peilinpaloista huolimatta löytänyt minua koskaan. Vuositolkulla hän keräsi epätoivoisesti kokoon ihmisiä, joiden sisään palaset olivat menneet. Hän sai koottua peilin lähes kokonaan takaisin ehjäksi, vain minun palaseni jäi puuttumaan. Siksi siinä on edelleen särö. Elin piilossa monta vuotta, kunnes eräänä päivänä kuulin Lumikuningattaren kuolleen. En muista olleeni kovinkaan pahoillani”, sanoin ja hymyilin anteeksipyytävästi.

”Äitini kuoltua palasin hoviin ja minusta tuli uusi Lumikuningatar. Tuo kruunu siirtyi äidiltä minulle, mutta en ehtinyt kantaa sitä kauan kirouksen vuoksi. Ja sen voimasta jouduimme kaikki tänne. Tulin yksin, mutta jostain syystä olen aina muistanut oikean nimeni. Silti, kirouksen murruttua en kuitenkaan muistanut omaa taustaani kunnolla. Luulen, että se johtui omasta kirouksestani.” Katsoin syvälle hänen pohjattoman salaperäisiin silmiinsä. Hän näytti mietteliäältä.

”Kaikki kiroukset voidaan murtaa”, hän sanoi lopulta ja tuijotti minua.
Samassa asia valkeni myös minulle. ”Tosirakkauden suudelma”, kuiskasin.

Katsoimme toisiamme hetken. Ajatukset risteilivät mielessäni. Sitten nielaisin ja kysyin: ”Onko kiroukseni vihdoin murtunut?”
Hän katsoi minua hetken. Epävarmuus kuulsi hänen silmistään. Mutta tiesin, että hän oli epävarma ainoastaan itsestään. Sitten, viimein hän nyökkäsi.
”Luulen niin.”

Sivelin hiljaa hänen poskipäätään. ”Kiitos.”
”Vivien…” hän kuiskasi nimeäni.
Mietin, kuinka paljon oli tapahtunut parissa päivässä. Sain kaiken yhdessä hetkessä. Silloin virnistin. Katsoin häntä ripsieni lomasta vihjaillen. ”Rumple… Haluaisin verestää muistojani hiukan enemmän.”
”Todellako, neiti Vivien?” hän kysyi härnäten ja hänen silmissään välähti polttava himo.
”Kyllä.”

Hän suuteli minua hitaasti ja pitkään. Ja tunsin jälleen hänen kosketuksensa aiheuttaman kohisevan aallon kehossani. Sitten hän vetäytyi taaksepäin ja hänen tummien silmiensä katse tuntui pohjattomalta. Hän tarkkaili reaktioitani. Hänen äänensä oli vahva ja syvä mutta samalla varovainen, kuin hän tunnustelisi kestääkö maa, jolle hän oli astumassa. Tuntui, kuin sydämeni olisi kutsunut häntä eteenpäin. Hän antoi minulle vielä viimeisen varoituksen.

”Olen vaikea mies rakastaa.”
Hymähdin ja tartuin hänen solmioonsa. ”Ainakin voin yrittää.”

[Siunsäe]

A/N: Heips! En osannut vielä päästääkään irti tästä ficistä, vaan sain hyvän idean ja kehittelin tälle vielä epilogin. Tapahtumat sijoittuvat noin puolen vuoden päähän edellisistä luvuista, ja ne avaavat lisää sitä, mitä Vivienille ja Rumplelle sitten tapahtui.
Toivottavasti tämä ei ollut liikaa. Ja laittakaas kommenttia! Mitä mieltä olette koko tarinasta?

____________________________________________________________


Epilogi
Ensilumeni päivä


Syksy oli ehtinyt jo tarpeeksi pitkälle. Oli aika ensimmäisten pakkaspäivien. Seisoin kellastuneiden lehtien täyttämällä metsäaukiolla. Ilma oli kuulas. Hengitin syvään ja puhalsin sitten jäätävää ilmaa keuhkoistani hitaasti ulos. Henkäykseni huurusi ja synnytti ilmassa kylmän pohjoistuulahduksen. Se tarttui hopeanhohtoisiin hiuksiini ja leikitteli niillä hetkisen. Viileä ilmavirta virkisti minua ihanasti. Puhallukseni sekoittui ilmaan ja pian taivaalta alkoi leijailla talven ensimmäisiä lumihiutaleita, yhtä täydellisen symmetrisiä kuin tähtisade.

