Kirjoittaja Aihe: FMA: Anteeksiantamaton [K-11]  (Luettu 1029 kertaa)

Arion

  • Vieras
FMA: Anteeksiantamaton [K-11]
« : 26.05.2013 19:55:50 »
Nimi: Anteeksiantamaton
Kirjoittaja: Arion
Fandom: Fullmetal Alchemist
Tyylilaji: Angst, AU
Vastuuvapaus: FMAn omistaa Hiromu Arakawa ja biisi kuuluu Sonata Arcticalle.
Ikäraja: K-11
Yhteenveto: ”Olitko sinä kuitenkaan oikeasti pahoillasi, vai olitko vain iloinen siitä, että veljesi ei ollutkaan kuollut?”






Anteeksiantamaton




"Juuri kun olin alkanut ymmärtää ja hyväksyä kuoleman, sinä kiskoit minut takaisin. En ikinä sanonut sitä ääneen, mutta olisin valinnut mieluummin kuoleman kuin tämän kirotun teräskehon. En halunnut kasata harteillesi lisää taakkaa, mutta jokaisen on otettava vastuu omista teoistaan. Oliko pelkosi yksin jäämisestä suurempi kuin se halu toimia epäitsekkäästi, josta sinut tunnetaan? Siitä on jo monta vuotta, mutta luuletko että olen unohtanut, hyväksynyt asian? En saa ikinä mielestäni katsetta silmissäsi sillä hetkellä, kun suljit minut tähän vankilaan. Ne olivat niin kylmät, etten uskonut sinun edes pystyvän katsomaan ketään sillä tavalla, veli. Et tainnut välittää, minkälaisena tulisin takaisin, kunhan saisit minut taas luoksesi. Taisit sillä hetkellä ymmärtää, miksi ihmisen transmutaatio on kiellettyä. Tätä on kai turha kertoa sinulle, sinä tiedät sen paljon paremmin kuin minä. Minun osani oli helppo, kuolleilla ei enää ole tunteita. Tai niin minä luulin.

Tätä kirjettä ei ole helppo kirjoittaa, veli, mutta haluan sinun saavan tietää mitä oikeasti ajattelen. Yritän ajatella, että se on reilua sinua kohtaan. Ei se ole. Minun pitäisi kertoa tämä sinulle kasvotusten, mutta en uskalla.  En halua nähdä ilmettäsi tai tuntea sinun kipuasi. Tiedän, että sinuun sattuu. Sinä huolehdit aina siitä, mitä jos minä vihaisin haarniskaa ja syytit itseäsi. Olitko sinä kuitenkaan oikeasti pahoillasi, vai olitko vain iloinen siitä, että veljesi ei ollutkaan kuollut? Hänellä ei ollut väliä, mutta kunhan et olisi yksin. En enää tiedä mihin voin luottaa. Sinä olit ennen se valo, jota seurasin sokeasti, mutta nyt on ihan pimeää.

Et luultavasti koskaan tiennyt, miltä minusta tuntui. Ehkä se oli oma vikani, koska en uskaltanut avata suutani. Joku voisi ajatella, että olet viaton, mutta veli, minä en enää pysty ajattelemaan sillä tavalla. Minulle olet enää vain tietämätön. En voi antaa sitä anteeksi. Sinä revit sieluni ulos kodistaan, johon se kuului. Sen jälkeen pakotit sen asumaan haarniskaan ja merkitsit minut omaksesi verelläsi. Se sattui, veli. Enemmän kuin tiedätkään. Luulitko ettei tämä haarniska tunne kipua?
"


