Naurulla voi voittaa pimeyden (S) Fred, George

[Slytherin cat]

tittle: Naurulla voi voittaa pimeyden
author: Slytherin cat
genre: angst, drama, luulisin.
raiting: S
warnings: kuolemaa...
disclaimer: J.K.Rowlingin hahmot pölläsin, palautan kyllä joskus...
summary:  "Saatamme jäädä ilman jälkiruokaa!" George valahti kalpeaksi; hän rakasti makeaa, kuten useimmat pienet.
   "Ollaan sitten me vaan täällä, kun muut syö äidin tekemiä pullia. Olemmehan me kuitenkin yhdessä", Fred sanoi veljelleen ja hymyili pienesti.

Taas minä tuhmatuhma tulin tänne kirjoittamaan kaikkea muuta kuin minun olisi pitänyt! No, meni jo... Pyydän kommentteja, kuten aina, risut sekä ruusut ovat tervetulleita.
Slytherinii~

Naurulla voi voittaa pimeyden

Kaksi viisivuotiasta, punahiuksista, pientä poikaa juoksivat ilosta kiljuen pitkin puisia ja narisevia rappusia. Heidän isoveljensä rymisteli heidän perässään, kihisten raivosta.
   Kaksoset juoksivat yli värikkään, mutta hieman kuluneen räsymaton, sekä vanhan kynnyksen, George hieman kompastellen.
   Fred paiskasi huoneen oven kiinni, ja lukitsi sen suurella, ruosteisella jästien avaimella. He kuuntelivat hihittäen, kun Percy hyökkäsi oven kimppuun ja takoi sitä niin lujaa, kuin yhdeksänvuotiaan nyrkeillään kykeni.
   "Antakaa kirjani takaisin!" Percy kiljui avaimenreijästä.
   "Mekin halutaan lukea Pänistys Jänistyksestä", Fred valitti.
   "Ette te osaa lukea vielä!" vanhempi poika ärjyi.
   "Et sinäkään, ilman rillejä!" George sanoi viattomasti, puristaen veljensä silmälaseja pienessä nyrkissään.
   "Silmälasini... Missä ne ovat? Antakaa ne takaisin, senkin ilkiöt!" Percy hakkasi jälleen ovea.

   Kaksoset rojahtivat sängyilleen hihittämään, sekä kuuntelemaan Percyn huutoja.
   "Antakaa! Tai kiroan teidät, heti kun saan sauvan! Valitan äidille ja jäätte arestiin!"
   "Se on totta, Fred... Äiti suuttuu ihan hirveästi, kun härnäämme Percyä..." George kääntyi hieman huolestuneena katsomaan veljeään, jonka punaiset hiukset olivat levällään tilkkutäkkien ja paikattujen tyynyjen seassa. Fred pyöritteli silmiään.
   "Aresti se on vaan..."
    "Saatamme jäädä ilman jälkiruokaa!" George valahti kalpeaksi; hän rakasti makeaa, kuten useimmat pienet.
   "Ollaan sitten me vaan täällä, kun muut syö äidin tekemiä pullia. Olemmehan me kuitenkin yhdessä", Fred sanoi veljelleen ja hymyili pienesti.
   "Joo. Me ollaan aina yhdessä. Ollaanhan?"
   "Tietty ollaan, veliseni. Vain me kaksi ymmärrämme toisiamme hyvin. Me ollaan aina, aina, yhdessä! Lupaan sen."

   Värikkäät vuodet...
Aina yhtä iloiset hymyt,
aina kujeet mielessä...
Uskomattomat suunnitelmat tulevaisuudelle,
iloinen maailma.
Naurulla voi voittaa pimeyden.
Hymyillä voi voittaa pahuuden.
Pitäkää yhtä, kun pimeys rappeuttaa maailmaa.
Pitämällä yhtä voi voittaa kaiken...
Niin, kaiken...

Vaalea pisamainen käsi puristi tummaa maasta nousevaa kiveä. Se oli kylmää, mutta ote ei irronnut.
   Hopeiset kyyneleet valuivat kiven kaarta pitkin alas, takertuivat sitten siihen kaiverrettuun tekstiin. Iloiset kasvot olivat nyt menettämisestä katkerat, surusta vääristyneet. Sehän oli ollut lupaus. Eikö niin?
   Vaikka siitä oli useita vuosia, George muisti sen. Lupauksen. He olivat pitäneet siitä kiinni. Aina tähän asti.
   George nosti katseensa ylös, kohti harmaata taivasta, puitten mustia siluetteja ja vanhanaikaisen, kauniin kirkon korkeinta tornia. Tuuli ujelsi hänen korvissaan, käsi puristi yhä kiveä.
   Lumi narskui ja hengitys kohosi huuruna. George lysähti maahan, tämän hautakiven eteen. Se oli mustaa ja kiiltävää, sen päällä oli lunta. Poika katsoi lasittunein silmin ohutta, koukeroista tekstiä, joka kiven kylkeen oltiin raapustettu.