Seisoin katsellen, kuinka lumihiutaleet laskeutuivat hiljaa kellastuneelle ruohikolle muodostaen sille valkean sokerisen kuorrutuksen. Silmäilin tyytyväisenä luomustani. Samassa kuulin Rumplen rapisevat askeleet takaani hänen kenkiensä tallautuessa pehmeälle syksyn lehtimatolle. Hän tuli luokseni ja asettui seisomaan selkäni taa. Sanaakaan sanomatta hän laski kätensä lantiolleni ja alkoi hitaasti sivellä niskaani nenällään. Kehoni väreili hänen kosketuksestaan kuin sähköiskun kulkiessa lävitseni. Tunsin sen aina sydämessäni asti. Laskin toisen käteni hänen kätensä päälle.

Käänsin päätäni sivulle, lähemmäs hänen kasvojaan ja hengitin sisääni hänen tuoksuaan.
”Hyvää talven ensimmäistä päivää”, kuiskasin.
”Tämä on sinun aikaansaannostasi, kultaseni”, hän sanoi ja suuteli niskaani.

Hymähdin. ”Kyllä talvi tulisi muutenkin, vaikken minä sitä auttaisikaan.”
”Mutta ei yhtä täydellisenä ilman sinua, Lumikuningattareni.”

Hymyillen päästin irti hänen kädestään ja tartuin päälaellani lepäävään kruunuun. Sillä oli nyt aivan erityinen merkitys minulle, koska jonkun oli aina jatkettava äitini jalanjäljissä. Nostin sen varovasti pois päästäni ja tarkastelin sitä edessämme. Hopeinen pinta kiilteli kirkkaammin kuin lumihiutaleet, jotka sille laskeutuivat. Se heijasti minun ja hänen kasvonsa, jotka olivat painautuneet toisiaan vasten. Uppouduin hänen tummanruskeisiin silmiinsä, jotka peilautuivat kruunun pinnasta.

Äkkiä päähäni pälkähti outo ajatus. Enkä osannut taaskaan sulkea suutani. ”Jos joskus vielä pääsemme takaisin Lumottuun Metsään, kumman luo muutamme asumaan?”

Hän kohotti kulmiaan. ”Noh, minulla on linna.”
”Niin on minullakin.”
”Minun linnani on suurempi”, hän sanoi huvittuneena.
”Miten voit olla noin varma?” kysyin, vaikka tiesin hyvin, että hän oli oikeassa. Kuten tavallisesti.

”Sen takia…” hän sanoi ja pyöräytti minut ympäri niin että olimme vastakkain, hänen kätensä edelleen ympärilläni, ”…että vaikken olisikaan oikeassa, haluan tulevaisuudessa ehdottomasti tarjota sinulle kodin omasta linnastani.”
”Luulisi sinun tietävän, ettei minua voi käskeä.” Mielessäni kuitenkin mietin jo, kuinka suuri hänen linnansa makuuhuone mahtoi olla.
Pyydystin ilmasta lumihiutaleen sormenpäähäni ja painoin sen hänen poskelleen. Hiutale suli hetkessä. Hän värähti kylmän jään kosketusta.

”Olet niin lämmin”, sanoin.
”Olet niin eksoottinen”, hän vastasi ja heilautti kättään, ja tyhjästä ilmestyi valkea vuokkokukka, jonka hän asetti korvanjuureeni. ”Oma Talven Kuningattareni.”
Tunsin hymyni syvenevän korviini asti. ”Rakastan sinua.”
”Ja minä sinua. Olen päivä päivältä varmempi siitä, että käytät minulta salaa jotain hyvin vahvaa magiaa.”

Katsoin häntä kummastuneena. ”Miten niin?”
Hänen suupielensä kohosi virneeseen. ”Koska olet hurmannut minut täysin.”
Silloin raikas pohjoispuhuri puhalsi entistä rehvakkaammin ja iloitellen se nousi korkeammalle kuin koskaan. Se pyyhkäisi yli Storybrooken, yltäen varmasti aina Lumotun Metsän laitamille saakka.

[yami]

Luin ja kannatti, koska Olipa kerran ♥ Yritin koostaa ajatuksiani vähän osa osalta.

Nimi oli vähän hassu, vaikkakin tuntuu kuvaavan ficin luonnetta hyvin. Vähän kliseinen, mutta ei nimi ficciä pahenna.

