Kiitos kommenteistanne,
Zarroc ja
TOKO ~!
Ensimmäinen luku on nyt täällä, toivottavasti se on odottamisenne arvoinen.
Ensimmäinen lukuAskeleet kaikuivat hämärällä ja autiolla käytävällä.
”Oo nyt hiljaa, vai haluuks, et lyön, hä?
Jotain painavaa tömähti erään asunnon ovea vasten.
”Sä et oo lähdössä mihinkään täältä”, sammalsi matala miehen ääni.
Käytävän hiljaisuuden halkaisi kirkaisu, jonka jälkeen kuului muutamia vaimeita nyyhkäisyjä. Ne hukkuivat kuitenkin nopeasti viereisestä asunnosta kuuluvaan sadatteluun. Joistain kauempaa kuului kirskuntaa ja kopinaa – joku oli aikeissa poistua asunnostaan. Mikään näistä seikoista ei kuitenkaan hetkauttanut tummaan huppariin verhoutunutta poikaa, joka kääntyi yhden maalipinnaltaan kärsineen oven puoleen. Hän työnsi avaimen lukkoon ja veti oven auki.
Oven takaa paljastui pieni, pimeä eteinen. Asuntoon astunut ihminen hapuili oikealla kädellään valokatkaisinta ja sulki oven perässään vasemmalla. Lopulta hänen kätensä tavoitti etsimänsä, ja himmeä, vähitellen kirkastuva valo täytti pienen tilan. Poika veti paksun hupparin yltään ja ripusti sen tummaan, puiseen naulakkoon. Hän käveli pienen peilin ohi kohti huonetta, joka oli yhdistetty työ-, makuu- ja olohuone. Tila oli ahdas, ja poika kirosi hiljaa lyödessään varpaansa sängynjalkaan. Hän jatkoi matkaansa asunnon perälle vaaleasävyiseen keittiöön, jossa hän otti pöydältä vedenkeittimen ja laski siihen kylmää vettä hanasta. Napsautettuaan laitteen päälle hän istahti pöydän ääreen ja katseli ulos ikkunasta. Oli alkanut sataa vasta hetki sitten, mutta asfaltti kiilsi jo mustana. Veden porina sekoittui ulkoa kuuluviin sateen ja liikenteen ääniin, joihin poika oli tottunut heti muutettuaan nykyiseen asuntoonsa, sillä talon äänieristys oli erittäin huono. Hän katseli mitään erityisemmin ajattelematta, kun sadepisarat osuivat ikkunalasiin ja valuivat sen pintaa pitkin alas. Veden kiehuttua poika irrotti katseensa ikkunasta avautuvasta harmaasta maisemasta ja nousi ylös. Hän käveli kaapille, jossa säilytti astioitaan, ja kaivoi esiin valkoisen mukin, jonka pintaa kiersi eri kielillä, käsialoilla sekä monilla ruskean ja beigen sävyillä sana ”tee”. Hän huokaisi hiljaa tutkiessaan suppeaa teevalikoimaansa – hänen täytyisi käydä pian kaupassa, niin inhottavaa kuin se olikin. Päädyttyään sitruunanmakuiseen teehen poika istahti jälleen pöydän ääreen ja alkoi ajatuksissaan uittaa teepussia mukissa, johon oli kaatanut kuumaa vettä.
Poika oli saanut purettua viimeiset muuttolaatikot vasta vajaa viikko sitten. Hänestä oli tuntunut – ja tuntui yhä – helpottavalta, ettei hänen tarvinnut olla enää kodin lähes jatkuvasti ahdistavassa ilmapiirissä. Pojan uusi asuinseutu tosin oli useimpien mielestä hiukan vaarallinen, sillä lähes poikkeuksetta kaikki samassa rakennuksessa hänen kanssaan asuvat henkilöt olivat alkoholisteja, sekaantuneet huumeisiin tai taipuvaisia väkivaltaan. Talo oli vanha ja paikoittain erittäin heikossa kunnossa, mutta täytti kuitenkin asumiseen kelpaavan rakennuksen kriteerit. Pojan pienen asunnon vasemmalla puolella ei asunut ketään, mutta oikealla puolella majaili alkoholisoitunut, suunnilleen viisikymppinen mies. Poika oli tottunut kaikenlaiseen nykyisessä kodissaan. Kerran käytävän päästä, ulko-oven vierestä, oli löytynyt veriräiskeitä. Vahva tupakan haju käytävillä oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Vastapäisestä asunnosta kuului usein naisen nyyhkytystä ja miehen huutoa.
