Ficin nimi: Kerro kuinka ruusut kuihtuvat
Kirjoittaja(t): minttuska
Oikolukija/Beta: -
Fandom: Kreikan jumalat
Tyylilaji/Genre: romantiikka, särkyvä
Ikäraja: S
Paritus/Päähenkilöt: Hermes/Apollon
Yhteenveto/Summary:
"Sinä tiedät, ettei niin tapahdu, voit ihan hyvin sanoa"Vastuuvapaus: Kreikan jumalia ei kukaan tietenkään omista. En saa tästä minkäänlaista korvausta.
A/N: Inspiroiduin Lana Del Reyn biisistä Young and beautiful. Mielestäni tämä pätkä ansaitsi julkaista yksittäisenä. Lisäksi en yleensä käsittele Hermeksen ja Apollonin suhdetta tällä tavalla, joten siitäkin syystä...
Kerro kuinka ruusut kuihtuvat
Hermes istuskeli sängyn päällä ja katseli Apollonia, miten tämä liikuskeli palatsia ympäriinsä, jutteli muutamille muusistaan, kohta huoneeseen pelmahti Artemis ja kaksoset vaihtoivat muutaman sanan. Apollonin kasvoilla oleva ilmeet ja eleet vaihtelivat, viha, ärtymys, ilo, nauru, kiintymys… lukemattomia eri variaatioita kaikesta. Välistä Hermes kuvitteli, että Apollon oli unohtanut hänet kokonaan. Ja hän vielä jatkuvasti muistutti siitä, kuinka hänen oli vaikea löytää heille aikaa. Silti Apollonilla oli varaa tuhlata sitä turhaan juoksenteluun. Mutta Apollonilla oli kiire, niin, kyllä Hermes tiesi, ettei hän ollut suinkaan ainoa jumala koko Olympoksella jolla saattoi olla kiire.
Apollonia oli kuitenkin hyvä katsella. Hermes tajusi, ettei ollut koskaan pysähtynyt katselemaan toisen toimia, hänen elämäänsä tällä tavalla. Hän itse oli aina menossa, eikä suonut ajatustakaan muiden elämälle asioitaan toimittaessaan. Se oli tavallaan sääli, surullista. Ensi kertaa Hermestä pisti syvältä se tosiasia, ettei hänellä ollut aikaa vain olla. Olisi pitänyt, enemmän, ei vain hetkiä, vaan kokonaisia tunteja, päiviä, viikkoja, vuosia. Mutta eikö se ollutkin osa häntä? Niinhän sen piti olla.
Apollon pyöräytti viimeisenkin nymfin ympäri ja palasi palatsinsa keskiosiin. Heidän katseensa kohtasivat ja valon jumala huokaisi tyytyväisenä. Hänen kasvoillaan väreili hymy.
“Voimme vihdoin olla kahden”, hän sanoi. “Toivon mukaan. Ethän pahastunut?” Hermeksen huulille levisi hymy.
“Ei sinne päinkään”, hän vastasi vilpittömästi. Olihan hän saanut tuntea yhden pysäyttävistä kokemuksistaan.
“No, hyvä”, Apollon hymähti. “Voimme keskittyä olennaiseen.” Musiikin jumala oli lipunut sängynpäätyyn ja istuutui sängyn petivaatteille Hermeksen viereen. Hänen sormensa löysivät Hermeksen sormet, jotka oli huolimattomasti jätetty vaaleiden päiväpeitteiden päälle jumalan nojautuessa toiseen käteensä. Apollonin huulet olivat pian hänen huulillaan, mutta pian Hermes työnsi hänet hellästi kauemmas. Apollon katsoi häntä kummastuneena.
“Jokin hätänä?” Hermes ei vastannut heti. Hän tutkaili jumalan kasvoja, vaaleita kiharoita ja poskien sileää aavistuksen ruskettunutta ihoa. Jokin koetteli hänen mieltään, jotain, josta Hermes ei tuntunut saavan otetta.
