Kuka kuuntelisi minua?
// Kaapo hiukan laittoi alkutiedot selkeämpään muotoon c:
Ikäraja: K-11
Paritus: Ginny/Luna
Genre: Romance/Fluff
A/N: Tää nyt on vaan tällainen hetken mielijohteesta raapustettu, saa nähä tuleeko tästä ees mitään. Halusin vaan kirjottaa jotain tälle paritukselle. Eka Potter-ficcini, joten ottakaa se huomioon. Ja kommentoikaa, kiitos!
Okei, eli tapahtuu kuudennen kirjan jälkeen. Harry ei palannut Tylypahkaan vaan lähti etsimään hirnyrkkejä. Mutta toisilla koulu jatkuu silti…
En ole ikinä oikein kirjoittanut vain omia ajatuksiani. Lähinnä olen tehnyt kynätöitä vain koulua varten, eikä se ole koskaan säväyttänyt minua vähän vähää.
Olen tietysti keskustellut kirjoittamalla, Tom Valedrolle, mutta sitä aikaa en halua edes ajatella.
En edes tiedä, osaanko kirjoittaa. Se tuntuu niin… tarkoituksettomalta, kun kukaan ei kuitenkaan koskaan kuuntele sitä tekstiä, minkä sinä itsestäsi purat.
On paljon helpompi puhua. Silloin, kun joku istuu vieressäsi ja tiedät, että hän kuuntelee, on oikeasti kiinnostunut sanomastasi. Sellaista henkilöä ei vain aina löydy.
Harry aina kuunteli minua. Olen muistellut viime aikoina paljon sitä, kuinka me aina istuimme vierekkäin nojatuoleissa takkatulen ääressä, hän piteli ehkä minua kädestä tai jotain, ja minä puhuin ja hän kuunteli… ei mitään suurta, mutta tunne siitä, että joku oikeasti välittää, joku oikeasti on sinun kanssasi.
Siksi minun kai olikin pakko ruveta kirjoittamaan. En ole saanut puhua sillä tavalla pitkään aikaan. Harry on poissa, jossain tavattoman kaukana. Hän lähetti silloin tällöin kirjeitä, mutta nyt en ole kuullut hänestä pitkään aikaan. Viimeksi hän kertoikin, että viesteihin saattaa tulla tauko, sillä hän lähtee alueelle, jota Kuolonsyöjät vartioivat ja jossa pöllöt herättäisivät liikaa epäilyjä.
Ron ja Hermione ovat vain toistensa sylissä, joten heistäkään ei paljon iloa ole. He kyllä kuuntelevat toisiaan.
Mutta kuka kuuntelisi minua? Kuka poistaisi minun yksinäisyyteni? Kuka valaisisi minun iltani? Kuka…
Sulkakynä kirposi Ginnyn otteesta ja tipahti pergamentin palalle läikyttäen hempeän vaaleanpunaista mustetta tekstin ja Ginnyn kaavunhihan päälle.
Ginny voihkaisi miltei kuulumattomasti ja hautasi kasvot käsiinsä. Entistä pidemmät, nyt jo melkein vyötärölle ylettyvät hiukset valahtivat pöydälle kuin punainen vesiputous.
Vaaleanpunainen muste. Se oli lahja Harryltä. Se oli tullut viimeisimmän kirjeen mukana, punainen silkkinauha pullon ympärille käärittynä, ja siitä päätellen, ettei Hedwig ollut tavalliseen tapaansa lähtenyt heti takaisin toimitettuaan lähetyksen, Harry oli käskenyt sen jäädä koululle.
Ginny oli antanut Hedwigin pysyä tyttöjen makuusalissa, vaikka se olikin ärsyttänyt hänen huonetovereitaan. Ginny ei ollut välittänyt heistä. Ginny ei välittänyt enää juuri kenenkään valituksista.
Miksi sinä teet tämän minulle? Ginny mietti ja kohotti katseensa ikkunaan, jonka takana tähdet kimalsivat sysimustalla talvitaivaalla. Jos sinä oikeasti rakastaisit, et tekisi tätä minulle.
- Kaipaatkohan sinä edes minua? hän kuiskasi puoliääneen.
- En tiedä! ärsyyntynyt ääni sanoi jostain takaapäin ja Ginny loikkasi ainakin metrin ilmaan.
Hän käännähti ympäri ja pälyili hurjana ympärilleen; hänen luokkatoverinsa Vicky McDowell mulkoili häntä omasta pylvässängystään.
- En todellakaan tiedä, kaipaako ketä-ikinä-tarkoititkaan sinua, mutta sen tiedän, että me kaipaamme unta, Vicky ärähti, - Joten voisitko ystävällisesti sammuttaa tuon pöytälampun ja ruveta nukkumaan kuin ihmiset ainakin?
Sieltä täältä pylvässänkyjen satiiniverhojen takaa kuului myöntelevää muminaa. Ginny nosti kasvoilleen uhmakkaan ilmeen ja pyyhkäisi ylväästi tulipunaiset hiuksensa korvan taakse.
- Ei tarvitse! hän tiuskaisi, - Voin jättää teidät rauhaan ihan muutenkin!
Hän napsautti lampun sammuksiin ja kääntyi sitten tyhjän vuoteensa puoleen.
- Tule, Hedwig, hän kehotti käsivarttaan ojentaen, - Vien sinut Pöllölään. Tämä ylimystö selvästi tuntee itsensä liian korkea-arvoisiksi antaakseen meidän oleilla seurassaan.