xxx


Alphonse Elric painoi surumielisesti pisteen lauseelle, laski kynän kädestään ja alkoi lukea aikaansaannostaan. Joka lauseelta katumuksen ja katkeruuden aikaansaamat renkaat tuntuivat puristuvan hänen metallisen rintakehänsä ympärille yhä tiukemmin. Ne olivat seuranneet häntä varjoista aina siitä lähtien, kun hän oli jättänyt veljen ja muut taakseen. Ne katselivat häntä kuin pienet pahansuovat silmät, kuiskaillen Alphonselle hänen omia epäilyksiään, pelkoa siitä, oliko hän tehnyt sittenkään oikein. Olisiko Ed pystynyt tarpeeksi nopeasti löytämään keinon palata takaisin? Olisiko...? Katkeruuden tunne tuntui pääsevän niskan päälle ja tukahdutti epäilevät ajatukset. Jossain syvällä Al tiesi, ettei olisi pystynyt antamaan kaikkea anteeksi veljelle, vaikka olisi kuinka yrittänyt. Näyttelemistä ei voinut jatkaa loputtomiin. Olisithan sinä silti voinut yrittää, olethan onnistunut siinä aiemminkin, hänen oma äänensä kuiskasi. Epätoivoinen huokaus karkasi hänen suustaan. Ei! Hän peitti kasvonsa käsiinsä ja pudisti päätään niin että kolisi. Tämän täytyi loppua, tämä sisäinen väittely tekisi hänet hulluksi. Alin olisi tehnyt mieli huutaa itselleen, käskeä tunteitaan menemään pois, vaikka tappamaan toisensa. Hän oli kestänyt päänsä sisällä tapahtuvaa tappelua jo vuoden ja monta kertaa oli ollut lähellä, ettei hän olisi lähtenyt takaisin tai tappanut itseään. Toista vuotta hän ei enää kestäisi.