Kutsumaton on kohtalo. Oiva ratkaisu aloittaa toiminnalla, sillä usein hahmojen teot ja puheet kertovat hahmoista paljon enemmän kuin he kuvaillessaan itse itseään. Olit vanginnut hurmaavan Goldin luonteen minusta erinomaisesti, ja kiinnostus selvästi omapäisen Vivieniin heräsi nopeasti - oiva kinastelupari Goldille, jolla on myös sana hallussa.

Menneisyys on taakka. Vivianin itsevarmuus on ihanaa. Ja toi reaktio Goldin ilmestyessä kuppilaan just oikea eikä melkein. Jutustelun myötä nousi myös mielenkiinto sitä kohtaan, mitä Vivien on puuhastellut Lumotussa Metsässä, kun on kerran taikaakin käyttänyt... "Menneisyys on taakka", toistui hahmojen puheissa ehkä liiankin monta kertaa.

Tee valintasi. Tässä noste vähän taantui, mutta toisaalta joskus juonta on saatava eteenpäin tavalla millä hyvänsä. Vivienin toivoton ihastus herra Goldia kohtaan on kyllä hauskaa seurattavaa.

Carpe diem. Aah, ihanaa. ♥ Vivienin menneisyys oli jännä, joten olisin halunnut tietää siitä vähän enemmänkin - tästä siis vähän miinusta. Ja suudelman aiheuttamaa kirouksen purkautumista olisi voinut kuvata vähän tarkemminkin. Ja voiko ihastus tosiaan muuttua rakkaudeksi noin nopeasti, en tiedä...

Ensilumeni päivä. Sopivan makea päätös, eipä tässä muuta oikein osaa sanoa.

Vuoropuhelut ovat loistavia - ei mitään turhaa, osa on luettavissa rivien välistä (kuten pitääkin) ja huumoria riittää. Mahdollisia kirjoitusvirheitä en huomannut, sillä ainakin teksti vei niin mukanaan, ettei sellaisia ehtinyt erikseen bongailla. Vähän eteni turhan nopeasti, mutta toisaalta tälläiset lyhyehköt jatkiksetkin ovat toisaalta joskus paikallaan.

Kiitos lukukokemuksesta, ja kirjoita ihmeessä lisää!

// OHO, tietysti se oli Vivien... Mikä lie aivopieru.

[Siunsäe]

Yami: Kiitos paljon paljon arvioinnistasi! Joo, ficin nimi on kyllä kieltämättä aika kliseinen... Mutten vain keksinyt mitään osuvampaa, vaikka vaihtoehtoja varmasti olisi riittänyt!
Voi, et arvaakaan kuinka paljon lisää olisin halunnut kirjoittaa tästä. Neljä lukua olisi helposti muuttunut neljäksitoista. Yritin kovasti estellä itseäni jaarittelemasta, sillä Vivienin (ei Vivianin! ) menneisyydessä tosiaan riittäisi kerrottavaa, kuten mainitsitkin... Lopulta ajattelin, että on hyvä, jos asioiden hoksaaminen jää lukijan tehtäväksi.
Ihanaa, että tykkäsit. <3 Tämä on kyllä ihana sarja ja Rumple lempihahmoni.

[Kuurankukka]

Kommenttikampanjasta hauskaa iltaa! Pahoittelen heti alkuun sitä, että kommentissa kesti näin kauan, yli viikko nimittäin :c Taisi olla muuten ensimmäinen Olipa kerran ficci, jonka luin. Vaikken ole sarjaa kuin ehkä korkeintaan ekan kauden verran katsonut, pidän sen tietynlaisesta hyväntuulisuudesta, ja mielestäni sait samanlaisen tunnelman myös ficciis. Hienoa! Mukavaa muuten, että tällainen, joka ei sarjasta ihan kaikkea tiedä, pysyi kuitenkin tapahtumissa kärryillä. Onnistuit minusta mainiosti myös herra Goldin kanssa; hän oli hurmaava, manipuloiva, tyyni itsensä. Ehkä hieman romanttisempi vain, mitä itse ajattelin. Ja jotenkin ajattelen sen vain aina kuuluvan Bellelle? Mukavaa kuitenkin, että yksi suosikkihahmoistani oli toteutettu näin hyvin myös ficissä.