Hän marssi huoneen poikki portaisiin ja paiskatessaan oven kiinni perässään hän kuuli Vickyn mutisevan itsekseen:
- Tuo tyyppi on sekopää. Oikea friikki. Luonnonoikku.
Päästessään autiolle käytävälle Ginny antoi Hedwigin lehahtaa vapaasti lentoon, vaikka ohi lepattelevat kummitukset paheksuivatkin linnun iloista kahinaa katonrajassa.
Ginny ei kuullut kummitusten marmatusta. Hänen korvissaan soi.
Sekopää. Friikki. Luonnonoikku. Menee vähän yli, hän mietti pahantuulisesti ja puri huultaan. Tässä koulussa on paljon omituisempiakin tyyppejä. Se McDowellin narttu voisi katsoa vähän peiliin.
Tai itse asiassa, Ginny mietti, jos hän haluaisi nähdä jotain todella outoa, hän voisi vaikka katsoa…
Samassa Ginny törmäsi aika kovaa kulman takaa kaartavaan tyttöön ja sai otsaansa sellaisen tällin että oli vähällä menettää tajuntansa siihen paikkaan.
Ginnyn silmissä vilisi tähtiä ja hän pyyhki punaisia hiussuortuvia kasvoiltaan valmiina haukkumaan vastaantulijan pystyyn pitkin käytäviä ryntäilystä. Ginny avasi suunsa ja huomasi samassa tuijottavansa suoraan sumunsinisiin silmiin ja häkellyttävän kalpeisiin, maidonvärisiin kasvoihin.
- Luna?
- Ai hei, Ginny, Luna tervehti pyhimysmäisen rauhallisesti ja pyyhki tyynesti kaapunsa etumusta.
Kaikki sadatukset, joita Ginny oli jo mielessään suunnitellut, tuntuivat valuvan hitaasti pois. Katsoessaan Lunaa, joka näytti jo täysin levollisesti unohtaneen, että hänet oli miltei kaadettu, Ginny tunsi häpeää, koska hänhän oli ollut aikeissa antaa tämän kuulla kunniansa.
- Ööh… eikö nyt ole vähän myöhä harhailla käytävillä? Ginny kysyi ja kuuli itsekin, kuinka typerältä kuulosti, sillä hän itse oli juuri pomppinut pitkin käytävää ja lennättänyt pöllöä kuin parastakin leijaa.
- Vähän, Luna myönsi ja oikoi toista retiisikorvakoruaan. Sitten hän katsoi Hedwigiä, joka oli lehahtanut istumaan viereisen haarniskan kypärälle, - Eikös tuo ole Harryn pöllö?
- Joo, Ginny vastasi lyhyesti. Häntä ei huvittanut puhua Harrystä juuri nyt, häntä ei huvittanut edes ajatella tätä, - Olin itse asiassa viemässä sitä Pöllölään.
- Ahaa, Luna nyökkäsi ja hänen huulilleen kohosi pieni hymy, - Oikeastaan minä olin juuri tulossa Pöllölästä, sen takia minulla menikin vähän myöhään. Lähdin sinne kyllä hyvissä ajoin mutta matka vähän viivästyi…
- Miksi?
- Minun oli tarkoitus lähettää paketti, Luna selitti ja kohotti hieman käsissään olevaa laatikkoa, - Mutta en löytänyt pöllöäni. Etsin sitä yli tunnin, vaikka tiesinkin sen turhaksi, sen paikka orrella oli tyhjä. Olen melko varma että joku on hieman vitsaillut kustannuksellani ja päästänyt sen metsästämään ennen aikojaan. Jonkun mielestä se oli selvästi hyvin hauska pila, hän huokaisi hiljaa, - En minä muuten piittaisi, mutta kun huomenna on isän syntymäpäivä… Tietysti olisi mukavampaa että lahja saapuisi oikeana päivänä.
Lunan ääni kuulosti täysin vakaalta, mutta Ginny näki, että hänen utuiset silmänsä kimalsivat aavistuksen verran. Ginnyn sydäntä vihlaisi säälistä, ja kun hän ei muutakaan keksinyt, hän ojensi haparoivasti kätensä ja kosketti Lunan olkapäätä, ystävällisesti tai myötätuntoisesti… tai jotenkin muuten vaan.
- Kuule, älä välitä, hän sanoi ja punastui saman tien häpeissään. Kukaan, edes Luna, ei voinut olla välittämättä kaikesta siitä, mitä joutui sietämään. - Mmm… Kuule, voit lainata Hedwigiä, sillä ei ole ollut töitä pitkään aikaan ja se on varmasti aika pitkästynyt.
Hedwig huhuili iloisesti. Luna vilkaisi sitä nopeasti ja katsoi sitten Ginnyä kuin varmistuakseen, että tämä oli tosissaan. Kun Ginny piti kasvonsa vakaina, Lunan ilme kirkastui.
- Voi Ginny, todella ystävällisesti tehty. Kiitos kovasti! Luna hymyili ja ojensi sitten kätensä kohti Hedwigiä, joka laskeutui sulavasti hänen sormilleen.
- Eipä mitään… Ginny mumisi epämääräisesti ja piti huolen siitä, ettei Luna kuullut.
Tämä olikin keskittynyt sitomaan pakettia huolellisesti Hedwigin jalkaan eikä näyttänyt hetkeen tiedostavan mitään ympäriltään.
- No niin, Luna sanoi lopulta ja Hedwig huhuili leppoisasti hänen kämmenillään, - Tämä pitääkin lähettää heti. Kiitos vielä kerran, Ginny.
