Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Paljon angstia, joukossa tosin myös pieniä valonpilkahduksia
Vastuuvapaus: En omista HP-maailmaa, enkä Rammsteinin
Sonne-kappaletta.
Kirjoittajan kommentti: Osallistuu FF50-haasteeseen sanalla 017. Lapset.
Sisaren pianonsoitto raastoi Winona Macnairin korvia tytön yrittäessä tyhjentää mieltään. Ei Dorianen taidoissa vikaa ollut, mutta mokoma valitusvirsi ei suinkaan saanut hänen ajatuksiaan pois isänsä oikeudenkäynnistä. Winona saattoi lukea kaksoissisarensa ajatuksia improvisoidusta sävellyksestä. Kappale oli alkanut pelosta ja lievästä mollivoittoisuudesta, mutta pikkuhiljaa se oli edennyt pahemman laatuiseen ahdistukseen ellei suoranaiseen paniikkiin.
”Voisitko sinä mitenkään lopettaa tuota pimputusta? Se särkee korviani”, Winona sähähti tultuaan siihen tulokseen, että kappale riipaisi aivan liian läheltä.
”Ehkä parempi niin”, sisar huokaisi iskien soittimen kannen kiinni,
”en kuitenkaan saa mitään järkevää aikaan. Näin pahassa ahdistuksessa en saa mistään kiinni. Lievä melankolisuus on aina hyväksi säveltäessä, mutta tällaisesta luita ja ytimiä kalvavasta ahdistuksesta tulee vain rumaa jälkeä.”
”Suoraan sanottuna en ole hirveän kiinnostunut sinun sävellyksistäsi juuri nyt. Jos et satu muistamaan niin isämme istuu juuri oikeudessa vastaamassa useiden satojen henkilönkuvatusten murhista, kidutuksista ja herra ties mistä muusta!”
”Tietenkin minä muistan. Yritän vain kehitellä muuta puhuttavaa”, Doriane totesi pyöritellen mustanruskeita kiharoitaan hermostuneesti etusormensa ympärille.
”Minä en helvetti jaksa tätä!”, Winona parahti tuskastuneena ponkaisten vauhdilla ylös nojatuolista ja suunnaten kylpyhuoneeseen.
”Mitä sinä nyt?” sisar vielä huusi perään.
Winonan ahdistuksen sietokyvyn raja oli juuri ylittynyt, eikä hän todellakaan sillä hetkellä kokenut tarpeelliseksi selitellä sisarelleen mielenliikeitään. Nuorta naista kiinnosti sillä hetkellä ainoastaan pääsy kylpyhuoneeseen ja peilikaapille, jossa odottaisi nopea pääsylippu hetkelliseen selkeyteen. Pois välähdyksittäin vaihtuvista kauhukuvista, jotka muistuttivat vähemmän loistavan tulevaisuuden uhkaavasta vaihtoehdosta. Kauan ihmisten halveksuvista katseista, isän ankeuttajan suudelman jäljiltä tyhjästä katseesta ja poltetusta Macnairin suvun kartanosta.
Kylpyhuoneeseen päästyään avasi Winona kaappinsa ovet suorastaan liioitellun raivoisasti, kaivaen lukuisten meikkilaukkujen alta suurehkon keittiöveitsen. Tytön olo helpottui reilusti jo hänen huomatessaan pelastuksen olevan siellä missä sen pitikin. Kääntäessään kullatusta hanasta veden valumaan kylpyammeeseen, tiesi hän helpotuksen olevan enää muutaman sekunnin päässä. Muutama hetki ja mielessä olisi edes jonkinasteinen selkeys.
Astuessaan haaleaan kylpyveteen Winona kuuli kylpyhuoneen oven avautuvan takanaan. Hän ei ollut muistanut ahdistuksessaan lukita sitä. Oli sanomattakin selvää, että tulija oli Doriane, sillä kaksosten äiti oli isän kanssa oikeudessa, sisar Ofelia poikaystävällään Erniellä ja Antonio-veli lukkiutuneena kirjojensa pariin viidenteen kerrokseen. Winona ei kuitenkaan säikähtänyt, sillä kaksoissisar kyllä tiesi hänen kyseenalaisesta tavastaan purkaa ahdistustaan. Ei Doriane sitä hyvällä katsonut, mutta eipä hänellä suuremmin ollut siihen sanomistakaan. Saarnata tyttö saattoi, muttei hän sillä suuremmin mitään saavuttaisi.