Joku koputti ovelle ja herätti Alphonsen mietteistään. Hän nosti väsyneenä päätään ja murahti oven olevan auki. Lattialaudat narahtivat sisääntulijan jalkojen alla.
”Terve, peltipurkki”, tervehti juuri sisään astunut Edward Elric. Hän heilautti pitkiä, kultaisia hiuksiaan ja asettui nojailemaan ovenkarmiin erittäin epä-Edwardmainen virnistys kasvoillaan. Alille olisi ollut aivan sama, vaikka ovella olisi seisonut ruukkupalmu, tuon äänen hän olisi tunnistanut varmasti.  Siihen oli syöpynyt tietty katkeruus ja vahingoniloisuus, joka kuulsi läpi jokaisesta sanasta. Al oli miettinyt, oliko Envyllä edes muunlaisia tunteita. Tietyllä tavalla homunculus säälitti häntä.
”Hei vain, limanuljaska”, hän mutisi ja toivoi, että Envy ei olisi valinnut juuri tuota hahmoa. Se muistutti liikaa veljestä ja juuri siksi homunculus oli sen valinnutkin. Hän huokaisi ja suuntasi katseensa ulos ikkunasta, jossa kukkuloiden täplittämä ruohokenttä levittäytyi kauas taivaanrantaan. Heidän piilopaikkansa seisoi yksin sen kaiken keskellä, eikä muualla näkynyt merkkiäkään muusta asutuksesta. Al piti siitä. Maisema toi hänen mieleensä Resemboolin ja lapsuuden. Silloin hän oli vielä ollut ihmiskehossa… Kunnes veli oli suostutellut hänet yrittämään äidin transmutaatiota ja sulkenut hänet haarniskaan. Veli oli kyllä luvannut hankkia Alphonselle hänen kehonsa takaisin, mutta oliko niin käynyt? Hän joutui vieläkin sietämään tätä kirottua haarniskaa, joka saattaisi ruveta hylkimään hänen sieluaan milloin tahansa ja tappaa hänet. Niin veli, kyllä ne sinun lupaukset olisi pitänyt tietää, pieni kaunainen ääni mutisi Alin päässä. Olit niin varma, että juuri sinä pystyisit tekemään asialle jotain, ainoastaan sinä. Mutta minäpä näytän sinulle, veli! Minä pystyn saamaan kehoni takaisin, ilman sinun apuasi.
”Alphonse hoi?” joku huhuili ihan hänen lähituntumassaan ja heilutti kättään haarniskan punaisten silmien edessä. ”Vedettiinkö sinut taas pois?”
”Ei, minä vain…”, Alphonse aloitti hiljaa, mutta päätti sitten olla sanomatta mitään, ei Envy kuitenkaan ymmärtäisi. Edwardin valehahmo oli kadonnut ja sen tilalla oli hänen edessään seisovan homunculuksen lempihahmo, vihreätukkainen teinipoika. Tämän silmissä oli utelias katse, mutta Al olisi voinut melkein vannoa että niissä oli myös pieni hippunen huolestuneisuutta. Mutta hän tunsi Envyn ja tiesi sen olevan sula mahdottomuus. ”Olen ihan kunnossa”.
”Jaaha. Mikä lappu tämä muuten on?” homunculus tiedusteli tökkien sormellaan Edwardille kirjoitettua kirjettä.
”Älä lue sitä!” Alphonse huudahti ja riuhtaisi kirjeen nopeasti itselleen. Kirje oli hänelle sen verran yksityinen asia, ettei hän halunnut kenenkään lukevan sitä. 
”Sori, meni jo” Envy virnisti ja mulkaisi toista tavalla, joka sai loukkaantuneen huudahduksen juuttumaan hänen kurkkuunsa. ”Kenelle se menee?”
Alphonse mulkoili toista puristaen kirjettä rintaansa vasten, mutta tyytyi vain kertomaan kirjeen menevän Edwardille.
”Jaa, vai sille teräspätkälle? Ihmettelinkin jo, mistä olit kaivanut tuon tunteellisen paskan, mutta eipä siinä sitten mitään. Ihmiset ovat muutenkin järjettömiä, mutta te Elricit menette kyllä jotenkin yli rajan. Säälittävää nuoleskelua koko kirje, minä luulin että sinun piti vihata veljeäsi. Alkaa oksettaa tuommoinen”, homunculus paasasi halveksivasti tökkien pöytää sormellaan. Envy ei aina pystynyt ymmärtämään ihmisten ajatuksenjuoksua, vaikka olikin elänyt jo vuoden nuoremman Elricin kanssa. Alphonsenhan piti vihata teräspätkää yli kaiken, eikö? Envy ei kerta kaikkiaan voinut käsittää, mutta ei voinut olla tuntematta pienenpientä pistosta. Kaiken tämän jälkeenkin Al välitti vieläkin veljestään, eikä voinut täysin vihata tätä. Ehkä se oli jotain mihin vain ihmiset pystyivät. Homunculus tuhahti.

