Tarinan nimi: Totuus paljastuu
Kirjoittaja(t): Niinuska_92
Oikolukija/Beta: Haruka
Tyylilaji/Genre: Draama ( toistaiseksi)
Omistusoikeudet: Teksti on minun.
Ikäraja: K-11 (toistaiseksi)
Yhteenveto/Tiivistelmä/Summary:
Henkilöt
Sini
18-vuotias merkonomi
ruskeat pitkät hiukset, siniset silmät, 165 cm pitkä, paino 59 kg
Äiti: Jessica Isä: Marko Äitipuoli: Elina
Harrastukset: Lenkkeily, uinti, juokseminen
Vaatemaku: kauniit ja mukavat vaatteet
Eritykyky: Ei tiedä vielä
Sini ei käytä meikkiä. Iho on kaunis luonostaan.
Sebastian
28-vuotias asunut 26.v suomessa
tumma-ihoinmen, Pituus 180 cm lihaksikas. Mustat lyhyet hiukset ja vihreät silmät
Jessican työtoveri ja lapsuuden ystävä
Sinin tuki ja apu haasteiden sekä yllätysten polulla
Mike
30.v turvatalon lääkäri
178 cm, lihaksikas, vihreät silmät, hiukset lyhyet
Sebastianin alainen/ ystävä
Huolehtii turvatulon ihmisistä ja suojeltavien terveydestä
Jessica
37-vuotias
Sinin äiti, kuoli auto onnettomuudessa.
Järjestön pääjäsen Sebastianin, Arin, Heikin ja Kimmon kanssa.
Auttavat erityiskyvyn omaavia ihmisiä
Antti
25.vuotias
185 cm pitkä, lihaksikas, ruskeat hiukset, ruskeat silmät
Turvatalon työntekijä, vahva,
Miken työpari, mutta myös auttaa muita.
Luku 1
Kävelen hiekkapolkua pitkin. Se johtaa minut pois isäni kodista. Aurinko paistaa metsän takana. Korjaan olkalaukun hihnaa, sillä laukku painaa todella paljon. En halua palata takaisin. Isä lupasi kuukausi sitten turhaan, että minulla olisi turvallista hänen luonaan.
Näen, kuinka vastaani ajaa kaksi mustaa pakettiautoa. Huomaan ensimmäisen hidastavan vauhtia. Se pysähtyy viereeni. Auton ikkuna on auki.
”Anteeksi, tiedätkö missä asuu Lahtinen Marko”, sisällä autossa istuva mies kysyy.
”Viitisen kilometriä, punainen omakotitalo”, sanon rauhallisesti.
”Kiitos”, hän vastaa.
Jatkan matkaani eteenpäin, mutta en ehdi kävellä kuin muutaman metrin.
”Hei, odota”, kuulen huudon selkäni takaa.
Pysähdyn ja käännyn ympäri. Näen, miten toinen, myös autossa luultavasti istunut mies kävelee luokseni.
”Oletko sinä Mikan tytär?”, hän kysyy.
”Olen”, on vastaukseni. Olen hämmentynyt ja hieman peloissanikin, sillä en tiedä, mistä mies tietää, kuka isäni on.
”Onko sinun äitisi nimi Elina?”, hän kysyy sitten, mutta hiljennän hänet kivahtamalla:
”Ei, äitini oli Jessica.”
”Otan osaa”, hän sanoo astuen samalla askeleen lähemmäksi.
”Minun täytyy mennä. Junani lähtee tunnin päästä”, yritän sanoa miehelle.
Toinen, hieman tummempi mies astuu ulos autosta ja kävelee lähemmäksi meitä sanoen toiselle:
” Mike, hän on Jessican tytär Sini”.
Nostan katseeni maasta, johon olin hetken aikaa sen suunnannut. Toinen mies vaikuttaa rauhalliselta, se suorastaan huokuu hänestä. Mietin, olenko nähnyt hänet ennenkin jossain, kun mies puhuu jälleen:
” Saanko kysyä, miksi lähdit pois kotoa? Voit kertoa mitä tahansa. Olen Sebastian. Olin Jessican ystävä ja työtoveri. Ollaan taidettu olla yhteyksissä viestein”.
