title: Näköongelmia
author: precious
rating: s
pairing: Luna/Rolf
summary: Onko joku sokeutunut?
a/n: Dialogihaasteeseen. Ja sataseen, sanalla henki. (Ja niin kuin fiiliksenä tai asenteena, ei luonnohenkinä vaikka niistäkin puhutaan..)
”Narksuseni?”
”…Niin, Luna-kulta?”
”Koska me lähdemme tutkimusretkelle?”
”Olemme puhuneet tästä jo aikaisemmin. Joudun työskentelemään myös kesällä. En pääse mukaan. Mikset lähtisi kouluaikaisten ystäviesi kanssa?”
”Mutta mehän olemme suunnitelleet tätä iät ja ajat. Sitä paitsi, vaikka rakastankin ystäviäni kovasti, en oikein usko että he olisivat hyvää seuraa.”
”Kuinka niin? He lähtevät varmasti oikein mielellään.”
”Tottakai he lähtevät, olenhan ollut heidän mukanaan pelastamassa maailmaa vaikka kuinka monet kerrat.”
”Sinähän sen sanoit!”
”Mitä tarkoitat?”
”No eivätkö he ole vähän niin kuin sinulle velkaa?”
”Mutta ruttusarvukkaiseni, heidän näkökykynsä on varsin rajattu. En siis oikein usko, että he pitäisivät juuri tälläisestä matkasta. Eivätkä ystävykset jää koskaan velkaa toisilleen, varsinkaan kun ei ole edes ollut kyse palveluksista. Tarkoitin vain, että mikään ei voi enää ystävyyttämme horjuttaa, niin paljon olemme yhdessä kokeneet.”
”…Mitä puhuit näöstä? Onko joku sokeutunut? Varmaan se vanha kunnon nelisilmä-Harry, menettänyt näkökykynsä viimeisimmätkin rippeet…mies parka.”
”Tarkoitin vain sitä, että he tuppaavat kaikessa rakastettavuudessaan olemaan toisinaan melko kapeakatseisia.”
”…….”
”Miksi sinä punastuit?”
”En punastunut!”
”Okei, ei sitten mitään.”
”Selvä.”
”Selvä.”
”…..”
”…..”
”Kiinnostaisi muuten tietää, että miten sinä oikeastaan määrittelet kapeakatseisuuden?”
”En minä mitään määrittele. Mutta sanotaanko vaikka näin: jos menisimme sumuisille lammille houkuttelemaan näkkejä, pojat pistäisivät mieluiten pystyyn huispauspelin. Ja jos minä haluaisin etsiä vanhoja henkiä Lontoossa, he haluaisivat löytää pubin millä hinnalla hyvänsä. Ja Hermione.. haluaisi löytää aina kirjaston. Ei sillä, että se haittaisi minua, en välitä siitä jos joudun olemaan yksikseni! Tarkoitan vain sitä, että he eivät välttämättä lähtisi kovin mielellään, enkä halua vaivata ketään.”
”No, hyvä. Sitten ainakaan minä en ole mielestäsi sokea.”
”Mitä?”
”Meillähän on samanlainen arvomaailma.”
”Taidan tosiaan lähteä yksin.”
”Lunaseni?”
”Niin?”
”Älä viitsi.”
”Enhän minä ikinä mitään viitsi.”
”Etkö sinä suuttunutkaan?”
”Miksi olisin suuttunut? Enhän minä koskaan tuohdu, sanoin vain haluavani lähteä yksin.”
”Hyvä. Olet aina niin tyyni, olen aina unohtaa kuinka kovin tyyni. No, helpotuksen huokaus sitten vain.”
”Koska sinun ei tarvitse lähteä?”
”Koska en suututtanut sinua.”
”Selvä.”
”Vai näkkejä.”
”Näkkejä. Tai sitten keijujen rituaalien tarkkailua. Tai henkiä. Tai ruttusarvista niistaisikkia-”
”Etkö luulisi ystäviesi kiinnostuvan ainakin keijuista?”
”Ronald ainakin kiinnostuisi, koska olettaisi minun tarkoittavan pelkästään hyviä ja kauniita metsänkeijuja. Menisi suunniltaan ja pilaisi kaiken.”
”Eikä se sitten jäisi lopulta pelkäksi tarkkailuksi.”
”Niin.”
”Mutta tiedätkö mitä, Lunaseni? Minua ei keijujen tarkkailu oikeastaan edes kiinnosta.”
”Miksi ihmeessä?”
”Koska saan tarkkailla yhtä joka päivä täällä kotona.”
”Hmm?”
”Minulla on yksi sellainen ihan omana.”
”…. Voi ei.”
”Minulla tulee sinua kamala ikävä, keijuseni.”
”Ja minulla sinua vielä kamalampi, senkin peikko.”