”Winona, älä viitsi. Tuo ei auta mitään”, sisar huokaisi.
”Ja kuka sinä olet minua komentelemaan?” puhuteltu kysyi viileästi asettautuessaan ammeeseen.
”Sanoin vain, ettei tuo hyödytä sinua juurikaan.”
”Sinäkö sen luulet tietäväsi? Sinun ihossasi ei tieteeksäni ole arven arpea, joten sinulla ei taida olla hajuakaan siitä mitä puhut. Ota veitsi käteen ja testaa itse ennen kuin tulet minulle sanomaan yhtään mitään”, vaaleaverikkö tiuskaisti napaten teräaseen lavuaarin reunalta.
”Mitä pelleilyä! Millä logiikalla itsensä ruumiillinen satuttaminen parantaisi henkistä oloa yhtään, senkin typerys? Saat vaivasi palkaksi vain rumat jäljet ja –”
Doriane keskeytti lauseensa huomatessaan sisarensa kumartuneen veitsen kanssa sisäreisilleen ja viiltäen hänen nenänsä edessä vanhojen arpien vierelle uuden ruman viillon. Tummaverikön teki selvästikin pahaa katsoa Winonan vertavaluvaa reittä. Doriane kun ei ollut koskaan ymmärtänyt itsensä viiltämistä yhtään missään tilanteessa. Winona oikeastaan piti sitä sangen hyvänä asiana. Sisar kun voisi suhtautua asiaan kuten hänen typerät taiteilijaystävänsä. Ne idiootit kirjoittivat jopa runoja marmoriselle iholle valuvasta elämännesteestä kuin se olisi traaginenkin asia. Winona nauroi mokomille aivottomille haihattelijoille. Rumassa aukinaisessa ihossa ja siinä tykyttävässä kivussa ei ollut mitään romantisoimisen arvoista. Positiivisen sanan saattoi sanoa vain siitä helpotuksen tunteesta, joka levisi kehoon kivun korvatessa ahdistuksen.
”Onko sinun aivan pakko harrastaa tuota minun nenäni edessä?” sisar kysyi inhoten, katse edelleen Winonan reisissä.
”Itsepä tungit tänne katsomaan. Jospa nyt olisit oppinut jotain ja menisit vaikka hakemaan laukustasi itsellesi tupakan. Voisit tarjota minullekin. Viskiäkään en panisi pahakseni”, Winona kehotti virnistäen ilottomasti.
Hetken sisar vielä tuijotti Winonaa järkyttyneenä, mutta poistui sitten sanaakaan sanomatta. Dorianen kasvoilta kuvastuneen säikähdyksen Winona kyllä ymmärsi. Hän ei mahtanut olla kovinkaan viehättävä näky arpineen veren hailakanpunaiseksi värjäämässä kylpyvedessä. Noita tiesi näyttävänsä sillä hetkellä muutenkin kamalalta. Joku tytön tilanteesta tietämätön saattaisi luulla hänen kärsivän anemiasta. Silmänaluset olivat viime viikkoina saanet varsin tumman sävyn, kun taas muu iho oli muuttunut kelmeän kalpeaksi. Laihtuakin hän oli saattanut. Winona ei ollut kiinnittänyt mokomaan asiaan huomiota ahdingossaan. Syömättömyys tuntui varsin pieneltä murheelta verrattuna perheen aseman romahtamiseen ja isän todennäköiseen vankilatuomioon, pahimmillaan ankeuttajan suudelmaan.
Juomisen suhteen ei ollut suinkaan ollut samaa ongelmaa. Sherry, vodka ja viski olivat maistuneet niin Winonalle kuin Dorianellekin varsin hyvin viime päivinä. Heidän äitinsäkään ei ollut suuremmin jaksanut välittää tytärtensä juomistahdista. Hän oli aivan liian rikkinäinen kyetäkseen huolehtimaan toisten asioista. Winonan täytyi kyllä ihmetellä miksi, sillä isä ei ollut koskaan suuremmin huomioinut hiirulaisvaimoaan.
