Silmarillion: Tuhoa (luo uusiksi) | K-11 | Melkor/Mairon (Morgoth/Sauron)

[Rosmariini]

Nimi: Tuhoa (luo uusiksi)
Kirjoittaja: Rosmariini
Fandom: Silmarillion
Ikäraja: K-11
Paritus: Melkor/Mairon (Morgoth/Sauron)
Genre: draama
Vastuuvapaus: Silmarillion on alkujaan J.R.R. Tolkienin käsialaa ja hahmot ja maailma kuuluvat hänelle.
Yhteenveto: Melkor on ankara opettaja, mutta Mairon on myös ahkera oppija. Utumnoon muutettuaan hän pian ymmärtää, että joskus itääkseen, on siemen kastettava ensin tulessa.
A/N: Tämä on osa Puran synttärificcisarjaa ja jatkoa aiemmille ficeilleni Tulessa taottu, jäässä kylvetetty (K-11) ja Kipinöitä ja tuhkaa (K-18), jokseenkin tämä toimii myös itsenäisenä teoksena. Englanninkielinen alkuteos löytyy AO3:sta nimellä Everything That Is Broken. Tätä inspiroivat seuraavat lainaukset:

”Ja Utumnoon Melkor keräsi ympärilleen pahat henkensä, jotka jo hänen loistonsa päivinä olivat kiinnittyneet häneen ja jotka tulivat eniten hänen kaltaisekseen hänen rappiossaan.”
–  Silmarillion

“You don’t get to die and be reborn the same.
You come back, but you come back wrong.
This is the price you pay for resurrection.”
– Nathaniel Orion G.K

tuhoa (luo uusiksi)

Utumnoa ympäröivissä vuorissa oli karua kauneutta.

Niiden terävät linjat häilyivät jatkuvasti horisontin yllä: luotaantyöntävinä, mahtavina ja pelottavina. Silti, minne tahansa Mairon siellä katsoikaan, hän näki kauneutta. Yhdessä paikkaa se oli tulivuorten jatkuvasti roihuavaa paloa, joka sytytti taivaan liekkeihin hehkullaan. Toisaalla se oli jäätä, joka kuorrutti vuorten huippuja ja niiden välissä laskeutuvia laaksoja, varastoiden valtavia määriä voimaa. Ja kaiken tuon välissä maisema oli värien tilkkutäkki, jota täplittävät polttavan kuumat lähteet maalasivat maan loputtomiin punaisen, keltaisen ja vihreän sävyihin. Sää oli jatkuvasti muuttuva mosaiikki valoa, varjoja ja savua; sumua, tulta ja jäätä.

Se oli upeaa ja kauhistuttavaa, ja Mairon rakasti sitä.

Vannottuaan uskollisuutta langenneelle valalle, Mairon oli palannut Almareniin vain lyhyesti. Hän toimi uuden isäntänsä silminä ja korvina siellä, minne tämä ei ollut itse tervetullut, kertoen tälle valarin tekemisistä. Mutta pian ristiriita hänen sisällään kasvoi liian suureksi, ja hänen oli irtauduttava siitä kokonaan, leikattava lieka vanhaan elämäänsä.

Nyt, kun heitä ei enää erottanut laki, sääntö tai etäisyys, Melkor ja Mairon olivat vapaita. Niinä päivinä Mairon harvoin poistui isäntänsä luota, jatkuvasti halukkaana oppimaan uutta. Heidän yönsä täyttyivät intohimosta: nautinnoista, joita Mairon ei ollut edes osannut kuvitella. Heidän päivänsä puolestaan olivat kohtuullisen tavallisia. Mairon työskenteli uudella pajallaan Melkorin ohjatessa joukkojaan. Hän oli onnistunut keräämään Utumnoon monia seuraajia, eikä Mairon suinkaan ollut ainoa maia, jonka hän oli saanut puolelleen.

Mutta noista maioista Mairon oli se, joka ainoana sai kuulla Melkorin sanojen lisäksi myös hänen ajatuksensa, hänen synkimmät pelkonsa ja toiveensa. Siksi kaikista Melkorin palvelijoista Maironista tuli eniten hänen kaltaisensa.

”Katso!” Mairon kutsui, osoittaen pientä koloa kivessä. He olivat ulkona, korkealla jyrkänteellä läntisen Utumnon yllä. Äkkiä tulivuorten punainen kajo heijastui maan keskellä liikkuvasta pinnasta – se oli pieni, elävä olento, joka vilisti kivien välissä. Lähempi katsaus paljasti sen jonkinlaiseksi liskoksi, jonka ihoa peittivät kauttaaltaan ruskeat, punaiseen taittavat suomut. ”Se on kaunis.”

”Kaunis?” murahti Melkor. ”Tuo… otus?”

Äkkiä Melkorin käsi viuhahti eteenpäin, nopeammin kuin Mairon ehti kiinnittää siihen katsettaan. Vala otti liskon raudanlujaan otteeseen, puristaen sitä sormiensa välissä. Hänen silmissään välkähti kylmä valo, ja jäätä hiipi hänen sormenpäihinsä.