Pojan ajatukset keskeytyivät oven suunnalta kuuluvaan paukahdukseen ja humalaiseen nauruun. Hän odotti, että nauru vaimeni ja meni sitten vilkaisemaan ulko-oveaan. Niin kuin hän oli arvellutkin, sitä koristi nyt kuva kengänpohjasta. Poika pyyhkäisi jäljen pois kämmenellään ja sulkeutui sitten jälleen asuntoonsa.
~*~
Seuraavana aamuna auringonvalo siivilöityi auki jätettyjen sälekaihdinten lomasta suoraan pojan kasvoille. Erittäin pienellä yöpöydällä lojuva kännykkä alkoi piippailla jatkuvasti voimistuvalla äänellä, joten poika kohotti kätensä pöydälle ja tunnusteli sen pintaa, kunnes löysi äänen lähteen. Hän avasi silmänsä, mutta vain siksi aikaa, että sai suljettua herätyksen. Hän veti lämpimän peiton tiukemmin ylleen ja huokaisi syvään. Hän pohti syytä hälytykseen, kunnes muisti, että oli päättänyt lähteä kauppaan sinä päivänä. Maattuaan muutaman minuutin sängyssä poika lopulta nosti kätensä ylös venytellen niitä ja avasi silmänsä uudelleen.
Pieni huone näytti aamuauringon valossa erittäin kauniilta, kun pölyhiukkasten leikki näkyi ilmassa ja valonsäteet loivat varjoja kohtiin, joita eivät päässeet valaisemaan. Hitaasti poika työnsi peiton yltään ja nousi istumaan sängynlaidalle. Hänen varpaansa tapasivat pehmeän, ruskean maton reunan. Päästyään viimein seisaalleen hän riisui ensin yöpukunsa ja veti sitten ylleen farkut, t-paidan ja tumman petroolinsinisen hupparin. Aamiaisen hän ehtisi syödä myöhemminkin. Poika tunki lompakon taskuunsa ja käveli eteiseen vilkaisten matkan varrella itseään peilistä. Hän näytti samalta kuin aina ennenkin oliivinvihreine silmineen ja lämpimänruskeine hiuksineen. Laitettuaan jalkoihinsa mustat tennarit hän tarkisti vielä, että avain oli hupparin taskussa. Avattuaan oven häntä tervehti heti vahva alkoholin haju. Poika nyrpisti hiukan nenäänsä ja hengitti suun kautta, kunnes pääsi ulos rakennuksesta.
Kadut olivat vielä siihen aikaan aamusta melko autioita, eikä poikaa vastaan tullut reilun kilometrin pituisella matkalla kuin muutama ihminen. Lämmin ilmavirta puhalsi pojan hiuksia vasten hänen päänahkaansa, kun hän astui liukuovista sisään kauppaan. Hän nappasi korin vasempaan käteensä ja päätti selvitä ostoksista mahdollisimman ripeästi. Kävellessään nopeasti turhien hyllyrivistöjen ohi ja samalla pohtiessaan, mitä hänen tarvitsi ostaa, poika ei tarkkaillut ympäristöään ihmisten varalta, ennen kuin se oli liian myöhäistä. Hän törmäsi erilaisia virvoitus- ja alkoholijuomia kantavaan, ehkä pari vuotta häntä itseään vanhempaan poikaan, joka tuli hyllyn takaa. Tuntemattoman pojan ote ostoskorista irtosi, minkä seurauksena pullot ja tölkit pyörivät lattialle. Pojista nuorempi seurasi katseellaan yhtä yhä kauemmas ja kauemmas pyörivää pulloa, kunnes havahtui.
”Anteeksi.”
Vanhempi poika kääntyi katsomaan häntä, mutta ei vastannut mitään. Nuorempaa alkoi ahdistaa. Miksei hän voinut olla varovaisempi? Poika, johon hän oli törmännyt, katsoi häntä tarkkaavaisesti päästä varpaisiin.
”Ei se mitään. Kuka sä oot?”
Tähän kysymykseen hän ei ollut varautunut, mutta vastasi kuitenkin nopeasti. Hän toivoi, ettei ahdistuneisuus kuultanut hänen äänestään.
”Valentin.”
Syntyi hetken hiljaisuus.
”Ahaa. Oot ilmeisesti uus täällä?”
”Jep.”
”Jaa”, vanhempi poika naurahti ja katsoi Valentinia.