Ofelia ja Antonio käsittelivät myöskin surua omalla tavallaan. Antonio luki paljon normaalistikin ja nyt hän tuntui paneutuvan opintoihinsa entistä ahkerammin. Ehkä se olisi hyväkin. Jos ei muuta, niin hän ainakin turvaisi tulevaisuutensa ahkeralla opiskelulla. Lisäksi hän pysyisi poissa kaksostyttöjen jaloista. Winonalla nimittäin toisinaan meni hermot veljensä viisasteluun ja pseudoviisauteen. Näissä olosuhteissa veljen muka-älykkäät kommentit tuntuivat vain entistä raivostuttavammilta.
Ofelia puolestaan istui korpinkynteläisen poikaystävänsä luona kaiket illat. Kai sisar sai nysvämiehestään jotain iloa revityksi irti. Tosin Ofelia oli tullut itsekin hieman äitiinsä tylsyytensä puolesta. Valitettavasti hän ei ollut perinyt rouva Macnairin hiirulaismaisuutta vaan jaksoi valittaa Dorianelle ja Winonalle heidän juomisestaan ja tihentyneestä tupakoimistahdistaan. Hänenkin poissaolonsa oli siis loppujen lopuksi vain etu.
Winona tunsi olonsa jälleen hieman paremmaksi astellessan olohuoneeseen ja huomatessaan, että Doriane oli todella kaivanut esiin jälleen uuden viskipullon ja muutaman savukkeen. Ilta tulisi olemaan huomattavasti rauhallisempi kuin päivä. Winonan reisiä tosin vihloi edelleen, mutta se oli pieni hinta selvemmästä päästä.
”Heillä kestää oikeudessa pitkään”, Doriane totesi.
”Enkä suoranaisesti ihmettele. Lista isän rikoksista ei ole mitenkään lyhyt. Etenkään kun hän ei vain lopettanut niitä kuraverispaskoja vaikkapa Nottin tapaan vaan hoiti työn hieman yksityiskohtaisemmin.”
”Minä en kyllä ymmärrä, miten tässä pääsi käymään näin. Pimeyden lordi oli niin vahva ja sitten yhtäkkiä jostain tulee Harry Potter, joka murskaa hänet kuin torakan. Kuvittele, meidän ikäisemme poika, joka ei ainakaan kouluaikanaan osoittanut minkäänlaisia erityiskykyjä! Mitä oikein tapahtui? Minä en saata ymmärtää. Olen kyllä kuullut tarinan seljasauvasta, hirnyrkeistä ja siitä kaikesta muusta, mutta en siltikään ymmärrä. Miten kukaan ei äkännyt kuinka paljon hän loppujen lopuksi tiesi? Miten kukaan ei saanut tapetuksi sitä nulikkaa ajoissa?” Doriane parahti alkaen nyyhkyttää lohduttomasti.
”Kukaan meistä ei ymmärrä sitä. Mutta emme saa luovuttaa. Potter saastaisine jästiystävineen ei vaan yksinkertaisesti voi pysyä huipulla kovinkaan kauaa. Meille on pienestä asti kerrottu, kuinka alhaisella tasolla kuraveristen älykkyys ja taikuus on. Eivät he kykene kauaa vallan kahvassa roikkumaan. Mokoma järjestelmä kuihtuu kasaan muutamassa vuodessa, jolloin voimme jälleen päästä oikeutettuun asemaamme.”
”Minä en tiedä, Winona. Minusta tuntuu, että tämä on alku jollekin täysin uudelle ja vieraalle, emmekä me todellakaan ole osa sitä. Tämä on niin pelottavaa. Kun Potter ystävineen voitti, kun kuulin heidän voitonpuheensa ja näin tavat jolla he toimivat... Winona tiedätkö, minä olen alkanut epäillä. Mitä jos meidän oppimme ovatkin ne väärät? Jos kuraveriset todella ovatkin samalla tasolla kanssamme? Tiedän, että se kuullostaa järjettömältä, mutta mikä muu selittäisi heidän voittonsa? Minä en keksi mitään muuta selitystä. Valitettavasti monet jästisyntyiset – se kamala Grangerkin – ovat osoittaneet kiistatonta älykkyyttä toimissaan Pimeyden lordia vastaan.”