”Minun oli pakko tehdä jotain…”, Alphonse sopersi surullisesti, hädin tuskin kuuluvalla äänellä. Envyn sanat olivat pistäneet syvemmälle kuin hän olisi halunnut myöntää, mutta niissä oli myös totuuden siemen. Sitäkään hän ei olisi halunnut myöntää. Al tiesi, ettei Envy ymmärtäisi, vaikka hän kuinka selittäisi ja yritti sen sijaan olla näyttämättä homunculukselle, että tämän sanat olivat oikeasti satuttaneet häntä.
”Joo joo...”, homunculus myönsi saadakseen aiheen pois alta. ”Lässynlää, se siitä, en minä sen takia tänne tullut. Isällä on jotain asiaa sinulle, liittyy kuulemma kehosi takaisin hankkimiseen. Käski tulla hakemaan”.
Alphonse tuhahti ja esitti, ettei välittänyt Envystä millään tavalla. Kesti hetken, ennen kuin tämän sanat kulkeutuivat hänen tajuntansa läpi, eikä hän enää voinut esittää. Hän ei tiennyt, pitäisikö hänen lyödä toista vai halata. Kumpikaan vaihtoehto ei ollut kovin houkutteleva. Hän tyytyi vain nyökkäämään, mutta mielessään hän ei kyennyt estämään harvinaista ilon ryöppyä, joka melkein hukutti äskeiset tunteet alleen. Vihdoinkin! Hän oli odottanut monta pitkää viikkoa edes jonkinlaista merkkiä siitä, että jotain todella tehtiin asian eteen ja nyt odotus palkittiin.
”Minun unelmani toteutuu kohta”, hän totesi jo melkein iloisesti. ”Kohta minä voin juosta noilla kukkuloilla”, hän selitti ja viittoi ulos ikkunasta, ”ihan omin jaloin. Olen vihdoin vapaa tästä kaikesta, eikä muulla ole väliä”.
Homunculus yritti hymyillä Alin innostukselle , mutta sai aikaan vain irvistyksen, joka näytti siltä, että hän oli nähnyt muiden hymyilevän, muttei ollut tehnyt niin koskaan itse.
”Vapaus on ainoa asia, jolla on merkitystä”, hän mutisi hiljaa ja kosketti puolihuomaamattaan Ouroboros-tatuointiaan. Vai että vapaa… Alphonse ei tulisi enää koskaan olemaan vapaa sen jälkeen, kun olisi sitoutunut Isään jollain tavalla. Homunculus olisi halunnut varoittaa toista asiasta, mutta ei pystynyt. Jokin osa hänestä ei suostunut pettämään Isää, mutta ei myöskään riistämään Alilta sitä ainoaa toivoa, mitä tällä oli. Kuvottavaa. Hän, Envy, oli alkanut tuntea sääliä. Kuinka typerää.
”Mennään sitten”, hän tokaisi lähtien kohti ovea, Alin kolistellessa innokkaana perään. Jälkimmäiseksi mainittu puristi edelleen kädessään veljelleen kirjoittamaansa kirjettä.


xxx


"Sinun pitäisi pelätä enemmän, veli. Jos tietäisit kunnolla, mikä sinua odottaa, en usko että olisit niin rohkea. Jos näkisit pimeydessä hohtavat silmät takanasi, joiden ainoa halu on repiä sinut kappaleiksi. Sinä et kuitenkaan halua nähdä niitä, haluat vain uskoa että kaikki on edelleen hyvin, että minä tulen vielä takaisin. Huomaat olevasi väärässä viimeistään silloin, kun varjot raatelevat sinua kappaleiksi ja kuiskivat korvaasi viestiäni. Sinulla ei ole mitään mahdollisuutta selvitä. Ne tappavat vuokseni ja kostavat sinulle sen kaiken, mitä olen joutunut kokemaan sinun takiasi. Ne varastavat takaisin vapauden, jonka minulta veit. Voit syyttää tästä vain itseäsi. Tulet tuntemaan kostoni ja muistamaan, mitä teit veljellesi. Viha sisälläni ei helpota ennen kuin olet kuollut, vain veresi voi sammuttaa tämän tulen. Kuolemisessa ei ole mitään pahaa. Se on vaihtokauppa. On vain oikeus ja kohtuus, että sinäkin menetät vapautesi, jonka riistit minulta. Nämä seinät ympärilläni tukehduttavat minut, saavat minut pelkäämään yhä enemmän ja miettimään, kuinka lähellä kuolemani jo on. Luultavasti kuolen ennen syksyä, ellen pääse pois tästä kehosta. Sinun kannattaa heittää kaikki toivosi siitä, että voisit vielä joskus nähdä minut.  En elä enää vuottakaan, mutta jos jään henkiin Valvojan ansiosta, en halua nähdä sinua enää silmissäni. Olisiko kannattanut vapauttaa minut vielä kun pystyit?