Päähenkilönä Vivien oli mukavan sympaattinen: vähän hölmö, mutta kuitenkin ihan suloinen hahmo. Sellainen, josta lukijan on helppo pitää, kunhan vain ei ole liian vaativa Ainoa, mikä päähenkilön kohdalla jäi häiritsemään ja heikensi ficciä muutenkin, oli se, että Vivienhän useaan kertaan mainitsi menneisyyden olevan taakka. Ihan ymmärettävää kyllä, mutta minkälaisesta taakasta oli kyse? Jos kyse oli edellisestä elämästä, niin miten hän voi kutsua sitä taakaksi, jos ei edes muista, kuka Lumotun metsän asukas oli? Vai viitattiinko sillä esimerkiksi Vivienin äidin kuolemaan? No kuitenkin, ei kyseinen kohta lukemista häirinnyt, vaan huomasin "aukon" vasta myöhemmin.

Suosikkikappaleeni ficissä taisi olla tuo viimeinen osio, pidin hirveästi syksyn ja talven välimuodosta ja ehkä hieman haikeastakin tunnelmasta, joka tekstistä välittyi. Kuvailit asioista yksinkertaisesti, ja elävästi, mikä sopi hyvin ficin kokonaisuuteen. Jatka ihmeessä kirjoittamista, muita Olipa kerran ficcejä voisin ainakin tulla lukemaan. Kiitos

[Siunsäe]

Kuurankukka: Ääks! Tajusin vasta nyt, etten ollut edes vaivautunut kiittämään sinua huikean pitkästä ja rakentavasta kommentistasi. Hyi minua, saamaton otus.
Eli kiitoksia, kiitoksia, kiitoksia kommentoinnistasi, siitä tuli näin jälkikäteen tosi hyvä fiilis. En todennäköisesti avannut asiaa ficissä tarpeeksi, mutta sanoessaan menneisyyden olevan taakka Vivien tarkoittaa tosiaan omaa menneisyyttään. Ennen kirouksensa murtamista hän muisti kuitenkin entisestä elämästään pieniä paloja, kuten esimerkiksi että peili kuului hänen edesmenneelle äidilleen. Hän ei kuitenkaan muistanut, että äitinsä oli Lumikuningatar. Tarkkaa rajaa en siihen vetänyt, mitä Vivien todella muisti, mutta taakalla hän tarkoitti varmastikin sitä, kuinka oli Lumotun Metsän aikaan suostunut käyttämään taikavoimia pahoihin asioihin äitinsä painostamana. Tästä muistostahan saadaan vihiä, kun hän kakkososassa paljastaa Rumplelle käyttäneensä taikaa. Liian vähän informaatiota siis, pahoittelen.
Epilogi on myös minun suosikkiosani! Muistaakseni sitä oli kaikkein mieluisin ja helpoin kirjoittaakin. Kirjoitan taas Olipa Kerran -fandomista, kunhan jonakin päivänä iskee inspiraatiolla!
Kiitos vielä.

~Siunsäe

[Herkkuoone]

Hyvää iltaa kommenttikampanjan merkeistä! Hyppäsin melkein metrin ilmaan viikko sitten huomattuani, että KK:ssa tarjottiin vaihtoehtona kommentoitavaksi tätä ficciä ja päätin napata sen heti itselleni, jotta saisin itseni komennettua viimein kommentoimaan. OUAT on suuri rakkauteni ja heti, kun sain toisen kauden päätökseen, minun täytyi myöntää, että ko. sarja oli napannut suosikkifandomini paikan. Olen tainnut lueskella Finistä kaikki fandomista löytyvät ficit, mutta tämä olkoon ensimmäinen jota kommentoin, jostainhan se täytyy aina aloittaa, hei! ;>

Näin ensimmäisenä myönnettäköön, että liityn muutamien muiden kommentoijien tavoin mr. Gold -fanikerhoon – en tiedä miksi hänestä pidän niin suuresti; hänessä on vain sitä kuuluisaa ”jotakin”, joka lumoaa kerta toisensa jälkeen – joten pelkästään hänen nimensä näkeminen otsikossa oli loistava syy avata tämä fic ensimmäisen kerran. Tosin OC-hahmo laittaa hieman epäröimään, sillä on jotenkin kamalan vaikeaa kuvitella, ettei Belleä olekaan (Rumbelle <3, yhyy) :|