”Ei. Se on arvoton.”

Lisko oli kuollut. Sen lämpimän ruskeat silmät tuijottivat yhä Maironia kohti kysyvänä, syyllistävänä.

”Miksi?” Mairon kuiskasi. Oli sääli menettää niin kaunis olento. Tuhlausta.

”Kaikki elollinen toimii todisteena valarin mahdista. Niin kauan kuin tuo elo säilyy, niin tekee myös heidän mahtinsa. Se liekki on tukahdutettava.”

”Haluatko siis… että koko maailma kuolee?”

Melkor naurahti. ”Ei, kipinäni. Haluan vain parantaa sen. Katso.”

Melkor sulki silmänsä, jolloin hänen kieleltään vapautui Nuotti. Se vangitsi Maironin salaperäisyydellään, vavisuttaen itse maata hänen jalkojensa alla. Pelkästään tuohon yhteen Nuottiin Melkor punoi kokonaisen laulun, tuhon ja luomisen sinfonian. Siinä oli jotain väärää, kuin yksi epävireinen sävel, mutta tuo yksinkertainen kaaos vain teki siitä entistä lumoavamman.

Tuon sävelen tahdissa lisko heräsi takaisin henkiin.

Se avasi suunsa ja haukotteli, väläyttäen rivin aivan liian monia hampaita niin pienen olennon suuhun. Se raapi Melkoria veitsenterävillä kynsillään, ja piikit sen selässä pörhistyivät. Jopa sen väri näytti erilaiselta: mattamaisen tummalta, ei enää kiiltävältä.

”Se on kaunis nyt”, Melkor sanoi. Hän laski liskon takaisin kivelle, ja se hipsutti pois, heiluttaen pitkää häntäänsä liikkuessaan. ”Jopa kaikista viallisimmat asiat voivat palvella tarkoitusta. Ne on vain korjattava ensin.”

Mairon usein palasi noihin sanoihin jälkikäteen. Hän uskoi niihin. Ne olivat kieltä, jota jopa hän saattoi ymmärtää. Oli monia asioita, joista hän ei ollut isäntänsä kanssa samaa mieltä, mutta nuo sanat eivät olleet yksi niistä. Niistä tuli Maironille pyhiä.

”Niin kaunis”, Mairon henkäisi, yksin ahjollaan yön pitkinä tunteina. Hän piteli pientä liskoa sormiensa välissä: samankaltaista kuin se, jonka Melkor oli muuttanut. Sen ruskeat suomut loistivat kuparinsävyisinä liekkien loisteessa, jatkuvasti heijastaen kaikkea ympärillään. Jokin siinä toi Maironille mieleen oman itsensä. ”Niin viallinen.”

Lisko rimpuili ja vääntelehti hänen otteessaan, yrittäen paeta hänen kättensä lämpöä. Mairon säteili nyt näkyvää kuumuutta: suonet hehkuivat hänen ihonsa alla sulan kullan tavoin. Mairon sulki silmänsä ja hyssytteli liskoa sulkiessaan kätensä sen ympärille. Palavan lihan haju tulvahti ilmaan. Lisko ei enää liikkunut.

Yksinäinen kyynel vierähti Maironin poskea pitkin. Hänen äänensä värisi, kun hän Lauloi laulun luomisesta, parantamisesta. Ja hitaasti, väsyneesti, olento hänen sormiensa alla liikkui jälleen.

Mairon avasi kämmenensä. Olennon selän terävät piikit olivat viiltäneet vertavuotavan haavan hänen sormenpäihinsä, ja sen iho tuntui kuumalta koskettaa. Höyryä tuprutti sieraimista sen hengittäessä, ja vatsan alla loimusi keltainen valo.

”Kaiken rikkinäisen voi korjata”, Mairon sanoi.

Olennon kissamaiset silmät peilasivat Maironin omia, kun se paljasti hampaansa terävään irveeseen.

Se ei ollut enää viallinen. Se oli täydellinen.

[Pura]

Taas hiukan jälkijunassa, mutta täällä ollaan! Tapasi mukaan tämäkin ficci oli oikea ilo lukea!

Oli mukavaa lukea vaihteeksi tällainen lyhyempi, tunnelmoivampi ja rauhallisempi pätkä. <3 Alun kuvaus Utumnosta ja sitä ympäröivästä seudusta oli aivan upea, ja erityisesti pidin siitä, että siellä on pelkän mustuuden sijaan oikeastaan aika värikästä, mutta silti tunnelma on karu ja vaarallinen niin kuin Melkorin asuinseudulta sopii odottaakin. Ihanaa myös tuo kuvaus kaksikon arjesta ja siitä, miten se jakautuu kiihkeisiin öihin ja työntäytteisiin päiviin. Kätevää, kun ei välttämättä tarvitse nukkua

Kivaa, että siekin päädyit kirjoittamaan tuollaisista pikkuisista lohikäärmeen esiasteista :3 Maironin ja Melkorin suhtautuminen liskoihin niiden alkuperäisessä muodossa on todella erilainen; Mairon näkee niissä arvoa ja kauneutta sellaisenaankin, kun taas Melkor on tavalliseen tapaansa kuin iso lapsi, joka haluaa hiekkalaatikolla tuhota kaikkien muiden luomukset :'DD Rakastan häntä, ja rakastan myös sitä miten Mairon on surullinen, mutta sitten vaan ottaa Melkorin mielipiteen ja on että jaa, makes sense.

