Kirjoittaja: Tomsessed
Fandom: MCU (Marvel Cinematic Universe)
Ikäraja: S
Hahmot: Tony Stark, Peter Parker
Yhteenveto: Pitkään oli hiljaista. Peter rutisti jalkojaan lujempaa ja huomasi tärisevänsä.Vastuunvapautus: Kaikki kuuluu MCU:lle, kirjoitan vain huvikseni eikä kukaan maksa tästä mitään.
A/N: Irondad ja Spider-kiddo, mitä muuta tarvitaan. <3 H/C:ta elämäänne, olkaa hyvät.
Herra Stark oli kummallinen mies.
Hän saattoi viettää päiviä verstaallaan tai laboratoriossaan niin, ettei hänestä kuulunut mitään. Joskus herra Stark oli todella etäinen ja tuntui, ettei hän halunnut edes nähdä Peteriä, kun taas toisinaan hän ei päästänyt Peteriä silmistään. Joskus herra Stark saattoi istua keittiössä kahvikuppi kädessään, kun Peter tuli syömään aamupalaa, ja toisinaan nukkua vielä Peterin kaivatessa lounasta.
Kaikesta huolimatta Peter piti herra Starkista kovasti. Peter ei vieläkään ymmärtänyt, miksi herra Stark käytti niin paljon aikaansa häneen, mutta hän oli siitä todella kiitollinen. Peter oppi hurjasti herra Starkin opastuksessa, ja olihan Spider-manin puku päivitettynä aivan mahtava.
Mitä enemmän aikaa kului, sitä tärkeämpi herra Stark hänelle oli. Isähahmo, jopa.
xxx
Kun Peter oppi tuntemaan herra Starkia paremmin, hän huomasi monia asioita. Esimerkiksi sen, ettei herra Stark tykännyt puhua tunteista. Ensin Peter luuli, ettei herra Stark vain pitänyt hänestä, mutta erään läheltäpiti-tilanteen jälkeen herra Stark huusi hänelle puoli tuntia (siltä se ainakin tuntui) siitä, ettei Peter olisi saanut olla niin vastuuton ja että Peter olisi voinut kuolla ja että Peterin ei olisi missään nimessä pitänyt testata mitään niin yllättäen, Peter ymmärsi, ettei puhumattomuus tarkoittanut samaa kuin välinpitämättömyys.
Herra Stark ei ollut koskaan päästänyt Peteriä yksin mihinkään tapaamiseen, mikä edes etäisesti liittyi Avengers-toimintaan. Edes Nick Fury ei ollut vielä saanut jutella hänen kanssaan kahdestaan - herra Stark ja herra Fury olivat tapelleet pitkään -, ja lopulta herra Fury oli antanut periksi. Peterin makuuhuone oli lähellä herra Starkin omaa, ja Peter oli lisäksi saanut käyttöönsä puhelimen, jonka avulla hän pystyisi tarvittaessa ottamaan nopeasti yhteyttä suoraan herra Starkiin, mikäli joutuisi pulaan ollessaan muualla.
Peter oli luullut, että herra Stark halusi vain vahtia häntä. Vahtia, ettei hän lipsauta mitään arkaluontoista tai käyttäydy huonosti. Ja ehkä halusikin. Mutta herra Stark osasi myös naamioida välittämisensä taidokkaasti.
xxx
Kun herra Stark opetti hänelle jotain, Peter kuunteli keskittyneempänä kuin yhdelläkään tunnilla koulussa koskaan. Kun he työskentelivät yhdessä, herra Stark kyseli hänen päivästään ja miten hänen pukunsa ominaisuuksia pitäisi testien perusteella kehittää. Sellaisina hetkinä Peter tunsi olevansa oikeasti onnellinen.
Eikä kyse ollut vain kaikesta siitä uskomattomasta tekniikasta, joka täytti kaikki Peterin villeimmätkin unelmat. Silloin herra Stark oli oikeasti läsnä, läsnä aidosti vain hänelle, ja siitä herra Starkista Peter piti eniten. Se herra Stark oli rennompi. Peter rakasti sitä, kun herra Stark hymyili hänelle silmäkulmiin asti ulottuvaa hymyä tai pyöritteli silmiään mutta ei silti ollut vihainen. Peter sai olla oma itsensä, eikä kukaan haukkunut häntä typeräksi nörtiksi tai mitään muutakaan.
Kun paikalla oli muitakin, herra Starkin kehonkieli muuttui heti. Herra Stark seisoi aina hiukan kauempana Peteristä, eikä hymystä näkynyt yleensä jälkeäkään.
xxx
Peterin ensimmäinen kunnon tehtävä muiden kanssa oli ohi, ja Peteriä ahdisti. Hänen takiaan yksi siviili menehtyi - herra Stark antoi yksinkertaisen käskyn saattaa kyseinen henkilö turvaan, eikä Peter kyennyt täyttämään sitä.
Häntä oltaisiin varmasti kaivattu muuallakin, mutta Peter suuntasi herra Starkin verstaalle. Sen sijaan, että Peter oikeasti olisi tehnyt mitään, hän käpertyi pöydän alle ja itki. Hän tiesi, että elämä Spider-manina sisälsi myös paljon vastuuta eikä sen kuulunut olla pelkkää päivänpaistetta, mutta ihminen kuoli hänen silmiensä edessä, hänen takiaan. Sillä hetkellä Peter toivoi, että olisi ollut vain tavallinen nuori poika ilman pukua ja voimia.