”Mä oon Luka Aalto”, tämä lisäsi hetken kuluttua ja näytti siltä, kuin olisi odottanut nimen sanovan jotain Valentinille.
Valentin tunsi olonsa äärimmäisen kiusaantuneeksi hiljaisuuden vallitessa ja olisi halunnut lähteä kaupasta tai kadota maailmankaikkeudesta tai edes jatkaa matkaansa teeosastolle. Hän kuitenkin tiesi erittäin hyvin, että olisi epäkohteliasta lähteä ja että maa ei yhtäkkiä avautuisi nielaisemaan häntä. Lopulta Luka rikkoi hiljaisuuden pyytämällä Valentinia auttamaan juomien keräämisessä. Valentin nyökkäsi nopeasti ja alkoi keräillä pulloja lattialta. Hän auttoi mielellään Lukaa, sillä siten hän pääsisi nopeammin pois tästä tilanteesta ja ehkä myös hyvittäisi törmäilynsä. Pullojen ollessa jälleen korissa ja vieläpä ehjinä, Valentin pyysi vielä kerran anteeksi.
”Kuten jo aiemmin sanoin, ei se mitään”, Luka vain vastasi hymyillen.
Valentinista tuntui silti yhä epätoivoisesti siltä, että hänen oli sanottava vielä jotain. Hän pakotti hymyn huulilleen ja kysyi sitten naurahtaen:
”Mitä sä aiot tehdä kaikilla noilla pulloilla? Juottaa armeijanko?”
Heti, kun kysymykset olivat purkautuneet hänen huuliltaan, häntä hävetti. Miksi hitossa hän oli sellaista mennyt kysymään? Hänen teki mieli juosta kaupan perälle hakkaamaan päätään seinään. Luka kuitenkin vain naurahti takaisin.
”En nyt sentään. Pidän yleensä joka vuosi näin kesän alussa pienet bileet kotonani. Tai no, niissä ovat mukana lähes kaikki tämän peräkylän nuoret.”
Luka katsoi Valentinia silmiin.
”Haluaisiks säkin tulla?”
Valentin hämmästyi kysymyksestä. Kuka täysjärkinen ihminen muka kutsui tuntemattoman henkilön noin vain kotiinsa?
”Totta kai”, hän kuitenkin lopulta vastasi pohtimatta asiaa sen tarkemmin.
Luka kaivoi taskustaan mustekynän ja vanhan kuitin.
”Okei. Annaks sit vaikka puhelinnumeros, niin lähetän tekstiviestillä osoitteeni?”
Valentin tarttui ojennettuun kynään ja kuittiin ja raapusti nopeasti mutta huolellisesti kymmenen numeroa ryttyiselle kuitille. Luka hymyili, kun Valentin ojensi esineet takaisin.
”Nähdään sitten illalla!”
”Joo.”
Luka lähti kassalle ja Valentin suorittamaan ostoksiaan. Teetä, muroja, mandariineja, luonnonjogurttia ja maitoa. Kävellessään hetken kuluttua kohti kassaa hän nappasi koriinsa vielä purkkapussin. Nuori kassamyyjä ilmoitti hinnan tekopirteällä äänellä. Maksettuaan Valentin tunki ostoksensa muovipussiin ja suuntasi kohti asuntoaan.
~*~
Vasta kotonaan Valentin ymmärsi täysin, mitä kaupassa oli tapahtunut ja mitä hän oli mennyt lupaamaan. Tapahtumat olivat edenneet liian nopeasti. Käytännössä hän oli vain törmännyt tuntemattomaan ihmiseen, joka sitten olikin seuraavan viiden minuutin sisällä kutsunut hänet kotiinsa juhlimaan. Valentin ei voinut käsittää, miksi oli vastannut myöntävästi. Mitä helvettiä hän oli ajatellut? Hän inhosi juhlia. Ihmiset olivat yleensä silloin pakkautuneet pieneen tilaan kuin sardiinit rasiaan. Ahdistavaa. Ehdottoman ahdistavaa. Miksi hitossa hän oli lupautunut saapumaan paikalle? Hän huokaisi hiljaa ja hieroi ohimoitaan. Vasta nyt hän vilkaisi kännykkäänsä, johon oli saapunut viesti. Hän avasi sen ja silmäili sen nopeasti läpi. Siinä oli Lukan osoite ja bileiden alkamisajankohta. Hän ei olisi halunnut mennä, mutta lupaus oli lupaus. Miten sellaisiin nuorisobileisiin edes piti pukeutua? Valentin ei ollut käynyt niissä pitkään aikaan. Hän ravisti päätään selkeyttääkseen ajatuksiaan. Kello oli nyt kymmenen, ja hänen täytyisi mennä Lukan luo vasta seitsemän aikoihin illalla.