Katson hetken aikaa miestä silmiin pohtien mielessäni, uskallanko luottaa häneen.
”Lähdin, koska minulla oli todella epämukavaa. Kehoni on täynnä mustelmia”, kerron hiljaa ja surullisena yrittäen peittää mahdolliset jäljet, joita minulla on.
”Ei helvetti. Onko mahdollista saada nähdä kehosi? Onko sinulla kipuja?”, Sebastian kysyy sitten. ”Joka puolella”, vastaan yhtä hiljaa kuin äskenkin.
Otan laukun olaltani kyykistyen ja avaan sivutaskun. Otan taskusta esiin pienen, kirkkaan pullon. Kun katson sitä, huomaan sen olevan tyhjä. Sebastian kyykistyy viereeni.
”Tarvitsetko tuota lääkettä?”, hän kysyy lempeästi.
”Tarvitsen. Minun täytyy ottaa sitä säännöllisesti”, kerron hänelle, jolloin Sebastian kääntyy toisen miehen puoleen ja kysyy:
”Mike, onko meillä samaa ainetta?”
Ojennan tyhjentyneen pullon Sebastianille. Katson uudelleen laukkuani, pengon sitä hetken, kunnes löydän viimein etsimäni: ohuen vihon. Etsin viimeisen merkinnän. Otin lääkkeen kaksitoista tuntia sitten.
”On meillä, mukana on vain laihempaa. Turvatalossa on samaa ja hiukan vahvempaa kuin se mitä Sini tarvitsee. Kuinka usein sinun pitää ottaa tämä lääke? Ja kuinka iso annos se on?”, Mike kysyy minulta yrittäen olla välittämättä Sebastianin tuijotuksesta.
”Kaksitoista tuntia ja viisi milliä”, vastaan Mikelle.
”Haluaisin myös katsoa kehoasi. Mutta ennen sitä annan sinulle tarvittavan määrän”, Mike sanoo.
Sebastian auttaa minut ylös.
”Oletko koko ajan pistänyt samaan paikkaan?”, hän kysyy.
”Joka puolelle kehoani”, tunnustan hieman nolona, sillä minulla ei ole käsitystä siitä, mihin osaan ruumista minun tulisi käyttää lääkettä, joka minulle on määrätty.
”Onneksi sinun ei tarvitse enää montaa kertaa pistää itseäsi. Meillä on kolme ihmistä, jotka ovat samanlaisia kuin sinä. Odotetaan kehosi parantuvan. He haluavat nähdä, millainen olet ennen kuin lopetamme lääkityksen”, Sebastian sanoo lohduttavasti.
Sebastian saattaa minut toiseen pakettiautoon ja sisälle istumaan lattialla olevalle patjalle. Otan takin pois päältäni sekä kengät jaloistani. Mike kallistaa minut selälleen patjan päälle. Tunnen piston vasemmassa olkapäässä.
”Aleksi, istuisitko Sinin lantion päälle? Sebastian, pidätkö Sinin päästä kiinni?”, Mike pyytää autossa olevalta mieheltä. Ruskeahiuksinen mies, jonka arvaan olevan Aleksi, istahtaa lantioni päälle, jotten pysty liikkumaan. Sebastian laittaa pääni polviensa väliin. Tunnen, kuinka toppini rikotaan.
”Ei voi olla totta”, he sanovat.
Tunnen kuinka päälleni laitetaan pyyhe.
”Tutkin sinut paremmin, kun pääsemme turvataloon”, Mike sanoo.
Kuulen kuinka joku lyö seinään. Auto lähtee liikkeelle.
”Käymme ensin kotonasi. Sinusta emme kerro mitään. Sopisiko sinulle jos antaisimme lievän unilääkkeen? Tarvitset lepoa”, Sebastian sanoo hiljaa irrotettuaan otteensa minusta.
”Sinun ei tarvitse pelätä. Valvon koko ajan elintoimintojasi”, Mike sanoo.
Nyökkään. Tunnen piston vasemman solisluun yläpuolella. Hengitän hitaasti sisään ja hetken päästä hitaasti ulos. Silmäni tuntuvat raskailta, joten annan luomieni painua kiinni. Nukahdan uneen, jossa en tunne mitään.