Minä en luultavasti kuole, jos siitä huolehdit. Pieni osa minusta kyllä toivoo, että kuolisinkin ja sinä saisit elää sen jälkeen itsesi kanssa, tietäen että olet syypäänä siihen. En kuitenkaan usko, että niin käy. Se et kuitenkaan ole enää sinä, joka minut pelastaa.  Valvojan ansiosta minulla on toivoa, unelmani voi käydä toteen. Saan juosta omin jaloin, tuntea ruohonkorret, sateen ja tuulen. Sinä et pystynyt siihen, vaan sen tekee isästä valmistettu homunculus. Hänen avullaan minusta tulee taas ehjä ja vapaa ihminen, se joka minä olin ennen. Voit huutaa perääni niin paljon kuin haluat ja unelmoida palaamisestani, mutta ne jäävät vain unelmiksi, usko pois. Yritä nähdä unelmasi toinen, vähemmän ihana puoli. En ole enää se sama ihminen, joka totteli isoveljeään jokaisessa asiassa. En enää ole se, joka avuttomana katselee sinun jälkeesi, voimatta muuta kuin toivoa parasta. Et voi kesyttää minua, et saa minua enää palaamaan siksi ihmiseksi joka seurasi sinua sokeasti.

Ihmettelet varmaan, miksi minusta on tullut tällainen, näin katkera ja julma? Mihin Alphonse on kadonnut, niin sinä varmaan ajattelet. Sitä voit kysyä itseltäsi, koska sinä teit minusta tällaisen. Pidän huolen siitä, ettet ikinä unohda sitä päivää, milloin päätit tuomita minut kuolemaan. Se olit sinä joka sieluni tähän haarniskaan liitti, ei kukaan muu. Sen päivän tulet muistamaan ikuisesti, vihani polttaa sen mieleesi lähtemättömästi. Lakkaa hetkeksikään vahtimasta ympäristöäsi ja minua, niin saat tuntea sen. Kaikki se, mitä minulle teit, palaa luoksesi kaksinkertaisena, siitä minä pidän huolen.

Jos minä kuolen, haluan, että muistat tämän kirjeen ikuisesti. Toivon, että nämä sanat uppoavat syvälle sydämeesi. Onko sekin teräksinen, niin kuin kätesi ja jalkasi? Jalka on kovin halpa hinta siitä, mistä minä jouduin maksamaan kovin paljon. Jos minä kuolen, haluan sinun muistavan, että olet syyllinen. En voi elää enää ilman vapautta. Vain sillä on enää merkitystä minulle…"



xxx


”’Sinä et voi enää estää minua saavuttamasta sitä’”, hiljainen ääni luki kirjeen viimeisen lauseen, kyyneleet valuen pysäyttämättömänä virtana pitkin hänen kasvojaan. Itkeminen oli aina ollut Edwardin mielestä heikkoutta, mutta tällä hetkellä hän tunsi itsensä jo niin yksinäiseksi ja heikoksi, ettei muutama kyynel sitä enää pahentaisi. Hän rutisti kirjeen pieneksi palloksi nyrkkiinsä ja veti vavahdellen henkeä. Koko hänen maailmansa tuntui kaatuneen Alphonsen kirjeen myötä. Kaikki, mitä varten hän oli elänyt, mitä varten hän oli alentunut armeijan koiraksi ja minkä varaan hän oli rakentanut puolet elämästään, tuntui hajonneen pieniksi palasiksi. Edward yritti pyyhkiä kyyneleitä poskiltaan, mutta niiden tilalle valui aina vain uusia. Säälittävää.
Tuhannet ja taas tuhannet kysymykset pyörivät hänen mielessään, mutta hän ei kyennyt muodostamaan niistä yhtään järjellistä lausetta. Hänen päästä tuntui olevan täynnä läpitunkematonta usvaa, maailmassa ei tuntunut enää olevaan mitään mieltä tai sisältöä. Hän oli koko elämänsä äidin transmutaation jälkeen vain yrittänyt etsiä keinoa palauttaa Al ennalleen, tehnyt kaikkensa sen eteen… Nyt tämä oli poissa, kadonnut ikuisesti hänen elämästään… Ed oli luullut, etteivät heidän polkunsa ikinä eroaisi, olivathan he sentään veljekset. Mitä virkaa unelmilla enää on, jos ei ole ketään, jonka kanssa ne toteuttaa?

