Ikäraja: K-11
// Neme nosti ikärajan syömishäiriön vuoksi ja siirsi oikealle osastolleVaroitukset: umm... puhetta kiusaamisesta, itsetuhoisuudesta ja anoreksiasta? :D en tiedä
otsikko on pariisin kevään biisistä saari. osallistuu Itsetutkiskelun lukuvuosi-haasteeseen.
--
You see things and you say “Why?” But I dream things that never were and I say “Why not?”
Mä haluan ajatella että ne teki musta vahvemman mutta oikeesti mua ei enää edes kiinnosta, en jaksa välittää, mä oon tunnoton enkä kuuntele niiden kuiskintaa etupulpetissa. Se ei oo kiusaamista jos mä en koe sitä kiusaamisena, lasken arpia muiden ranteista koska mun ei tarvitse varoa omiani, kiittäisin luojaani jos uskoisin, mutta oikeesti Jumalaa ei ole tai jos on se on kieroutunut ja haluan vaan että tääkin päivä loppuis jo, ja kotona mua on vastassa vaan hiljaisuus.
Saan enkunkokeesta kymppimiinuksen. Enkunopettaja on iloinen ja muakin hymyilyttää. Jenni pyörittää silmiään mun vieressä, se sai viisplussan ja mä annan itselleni luvan olla vahingoniloinen, mitäs tappelee aina vastaan kaikessa. Se vihaa mua kuitenkin.
Mä en oo melankolinen, mä en halua kuolla enkä viiltää kaulaa auki, mutten tunne mitään tarvetta juosta niityillä perhosten kanssa, mun äiti lainaa mulle farkkuja ja korkokenkiä ja se näyttää tyhmältä harmaaraidallisen koululaukun kanssa mutta mä rakastan korkojen kopinaa koulun eiminkään-värisellä lattialla. Mä täytän tavallisen määritelmän pistein 12/10, me kaikki kuollaan joskus enkä aina tiedä haluanko kuolla vai en.
Me puhutaan äikässä anoreksiasta koska joku luki kirjan Ihana meri ja Jenni viittaa koska sen mielestä anorektikot on säälittäviä, puoli luokkaa nyökkäilee sen mukana ja mä puristan kädet nyrkkiin. Mä ajattelen kaikkia niitä jotka mä tunnen ja sovitan mielessäni mahtuisko ne säälittävän määritelmään, mutta loppujen lopuksi mua vaan itkettää koska ihmisten mielestä sairaus on merkki säälittävyydestä.
Mä en sano vaikka, mä sanon mutta.
Mun laukku on merkitön ja talvitakissa on repeämä, ne ei sulaudu muiden takkien sekaan kun me odotetaan luokan edessä että ruotsinopettaja avaa oven, mun takki on sininen ja punainen ja valkoinen ja mä nojaan seinään. Se on valkoinen ja mä haluan ajatella olevani väripilkku sitä vasten, hiusten siniset latvat haalistuu joka pesussa mutta mä en jaksais värjätä niitä uudestaan. Cecci tarjoutuu tulemaan värjäämään ne mun puolesta, nostaa silmänsä puhelimestaan ja mua hymyilyttää, sanon ei tartte ja se suuntaa katseensa takaisin cheerleading-videoon jota se oli kattomassa.
Ulkona on kylmä ja lumi sataa sisään mun huppuun, pakkasta on yheksäntoista astetta ja Aira antaa jälki-istuntoa jos me mennään sisälle ennenkuin kello soi. Tiialla on kynsissä britannianliput ja valkoista kimalletta ja se selittää siitä mitä se ja Riikka teki viikonloppuna, näyttää kuvia sen kissasta ja me kaikki hymistään kiinnostuneina.
Tiitus ja Jere kävelee ohi ja huutaa jotain lesboista meidän suuntaan ja tyttöporukka meidän vieressä nauraa. Mä puren huulta ja pyöritän silmiä,
ettekö te oikeesti muuta enää keksi, ja ne jatkaa matkaa sisälle. Mä toivon että ne saa ainakin kaks tuntia jälkkää mutta tiedän ettei ne kuitenkaan saa.
Mä en oo vielä vuodenkaan jälkeen varma sanonko sitä Kreetaks vai Kinkuks, sanonko miksikään, sillä on aurinkosilmät ja se kirjoittaa paremmin kuin minä ja mä rakastan sitä, sen hiukset on ihanat ja kun me värjätään niiden latvat siniseks ne näyttää mustilta. Mä toivon joskus että oisin se. Mun äiti on edelleen hämmentynyt eikä iskä varmaan tiedä vieläkään tai ainakaan sitä ei kiinnosta, mummu istuttaa mut sohvalle ja saarnaa siitä kuinka parhaat ihmiset jotka se on koskaan tuntenut on ollut homoja ja mua naurattaa, ihana mummu ja ihana äiti, ihana iskä ja ihana AleksiJesseArttu ja ennen kaikkea ihana Kissi.