Luna puristi kevyesti Ginnyä olkapäästä samalla kun lähti viilettämään kimmoisin askelin kohti portaita.
Ginny katseli kuinka Lunan pitkät, tuhkanvaaleat hiukset katosivat lepattaen kulman taakse, ja samassa hän tunsi äkkiä olevansa tolkuttoman väsynyt. Se tunne oli häneltä viime päivinä jäänyt niin unohduksiin, että hän joutui vähän aikaa miettimään, mikä häntä oikein vaivasi. Kun hän viimein tajusi olevansa vain unelias, hän kääntyi ympäri ja sai vaivoin raahustetuksi Rohkelikon oleskeluhuoneeseen. Siellä hän ei jaksanut edes nousta portaita ylös, vaan kaatui päistikkaa lähimpään punaiseen samettinojatuoliin ja oli unessa jo ennen kuin osui sen pintaan.
Eikä hän nähnyt edes ahdistavia unia Harrystä.
Ginny oli tottunut heräämään masentuneena.
Hän oli tottunut avaamaan silmänsä verhojen läpi paistavan auringon loisteeseen, muistamaan Harryn ja kaikki ne vaarat, joissa tämä juuri sillä hetkellä saattoi olla ja lojumaan sitten iät ja ajat sängyssä kamppaillen sen kanssa, jaksaisiko ollenkaan nousta ylös sinä aamuna.
Mutta kun Ginny seuraavana aamuna avasi silmänsä ja huomasi, kuinka kirkkaan kuulaana se torstai valkeni, ei hän tuntenut itseään tippaakaan surulliseksi.
Oli Harry missä tilanteessa tahansa, hänellä, Ginnyllä, oli vielä ainakin tämä päivä jäljellä, vielä ainakin yksi päivä elettävänä. Eikä siis ollut mitään mieltä elää sitä murehtien, koska seuraava aamu ei välttämättä alkaisi yhtä valoisissa merkeissä.
Ginny nousi saman tien istuma-asentoon ja hyppäsi nojatuolista ennen kuin tämä uusi positiivinen ajattelutapa ehtisi laantua. Ginny ryntäsi makuusaliin, kiskoi uuden kaavun nopeasti ylleen, kampasi pitkät hiuksensa ja tunki sen päivän kirjat laukkuunsa. Sitten hän poistui makuusalista ja onnistui mennessään jopa hymyilemään vienosti Tara Torstromille, joka tiiraili häntä sänkynsä verhojen raosta.
Oli Harry missä tahansa, Ginny ajatteli hymyillen samalla kun harppoi portaat alas neljä kerrallaan, se on hänen oma asiansa.
Ginny loikki lähes koko matkan suureen saliin, mutta palasi kuitenkin normaaliin kävelytyyliin aivan sen ovilla.
Puoliksi tyhjennetyt aamiaistarjottimet olivat juuri täyttyneet uudelleen, joten ruokaa oli vielä yllin kyllin. Ginny viskasi laukkunsa pöydän alle ja heittäytyi vapaaseen tuoliin Ronin ja Hermionen viereen. Siihen jäi yleensä vapaa paikka, sillä Ron ja Hermione olivat ottaneet tavaksi istua samalla tuolilla.
Ron ja Hermione olivat parhaillaan nauttimassa aamiaiseksi toistensa huulia, mutta lopettivat äkisti ja katsoivat molemmat Ginnyä.
- Hei Ginny, Hermione sanoi iloisesti, - Sinäpä näytät pirteältä.
Ginny nyökkäsi hymyillen ja lappoi puukauhalla perunasalaattia lautaselleen.
- Alatko sinä vähitellen piristyä? Ron kysyi.
- Luultavasti, Ginny naurahti samalla kun kurotti nappaamaan marmeladin keskeltä pöytää.
- Miksi?
Ginny kohautti olkiaan ja tunsi nyt olonsa jos mahdollista vieläkin paremmaksi; se oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan kun Ron ja Hermione olivat huomioineet hänen läsnäolonsa.
Ginny hyräili hiljaa ja levitti reilusti hilloa leivänpalalleen, kun hän äkkiä kuuli kireän äänen sanovan:
- Neiti Weasley…
Ginny kohotti katseensa ja huomasi professori McGarmiwan tuijottavan häntä ankarasti.
- Niin? Ginny kysyi epävarmana ja mietti kuumeisesti, oliko hän kenties tehnyt jotakin, mikä olisi voinut suututtaa opettajan.
- Toivon että olet tällä kertaa tehnyt muodonmuutosläksysi?
- Ai joo, Ginny sanoi ja hänen sydämensä keveni helpotuksesta, - Joo, olen kyllä.
Hän taputti jalallaan laukkuaan, ja oli sangen tyytyväinen siihen, että oli saanut itsensä pakotettua läksyjen pariin eilen illalla.
- Hyvä, McGarmiwa sanoi paheksuvasti, - Sillä jos et olisi ollut, se olisi ollut neljäs kerta peräkkäin, ja siitä olisi seurannut ankarampi rangaistus.
Ginny tyytyi hymyilemään ja professori McGarmiwa jatkoi matkaansa.
- Granger ja Weasley, lopettakaa tuo tai menee pisteitä, professori näpäytti ja Hermione ja Ron irrottautuivat nopeasti toisistaan.
