Liian pienet siivet
Kirjoittaja: FMAlover
Fandom: American Horror Story (ensimmäinen kausi)
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Angst
Paritukset: Pieni Violet/Tate
Yhteenveto: Toisinaan elämästä haluaisi lentää pois, mutta entä kun on liian pienet siivet?
A/N: Inspiraatiopaketista saatu haaste. Kuva, josta inspiroiduin, on tässä:
http://38.media.tumblr.com/2509eb0513438218d3ab1208360346d3/tumblr_mt2v48H7oz1s3ci5go1_500.jpg Violet Harmon makasi huoneensa sängyllä ja selasi lintukirjaa miettien Taten sanoja.
"Pidän linnuista siksi, että ne voivat lentää pois kun asiat alkavat mennä liian hulluiksi."Violetin elämä oli luhistumassa: vanhemmat olivat eroamassa ja aina kun Violet oli viimein sopeutumassa uuteen paikkaan, vanhemmat olisivat heti muuttamassa seuraavaan.
Heidän talossaankin oli jotain outoa. Hän oli sattumalta törmännyt muutamaan aaveeseen, kuten Tate Langdoniin. Violetin mielestä heitä on muitakin.
Tate oli suurin syy siihen ettei Violet halunnut muuttaa. Violet oli ihastunut Tateen, joka oli ainoa Violetia ainakin jossain määrin ymmärtävä henkilö. Tate oli myös pelastanut Violetin hengen, kun tämä oli yrittänyt tehdä itsemurhan. Ei ollut ehkä viisasta syödä niin suurta määrää unilääkkeitä mutta silloin se oli tuntunut helpolta keinolta paeta kaikkea. Murenevaa elämää ja totuutta Tatesta.
Kun Violet oli saanut tietää, että Tate oli surmannut monia oman koulunsa ja aikansa oppilaita, oli se hänelle niin kova paikka, että vasta nyt hän oli alkanut luottamaan Tateen taas.
– Violet? Kuului Taten ääni yllättäen, niin kuin aina.
– Hei, Violet vastasi ja nosti katseensa huomatakseen Taten seisovan huoneensa ovella ilman, että ovi olisi edes auennut.
– Saanko tulla?
Violet nyökkäsi ja Tate asteli istumaan sängyn reunalle tarttuen Violetia kädestä. Kumpikin oli hiljaa pitkän aikaa, sanoja ei tarvittu. Molemmat takertuivat toisiinsa pitääkseen itsensä järjissään. Violet tunsi olonsa yllättävän turvalliseksi huomioon ottaen Taten menneisyyden ja sen, että Tate oli haamu tai henki miten sen nyt halusikaan sanoa.
– Voitko paremmin? Tate kysyi viitaten Violetin itsemurhayritykseen.
– Hieman, tosin minäkin haluaisin olla lintu. Voisin lentää kauas pois kanssasi.
– Minä menisin minne sinäkin Vi.
– Ihan minne vainko?
– Ihan minne vain, vaikka kuolemaan.
Violet nyökkäsi, vaikka tiesi Taten olevan jo kuollut. He eivät koskaan puhuneet asiasta.
– Minun on mentävä hetkeksi Violet, mutta tulen pian takaisin, Tate huokaisi melko hiljaa.
– Minä tiedän, tulet aina takaisin. Toisinaan pelkään silti ettet tule.
– Sinun ei tarvitse pelätä. Sinä olet ainut syy siihen, etten kerrankin halua lentää pois.
– Lentäisitkö silti kanssani jos pyytäisin?
– Lentäisin.
– Tate, minä haluan kuolla kanssasi, Violet sanoi ja pari kyyneltä vierähti hänen poskilleen.
– Etkä halua Violet, et sinä halua kuolla ja juuttua tähän taloon ikuisuudeksi, kuten kaikki muutkin.
– Haluanpas, koska haluan olla sinun kanssasi sen ikuisuuden. Meidän ei tarvitse enää koskaan olla yksin Tate, Violet kuiskasi niin hiljaa, että hänen sanojaan oli vaikea erottaa.
– Violet, ethän tee mitään ennen kuin tulen takaisin? Tate pyysi.
– Hyvä on Tate, mutta vain koska sinä pyydät.
Tate katosi yhtä äänettömästi kuin oli ilmestynytkin ja Violet oli taas yksin huoneessaan kyyneleet yhä poskillaan.
Violet nousi sängyltään kuin transsissa, kulki hitaasti ulos ja kiipesi tikkaita ylös katolle. Violet tunsi pienen katumuksen vihlaisun Tatelle valehtelusta mutta antoi sen olla. Jotkin asiat oli vain tehtävä.
Violet käveli katon reunalle ja katseli ympärilleen toivoen taas olevansa lintu, jotta voisi vain levittää siivet ja lentää maailman ääriin. Violet tunsi itsensä linnuksi, joskin hänellä oli vain liian pienet siivet, jotka eivät kantaisi häntä pitkälle. Violetin ei tarvinnut päästä kauas, vain yksi askel ja hän olisi vapaa kaikista kahleista, jotka pitivät häntä paikoillaan. Yksi askel ja hänen liian pienet siipensä kasvaisivat täyteen mittaansa.
Violetin täytyi ottaa se askel ja olla vapaa. Violet nosti jalkansa katosta ja tunsi samassa käsivarret ympärillään.
– Sinä lupasit, Tate kuiskasi Violetin korvaan.
– Minun on tehtävä se Tate, se ei ole sinun valintasi vaan minun.
– Se on meidän valintamme, Violet. Jos sinä hyppäät, minä hyppään kanssasi.
– Tate, minä tiedän että sinä olet kuollut, etkä sinä voi kuolla kahdesti.
– Oletko varma?
– Luin netistä, että poliisit ampuivat sinut. Sinä olet kuollut Tate, mutta minä en. Nyt minä haluan kuolla.
– Ei, Violet. Ei nyt, ei näin nuorena. Sinun kuuluu elää.
– Me olisimme yhdessä.
– Me olemme nytkin yhdessä. Violet, kiivetään nyt vain alas täältä.
Violet taipui Taten tahtoon samalla päättäen, että vielä jonain päivänä hän levittää liian pienet siipensä ja on vapaa.