Jonkin ajan kuluttua Peter huomasi, kuinka herra Stark pysähtyi pöydän eteen ja kumartui katsomaan häntä. Peter väisti isähahmonsa katseen ja painoi pään käsiinsä - herra Stark oli varmasti pettynyt.
"Tule pois sieltä", Peter kuuli herra Starkin sanovan, mutta pudisti päätään.
Peter kuuli huokaisun ja näki sivusilmällä, että herra Stark istuutui pöydän eteen.
"En aio lähteä mihinkään, ennen kuin puhut minulle", herra Stark totesi sitten. Peter ei halunnut puhua, mutta hän tiesi myös, ettei herra Stark luovuttaisi ennen kuin hän tottelisi.
"Minä tapoin hänet", Peter kuiskasi lopulta. "Petin teidät, herra Stark."
Pitkään oli hiljaista. Peter rutisti jalkojaan lujempaa ja huomasi tärisevänsä.
"Sinä et ollut se, kuka hänet tappoi, Peter. Kukaan ei syytä sinua siitä", herra Stark sanoi lopulta. "Se oli ensimmäinen oikea, todellinen tehtäväsi - se meni kaikkien mielestä hyvin."
"Herra Stark..."
"Kutsu minua Tonyksi, jooko. Me istumme lattialla. Ei meidän tarvitse olla muodollisia."
"Herra... Tony." Se tuntui Peteristä hyvin oudolta, mutta viimein hän kohotti päätään ja katsoi Tonya silmiin. "Minä petin tei... Sinut. Sinä käskit viedä sen siviilin turvaan. Enkä minä vienyt."
"Minä olin vieressäsi", Tony vastasi surua silmissään. "Et voinut sille mitään. Kukaan ei olisi voinut. En... En minäkään." Tony painoi päänsä, veti syvään henkeä ja katsoi sitten taas Peteriä. "Niin tämä homma menee. Me haluamme pelastaa maailman, meidän vihollisemme tuhota sen. He tekevät kaikkensa tavoitteensa eteen ihan siinä missä mekin. Voitto on aina kompromissi."
"Miten sinä selviät?" Peter kysyi sitten ja pyyhki silmiään. Tonyn ääni oli jollain tavalla hyvin rauhoittava. "Miten kuoleman voi vain ohittaa?"
"Sinun on ajateltava elossa olevia. Niitä, jotka pelastit", Tony sanoi. "Haluaisin sanoa, että se on helppoa. Mutta ei se ole. Se on hinta, joka meidän on maksettava. Me aiheutamme hyvää ja me aiheutamme pahaa, mutta loppujen lopuksi meitä kuitenkin tarvitaan. Jos kukaan ei taistelisi vastaan, koko maailma pääsisi hengestään. Niin vaikeaa kuin se onkin, meidän on keskityttävä niihin, jotka selvisivät hengissä, ei niihin, jotka eivät."
Peter ei osannut sanoa enää mitään, joten he hiljenivät. Tonyn sanoja oli vaikea käsitellä kerralla, mutta Peter ymmärsi kyllä, mitä Tony yritti hänelle sanoa.
"Tulisitko pois sieltä?" Tony pyysi, eikä Peterillä riittänyt voimia väittää vastaan. Kun Peter nousi pöydän alta, Tony näytti epäröivältä, mutta lopulta Peterin suureksi yllätykseksi kietoi kätensä hänen ympärilleen ja painoi lähemmäs. Se tuntui aluksi kiusalliselta, Tony oli todella jännittynyt, mutta kun he hetken vain olivat niin, Tony lopulta rentoutui, ja silloin Peter uskalsi halata takaisin.
"Sinä olet hyvä poika, Peter", Tony sanoi ja vetäytyi sen verran, että pystyi katsomaan Peteriä silmiin. Ellei Peter nähnyt väärin, myös tämän silmissä kiilsi kyyneliä. Peter ei ollut koskaan nähnyt mentoriaan sellaisena. "Sille on syynsä, miksi minä valitsin sinut. Haluaisin suojella sinua maailmalta, mutta se tarvitsee sinua, ja minä yritän parhaani mukaan valmistaa sinua siihen."
Peteriä alkoi uudelleen itkettää, mutta Tony ei työntänyt häntä pois, vaan antoi itkeä olkapäätään vasten. Peter rutisti lujempaa, lähes paniikinomaisesti, ja tunsi sitten kevyen suukon päälaellaan. Se ei ainakaan auttanut häntä rauhoittumaan, mutta Tonylla ei tuntunut olevan kiire.
“Miltä kuulostaisi, jos tekisimme pannukakkuja?” Tony kuiskasi kuin liittolaiselle, kun Peter oli saanut kerätä itseään rauhassa ja pysyi jo kasassa omin voimin. “Sinulla on varmasti nälkä.”
“Onko meillä vaahterasiirappia?” Peter innostui heti.
“Kyllä on”, Tony hymyili. “Tai jos ei ole, niin me haemme sitä.”
“Entä vadelmia? Tai mustikoita?”
“Oletpa vaativa”, Tony tuhahti, mutta pörrötti samalla Peterin hiukset kunnon sotkuksi. “Hyvä on, mitä ikinä haluatkaan.”
“Kiitos, herra Sta… Tony”, Peter sanoi sitten. Tony nyökkäsi hänelle, nosti kätensä hänen hartialleen ja lähti ohjaamaan eteenpäin.
“Mennään etsimään Bruce. Myös hän ansaitsee pannukakkuja.”