Vaikka Ginny saapui muodonmuutoskäytävään melko hyvissä ajoin, olivat muut Rohkelikot jo paikalla. Ginnyn luokan muut viisi tyttöä olivat kerääntyneet melko tiiviiseen ryppääseen luokanoven viereen, mutta se ei Ginnyä paljon vaivannut. Hän ei ollut viime viikkoina kovin paljon oleskellut luokkatoveriensa seurassa, hän oli ollut tavoistaan poiketen aika sulkeutunut eikä muita tyttöjä ollut kiinnostanut ottaa selvää, mikä häntä vaivasi. Ginny oli siis todennut, että sellaisia ystäviä hän ei kaivannut.
Kuudesluokkalaiset Korpinkynnet kaarsivat nurkan takaa ja suuntasivat kaikesta päätellen kohti loitsukäytävää. Luna kulki muista jäljessä ja oli niin syventynyt Saivartelijan lukemiseen, että Ginny oli varma, että Luna kävelisi kohta päin jotakin patsasta.
- Moi Luna, Ginny sanoi herättääkseen Lunan horroksestaan, - Löysitkö pöllösi?
- Voi, en vielä, Luna sanoi ja kohautti harteitaan, - Mutta kyllä se vielä palaa.
- Katsokaas tuota, pilkallinen ääni sanoi äkkiä ja Ginny ja Luna kohottivat katseensa.
Vicky McDowell oli astunut ulos tyttöringistä ja asettunut keskellä käytävää Lunan nenän eteen.
- Onkos Lööperi Lovekiva kadottanut pikku lemmikkinsä? Vicky kysyi teennäisen huolestuneesti.
Lunan ilme ei edes värähtänyt, vaan hän katsoi Vickyn punaposkisia kasvoja ulkonevat silmät vakavina.
Georgina, leveäharteinen tyttö joka oli noin kaksi päätä Lunaa ja Ginnyä pidempi, asettui Vickyn viereen.
- Ja mikäs tuo sitten on? hän kysyi ja virnuili niin että harmahtavat hampaat välkkyivät, - Onkos tuo se sinun isäsi julkaisema roskalehti?
Ginny näki, että Lunan silmissä välähti jokin salaman tapainen, mutta hän sanoi yhä vain tyynellä äänellä:
- On kyllä.
- Uusin numero veikkasin, Vicky sanoi pilkallisesti ja siveli hentoa leukaansa.
- Näin sen kannen kun kuljin niiden pöydän ohitse suuressa salissa, Tara tuhahti ilkeästi ja risti käsivartensa, - Äärettömän mielenkiintoista, koko etusivu omistettu sille, että Huttukarvaisten Kiistapiikkien todetaan levinneen Sveitsin puolelle.
Tytöt alkoivat hihittää hartiat hytkyen.
Lunan ilme oli yhä kylmän tyyni, mutta Ginny huomasi että lehden ympärille puristuneet kädet tärisivät rajusti.
- Ne ovat Ruttusarvisia Niistansikkeja, Luna kuiskasi hiljaa.
Koko tyttöjengi purskahti ulvovaan nauruun ja töni toisiaan.
- Aivan niin, aivan! Georgina hohotti ja kuivasi silmiään, - Suo anteeksi, Lööperi. Taisimme loukata tuon jalon lajin kunniaa.
- Kyllähän sitä pitäisi ymmärtää, että Ruttusarviset Niistansikit voivat olla eräille arka paikka, Tara hihitti häijysti ja pukkaili Vickyä kylkeen.
- Minäpä tiedän mistä se johtuu, Vicky sanoi äkkiä naurun lomassa, - Joo, joo, nyt minä käsitänkin kaiken: Lööperi on tietenkin yksi Ruttusarvinen Niistansikki-lajin edustajista!
- LOPETTAKAA! Ginny huomasi äkkiä kiljaisevansa niin että koko käytävä kaikui.
Tyttöjen nauru loppui kuin seinään ja he jäivät kaikki tuijottamaan Ginnyä, joka oli äkkiä loikannut heidän ja Lunan väliin. Myös Luna räpäytti silmiään aika hämmästyneen oloisena.
- Onko teidän ihan pakko?! Ettekö te tajua, että Ruttusarviset Niistansikit ovat Lunalle todella tärkeä asia? Ginny kivahti ja yllättyi itsekin, kuinka pokkana hänen onnistui sanoa se.
Ginny astui yhden askeleen eteenpäin, ja tytöt perääntyivät sen mukana, mutta se vain ruokki Ginnyn sisällä vellovaa kiukkua entisestään.
- Ginny, älä nyt riehu, eihän me… Vicky sopersi ihmeissään.
- Ja jos saan vielä kerran kuulla, Ginny murisi paljastaen hampaansa ja hänen silmänsä hehkuivat hiusten värisinä, - että te pilkkaatte Lunaa Saivartelijasta tai jostain muusta sellaisesta, minä pidän henkilökohtaisesti huolen, että te kadutte katkerasti jokaista sanaanne… niin kuin NÄIN!
Ja ennen kuin hän ehti tai edes halusi estää itseään, hän heilautti kirjoja täynnä olevan laukun olaltaan ja paiskasi sen kaikin voimin päin Vicky McDowellin naamaa. Ginny oli aina ollut tarkka heittämään, ja ainoastaan Vickyn nopea syöksy lattialle pelasti hänet Sairaalasiipi-reissulta.
Ginnyn vanha laukku tömähti korvia huumaavasti maahan ja sen sisältö levisi nopeasti pitkin poikin käytävää.
Ginnyn käsivarsi, joka oli vielä ojossa napakan heiton jäljiltä, valahti kyljelle ja hän jäi tuijottamaan eteensä aika tyhjä tunne sisällään.
