Otsikko: Sudenhautaan
Kirjoittaja: Mightyena
Genre: Angst, deathfic, AU (Tonks ei kuollut, Sirius ei kuollut).
Ikäraja: K-11
Paritus/Päähenkilöt: Tonks/Remus, Sirius/Remus
Disclaimer: En omista hahmoja, en tienaa rahaa, en halua loukata.
Haaste: Multifandom
Summary: Remus jätti heidät seisomaan haudalle, joka ei ole hänelle sopiva.A/N: Tajunnanvirtaa ja jotenkin todella epätyypillistä minua (ja omg sehän kirjoittaa Potteria). Lähti siitä, kun kaveri meni möläyttämään ihanan ja oudon sanan "sudenhauta", mielenkiintoisessa yhteydessä kylläkin. :D
* * * * * * * * * * * * * * * * * *
Sudenhautaan
Tonks on kameleontti. Nykyään hän on oikeasti kameleontti, mutta hän vihaa kyseistä sanaa niin paljon, ettei kehtaa myöntää totuutta kenellekään. Häntä on aiemmin kutsuttu niin, ja silloin hän halusi syvällä mielen labyrintissa talloa pinnallisen haukkujan, riivaajan, maahan ja sylkäistä päälle. Sillä hän on vahva, hänen hiuksensa ovat kastetut myrkyssä ja silmänsä kantavat roihuavia liekkejä, hän ei muistuta ketään muuta, eikä halua muistuttaa.
Nyt Tonks on muuttunut, hän kävelee Pariisin ja New Yorkin ja Tokion katuja leikkien kameleonttia vain muutama seteli kengänpohjalla (taskussa on valokuva, mutta hän sulkee silmänsä silloin, kun sen joutuu kohtaamaan). Hän kastaa hiuksensa musteeseen ja sammuttaa silmistä valon, tappaa sen viimeistä pientä hiillosta myöten.
Hän on heijastus jostakusta toisesta, ja hän miettii, huutaisiko toinen kauhusta törmätessään häneen uudelleen (koska kaupungin heräävistä varjoista voi aina löytää itsensä, kirjaimellisesti vain jos uskot taikuuteen).
Jos Tonks törmäisi omaan heijastukseensa, hän heittäytyisi tämän käsivarsille ja anoisi anteeksiantoa. Kertaakaan elämässään hän ei ole pelännyt peilikuvaansa, ei ennen kuin nyt.
* * * *
Sirius on pahainen rakki. Hän on takussa ja solmulla. Hän heittäytyy vaistojensa syleilyyn, repii lihaa luista epätoivoisesti melkein kyyneleet valuen ja nukkuu auringonkin aikana (hän pyrkii kohti kirkkaampia säteitä, mutta ne jotka eivät pelkää pimeää, ovat sen ikuisia rakastajia).
Tänään Sirius tökkäsi haarukalla pistorasiaan, koska sitä hän ei ollut vielä kokeillutkaan. Toissapäivänä Sirius potkaisi vahingossa kuusenjalkaa ja ajatteli, ettei hän oikeasti ole yhtä kaunis kuin kuusen kruunu, yötaivaan kirkkain tähti. Hän tietää, kuka olisi kaunis, synkkä kirkas, tekisi joulusta ja juhannuksesta ja maanantaiaamusta merkityksellisen.
Ilman merkityksiä (ilman häntä) Sirius ajattelee, kuinka surkuhupaisaa olisi murtaa varpaansa kuusenjalkaan.
Sirius on pahainen rakki, joka haluaa kuolla. Eikä siinä ole yhtään mitään uutta.
* * * *
Remus on (ei ole)
on susi. Hän vangitsi kaksi sielua tahtomattaan ja hänen lajitoverinsa voisivat tehdä saman vielä paremmin hypnoottisine katseineen ja turkkeineen, joihin on roiskunut verta (elämän ja kuoleman punaisuutta, älä väitä, ettet haluaisi maistaa sitä kielenkärjelläsi).
Remus on susi. Hänet on haudattu metsään, jossa sade pyyhkii Siriuksen kasvoja pesten lian pois ja Tonksin kasvoja palauttaen oikean peilikuvan. Taivas itkee tai oikeastaan nauraa, kiusaa, tekee sormet kohmeisiksi.
Siriuksen ja Tonksin sormet hapuilevat toisiaan - kädet kurottautuvat täyteen mittaansa, kipinät lentävät iholta toiselle ja pian he etääntyvät toisistaan melkein säikähtäneinä. Heitä inhottaa, he lähes pyyhkivät pois menneen lämmön jollain huonommalla. Silmät kohtaavat silmät ja he hymyilevät toisilleen surullisesti, koska hymy on maailman suurin vale ja joskus senkin piti paljastua.
Sudet eivät katoa. Remus on ihminen ja jätti heidät seisomaan haudalle, joka ei ole hänelle sopiva.
Jätti yksin eikä suostu kohtaamaan, ei hämärillä kujilla eikä veren hajun houkuttelemana. Vain ihminen tietää kuolevansa,
alistuu kuolemalle, ja Remuksella oli tapana maalata seinät täyteen viikatemiehiä ja hirttosilmukoita.