Mairon usein palasi noihin sanoihin jälkikäteen. Hän uskoi niihin. Ne olivat kieltä, jota jopa hän saattoi ymmärtää. Oli monia asioita, joista hän ei ollut isäntänsä kanssa samaa mieltä, mutta nuo sanat eivät olleet yksi niistä. Niistä tuli Maironille pyhiä.

Tämä juuri, että vaikka he tulevat varsin erilaisista lähtökohdista ja ovat tosi erilaisia, heissä on kuitenkin tämä samanlaisuus, jonka kautta Mairon lopulta omaksuu yhä usempia Melkorin pimeitä puolia. Tää dynamiikka on vaan niin hyvää <3

Tässä vaiheessa Mairon vielä suree olentoja, joiden "täytyy" kuolla, ja häntä käy kyllä sääliksi, kun Melkor on aina niin jyrkkä ja lopulta kuitenkin aina se, joka päättää miten tehdään ja mikä on kaunista ja sallittua. Kamalaa, mutta olen kyllä tosi heikko sille, miten hän on hallinnassa ja Mairon seuraa, sillä silloin ne hetket kun Mairon kapinoi tai pyrkii jopa hetkeksi johtoon, ovat sitten aina oikein erityisen hienoja. Jos tosiaan kirjoitat jossain vaiheessa jotain, missä pohdit näitä valtakuvioita niinkuin puhuttiin, olen kyllä todella onnellinen. <3 Siun tyyli on niin hieno ja tunnet nämä hahmot jo niin hurjan hyvin, että siun kirjoituksia oottaa aina innolla. Kiitos taas, pidin tästä tosi paljon. <3

[Thelina]

En voi lopettaa näiden lukemista, kun nämä muodostavat kertakaikkiaan niin hienon sarjan ♥

On jotenkin karmivan hienoa, miten helposti Mairon tuntuu muuttavan katsontakantaansa. Eikä hän varmaan enää edes huomaa muutosta, pitää sitä vain uutena oikeana. Maisema, jota hän varmasti ennen olisi pitänyt karuna ja synkkänä, näyttäytyy kauniina. Samoin lisko alkaa hetkessä näyttää vialliselta, Melkorin luomus taas kauniilta. Lisko oli hienosti kuvailtu: liikaa hampaita, terävät kynnet ja muuttunut väri. Tuo Melkorin yhden, mutta niin kiehtovan riitaisen nuotin kuvaus on myös todella onnistunut! Tykkään kovasti tämän nimestä ja siitä, miten Mairon lopussa tekee liskolle saman, mitä Melkor aiemmin toiselle. Siinä jotenkin iskeytyy tajuntaan, miten paljon Melkorin kaltaiseksi hän on muuttunut, kuten tuolla sanottiin.

Kiitos tästä, upeaa tekstiä ♥

[Rosmariini]

Pura: kiitos, että luit, ja että tällainen pikku tunnelmapala sopi väliin! Tämän tarinan loppu on niin toiminnantäyteinen, että halusin kirjoittaa sinne vaihteeksi vähän tällaisen seesteisemmänkin palan vastapainoksi, ja kiva kuulla, että se toimi. Nauroin vähän tuolle "iso lapsi hiekkalaatikolla"-vertaukselle, koska sitä Melkor niin on! Hän on vaan niin pikkumainen, että jos minä en saa jotain kivaa, niin ei sitten kukaan muukaan. XD  Maironin kannalta tämähän on oikeastaan aika surullinen pätkä, koska sen lisäksi, että hän tässä tappaa tuon viattoman olennon, niin hän myös samalla tappaa sen osan itsestään. Ja joo, valtasuhteita tulee ainakin noissa vähän smutimmeissa pohdittua, joten mukava kuulla, että ne kiinnostavat. Kiitos vielä! ♥

Thelina: voih, oon niin hyvilläni siitä, että olet päätynyt lukemaan näitä ja vielä pitänytkin! Ihanaa. ♥ Maironin muutos on tosiaan vähän karmivan nopea, vaikka toki näihin mahtuu paljon aikaa väliin, jota teksti ei varsinaisesti kata. Olisi mielenkiintoista ehkä kirjoittaa vielä enemmänkin tuosta Maironin sisäisestä ristiriidasta ja pohdinnasta, mutta se olisi sitten jo ehkä erillisen sarjan paikka. Kiva, että kuvailu ja nimi toimivat myös, etenkin tuo otsikko oli yhden ison tappelun takana. Ja joo tosiaan, juuri tuota vähän tuolla lopulla hain, hienosti huomattu! En voi kiittää riittämiin että luet näitä, toivottavasti myös sarjan loppu on yhtä nautinnollinen lukea kuin tämä. Kiitos!