Vicky kompuroi ylös lattialta, yleensä niin siistiksi poninhännäksi kammatut hiukset olivat karkailleet hiuslenkistä ja koko hänen naamansa punoitti raivosta. Huomatessaan, että Vickyn käsi oli matkalla kohti taskua, jossa hän tunnetusti säilytti sauvaansa, Ginny heilautti kätensä omalle sauvalleen.
Samassa muodonmuutosluokan ohi ponnahti selälleen.
- Luokkaan siitä joka iikka, professori McGarmiwa sanoi vilkaisemattakaan käytävään ja palasi opettajanpöydän taakse.
Rohkelikon kuudesluokkalaiset pojat, jotka olivat seuralleen tyttöjen yhteenottoa sivusta, viilettivät sisälle ja vilkuilivat Ginnyä aika säikähtäneen näköisinä.
Vicky laski otteen sauvastaan ja vilkaisi sitten taakseen, missä Ginnyn laukun sisältö yhä lojui. Hänen huulensa vääntyivät pahantahtoiseen hymyyn.
- Mitähän McGarmiwa mahtaa tykätä, Vicky sanoi hiljaa samalla kun poimi lattialta pitkän pergamentinpalasen, - kun pikkuneiti Weasleyllä on läksyt tekemättä neljännen kerran peräkkäin.
Vicky kääntyi katsomaan Ginnyä ja hymyili tyytyväisesti säikähtäneelle ilmeelle Ginnyn kasvoilla. Sitten hän tähtäsi sauvallaan pergamenttiin ja mutisi hiljaa: ”Hajotus”.
Ginny katsoi tyhjin silmin kuinka paperinpalaset lepattivat maahan ja kuuli jostain etäältä kuinka luokkaan kävelevä Vicky suhahti:
- Kerro vain professorille, jos mieli tekee. Mahtaakohan hän uskoa?
Ginny tiesi kyllä, että McGarmiwa uskoisi. Kun Vicky oli kadonnut luokkaan, Ginny juoksi laukkunsa luo ja alkoi kiireesti pakata tavaroitaan. Sitten hän nosti maasta kourallisen läksynsä riekaleita, vaikka tiesikin, ettei niistä ollut enää mitään hyötyä.
- Voi paska, hän mutisi hiljaa.
- Hei, Luna sanoi varovaisesti tullessaan Ginnyn viereen.
Ginny nosti hölmistyneenä katseensa; hän oli jo miltei unohtanut, minkä vuoksi oli alun perinkään hyökännyt Vickyä ja tämän jengiä vastaan.
- Kiitos, Luna sanoi kun Ginny nousi seisomaan ja ennen kuin tämä ehti vastata, hän jatkoi: - Lainaa minun muodonmuutosläksyjäni. Meille tuli samat tehtävät ja meidän tunti on vasta iltapäivällä.
Ginnyltä meni kauan tajuta, mitä Luna oli sanonut ja kun hän avasi suunsa kiittääkseen, Luna oli jo tyrkännyt pergamentinpalasen hänen käteensä ja lähtenyt kohti loitsukäytävää.
- Luna, hei! Ginny huikkasi mutta tyttö oli jo kadonnut kulman taakse, - Kiitos… kaikesta.
Kaikki kuudesluokkalaiset pitivät taikaolentojen hoidon tunnit yhdessä, sillä muutoin heitä ei olisi ollut tarpeeksi S.U.P.E.R-kurssille.
Aurinko paistoi kylmältä ja pilvettömältä taivaalta kirkkaana ja sai lumihanget hohtamaan kristallimaisesti.
Kun luokka tarpoi lumisien tiluksien halki kohti Hagridin mökkiä, Ginny katsoi, että piti tarpeeksi suuren välimatkan kolmeen luokkatoveriinsa, Taraan, Cindyyn ja Dianaan, jotka olivat myös valinneet taikaolentojen hoidon S.U.P.E.R:ikseen.
- Luokka, aloillaan ja hiljaa! komensi Hagridin sijaisena jälleen kerran toimiva professori Matoisa-Lankku kaartaessaan esiin mökin takapihalta.
Heille oli kerrottu vain, että Matoisa-Lankku toimisi epämääräisen ajan koulun taikaolentojen hoidon opettajana, mutta Ginny tiesi, että syy oli se, että Hagrid oli lähtenyt suorittamaan jotain Feeniksin Killan tehtävää.
- No niin, Matoisa-Lankku sanoi kun luokka oli asettunut aloilleen, ja äkkiä hän hymyili ystävällisesti, - Ajattelin, että koska joulu on näin lähellä, emme rehki niin paljon tunneilla. Toisin sanoen pääsette tänään helpolla. Mikäli se teille sopii?
Kaikki nyökkäilivät innokkaasti ja Matoisa-Lankku jatkoi:
- Menette tänään metsään – älkää toki näyttäkö noin pelästyneiltä, olemme aidanneet alueen, jolla liikkuminen on täysin turvallista – ja kuvaatte sieltä jonkin puun tai mahdollisesti vielä kukkivan kasvin, ehkä jopa eläimen.
Matoisa-Lankku keskeytti hetkeksi ja viittasi mökin seinää vasten nojaavaan pöytään, jossa oli korkea pino velhokameroita.
- Kuvassa kerrotte, mikä puu on ja mistä voitte tunnistaa lajin. Kun kuva on valmis, tuotte sen minulle ja hyväksyttyäni sen olette vapaita lähtemään. Kyllä, helppo hommahan se on, voitte suoriutua vaikka viidessä minuutissa, mutta näin joulun alla en ole turhan tiukka, hän hymyili suopeasti, - No niin, koska kameroita ei ole kovin montaa, toimitte pareittain.