Hetkeen Winona ei voinut kuin tuijottaa Dorianea. Hänestä oli käsittämätöntä, että kuraveristen propaganda oli onnistunut tekemään pesän hänen oman sisarensakin mieleen. Kuinka toinen saattoi olla niin tyhmä, että kyseenalaisti monta tuhatta vuotta vanhat opit vain jonkun Dumbledoren suunnitteleman, valitettavasti onnistuneen metkun, tähden? Kuraveriset eivät siinä suunnitelmassa olleet olleet millään tavalla osallisena. Edesmennyt rehtori oli vain tahtonut saada kaiken näyttämään siltä, että hänen kuvottava utopiansa keskenään pariutuvien velhojen ja jästien valtakunnasta kävisi toteen.
Toivuttuaan sokistaan ei Winona osannut reagoida muutoin kuin läimäyttämällä sisartaan suoraan poskelle. Edes kuultuaan tytön parkaisun ja huomattuaan tämän poskille nousseet kyyneleet, ei Winona katunut tekoaan. Sanojensa johdosta Doriane olisi ansainnut pahempaakin. Jos tyttöjen isä olisi paikalla, olisi Doriane saanut tältä kunnolla selkään, eikä vain säälittävää läimäystä poskelle.
”Kuinka olet saattanut antaa tuollaisten ajatusten edes käväistä mielessäsi? Typerä letukka, eivätkö suvun arvot ja kunnia merkitse sinulle mitään! Oletko sinä saman tien heittämässä lokaan kaikkea oppimaamme, kun ensimmäinen vastoinkäyminen koittaa?” Winona huusi raivoisasti, jäisissä silmissä tulisuutta jota ei uskoisi sellaisissa voivan nähdä.
”Minä vain hyväksyn tosi asiat. Nythän tilanne on selvästikin -”
”Tytöt, rauhoittukaa! Äiti palasi!” keskeytti Antonion hermostunut huuto ovelta.
Kumpikin kaksosista hiljeni sen seurauksena. Tieto isän oikeudenkäynnistä oli sillä hetkellä tärkeämpi kuin sisarusten välinen poliittinen väittely. Noiden käräjien tulos määrittäisi huomattavan osan heidän tulevaisuudestaan. Siksipä Winona tunsi ahdistuksen jälleen nousevan pintaan. Hänen täytyisi äkkiä päästä kuulemaan tulos.
Niinpä hän nyökkäsi, seuraten sitten sisarensa kanssa veljeään toisesta kerroksesta tummapuisia portaita marmoriaulaan. Siellä seisoi tosiaankin pienikokoinen, jo hieman harmaantunut ja vielä normaaliakin surkeamman näköinen rouva Macnair. Winona saattoi lukea hänen kasvoiltaan, ettei oikeudenkäynti ollut mennyt aivan nappiin. Toisaalta nainen ei kuitenkaan vaikuttanut hirvittävän järkyttyneeltä, joten pahin mahdollinen ei ollut tapahtunut. Heidän isänsä ei ollut saanut ankeuttajan suudelmaa.
”Äiti, mitä tapahtui? Onko isä vankilassa?” Doriane kysyi ääni väristen.
”Isänne on kyllä vankilassa. Hän sai kymmenen vuotta eli ei juuri enempää mihin pyrimme. Matkaan tuli kuitenkin eräs mutka, joka vaikeuttaa asioitamme tulevaisuudessa jonkin verran”, rouva Macnair aloitti ja kaikki sisarusparven paikalla olevat jäsenet ymmärsivät viimeistään silloin, että jotain oli mennyt vikaan. Kukaan heistä ei kuitenkaan keksinyt mitä se saattoi olla, kerran hiedän isänsä istui turvallisesti vankilassa.
”Muistatte varmaan, kun kerroin lahjoneeni tuomarin. Lupasin hänelle sodalta pelastuneet säästömme. Hän tuli kuitenkin ennen oikeudenkäyntiä ilmoittamaan minulle, ettei olekaan tyytyväinen tuohon summaan joten – joten minä jouduin lupaamaan hänelle lisää.”
”Mutta eihän meillä ole mistä antaa! Arvotavaroistammekin jouduimme myymään suurimman osan saadaksemme tuomarille riittävän summan kasaan!” Antonio äimisteli.