Tykkäilin tästä kovin. Juonikuvio on oivallinen ja OC-hahmon upottaminen tarinaan tuntuu luontevalta. Vivienissä on kivasti persoonaa ja ulottuvuuksia, mutta jostain syystä en itse onnistunut muodostamaan hänestä kunnollista kuvaa päähäni, vaan jäin kaipaamaan jotain enemmän. Kaikki tuntui tapahtuvan vähän turhan nopeasti ja olisin kaipailut enemmän tietoja OC-hahmon taustoista: hänen äidistään (btw tuosta lumikuningatar-jutusta tuli kovasti mieleen Narnia) kyllä puhuttiin, mutta entäs isä, muu perhe, uskolliset ystävät jne.? Ystävyys Rubyn kanssa tuntui luonnolliselta, mutta samalla myös tuli sellainen fiilis, että Vivien yrittäisi tarkkaan täyttää Bellen aukon tarinassa. :| Koko Vivienin menneisyys tuli viimeisessä osassa hyvin tiivistetysti, vaikka aihetta olisi voinut käsitellä laajemminkin. Ehkä tää nihkeä suhtautumiseni johtuu puhtaasti siitä, että Belle on Reginan ohella suosikkinaishahmojani sarjassa, mutta joo, en oikein saanut otetta Vivienistä.

Dialogi nousi mielestäni tämän ficin vahvuudeksi, enkä voinut muuta kuin huokailla ihanille sanailuille, joita Rumple ja Viv kävivät. Rumplestiltskin on todella vaikea hahmo kirjoittaa, mutta sinä olet täydellisesti onnistunut säilyttämään miehen ihanan mystisen persoonan tekstissäsi.

”Te tunnutte tietävän paljon monista asioista, neiti Vivien”, hän sanoi Grannyn poistuttua.
”Se on yleensä naisten pahe”, vastasin. Tai miten sen nyt ottaa. ”Mutta jos en ole aivan väärässä, sama pätee myös teihin, herra Rumplestiltskin”, jatkoin. Vastapäätä pöytää hän siemaisi teetään liian tyynen oloisena.
”On suuri ero, tiedänkö asioita, vai uskottelenko vain tietäväni”, hän sanoi ja asetti kyynärpäänsä pöydälle, risti sormensa ja laski leukansa kämmentensä varaan.
(Kamalan pitkä lainaus, mutta yhyy, menköön.) Yksi ehdottomista suosikkikohdistani. Upeaa, sulavaa, toimivaa dialogia, joka lumoaa lukijan täysin, pitäen hänet otteessaan koko ajan. Rumple on tässä todella oma itsensä, hih! :>

”Olen vaikea mies rakastaa.”
Hymähdin ja tartuin hänen solmioonsa. ”Ainakin voin yrittää.”
Aasfghsdhg. Tämä kohta: a-p-u-a! Rumplen kommentti on rakkaus, enkä pysty enää sanomaan mitään järkevää tästä, joten tyydyn vain sydämmistelemään: ♥

Kerronta on pääosin hyvää, sujuvaa ja mukaansatempaavaa, mutta välillä kyllä kohottelin kulmiani sanavalinnoille ja/tai virkerakenteille. Esimerkiksi tämä kohta ensimmäisen osan alusta:
Koroista lähtevä ääni kuulosti vaikeroinnilta niiden osuessa kirskuen vasten hiekkaa, jota sulaneet kadut olivat edelleen täynnä talven jäljiltä.
oli yksi näistä kohdista. Kuvailun puolesta erittäin nättiä, mutta ”sulaneet kadut”? Ymmärrän kyllä, että hait tässä sitä, että lumi on sulanut katujen päältä ja jäljellä on nyt vain hiekka, mutta noin muotoiltuna sulaminen viittaa itse kadun konkreettiseen sulamiseen, ei lumen sulamiseen sen päältä. : D

Virheitäkään en löytänyt tekstistä montaa, enkä pahemmin niihin kyllä huomiotani kiinnittänytkään. Pistin merkille muutamia puuttuvia pilkkuja, ajatusviivan jälkeen puuttuvia välilyöntejä sekä muuta sellaista pientä. Itsessään varsinaisia kirjoitusvirheitä en huomannut ollenkaan, mikä on aina tosi hienoa. :>
Vilkaisin hänen vaatteitaan: edelleen huopatakki kera suorien housujen sekä kiiltävien mustien kenkien –ja hautasin kaikki ulkoiluun liittyvät mielikuvat.
&
Rumplestiltskin kohotti kulmiaan hiukan surumielisesti –tai ehkä vain kuvittelin jälkimmäisen.
Ensimmäisessä kohdassa välilyönti puuttuu ja-sanan edestä, jälkimmäisessä tai-sanan. Ei siis mitenkään suuri virhe, mutta ajattelin kuitenkin huomauttaa, kun kiinnitin siihen huomiotani. Näiden kahden kohdan lisäksi ensimmäisessä luvussa taisi olla vielä kolmaskin vastaavanlainen tapaus, mutta en jaksa hakea sitä tähän enää.