Syntyi pientä kohinaa, kun oppilaat valitsivat pareja ja hivuttautuivat lähemmäs pöytää saadakseen kameransa. Ginny seisoi paikoillaan kädet syvällä talviviitan taskuissa, hänellä ei ollut mitään kiirettä, joten hän odotti vain että muut olisivat menneet ja pyytäisi sitten lupaa toimia yksin.
- Ginny? Lunan ääni sanoi äkkiä hänen vierestään, - Oletko sinä parini?
Ginny hätkähti ja kääntyi katsomaan Lunaa. Tämän pitkät vaaleat hiukset hapsottivat violetin, tupsulla koristellun pipon alta ja kalpeille kasvoille oli ilmestynyt hieman pakkasen aiheuttamaa punaa.
Yleensä eri tupien oppilaat eivät olleet pareja keskenään, ja muutamat ohikulkijat katselivatkin heitä vähän omituisesti.
Ginny ei antanut sen häiritä.
- Joo, mikäs siinä, hän vastasi ja Luna hymyili.
Puita oli harvakseltaan, olivathan he sen verran lähellä tiluksia, mutta kaikkialla näytti samalta. Lumi kimalteli edelleen hopeaisena ja puut olivat peittyneet osittain valkoiseen sohjoon.
Maa narisi heidän talvikenkiensä alla ja Ginny vilkuili päänsä yläpuolella kohoavia puita, muttei voinut erityisesti väittää tunnistavansa mitään niistä. Kamera roikkui nahkaremmistä hänen kaulassaan ja tömähti hänen rintaansa vasten joka askelmalla. Ginny kuuli Lunan hengityksen vierestään kun he kävelivät hiljakseen puiden lomassa.
- Ömm… tunnistatko sinä yhtään lajiketta? Ginny kysyi epävarmasti.
Luna, joka tuijotteli utuisin silmin ympärilleen, pudisti hiljaa päätään.
Ginny pysähtyi ja potkiskeli hieman lunta kengänkärjellään.
- Enpä tiedä, hän sanoi, - Mikähän tämänkin tehtävän ideana oli? Ehkä pitäisi vain kuvata jokin puu ja säveltää sitten jotakin omaa…
Äkkiä Luna tarrasi Ginnyn käsivarteen ja kuiskasi: ”Katso!”
Ginny kääntyi ja näky sai hänet melkein pyörtymään.
Vain muutaman metrin päässä heistä seisoi ilmielävä yksisarvinen. Sen lyhyenlyhyt, valkea karva sulautui miltei täydellisesti takana levittäytyvään lumikenttään, ja sen pikimustat silmät tuijottivat tyttöjä kiinteästi.
- Voi… Ginny henkäisi hiljaa.
Yksisarvinen hirnahti vaimeasti ja sen sieraimista tullut hengitys höyrystyi ilmaan. Sen korvat heilahtivat aavistuksen verran ja harja liukui sileää kaulaa pitkin selkään asti.
- Se on niin kaunis, Ginny kuiskasi.
Luna hyssytteli hiljaa ja astui varovasti askeleen lähemmäs valkeaa olentoa. Ginny näki kuin hidastetusta elokuvasta, kuinka Luna hiipi yhä vain lähemmäs yksisarvista, joka tuijotti häntä kiinteästi koppakuoriaismaisilla silmillään. Ginnyä huolestutti hieman yksisarvisen otsasta törröttävä, auringonvalossa kimalteleva piikki, joka oli kuin platinaa. Hän pelkäsi, että yksisarvinen saattaisi äkillisesti menettää malttinsa ja survaista sarvensa Lunan hennon rintakehän läpi, mutta sitten Luna ojensi paljaan kätensä ja kosketti yksisarvisen kaulaa.
- Ginny, Luna supatti ja kääntyi katsomaan Ginnyä silmissään loisto, jollaista Ginny ei ollut koskaan ennen nähnyt, - Tule tänne.
Ginny kiskoi vapisevin sormin lapaset käsistään ja pudotti ne maahan. Hyvin hitaasti hän käveli yksisarvista kohti. Se käänsi päänsä ja ojentautui hieman eteenpäin, kuin odottaen. Ginny ojensi tärisevän kätensä ja laski sen yksisarvisen turvalle, ja liu’utti sen sitten siitä hitaasti kaulalle, vastakkaiselle puolelle kuin Luna.
- Vau… Luna henkäisi.
Tyttöjen katseet kohtasivat. Molempien silmät loistivat ja kumpikin tiesi, että toisen sisällä kupli samanlainen riemu.
Luna piti toisen käsistään yhä yksisarvisen kaulalla ja ojensi varovasti vapaan kätensä. Ginny painoi kämmenensä Lunan kättä vasten ja puristi tämän kylmiä sormia.
Paljonko aikaa kului, sitä ei kumpikaan tiennyt, mutta vähitellen Lunan sormet lämpenivät ja tärinä Ginnyn käsissä lakkasi.
He kaksi tuntuivat karanneen todellisuutta yksisarvisen kanssa jonnekin mielikuvituksen ja unelmien rajamaille, ja vasta kun Lunan käsi oli täysin lämmennyt, Ginny muisti kameran.
- Ööh, Luna henkäisi ja viittoi kömpelösti vieressään seisovaan yksisarviseen, - Niin, tuota, tämä on yksisarvinen ja tiesimme sen siitä että… no… eiköhän sen tyhmäkin tajua.
Professori Matoisa-Lankku nauroi hyväntahtoisesti ja laski kuvan pöydälle.