“Mitä se on?” Apollon kysyi häkeltyneenä. Hermes kavensi silmiään, ennen kuin avasi suunsa, mutta sieltä ei tullutkaan mitään. Hän katseli toista mietteliäänä, tutkaillen.
“Hermes, ihan tosi. Minua alkaa kohta pelottaa, tämä ei ole sinun tapaistasi. Teinkö minä jotain?” Apollonin ääni oli vakavoitunut. Hermeksen huulet kaartuivat äänettömään nauruun. Apollonin ilme venähti. Hermestä huvitti toisen kummastus vain enemmän. Hän nosti toisen kätensä ja sormeili Apollonin vaaleita hiuskiehkuroita. Hänen kasvoilleen oli levinnyt tietäväinen hymy ja hän katseli toista ilkikurisesti.
“Rakastatko sinä minua?” hän lopulta kysyi laskelmoivasti, kuin uhitellen. Apollon katsoi häntä suu hiukan raollaan.
“Tietenkin”, hän sanoi hämmentyneenä. Hermeksen sormet olivat nyt piirtäneet tiensä hiuksista toisen kasvoille, se liukui poskea pitkin huulille, leuan kärkeen.
“Entä jos olisin kuolevainen? Rakastaisitko minua yhä?” hän nosti läpitunkevan katseensa runoudenjumalaan.
“Mitä?” Apollon henkäisi.
“Rakastaisitko?” Hermes toisti.
“Miksi sinä kyselet tällaisia?” Apollon kysyi hämmentyneenä.
“Minä vain haluan tietää”, Hermes ilmoitti tyynesti. “Kuvittele se. Jos en osaisi lentää, en olisi nopea, en kykenisi tekemään mitään sellaista. Jos olisin ihminen, kuolevainen.”
“Ja minäkö olisin silti, kuten olen?” Apollon kysyi.
“Niin.” He tuijottivat toisiaan pitkään vaiti.
“Minä olen rakastunut kuolevaisiin, Hermes, rakastanut lukemattomia”, Apollon sanoi lopulta.
“Tarkoittaako tuo siis, kyllä?” Hermes kysyi nostaen kulmiaan. Hänen kätensä oli laskeutunut lepäämään toisen olalle.
“Eikö se ole sanomattakin selvää, kyllä”, Apollon sanoi. Hermeksen suupieleen nousi pieni hymyn tapainen.
“Entä, kerro minulle sitten. Milloin sinä lakkaisit rakastamasta minua, kun minusta tulisi vanha, enkä olisi enää nuori, kaunis ja vahva”, Hermes kysyi hiljaisella äänellä. Heidän silmänsä olivat lukkiutuneet toisiinsa. Hermes tunsi Apollonista hyökyvän ymmärtämättömyyden, oli siinä häivähdys pelkoakin.
“Hermes, miksi sinä kyselet tällaisia?” toinen kysyi hiljaisella, rikkonaisella äänellä.
“Minä haluan tietää”, Hermes sanoi ainoastaan. Apollon pudisteli päätään.
“Kuvitteletko, että mikään maailmassa voisi saada minut lakkaamaan rakastamasta sinua?” hän kysyi. Hermes katseli häntä.
“Kerro siis…”, hän lausui hallitusti, “milloin et tuntisi minuun enää vetoa, fyysisesti?” Apollon tuijotti häntä herkeämättä, kasvot järkyttyneinä.
“Sano se”, Hermes sanoi. Ja siinä Apollonin silmien edessä hän antoi kehonsa heiketä, muuttua uurteisemmaksi. Hiukset menettivät kiiltoaan, harmaantuivat, muuttuivat valkoisiksi, ohenivat ja lopulta niitä tippui, tupoittain. Kasvot olivat ryppyiset, kädet ohuet ja hauraat, iho halkeilevaa ja kalvennutta, suupielet kuivat ja roikkuvat. Vain silmät pysyivät kuten ennenkin, samaa sinivihreää sävyä, kuin ennenkin. Apollonin kasvot olivat muuttuneet vaiteliaiksi, surumielisiksi.