”Minulle ei jäänyt vaihtoehtoja. Minun oli tehtävä ainut, mitä enää saatoin. Ymmärrätte varmaan, että muussa tapauksessa isäänne olisi todennäköisesti suudeltu. Meillähän on omaisuutta yhä, nimittäin tämän kartanon muodossa. Kun myyn kartanon, saan annetuksi tuomarille hänen pyytämänsä summan ja voimme lisäksi ostaa jonkun pienen maalaiskartanon jonne asettua asumaan. Toisaalta on ehkä parempikin niin, ettemme joudu keskelle tätä hullunmyllyä. Muutamme jonnekin aivan muualle ja otamme vaikka minun tytönimeni käyttöön. Tarpeeksi syrjäisellä maaseudulla emme tule välttämättä tunnistetuksi ja voimme elää kutakuinkin normaalia elämää.”
”Sinä typerä luuska menit myymään meidän sukukartanomme!” Winona rääkäisi epäuskoisena.
”Winona! Älä nimittele äitiä”, Antonio varoitti.
”Minulla ei ollut vaihtoehtoja -”, rouva Macnair piipitti.
”Sinulla ei ollut vaihtoehtoja! Olisi ehkä ollut jos et olisi tuollainen aivoton typerys!”
”Winona, annahan olla! En minäkään ole uutisesta iloinen, mutta äiti teki parhaansa. Ei hän varmaankaan olisi voinut tilanteessa juuri muuta. Vai tuleeko mieleesi joku keino?” Winonan veli tiukkasi.
”No, hänhän on ihan sievä nainen iästään huolimatta! Hänellä olisi ollut muutakin tarjottavaa kuin kartano!” sisar huudahti.
”Kuinka sinä uskallat? Ehdotatko sinä, että äitisi arvokkaana aatelisrouvana kauppaisi itseään jollekin tuomarille, jonka verisäädystä meillä ei ole mitään hajua!”
”Toisinaan tärkeiden asioiden vuoksi on tehtävä epämiellyttäviäkin ratkaisuja. Mitä meinasitte sanoa isälle? Että kotiin palatessaan hän pääsee muuttamaan mukavaan pikku maalaistönöön?” Winona tuhahti halveksuvasti.
”Isä kyllä ymmärtää”, Antonio totesi vältellen sisarensa pilkallista katsetta.
”Niinkö luulet? Ymmärtää varmasti satoja vuosia vanhan sukukartanon myymisen! Te olette kummatkin suuria idiootteja! Minä pesen käteni tästä! Minä en ole mukana tässä älyttömyydessä ja te pidätte huolen, että isä myös tietää sen. En ollenkaan ihmettelisi, jos hän palatessaan sinkoaisi niskoihinne muutaman kidutuskirouksen ja minun täytyy sanoa, että sen te ansaitsettekin!” vaaleaverikkö huudahti poistuen sitten mielenosoituksellisesti paikalta.
Raivostuneena Winona säntäsi lähimpään yksityiseen tilaan, joka oli toisen kerroksen kylpyhuone. Se samainen, jossa hän oli hetki sitten purkanut ahdistustaan kyseenalaisin keinoin. Tyttöä ahdisti edelleen, mutta itsensä viiltämisen sijasta hän paiskasi lipaston päällä lojuvan, veren tahriman veitsen täydellä voimalla kylpyammeeseen. Tähän tilanteeseen eivät verijäljet auttaisi. Hänen tämänhetkisessä asemassaan ei auttanut istuksia kylpyammeessa nirhaamassa sisäreisiä tylsällä veitsellä. Tunne kontrollin säilyttämisestä ei ratkaisi mitään. Ongelmassa piti porautua syvemmälle. Olisi tehtävä jotakin velhomaailman vääristymiselle. Järjestelmä kyllä tulisi kaatumaan muutamassa vuodessa kuraveristen taitamattomuuteen, mutta siihen mennessä he olisivat voineet saada pahaa jälkeä aikaan. Etenkin kun puhdasveriseen aristokratiaan oli jäänyt jäljelle melkeinpä vain heikkoluontoisia, saamattomia yksilöitä.