”Ja Viv,” hän sanoi yllättäen, ”ole varovainen.”
Tässä puolestaan pilkku on lipsahtanut väärälle puolelle lainausmerkkiä eli pitäisi olla” ”Ja Viv”, hän sanoi - -” :>

Hmm.. Mitähän minun piti vielä sanoa? No ainakin se, että tykkäilin siitä, miten jokaiseen lukuun oli yhdistetty yksi sääntö sekä sisältöön, että osan otsikoksi! Ihastuttava idea! Tekstin varsinainen otsikko kylläkin jätti minut vähän kylmäksi, enkä pitänyt siitä niin paljoa kuin osien otsikoista. Ja niin, epilogista mainittakoon sen verran, että se on suloisen siirappinen päätös tarinalle, aww, en voinut olla hymyilemättä sitä lukiessani!

Kiitokset ihastuttavasta ficistä, toivottavasti kirjoitat tästä fandomista vielä tulevaisuudessakin! : ) ♥
~ Herkku.

[Siunsäe]

Heippa hei Herkku!

Ääks, kuinka käsittämättömän pitkän palautteen olet jaksanut väsätä tälle ficinraapustukselle. >.< Kiitos siitä!

Kuten monesti mainittu, fandom on myös minun rakkauteni. Ja kuulun myös Gold-fanikerhoon. Voi harmin paikka, että Vivien on jäänyt sinulle kylmäksi. Taikapeili-juonikuvion olen ottanut lähes suoraan HC Andersenin Lumikuningatar-sadusta. Suuresti Vivienin muistamattomuuteen vaikutti myös se, ettei hänellä ollut muita perheenjäseniä, kuin kuollut äitinsä. Hän oli ollut alun perin Storybrookessa aivan yksin, eikä tuntenut ketään. Pahoittelen, jos tämä jäi epäselväksi ficissä...

Ihanaa, että Rumplen hahmo on onnistunut. Ja dialogit mieleisiä. Niihin tosiaan on panostettu. Jippii!

Noiden ajatusviivojen kanssa olen aina ollut ihan onneton! Olen yrittänyt opetella käyttämään niitä. Kiitos kielioppivirheen korjaamisesta. Ja hups, typerä pilkku.
Joo, lähes kaikkien kommentoijien mielestä otsikko on ollut no-good, joten ehkä tulevaisuudessa otsikoin paremmin.

Kiitoksia mahtavan spekuloivasta kommentistasi, josta jäi todella hyvä fiilis! Lue muitakin kirjoituksiani, jos haluat. ^^

~Siunsäe

[Zafrina_Black]

Aaaaaarghh! These feels! Tykkään ihan hirveesti OUATista ja Rumple on yllättäen lempihahmoni rakastuin tähän ihanaan tarinaan. Gold oli ihan itsensä ja Vivien oli tosi mielenkiintoinen hahmo, ihan kuin oikeasti kuuluisikin tarinaan. Välillä naureskelin Vivienin yrittäessä selvittää Goldin tarkoitusperiä ja välillä piti kurkkia tekstiä sormien välistä kun tutut stringit hyppäsivät kuvaan :p Nyt tekisi mieli huutaa: LISÄÄ! kiitos aivan ihanasta ficistä ja vielä näinkin "uudesta" aiheesta, OUATistahan ei kovin paljon ficcejä suomeksi löydy, tai sitten olen vain laiska etsijä kiitos tästä ihanasta tarinasta!

[Siunsäe]

Hello Zafrina_Black!

Aaargh, kiitoksia paljon kommentistasi!! Eikä. Mahtavaa kuulla, että tykkäsit tästä sepustuksesta noinkin paljon. :3 Olen ihan otettu! Hei, tänään starttaa OUAT:n kolmas kausi ABC:ltä, ja aion katsoa sen livenä (suosittelen! ), joten ei voi tietää, milloin inspi iskee. Nyt en ole tosi pitkään aikaan kirjoitellut mitään, mutta sitä suuremmalla syyllä.
Kiitos vielä hirmuisesti.

~Siunsäe