- Loistavaa, tytöt, hän sanoi vilpittömästi, - Todella loistavaa. No, nyt voitte mennä päivälliselle.
Luna ja Ginny mumisivat epämääräiset kiitokset ja lähtivät kohti linnaa. He kulkivat vierekkäin tilusten halki eivätkä sanoneet koko matkan aikana sanaakaan. Mutta hiljaisuus ei ollut vaivaantunutta, vaan pikemminkin taianomaista, jonkinlaista hiljaista yhteisymmärrystä.
Eteisaulaan saavuttuaan Luna kääntyi kohti ylös johtavia portaita ja sanoi:
- Nähdään taas, Ginny.
- Mitä? Ginny hätkähti, - Etkö sinä tule syömään?
- Voi, en, en useinkaan syö päivällisellä, Luna vastasi huolettomasti, - En ole nälkäinen.
Hän katsoi Ginnyä hieman epävarmasti ja sanoi sitten:
- Huomenna on Huispausta. Rohkelikko vastaan Korpinkynsi. Kuulin, ettet enää pelaa tupasi joukkueessa.
Ginny nyökkäsi.
- Näin on. En pelaa.
- Miksi et? Olit tosi hyvä.
Ginny kohautti olkiaan.
- En tiedä. Ei vain enää tunnu siltä.
- Jaa, Luna nyökkäsi jotenkin oudon ymmärtäväisesti, - No, sittenpähän olemme molemmat katsomossa.
Luna vilkutti sormillaan ja kääntyi taas kohti portaita.
- Katsottaisiinko ottelua yhdessä? Ginny kysyi ennen kuin ehti harkitakaan sanomistaan.
Luna käännähti katsomaan häntä kummastuneen oloisena.
- Tai siis… Ginny sanoi ja tunsi äkillistä tarvetta osata kaikkoontua sillä sekunnilla, - Niin no… ajattelin vain kysyä... Mutta joo, voisi se näyttää vähän omituiselta… kun olemme vastakkain pelaavista tuvista… Kysyin nyt kuitenkin…
- Minusta se olisi ihan mukavaa, Luna keskeytti ja näytti niin vilpittömän ilahtuneelta, että Ginny tunsi pakostakin mielensä kevenevän.
- Minä olen aina ennen katsonut huispausottelut yksin, Luna kertoi, - Molemmilla puolillani on aina ollut tyhjä penkki ja yleensä edessäni ja takanani myös.
- Sehän on kamalaa, Ginny sanoi vilpittömästi.
Luna kohautti harteitaan.
- Kaikkeen tottuu, hän sanoi ja hymyili sitten, - Mutta huomennapa saan nähdä, millaista on, kun ei tarvitse katsella huispausta yksin. Kiitos, Ginny.
Ja ennen kuin Ginny ehti vastata, Luna halasi häntä. Nopeasti ja haparoivasti, mutta halasi kuitenkin, ja hetken Ginny tunsi hänen vartalonsa lämmön. Sitten Luna vetäytyi pois, yhä hymyillen mutta sanakaan sanomatta, ja juoksi portaisiin.
Saan nähdä, millaista on, kun ei tarvitse katsella huispausta yksin.
Ginny harppoi kädet taskuissa kohti suurta salia.
Saa nähdä, millaista on, kun ei tarvitse enää olla yksin.
Ginny mietti. Hän oli ollut yksin siitä asti kun Harry oli lähtenyt. Ympärillä oli ollut ihmisiä, Ron ja Hermione olivat silloin tällöin vaihtaneet sanasen, Nevillekin oli ollut oikein mukava, ja Dean nyt oli roikkunut kimpussa koko ajan.
Silti hän oli ollut yksin. Jotain oli puuttunut.
Ginny käväisi suuressa salissa nappaamassa mukaansa pari kanankoipea ja puolikkaan patongin ja viiletti oleskeluhuoneeseen syömään. Hän kävi kiltisti päivän lopuilla tunneilla ja iltapalalla suuressa salissa.
Hän ei ollut enää tippaakaan huolissaan Harrystä. Mutta sitä halausta hän ei saanut mielestään koko päivänä.
Kun Ginny seuraavana aamuna saapui suureen saliin, ilmassa oli urheilujuhlan tuntua, niin kuin aina huispauskauden alkaessa.
Ginny oli käärinyt kaulaansa pitkän, punakultaraitaisen kaulahuivin, jonka toinen pää laahasi lattiaa hänen kaapunsa helman seurana.
Hän lysähti vapaalle tuolille ja yritti selvitellä sekavia ajatuksiaan. Hän ei oikein tiennyt, mitkä tuntemuksista olivat totta ja mitkä kuvitelmaa, mutta väsynyt hän ainakin oli.
- Ginny, pojan ääni sanoi jostakin edestäpäin.
Ginny tuijotti sumein silmin teekuppinsa reunan yli ja huomasi Ritchie Cooten istuvan häntä vastapäätä. Ritchiellä oli jo punainen huispauskaapu päällään ja hän tuijotti kiinteästi Ginnyä vaaleat hiukset pörrössä.
- Niin? Ginny kysyi.
- Voit miettiä vielä kerran, Ritchie sanoi, - Jos haluat, voit tulla pelaamaan. Tiedät, että olet tuvan paras jahtaaja. Kysyn siis vielä tämän kerran.
- En tule, Ginny vastasi. Ei mitenkään töykeästi tai kiivaasti, ei tylsistyneesti, vain pelkkä kieltävä vastaus rauhallisella äänensävyllä.