“Miksi sinä piinaat minua tällä tavalla?” hän kysyi. Hän poimi Hermeksen hauraan käden olaltaan ja toisen sängynpäältä keräten ne käsiinsä. Hermes katseli heidän käsiään, nuoria ja vahvoja ja omia ryppyisiään ja heiveröisiä.
“Sinä tiedät, ettei niin tapahdu, voit ihan hyvin sanoa”, Hermeksen kuivunut ja karhea, hieman vinkuva ääni sanoi. He istuivat kauan hiljaa, Apollon käännellen Hermeksen käsiä omissaan ja Hermes antoi hänen. Lopulta Apollonin huulille kaartui hymyntapainen.
“Mikä saa sinut kuvittelemaan, että niin kävisi?” ja kun hän nosti katseensa Hermeksen omiin, heidän käsistään Hermes hengähti tuijottaessaan vanhaa miestä. Kultaiset hiukset olivat muuttuneet valkeiksi ja harmaiksi, ne olivat kuihtuneet latvoista ja harventuneet, ohuet. Kasvojen liha oli velttoa ja roikkuvaa ja silmät näyttivät väsyneiltä, joskin lämpimänruskea sävy oli tallella. Ryhti oli valahtanut hieman koukkuselkäiseksi toisen istuessa ja vaatteet roikkuivat huonosti toisen päällä. Hermeksen huulille kohosi kuitenkin hymy hänen katsoessaan toista. Hän kohotti kätensä toisen omista ja otti toisen kasvot käsiinsä, kumartui painamaan suudelman miehen huulille. Hän oli painanut silmänsä kiinni ja heidän irrottauduttuaan hän avasi ne jälleen.
“Minä rakastan sinua”, hän sanoi ja äkkiä kaikki vuodet karisivat hänen harteiltaan. Hiukset olivat jälleen vahvat ja mustat ja kiharaiset, iho kimmoisaa ja kädet vahvat, kasvot sileät. Hermeksen huulille kohosi säteilevä hymy, kun hän Apollon nuortui hänen käsissään.
“Mutta sinä valehtelet”, Hermes huomautti.
“Unohditko jo jotain?” Apollon kysyi häneltä selvästi hieman huvittuneena. Hermes nosti kulmiaan kysyvästi. “En minä voi valehdella.”
“Sinä kiersit kysymyksen”, Hermes sanoi.
“Ehkä, mutta olisit aivan yhtä viehättävä, jos antaisin itseni vanheta kanssasi”, Apollon sanoi. Hermes tuijotti häntä sanattomana.
“Et sinä tekisi sitä”, hän väitti vastaan.
“Enkö?” Apollon nosti kulmiaan.
“Et”, Hermes vastasi, mutta hänen äänensä horjui. “Ethän?”
“Etkö haluaisi minun?” Apollon kysyi puolestaan. Hermes tuijotti häntä ja ryhtyi pudistelemaan päätään.
“Ei”, hän sanoi, “ei minun vuokseni.”
“Se olisi vain yhdet sata vuotta. Sinä tiedät, miten lyhyt aika se on jumalalle”, Apollon sanoi ja poimi jälleen Hermeksen kädet omiinsa.
“Ja tiedän miten pitkä vuosi on, jos on kärsittävä rangaistuksia”, viestinviejä sanoi.
“Ei se olisi mikään rangaistus”, Apollon sanoi ja painoi huulensa toisen sormille. “Tekisin sen omasta tahdostani.” Hermes tuijotti valon jumalaa järkyttyneenä. Lopulta hän sanoi:
“Sinä mahdat rakastaa minua mielettömän paljon.” Ja toinen vastasi:
“Olenko koskaan antanut olettaa toisin?”