Hänen unelmansa ei ollut kuitenkaan kokonaan kuollut, se oli vain haudattuna syvälle muiden ajatusten alle. Sillä ei ollut enää minkäänlaista väliä, nyt kun Alphonsella ei enää halunnut kuulua hänen elämäänsä millään tavalla. Edin unelma eli vain kuun himmeässä valossa, uskaltautui esiin vain öisin. Teräsalkemisti huokaisi syvään ja hänen suustaan karkasi niin heikko nyyhkytys, että se järkytti jopa poikaa itseään. Hän oli luullut päässeensä edes johonkin elämänsä aikana, vahvistuneensa edes hiukan. Hän oli kuitenkin vain juossut paikoillaan, katsellen kun kaikki katosivat hänen luotaan. Metallinen käsi puristui nyrkkiin. Edward oli luullut että hän olisi kasvanut edes hieman, mutta ei ollut pystynyt pitämään kiinni edes veljestään. Nyt hänen täytyi vain kääntyä ympäri ja kohdata totuus, vaikka hän olisi vain halunnut käpertyä nurkkaan kuin pikkulapsi, sulkea silmänsä kaikelta pahalta.
”Al – Alphonse”, Edward nyyhkäisi tukahtuneesti. ”Sinä et ole a-ainoa joka haluaa olla vapaa. Sillä on me-merkitystä minullekkin, minäkin halusin o-olla…”. Hänen äänensä tukahtui ja hukkui hiljaisuuteen, jonka aikana hän yritti edes hieman koota itseään. Ed tunsi itsensä typeräksi ja säälittäväksi. Ei ollut mitään järkeä puhua kenellekään, joka ei voisi enää kuulla mitään, mitä hän yritti kertoa. Eikä Edward ollut ikinä ollut järkevä.


Anna anteeksi.
-   Alphonse



xxx



A lifetime ago, with frozen eyes they closed the door.
Suddenly I realized what locks are for, no trusting them anymore.
Lights are out.

Empty the stare, innocent and unaware.
Dragged out from my home, my lair.
Earmarked me, hurt me, burned me.

The walls around me, eyes surround me, feed my fear again.
I must be freed or I will die before the harvest moon, my friend.
I do not have another year in me, you've gotta set me free.

The dream is alive, I can run up the hills every night,
go around and see another side of the tree.
Freedom has a meaning for me, howl with me.

Fear in the dark
"I advise you,"
Can't see the eyes
"They glow behind you!"
It's my song they now sing to you,
"You stand no chance..."

They will kill for me, steal back my freedom, set me free,
It's my minions versus thee.
Fiery the vengeance, hate will drain me.

The walls around me, eyes surround me, feed my fear again.
I must be freed or I will die before the harvest moon, my friend.
I do not have another year in me, you've gotta set me free.

The dream is alive, I can run up the hills every night,
go around and see another side of the tree.
All I want is to be untamed and free, howl and (dream).

The dream is alive, with the moon on the hills every night,
run around and see another side of the dream.
Freedom has a meaning for me, you can't tame me...

You will remember the day you crossed my path.
Leaving me without guard now you'll feel my wrath!
What you have done to me has made me bitter and cruel.
I'll see that all the hate you spread returns to you... you...to you!

The walls around me, eyes surround me, feed my fear again.
I must be freed or I will die before the harvest moon, my friend.
I do not have another year in me, you've gotta set me free.

The dream is alive, I can run up the hills every night,
go around and see another side of the tree.
All I want is to be untamed and free, howl and (dream).

The dream is alive, with the moon on the hills every night,
run around and see another side of the dream.
Freedom has a meaning for me, you can't tame me...

The dream is alive, I can run up the hills every night,
go around and see another side of the tree.
All I want is to be untamed and free, howl and (dream).

The dream is alive, with the moon on the hills every night,
go around and see another side of the dream.
Freedom has a meaning for me...


« Viimeksi muokattu: 21.06.2015 22:51:36 kirjoittanut Beyond »