Ritchie nyökkäsi ja koska Ginny ei näyttänyt olevan aikeissa jatkaa, poika nousi pöydästä ja lähti ulko-oville.
Ginny tiesi, että tämä tulisi kysymään uudestaan ennen seuraavaa peliä.
Väenpaljous tunkeutui kentälle kun kaikki yrittivät ryntäillä varaamaan parhaita paikkoja katsomon puolivaiheilta.
Ginny yritti nousta varpailleen ja tähyillä ympäriinsä, mutta hänen eteensä oli sattunut joukko miltei kaksimetrisiä seitsemäsluokkalaisia, jotka tukkivat tehokkaasti Ginnyn näkökentän.
Vicky McDowell tukijoukkoineen käveli Ginnyn ohi. Hekin olivat sonnustautuneet punaiseen ja kultaan, kuten Ginnykin, mutta samaa tupaa he eivät olleet. Tytöt nousivat katsomon portaita ylemmäs ja heittelivät pilkallisia katseita Ginnyyn. Siinä hän oli, Ginny Weasley, aivan yksin innokkaasti pulisevan väkijoukon keskellä, kenen tahansa tönittävänä, kenen tahansa satutettavana…
Ginny tunsi taputuksen olkapäällään eikä ollut koskaan tuntenut yhtä suurta huojennuksen tunnetta.
- Moi Ginny, Luna sanoi hymyillen.
Hänen vaaleat hiuksensa hapsottivat ja korvissa roikkuivat tutut retiisit, mutta Ginny ei olisi paljoa piitannut, vaikka Luna olisi ilmaantunut paikalle aavepokat päässään.
- Kiva kaulahuivi, Ginny virnisti.
- Ihanko totta? Luna kysyi ja siveli pitkää raitakaulahuiviaan, - Monet ovat vähän naureskelleet sille.
Huivi ei sinänsä ollut mitenkään hölmön näköinen, mutta joka toiseen raitaan oli kiinnitetty Rohkelikon leijonan kuva ja joka toiseen Korpinkynnen kotka.
Ginny ja Luna lähtivät peräkanaa kapuamaan portaita ylös. Ginnyä huolestutti aluksi, että löytäisivätkö he vierekkäiset paikat, mutta sitä mukaan kun he nousivat ylemmäs, väki tuntui suorastaan kaikkoavan heidän ympäriltään.
Lopulta he istuivat aivan ylimmälle penkkiriville, vierekkäin ja äkkiä jostain syystä vältellen toistensa katseita.
Koko penkkirivi oli täysin tyhjä, samoin kuin kolme penkkiriviä sen alapuolella. Ja kun joukkueet marssivat kentälle ja koko muu koulu oli asettunut katsomoon, penkkirivit heidän edessään olivat edelleen autioina.
- Se johtuu minusta, Luna sanoi tulkittuaan hämmästyksen Ginnyn kasvoilta oikein, - Ne pitävät minua hulluna ja ovat kai sitä mieltä, että se voi tarttua, jos ne tulevat liian lähelle.
Kentällä Korpinkynnen jahtaaja sieppasi kaadon ja lähti rynnimään kohti Rohkelikon maalisalkoja. Katsomon mölinä tuntui haihtuvat Ginnyn korvista.
- Minusta se on kamalaa, hän sanoi äkkiä.
- Eikö olekin, Luna sanoi katse kentän tapahtumissa, - Kyllä lyöjien pitäisi muistaa, että mailoilla saa hakata vain ryhmyjä.
- Tarkoitin sitä miten ihmiset kohtelevat sinua, Ginny korjasi ja Luna kohotti katseensa, - En käsitä, miksi kaikkien pitää olla kokoajan nälvimässä sinua. Etkä sinä koskaan edes välitä.
Molemmat vaikenivat hetkeksi ja katselivat, kuinka Korpinkynnen jahtaaja heittäytyi Ritchie Cooten kimppuun ja molemmat putosivat luudiltaan.
- En minä näytä välittävän, Luna sanoi hiljaa ja kohautti olkiaan, - Mutta kyllähän se tietysti aina sattuu. Minä vain olen sitä mieltä, että ihan turha on valittaa ja rypeä itsesäälissä, kun tietää, ettei ketään kuitenkaan kiinnosta.
- Minua kiinnostaa, Ginny sanoi.
Luna käänsi päänsä ja katsoi häntä.
- Minä välitän, Ginny sanoi.
Luna tarttui Ginnyn toisesta kädestä ja silloin hänen toisesta utuisesta silmästään vierähti kyynel kalpealle poskelle.
- Kukaan ei ole koskaan ennen sanonut olevansa ystäväni, hän kuiskasi hiljaa.
Ystävä. Ginny kuiskasi sanan hiljaa.
Ystävä. Ginny maisteli sanaa kielellään.
- Minäkin olen ollut yksin, Ginny kuiskasi.
- Koko elämäni, Luna nyökkäsi.
- Tuntui ettei kukaan välitä…
- … eikä ymmärrä…
- … eikä kuuntele…
- Minä kuuntelen sinua, Luna sanoi.
- Minä ymmärrän sinua, Ginny kuiskasi vastaukseksi.
Luna hymyili ja hänen silmistään vierähteli lisää kyyneliä. Ginny henkäisi: ”ystävä”, ja sitten hän suuteli Lunaa hellästi huulille. Luna vastasi takaisin ja he suutelivat niin kauan, että Lunan huulet lämpenivät ja tärinä Ginnyn huulilla lakkasi.
Nyt minä tiedän. Sinä kuuntelet minua.