Hienoa. Hänellä olisi kymmenen tuntia aikaa hermoilla.
~*~
Puoli seitsemältä Valentin seisoi suihkusta hetki sitten tulleena, ahdistuneena ja tärisevänä eteisessään. Pitkän pohdinnan jälkeen hän oli lopulta päätynyt perusvaatetukseensa: huppariin, t-paitaan ja mustiin farkkuihin. Luka asui sen verran kaukana, että Valentin oli päättänyt mennä sinne linja-autolla. Hän katsoi itseään vielä viimeisen kerran peilistä, vakuutteli itselleen, että näytti täysin normaalilta ja poistui sitten asunnostaan.
Bussipysäkillä hänen olonsa oli lähes sietämätön. Entä jos hän tekisi jotain typerää? Tämä olisi erittäin hyvä mahdollisuus saattaa itsensä koko kaupungin nuorten tietoon – täydellisenä idioottina. Hän hengitti syvään ja oikaisi ryhtinsä. Oli hän selvinnyt pahemmastakin, joten miksi siis ei tästä?
Bussin saapuminen keskeytti pojan hermostuneet ja sekavat ajatukset. Valentin nousi kyytiin, maksoi lipun ja istahti bussin keskivaiheille. Koko matkan hän tuijotti poissaolevasti ikkunan läpi maisemia, jotka katosivat hänen mielestään sitä mukaa, kuin ne sinne päätyivät.
Kun hän viimein jäi pois, hänestä tuntui, että hän olisi voinut oksentaa jännityksen ja pelon aiheuttaman vatsakivun vuoksi. Lukalle päästäkseen hänen olisi kuitenkin käveltävä vielä vähän vajaa kilometri, joten hän ei voinut antaa periksi pahoinvoinnille. Matka taittui Valentinin mielestä turhankin nopeasti, ja pian hän näki edessään valkoisen, kolmikerroksisen omakotitalon, jossa oli suuret ikkunat. Valentin kaivoi kännykkänsä esiin farkkujen taskusta ja napsautti sen näytön päälle. Kello oli muutamaa minuuttia yli seitsemän. Rakennuksen pihalla parveili jo paljon ihmisiä ja musiikki kantautui hänenkin korviinsa. Hän lähti kävelemään hitaasti ihmisten joukkoon.
Valentin ei uskonut, että oli koskaan tuntenut itseänsä ulkopuolisemmaksi kuin juuri nyt. Hän ei tuntenut ketään, ja kaikki olivat järjestäytyneet porukoiksi, joihin Valentinilla ei ollut mitään asiaa. Tytöt hihittelivät ärsyttävästi korkokengissään ja minihameissaan. Monilla oli kädessään lasi tai pullo, ja tunnelma oli korkealla. Joka puolelta kuului naurua, ja jotkut lauloivat musiikin mukana. Valentinilla ei kuitenkaan ollut aavistustakaan siitä, minne hän olisi voinut mennä tai mitä hän olisi voinut tehdä. Hänellä ei ollut täällä ainuttakaan ystävää tai edes tuttavaa. Hän oli jo kääntynyt lähteäkseen pois, kun joku kosketti hänen olkapäätään, ja hän kuuli tutun äänen takaansa:
”Hei! Kiva, että tulit!”
”Ai. Hei, Luka. Joo, totta kai.”
”Tuu käymään sisällä, suurin osa tarjoiluista on siellä. Voin myös esitellä sut parille tyypille, jos haluut.”
”Joo, mikäs siinä.”
Valentin tunsi olonsa ääliöksi.
Joo, totta kai. Joo, mikäs siinä. Eikö hän osannut muuta kuin myötäillä?
”Seuraa sit mua”, Luka sanoi.
Valentin mumisi jotain epämääräistä vastaukseksi, mutta oli varma, ettei Luka kuullut sitä musiikin yli. Hän lähti seuraamaan poikaa auki olevan etuoven suuntaan, josta käveltyään hän päätyi valtavaan aulaan, jossa oli monta suurta sohvaa ja perällä pitkä pöytä täynnä erilaista juotavaa ja naposteltavaa. Katossa roikkui muutamia ilmapalloja ja lattialle oli myös tipahtanut pari.