Mä en oo ihan varma kuka mä oon, mulla on vaaleat hiukset ja harmaat silmät ja elän maailmoissa joita ei ole, vaihdan persoonaa yhtä sulavasti kuin puheenaihetta, vihaan mun kuviksenopettajaa ja AtteTiitusJereä ja Emilia selittää tärkeänä kuinka me kaikki kuollaan ja joudutaan helvettiin, evoluutioteoria on valhetta ja homot on sairaita, mua itkettää mutta puren posken sisäpuolen verille ja pyydän saanko vaihtaa paikkaa. En saa lupaa ja Noora nyökkäilee ääneen Emilian selitykselle, ne vihaa yhteen ääneen Pekka Haavistoa ja Jartsa kirjoittaa niiden nimet taululle valkoiselle liidulle, lisää Jeren nimen perään yhden viivan ja hakkaa karttakepillä pöytää.
Oon ehkä pinnallinen ja itsekäs, vihaan itseäni joskus koska olen epäreilu ja arvostelen ihmisiä niiden kaveriporukan ja ulkonäön perusteella, toisina päivinä en jaksa välittää etten mahdu enää paitaan joka oli liian iso vuosi sitten, lauantaina syön kaksi paahtoleipää ja menen nukkumaan puoli yhdeksältä. Sunnuntaina musta tuntuu hoikemmalta ja juon vaan vettä ja kahvia.
Maanantaina koulussa on ruokana nuudelipataa ja haen kaks kertaa lisää ja illalla musta tuntuu kauheelta mutta päätän että oikeesti en oo lihava.
Painan pään pulpettiin ja itken sisäisesti koska meillä on vielä yks matikankoe ennen joulua ja Tupuna haluaa pitää äikän kirjallisuusesitelmän, en halua kirjoittaa anoreksiasta enkä oikeestaan mistään muustakaan mutten ehdi vaihtaa aihetta enää, uskonnonkoe oli eilen enkä ollut koulussa ja multa jää väliin enkuntunti keskiviikkona.
Cecci tekee natsitervehdyksen suomenlipulle, mua naurattaa mutta Tupunaa ei, me luvataan olla hiljaa mutta se ei kestä kuin ehkä kymmenen minuuttia, mä nauran vedet silmissä kun ysiluokkalaiset soittaa siniristilippulaulun ja ainoat jotka laulaa on Hauru ja Tupuna ja vieraileva sivistyslautakunnan nainen, se pitää puheen ja kuulostaa siltä kuin sitä itkettäis.
Mä oon tekotaiteellinen, kirjoitan ficin toisen perään, en osaa kehittää omia hahmoja koska ne kaikki näyttää liikaa multa, siltä multa joka haluaisin olla, siltä joka on laiha ja joka ei tarvitse silmälaseja, siltä jonka silmät ei näytä tyhmältä ja siltä joka näyttää hyvältä muuallakin kuin itseottamissaan valokuvissa. Surullinen musiikki vaikuttaa muhun tyhmästi, mulla on liikaa ideoita ja liian vähän aikaa, tiktok tiktok mä en halua kasvaa aikuiseksi, pidän kaksin käsin kiinni kasiluokasta ja maailmasta siihen aikaan kun olin neljätoista, aurinko nousee ja laskee ja nousee taas ja niin nousen minäkin, kello soi seitsemältä ja mä kiskon itseni ylös sängystä.
Mä en ole kenenekään esikuva, onneksi, mä sanon itselleni, Riikka on parempi kuin mä kaikessa, sen englannin keskiarvo on 9.95 ja mun vaan 9.63, mä panikoin ja viittaan joka kysymykseen, enkunope on tyytyväinen kunnes mä unohdan tehdä kahdesta monisteesta kolme tehtävää ja sanoo ettei tälläisellä kyllä kymppiä ainakaan tule, se huutaa ja mua itkettää.
Mä itken elokuvissa ja kirjoissa ja kun ihmiset huutaa ja kun mä näen kuolleita eläimiä teiden varsilla, jumaloin Chris Colferia koska se repi itsensä läpi lukion vaikka sitä kiusattiin, kirjoitti kaks kirjaa ja näytteli pääroolia omassa elokuvassaan, mä haluan uskoa että pystyisin samaan, mutta totuus on että en pystyisi. Mä yritän aina alitajuisesti saada itseni kuulostamaan paremmalta kuin olenkaan, mutta oikeesti mä en osaa puhua niinkuin haluaisin enkä oikeestaan tiedä miten rakastaa ja pelkään itseäni vanhempia poikia, pelkään oman ikäisiänikin poikia, pelkään vähän kaikkia ja mua pelottaa kävellä siltaa pitkin tielle koska ne polttaa siinä tupakkaa ja juoruaa.
Mä kuuntelen Jippua enkä ajattele.