Fred Weasley
1.4.1978 – 2.5.1998

"Rikoit lupauksen, veliseni...", tukahtunut kuiskaus oli ainoa ääni tuulen ulinan lisäksi tuossa vaimeassa pimeydessä.
   George tunsi jäisenä polttavan esineen toisessa kädessään. Hän tiesi mikä se oli, hän muisti kyllä, ja ymmärsi mitä hänen pitäisi tehdä.
   Poika laski terävän, lyhyen veitsen hautakiven päälle, nousi ylös ja katseli ympärilleen huohottaen. Vielä viimeiset hengenvedot, sydämensykkeet... Viimeiset talviset maisemat heijastuneena hänen silmiinsä.
   Käsi puristui veitsen ympärille uudestaan, poika sulki silmänsä, kuin olisi käymässä nukkumaan... Joko rauhalliseen uneen, tai levottomaan painajaiseen, kukaan ei sitä ennalta arvaa.

   Tärkein ajatus oli kai vain se...

   He olisivat jälleen yhdessä.

[DragonHeart58]

Awws, Weasleyn pikkukaksoset!

Minä itse tykkäsin tästä. Tarina oli mielestäni lämmin ja suloinen, mutta myös silti koskettava. Minua rupesi hymyilyttämään ajatus kaksosista, jotka lupaavat pitää yhtä ikuisesti. Se kuulostaa suloiselta ja lohduttavalta
Loppu oli sitten tietenkin surullinen, koska pojat ovat aina olleet todella läheisiä toisilleen ja tehneet kaiken aina yhdessä. Snif...
Osasit kuvailla tarinaa mielestäni hyvin, ja se tietenkin on plussaa On helppo kuvitella päässä Weasleyn minikaksoset juoksemassa riemusta kiljuen pakoon raivostunutta Percyä. Samoin loppua, jossa George on veljensä ja samalla ikuisesti parhaan ystävänsä haudalla itkemässä.

Joitain pilkutusvirheitä bongasin, mutta tyhmä kuin olen, en tietenkään muistanut merkitä missä ja mitä... mutta minusta ne olivat kaiken kaikkiaan niin pieniä virheitä, etteivät ne minun lukukokemukseeni vaikuttaneet.

Kaiken kaikkiaan tarina oli minusta ihana ja suloinen, mutta loppua kohden koskettava ja haikea. Minä itse pidin!
En ole kovinkaan hyvä antamaan rakentavaa palautetta, mutta toivottavasti sait tästä jotain irti 

Kiitos sinulle tästä!!

-DragonHeart58
 

[Slytherin cat]

Kiitos, DragonHeart52 ^^

Ehkä minä tuosta jotain irti sain. Pilkutusvirheitä, aina, ikuisesti, ;_;... En pääse niistä eroon D:

JoJooooSiiss kiitospaljoonn!!!!!

[Iloinen Sipuli]

Mielenkiintoinen teksti klassisesta aiheesta, joka on aina tervetullut.

Alku oli ihana, on tosi söpöä lukea Weasleyden lapsuudesta, ja koko kohtaus oli tosi aidontuntuinen. Voin hyvin kuvitella viisivuotiaiden kaksosten ärsyttävän Percyä ja juoksevan lukkojen taakse. Tollasia ne pikkulapset aina on!

Mutta sitten, ööh, tuo "pidetään aina yhtä" -kohta ei oikeen napannut. Se on aika kulunut, ja lisäksi Fredin ja Georgen suhteen luulisi olevan alusta asti niin kiinteä, poikkeuksellinen ja ainutlaatuinen, ettei suoraan sanottuja lupauksia tarvita. Tai no, pikupoikien sanomana se on tietysti vain oikein lutuista, mutta isompana se alkoi kuulostaa ooc :ltä.

Ja tuo loppuosio sitten. Fredin ja Georgen ajattelisi olevan käytännössä yhtä, mutta tuossa he olivat niin etäiset että oikein kylmäsi. Itkeminen, lupauksen muistelu ja "voi miksi sinä jätit minut" -angstaus olisi sopinut täydellisesti johonkin tavallismpaan suhteeseen, kuten aviopuolisoihin, joista toinen kuolee, tai ystäviin. Mutta Fredin ja Georgen se jotenkin alentaa tosistaan etäisiksi, yksittäisiksi ystäviksi, joissa ei ole mitään sen kummempaa kuin vaikka Harryssa ja Ronissa. Niinpä he tuntuvat hyvinkin ooc :ltä. Nämä ovat toki luultavasti vain mielipidekysymyksiä, mutta jotenkin vain tuntuu, että Fredin ja Georgen välillä on jotain enemmän (eieieiei, ei siis siinä mielessä enemmän!) kuin vain basic kaverusten.

Mutta, tämä teksti on selvästi hyvä, hahmovalinnat eivät vain oikein napanneet. Sen sijaan, kun luki loppuosaa ihan uudella kannalla, ajatellen tilalle ihan toiset hahmot, niin johan se on upea ja liikuttava taidokas tarinanpätkä traagisesta menetyksestä. Hyvä ilman muuta. Ja ihan loppuloppu oli loistava, ja toimi hyvin juuri näillä hahmoilla.

Tuo välissä oleva runontyyppinen oli myös muuten aivan älyttömän ihana, itse asiassa jotenkin oudosti ajattelin heti siinä puhujaksi Lee Jordanin, en tiedä miksi, se vain olisi ehkä sopinut o_O

Iloinen Sipuli kiittää