”Voit hakea tosta pöydästä ihan vapaasti mitä haluat”, Luka huusi. Huusi, koska metelin yli ei muuten olisi kuulunut yhtään mitään.
Valentin katseli ympärilleen tarkemmin ja huomasi, että vaikka kaikki muut olivat melko selvissä porukoissa, yksi poika istui sohvan nurkassa ilman seuraa. Pojalla oli kivasti leikatut vaaleat hiukset ja tummanruskeat silmät – joilla tämä tuijotti suoraan Valentinia. Valentin käänsi katseensa pois pojasta.
”Kuka toi yksin istuva poika on? Toi, jolla on vaaleat hiukset?” Valentin kysyi Lukalta nyökäten päätään kohti tarkoittamaansa henkilöä. Luka käänsi katseensa poikaan, joka yhä vain tuijotti Valentinia.
”Se on Miro.”
Luka kumartui lähemmäs Valentinia ja jatkoi hiljaisemmalla äänellä:
”Vähän outo jätkä, mutta kutsuin sen silti. Siitä on liikkeellä monenlaista juttua, sitä…”
Lukan lause keskeytyi, kun pitkä, mustahiuksinen poika löi tätä toverillisesti selkään.
”Mitä mies?” juuri paikalle saapunut poika kysyi nauravalla äänensävyllä.
”Hei, varottaisit vähän, ennen kuin tuut selkään hakkaan”, Luka vastasi muka vihaisena.
”Pyydän anteeksi, teidän alhaisuutenne”, mustahiuksinen poika vain vastasi ja laski oikean kätensä rennosti Lukan pään päälle.
Luka ravisti käden pois ja pyöräytti silmiään. ”Tarvii aina kiusata mua mun pituudesta, vai?”
”Aina.” Mustahiuksinen poika virnisti.
Vasta nyt Luka tuntui muistavan Valentinin jälleen.
”Tässä on muuten tän peräkylän uusin nuori, Valentin”, Luka sanoi mustahiuksiselle pojalle.
”Ja tää eliö tässä on Riku”, Luka jatkoi sitten osoittaen sanansa Valentinille.
Rikuksi esitelty henkilö katsoi Valentinia.
”Hauska tavata.”
”Samoin.”
Keskusteluun syntyi tauko, jonka aikana Valentinin katse harhautui sohvalla yhä vain yksin istuvaan poikaan, jolla oli yllään rento, musta kauluspaita. Enää poika ei tuijottanut Valentinia.
”Sä voit liikkua täällä ihan vapaasti ja näin. Mä lähen nyt kattoon, et millanen fiilis tuolla ulkona on”, Luka sanoi.
Valentin lakkasi katselemasta vaaleahiuksista poikaa ja nyökkäsi Lukalle.
”Okei.”
Luka ja hänen ystävänsä poistuivat paikalta. Valentin jäi seisomaan yksin keskelle aulaa. Häntä ei huvittanut yrittää tutustua kenenkään kanssa, eikä pöytä aulan perällä houkutellut, joten hän päätti lähteä. Astuttuaan ulos auringonpaisteeseen hän sai juuri ja juuri vältettyä särkyneen lasin sirpaleet. Pihalla oli huomattavasti enemmän ihmisiä kuin Valentinin ollessa siellä viimeksi, ja kuului selvästi, ettei kaikkien hauskuus ollut enää pelkästään luonnollista, vaan alkoholillakin oli syynsä hilpeyteen. Hetkeä, ennen kuin Valentin lähti kävelemään pois Lukan pihasta, hänen katseensa ajautui vielä kerran ikkunan läpi sohvalle, jolla häntä tuijottanut poika oli istunut.
Miro ei enää ollut siellä.
~*~
Valentinin päästyä sisälle pieneen asuntoonsa hänellä oli epätietoinen olo. Koko matkan Lukalta vanhan, harmaan asuinrakennuksensa luo hänestä oli tuntunut siltä, että joku seurasi häntä. Valentin tiesi erittäin hyvin, että se kuulosti omituiselta, typerältä ja siltä, että hänen mielenterveydessään ei ollut kaikki kohdallaan. Se oli kuitenkin totuus. Eikä hän uskonut, että auringon paljastama varjo ja kulman taakse vilahtanut mustan kauluspaidan verhoama käsi olivat hänen surkean mielikuvituksensa tuotetta.