Aatetta täytyi jatkaa, jos ei muuten, niin maanalaisena liikkeenä. Toki tähtäimessä olisi nouseminen korkeammalle, mutta vasta resurssien riittäessä siihen. Valitettavasti melkein kaikki johtamistaitoisimmat kuolonsyöjät olivat kaatuneet sodassa tai viruivat Azkabanissa. Enää oli jäljellä pelkureita ja Winonan oma sukupolvi, jonka edustajista suurin osa oli hänen veljensä kaltaisia saamattomia typeryksiä.
Tytön kädet suorastaan tärisivät raivosta hänen ajatellessaan moisia idiootteja, jotka mahdollisesti vain pilaisivat koko liikkeen törttöilyllään. Katsoessaan itseään peilistä hän näki paljon potentiaalisemman johtajan. Winona oli pienikokoinen, siro, sekä hyvin viattoman näköinen, mutta ulkokuori ei kertonut paljoakaan siitä, mitä hän todella oli. Hauraassa ruumiissa asui vahva ja terävä mieli, jota hänen olemukseltaan karskimmat läheisensä eivät kyenneet peittoamaan.
Mokomat säälittävät pelkuriraukat tulisivat vielä toimimaan hänen käskystään. Winona tulisi värväämään heidät riveihinsä ja johtamaan vastarintaliikettä sellaisin elkein, että hänen isänsä halkeaisi ylpeydestä. Jonakin päivänä hän tulisi vielä marssimaan Azkabaniin ja hakemaan isänsä tovereineen joukkoihinsa. Mutta siihen olisi vielä paljon matkaa ja tytön täytyisi olla kärsivällinen. Winonan pitäisi kestää veljensä ja tämän ystävien idioottimaisuutta pyrkien voittamaan nämä puolelleen. Hänen pitäisi järjestää heille salainen kokoontumispaikka ja toimintasuunnitelma ainakin muutamaksi kuukaudeksi eteenpäin. Se kaikki tulisi olemaan erittäin vaikeaa nyt, kun hänen perhettään tarkkailtiin erityisesti, mutta hän uskoi kyllä pystyvänsä vaadittuun.
Ainakin Winonan olisi yritettävä. Hän oli jo saanut hieman esimakua siitä, mitä elämä kuraveristen alaisuudessa tulisi olemaan. Aatelisnoita ei kestäisi saastojen ylenkatsontaa ja alhaista yhteiskunnallista asemaa kovin kauaa. Ei ainakaan ilman toivoa.
Nimenomaan sitä hän oli nyt luomassa. Valoa tunnelin päähän, pientä salaista, vaikkakin kivistä polkua pois hirmuhallinnosta. Pimeyden lordin unelma ei ollut kuollut hänen mukanaan. Se eli vielä muutamissa ylhäisön jäsenissä ja se riitti hyvin näin alkuun. Vaikka Lordi itse ei ollut sitä näkemässä niin jonakin päivänä taikaministeriön irvikuvan paikalla seisoisi hallintolaitos, josta koskaan aikaisemmin ei oltu uskallettu unelmoidakaan. Taitelu täysin puhtaan velhoyhteisöstä ei ollut vielä päättynyt. Saattoi hyvinkin olla, että se oli vasta päässyt alkuun.
Alle warten auf das Licht
Fürchtet euch fürchtet euch nicht
Die Sonne scheint mir aus den Augen
Sie wird heute Nacht nicht untergehen
Und die Welt zählt laut bis zehn
Eins
Hier kommt die Sonne
Zwei
Hier kommt die Sonne
Drei
Sie ist der hellste Stern von allen
Vier
Hier kommt die Sonne
Die Sonne scheint mir aus den Händen
Kann verbrennen kann euch blenden
Wenn sie aus den Fäusten bricht
Legt sich heiss auf das Gesicht
Sie wird heute nacht nicht untergehen
Und die Welt zählt laut bis zehn***
Kirjoittajan kommentti2:
Biisin käännös englanniksi:
Everyone is waiting for the light
be afraid, don't be afraid
the sun is shining out of my eyes
it will not set tonight
and the world counts loudly to ten
One
Here comes the sun
Two
Here comes the sun
Three
It is the brightest star of all
Four
Here comes the sun
The sun is shining out of my hands
it can burn, it can blind you all
when it breaks out of the fists
it lays down hotly on the face
it will not set tonight
and the world counts loudly to ten
